Part 4

-- Münchhausen! Te tahdotte tehdä pilaa minusta, ja siitä min'en tykkää ensinkään. Olen teitä aina pitänyt järkevänä, totuutta rakastavana miehenä, mutta nyt rupean luulemaan, että totuus on saanut teiltä korvatillikan.

-- Lyökää veto, teidän majesteetinne. Ellen minä pidä lupaustani, ja tiedättehän te, majesteeti, ett'ei minun tapani ole sanaani syödä, niin saatte huoleti ottaa pääni: eikä minun pääni olekaan pelkkää lanttua. Sen panen minä vetoon; entäs te, majesteeti?

-- Olkoon menneeksi! Ellei kello neljä, määrälleen neljä, pullo ole täällä, niin lyötän minä armotta teiltä pään poikki, sillä minä en siedä ivaa, en parhaimmilta ystäviltänikään. Jos te sitä vastoin täytätte lupauksenne, niin saatte minun aarreaitastani ottaa kultaa, hopeata ja kalliita kiviä niin paljon kuin väkevin mies jaksaa kantaa.

-- Se oli miehen puhetta se, -- vastasin minä.

Pyysin kynää ja mustetta ja kirjoitin keisarinnalle Maria Teresialle seuraavan lapun:

"Teidän Majesteetinne on, keisarikunnan perijättärenä, epäilemättä perinyt myöskin jalon isänne viinikellarin. Rohkenen anoa, että tämän tuojalle annettaisiin pullollinen sitä tokaijia, jota minä niin usein join Teidän ikimuistettavan isänne kanssa. Mutta sitä parasta lajia, sillä kysymyksessä on suuri veto. Käytän tilaisuutta, lausuakseni Teidän Majesteetillenne minun syvimmän kunnioitukseni, ollen j.n.e., j.n.e.

Paroni von Münchhausen."

Kello kun oli jo 5 minuttia yli kolmen, annoin minä tämän lapun sulkematonna juoksijalle, joka päästi puntit jaloistaan ja läksi suoraa päätä kiitämään Wieniin.

Sitten joimme me, padishah ja minä, pullon loppuun, odotellessamme sitä keisarinnalta Maria Teresialta tulevaa. Kello löi neljänneksen yli kolmen, löi puoli neljä, löi kolme ja kolme neljännestä, mutta ei vaan kuulu kuriiria. Täytyy tunnustaani, ett'en ollut oikein rauhallisella mielellä, varsinkin, kun huomasin hänen majesteetinsa tuon tuostakin vilkaisevan kellon nauhaan, jolla tavallisesti pyöveli soitetaan sisään. Hän salli minun lähteä puutarhaan, raitista ilmaa hengittämään, mutta pani mukaani kaksi mykkää murjaania, jotka eivät minua hetkeksikään päästäneet näkyvistään. Kello oli viittä vaille neljä. Kuolemantuska valtasi minut; en kielläkään. Hädissäni panin hakemaan kuulijatani ja ampujatani. He saapuivat heti. Kuulija pani korvansa maahan. Olin joutua suunniltani, kuultuani hänen ilmoittavan, että juoksija nukkuu kaukana täältä ja kuorsaa nenänsä täydeltä. Tuskin oli uljas ampujani kuullut tuon, niin jo hyppäsi korkeille portaille, kohosi varpailleen, paremmin nähdäksensä, ja huusi:

-- Totta maarian! Tuollahan se laiskajaakko makaa tammen juurella lähellä Belgradin kaupunkia, pullo vieressään. Malttakaas, niin minä kutkutan häntä hieman.

Sen sanottuaan hän ojensi pyssynsä ja laukaisi täyden panoksen puun latvaan. Rakeina silloin tulla rapisi nukkujan päälle terhoja ja oksia ja lehtiä. Mies heräsi ja huomattuaan nukahtaneensa liian kauan, läksi juoksemaan niin kiivaasti, että kun kello oli kolme ja viisikymmentä yhdeksän ja puoli minuttia, seisoi hän padishahin oven edessä, kädessään pullo ja toisessa omakätinen kirje keisarinnalta Maria Teresialta.

Padishah sieppasi pullon heti, maistoi viiniä, ja sanomaton mielihyvä levisi hänen kasvoilleen.

-- Münchhausen, -- lausui herkkusuinen majesteeti, -- ettehän pahaksenne pane, jos säästän tämän pullon oman suuni varalle. Teillä on Wienissä enemmän vaikutusvaltaa kuin minulla ja saatte sieltä itsellenne helposti toisen tällaisen.

Sen sanottuaan hän pani pullon kaappiinsa lukon taakse, pisti avaimen housujensa taskuun ja soitti rahanvartijaansa. Mikä ihana kilinä!

-- Minun täytyy maksaa veto, -- virkkoi hän minulle.

Hän kääntyi sitten rahanvartijansa puoleen:

-- Kuule sinä! Anna ystävälleni Münchhausenille niin paljo kultaa, hopeata ja kalliita kiviä kuin väkevin mies kantaa jaksaa. Mene!

Rahanvartija kumarsi herransa edessä maahan asti. Padishah puristi lämpimästi kättäni ja päästi meidät menemään.

2. Kuin tina tuhkaan

Arvaa sen, ett'en minä vitkastellut hetkeäkään, täyttäessäni armollisen herran suosiollista käskyä. Panin noutamaan väkevän palvelijani. Hän tuli, pitkä hamppuköysi mukanaan. Yhdessä lähdettiin sitten padishahin aarreaittaan, ja kun sieltä takaisin tultiin, niin eipä sinne todellakaan paljoa jäljelle jäänyt. Riensin sitten saaliineni tuota pikaa satamaan, palkkasin suurimman aluksen ja nostatin heti kohta ankkurin, saadakseni aarteeni turvalliseen kätköön, ennenkuin mitään kolttosia väliin tulisi.

Pelkäsin pahaa, ja pahoin kävikin. Rahanvartija jätti aarreaitan oven perässään auki -- turhapa olisi ollut sitä enää lukkoon pannakaan -- ja juoksi kuin henkensä edestä padishahin luokse ilmoittamaan, kuinka ylenpalttisella tavalla minä olin käyttänyt hyödykseni hänen majesteetinsa auliutta. Padishah oli kuin pilvistä pudonnut ja katui nyt ennen-aikaista päätöstään. Hän käski suur-amiraalinsa lähteä koko laivastolla ajamaan minua takaa ja teroittamaan minulle mieleen, ett'eihän se veto sillä tapaa ollut käsitettävä. Olin ennättänyt vain pari peninkulmaa edelle, kun näin koko Turkin laivaston tulevan täysissä purjeissa perässäni. Silloin minun pää parkani, joka luuli istuvansa jo hyvinkin lujasti sijoillaan, alkoi huojua enemmän kuin koskaan ennen. Mutta enpä muistanutkaan puhaltajaani.

-- Olkaa rauhassa, eksellensi, -- sanoi hän.

Hän asettui aluksen perään, toinen sierain Turkin laivastoa, toinen meidän purjeita kohti ja alkoi puhaltaa niin valtavan väkevästi, että sotalaivoilta purjeet repesi ja köydet katkesi ja mastot taittui, ja koko laivasto ajautui vähissä hengin takaisin satamaan. Meidän alus sitä vastoin pääsi moniaan tunnin perästä Italian rannalle.

Eipä minun iloani kumminkaan pitkälle piisannut. Sanottakoon mitä hyvänsä, mutta kerjäläisiä on Italiassa yhä edelleenkin niin tavattoman paljo ja polisi niin kunnotonta, että minulta meni suurin osa rikkauksiani pelkkiin almuihin. Ja lopunkin veivät minulta maantienrosvot matkallani Roomaan.

KAHDESTOISTA LUKU

Gibraltarin piiritys

1. Mestarilaukaus

Gibraltarin viimeisen piirityksen aikana nousin minä lord Rodneyn johtamaan laivastoon, jonka oli määrä viedä muonavaroja linnaan. Aikomukseni oli näet käydä tervehtimässä vanhaa ystävääni, kenraali Elliotia, joka linnan puolustuksessa oli hankkinut itselleen lakastumattomia laakereita. Ensimmäisten ilonpuuskain perästä -- jotka ovat varsin tavallisia kahden vanhan ystävän jälleen kohdatessa toisiansa -- kävin kenraalin kanssa ympäri linnan, saadakseni selvää vihollisten aikeista ja varustuksista. Olin Lontoosta ottanut mukaani erinomaisen peiliteleskopin. Sen avulla minä huomasin, kuinka vihollinen paraikaa ojentaa 36-naulaista tykkiä sitä vallinsarvea kohti, jossa me seisoimme. Kenraali, tuon kuultuansa, tahtoi itse katsoa teleskopiin, ollaksensa varma minun näkemästäni. Hän kiikaroitsi kokonaisen tunnin ja sitten vasta näki sen, minkä minä olin huomannut yhdellä ainoalla silmäyksellä. Sitten pidettiin suuri sotaneuvottelu, johon minutkin kutsuttiin, kaukoputkeni kun oli herättänyt heissä suurta kunnioitusta minun sotataitoani kohtaan. Tuumittiin sinne, tuumittiin tänne, mutta mihinkään päätökseen ei päästy.

Kenraalin luvalla minä silloin tuotin lähimmästä patterista 48-naulaisen ja suuntasin sen niin tarkasti -- tykistöasioissa näet, sen saatan kerskailematta sanoa, en ole vielä vertaistani löytänyt -- niin tarkasti, että olin aivan varma osaavani oikeaan.

Seurasin suurimmalla huolella vihollisten tykkimiesten liikkeitä, ja samassa silmänräpäyksessä kuin he panivat tuliluntun sankkiin, samassa minäkin käskin lauaista. Keskitiessä iskivät luodit yhteen, ja vaikutus oli kerrassaan hämmästyttävä. Vihollisen luoti ponnahti takaisin niin hirveätä vauhtia, että tempaisi pään siltä sotamieheltä, joka oli tykin lauaissut, mutta ei siinä kyllä: kuusitoista muuta sotamiestä, jotka läksivät pakenemaan Afrikan rantaa kohti, nekin jäivät päätään vaille. Ja ennenkuin luoti oli ennättänyt Berberiaan, katkaisi se satamassa kolmelta sotalaivalta päämastot ja lensi sitten kaksisataa Englannin peninkulmaa sisämaahan ja putosi erään majan katosta sisään, lyöden vanhalta eukolta, joka seljällään makasi lattialla, ainoan hampaan rikki, ja pysähtyi viimein hänen kulkkuunsa. Eukon mies, joka muutaman silmänräpäyksen perästä saapui kotia, yritti kiskaisemaan luotia ulos, mutta se kun istui kovin lujassa, hoksasi hän kaikeksi onneksi takoa sen vasaralla muijansa vatsaan, josta se sitten aikaa voittaen tuli tavallisella lailla ulos.

Tämä ei ollut ainoa palvelus, minkä meidän tykin luoti meille teki. Ei siinä kyllä, että se työnsi vihollisen luodin edellämainitulla tavalla takaisin, vaan kiskaisipa se vihollisten tykin irti lavetilta ja paiskasi sen niin hirveällä voimalla erään laivan ruomaan, että laiva täyttyi vedellä ja upposi, vieden meren pohjaan tuhatkunnan matrosseja ja suuren määrän meri-sotamiehiä.

Olihan tämä tietysti erinomainen teko. En kumminkaan tahdo sitä kokonaan oman itseni ansioksi lukea. Itse aate on kyllä luettava minun ja minun älyni kunniaksi, mutta oli minulla siinä jonkun verran sattumakin apunani. Perästäpäin sain tietää, että meidän 48-naulaisessa oli ollut kaksinkertainen panos: siitähän se kauhea voima ja tuhoisa vaikutus.

Palkinnoksi minun osoittamastani avusta tarjosi kenraali Elliot minulle upseerin valtakirjan, mutta minä kieltäysin vastaan-ottamasta sitä, tyytyen vaan siihen kiitokseen, jonka hän samana iltana lausui minulle koko kenraalistaabinsa läsnäollessa.

2. Pappina

Olen aina ihaillut Englantilaisia, ne kun ovat todellakin urhoollista väkeä. Ja niinpä päätin olla linnassa niin kauan, että saisin vielä kerran tehdä sen puolustajille jonkun palveluksen.

Kolme viikkoa äskeisen tapauksen jälkeen ilmaantuikin tilaisuus siihen.

Papiksi puettuna minä läksin kerran kello yksi aamulla linnasta ja pääsin kuin pääsinkin vartijalinjain läpi vihollisten leiriin. Siellä menin siihen telttaan, johon kreivi Artois oli kutsunut koolle korkeimmat päälliköt ja koko joukon upseereita, esittääkseen heille suunnitelmansa huomista rynnäkköä varten.

Valhepukuni turvissa sain kenenkään estämättä olla läsnä heidän keskusteluissaan.

Sotaneuvottelusta lähdettyään kävivät herrat levolle, ja pian oli koko leiri, yksin vartijatkin, syvässä unessa. Minä heti työhön: kiskoin tykit irti laveteiltaan, 48-naulaisista 24-naulaisiin saakka -- niitä oli yhteensä kolmesataa kappaletta -- ja heitin ne noin kolmen peninkulman päähän rannasta. Siellä ne sitten upposivat meren syvyyteen. Täytyy tunnustaani, että tämmöinen työ ihan ilman apulaista oli raskain, mitä milloinkaan olen tehnyt.

Suoritettuani kaiken tämän, minä raahasin kaikki lavetit ja rattaat keskelle leiriä, ja jott'ei rattaiden kolina herättäisi ihmisiä, kannoin ne yhdet kummassakin kainalossa kasaan, joka vähitellen kohosi niin korkeaksi kuin Gibraltarin kalliot. Otin sitten palasen 48-naulaisesta ja iskin sillä tulta erästä kiviseinää vasten, joka näytti olevan jäännöksiä maurilaisesta rakennuksesta ja ulottui kolmattakymmentä jalkaa maan sisään, niin, iskin tulta, sytytin luutun ja pistin koko kasan tuleen. Ohimennen olkoon mainittu, että olin koko ampumavaraston heittänyt päällimmäiseksi. Koska minä, varovaisesti kyllä, olin pannut kasan pohjalle kaiken sen, mikä helpoimmin syttyy, niin leimusi pian aika rovio ilmivalkeassa. Torjuakseni päältäni kaikki epäluulot, minä itse ensimmäiseksi nostin hälyn. Leirissä syntyi kauhea hämmästys, arvaahan sen. Syyksi otaksuttiin yleensä, että linnue oli yöllä tehnyt ulos-hyökkäyksen, luusittuansa vartijat. Muutoin sen muka ei olisi onnistunut näin perin pohjin hävittää kaikkia tykkejä.

Hallitukselle sittemmin annetuissa virallisissa kertomuksissa puhutaan kyllä suurista tulipalon tuottamista tuhoista vihollisten leirissä, mutta ei kukaan tiennyt, kuka sen oikeastaan oli matkaansaattanut. Ja mahdotonta olisi ollut kenenkään tietääkään sitä, sillä vaikka minä, yksin minä olen se, joka sinä yönä pelastin Gibraltarin, en ole siitä kenellekään koskaan puhunut. En edes ilmaissut asian todellista laitaa kenraali Elliotillekaan. Kreivi Artois säikähti niin sanomattomasti, että pakeni sieltä kera väkensä kaiken, juosten yhtämittaa neljätoistakymmentä päivää, kunnes saapuivat Parisiin. Heidän kauhistuksensa oli niin suuri, ett'eivät kolmeen kuukauteen voineet einettä suuhunsa panna; ilmasta vaan elivät koko sen ajan.

3. Pommi ja sen seuraukset

Pari kuukautta sen jälkeen kuin olin piiritetyille tehnyt tämän suuren palveluksen, istuin kerran illallisilla kenraali Elliotin luona. Yks kaks tulee pommi -- minä nähkääs en ollut ennättänyt panna vihollisen mörsäreitä menemään samaa tietä kuin tykkejä, -- tulee pommi katon läpi ja iskee keskelle pöytää. Kenraali teki, niinkuin jokainen hänen sijassaan olisi tehnyt: syöksi suin päin salista ulos. Mutta minä sieppasin pommista kiinni, ennenkuin se pääsi räjähtämään, ja vein sen erään kallion huipulle. Tästä tähystyspaikasta minä huomasin rannanpuoleisella kukkulalla, jonkun matkan päässä vihollisten leiristä, suuren ihmispaljouden. Paljaalla silmällä en kumminkaan erottanut, mitä ne siellä tekevät. Otin teleskopini ja -- katso ne olivat vihollisia, ja heidän keskellään oli kaksi meidän joukosta, muuan kenraali ja eräs översti, joitten kanssa olin vasta eilen istunut illallisilla, ja jotka yön pimeässä olivat hiipineet vihollisten leiriin. Nyt oli heidät otettu kiinni, ja parhaillaan olivat viholliset vetämässä heitä hirteen.

Matka oli niin pitkä, ett'ei pommia käynyt viskaaminen sinne noin vaan käsivaralta. Mutta silloin muistin kaikeksi onneksi, että onhan minulla linko taskussani. Pistin pommin linkoon ja sinkautin sen keskelle vihollisjoukkoa. Maahan tultuaan, se räjähti ja tappoi kaikki muut, paitsi noita kahta englantilaista upseeria, jotka onneksensa jo olivat hirressä. Pommista lensi muutamia siruja hirsipuitten juureen, niin että ne kaatuivat kumoon.

Tuskin he olivat heilahtaneet maahan, niin jo koettivat arvata, mitenkä kaikki tämä oli tapahtunut. Nähdessään vartijat ja pyövelit ja koko ihmisjoukon makaavan hengettöminä, päästivät he toisiltansa auki nuo hankalat ja ahtaat kaulaliinat, juoksivat rantaan, hyppäsivät espanjalaiseen venheesen ja soudattivat itsensä omaan rantaan.

Olin juuri kertomassa kenraali Elliotille, mitä tapahtunut oli, kun he saapuivat meidän luoksemme. Siinä sitä sitten molemmin puolin seliteltiin ja kiitoksia edeskannettiin, ja kovin hauskasti vietettiin tämän merkillisen päivän ilta.

4. Kolme kuukautta kadoksissa

Pian sen jälkeen läksin Gibraltarista ja palasin Lontoosen, jossa minulla oli yksi merkillisimpiä seikkailuja elämässäni.

Olin lähtenyt kerran Wappingin puolelle katsomaan muutamain Hampuriin lähettämieni esineitten lastaamista laivaan. Palasin kotia Towerin linnan kautta. Päivä oli kuuma, ja minua väsytti kovasti. Päästäkseni siimekseen, päätin pistäytyä yhteen linnan monista tykeistä: siinähän on niin mukava levätä. Tuskin olin kömpinyt sisään, niin jo nukuinkin sikeään uneen. Mutta silloin sattui olemaankin neljäs päivä heinäkuuta, kuningas Yrjö III:n syntymäpäivä, jonka kunniaksi ammutaan kaikista linnan tykeistä. Ne oli ladattu jo aamulla, ja kosk'ei kenenkään johtunut mieleenkään, että minä olisin yhdessä niistä, niin lauaistiin minunkin tykkini, ja minut lennätti kattojen yli virran toiselle puolelle kauaksi eräälle vuokratilalle Bermondseyn ja Deptfordin välillä. Siellä minä putosin päistikkaa suuren heinäpieleksen sisään, heräämättä ensinkään, huumauneena arvatenkin kovasta täräyksestä.

Noin kolme kuukautta sen jälkeen nousi heinäin hinta niin korkeaksi, että vuokraaja näki edulliseksi myödä heinävarastonsa. Se pieles, jossa minä olin, oli suurin kaikista: siinä oli ainakin viisisataa kuormallista. Siksipä alottivatkin siitä. Minä heräsin kovaääniseen puheesen: ihmiset hääräilivät siellä, asetellessaan tikapuita pielestä vastaan. Hiukan vielä unen pöppörissä ja oikein käsittämättä, missä olenkaan, minä kavahdin ja aioin paeta, mutta putosinkin suoraa päätä vuokraajan niskaan. Minä pääsin tuosta törmäyksestä aivan ehjin nahoin, mutta sitä kauheammin kävi vuokraajan: häneltä meni niskat nurin, ja siihen hän jäi eikä hievahtanutkaan enää. Mieleni rauhoittui kumminkin, kun perästäpäin sain tietää hänen olleen kuuluisan saiturin, joka piti viljojansa ja muita maansa tuotteita niin kauan säilössä, kunnes niitten hinta oli noussut suunnattomiin; silloin hän vasta rupesi myömään niitä. Tuo väkivaltainen kuolema oli siis ansaittu rangaistus hänen suurista rikoksistaan ja köyhälle kansalle oikea hyvä työ.

Kovin tuntui minusta kummalliselta liittää ajatukseni jälleen siihen hetkeen, jolloin kolme kuukautta sitten olin nukahtanut tykin sisään. Ja kuinka suuri olikaan ystävieni hämmästys, kun jälleen näkivät minut! He olivat viikkomäärin turhaan tiedustelleet ja kuulustelleet minua joka haaralta.

KOLMASTOISTA LUKU

Seitsemäs seikkailu merellä

Jääkarhuja

Kapteeni Phippsin, nykyisin lord Mulgraven, viimeisellä pohjoisnapa-retkellä olin minäkin mukana, en upseerina, vaan muutoin, ystävänä vaan.

Kerran, kun oltiin ylimmäisillä leveyspiireillä, otin minä taas teleskopini, sen saman, joka minulla oli ollut mukana Gibraltarin piirityksessä, ja tarkastelin tapani mukaan seutuja.

Noin puolen peninkulman päässä meistä näkyi suunnattoman suuri jäävuori, ainakin niin korkea kuin laivan keskimasto. Vuoren huipulla huomasin kaksi jääkarhua, jotka näyttivät olevan verisessä taistelussa keskenään. Minä otin pyssyni, astuin alas jäälautalle ja rupesin kiipeämään huippua kohti. Mutta se ei ollutkaan leikin tekoa. Välisti minun piti hypätä hirvittäväin kuilujen yli, toisin vuoroin taas oli jää niin siloista ja liukasta, että tuon tuostakin menin kumoon. Vihdoin pääsin lähelle karhuja, mutta huomasin samalla, ett'ei niillä olekaan taistelu mielessä; muutoin kisailevat vaan.

Minä laskin jo karhuntaljani arvon -- pedot olivat vähintäkin lihavan härjän kokoisia kumpainenkin, -- mutta juuri kuin olin ojentanut pyssyni, silloin lipesi minulta oikea jalka, minä kaaduin seljälleni ja menin tainnoksiin. Toinnuttuani noin neljännestunnin kuluttua hämmästyin kovin. Toinen pedoista oli kääntänyt minut alassuin ja tarttunut hampaillaan minua vyötäisistä. Yläosa ruumistani oli karhun mahan alla, jalat roikkuivat edessä. Ties minne se pahus olisi minut raahannutkaan, mutta minä en häikäillyt: sieppasin jahtipuukkoni ja sivalsin karhun vasemmasta takatassusta kolme varvasta poikki. Silloin se päästi minut irti, kauheasti parkuen. Hetken kuluttua se täytti minun päälleni, mutta minä laukaisin, ja peto vierähti hengetönnä jäiselle tanterelle. Ikuista untaan se siinä kyllä makasi, mutta pamaus oli herättänyt useampia tuhansia sen tovereita ylt'ympärillä, ja nämä nyt suoraa päätä juoksemaan ja uimaan minua kohti.

Tässä ei ollut aikaa siekailemiseen. Minä olisin ollut mennyttä miestä, ellei sukkela juoni olisi äkkiä iskenyt mieleeni. Vähemmässä ajassa, kuin taitavalta metsämieheltä menee jäniksen nylkemiseen, olin minä kiskaissut karhulta taljan ja viskannut sen ylleni, pistäen päänikin karhun pään sisään. Tuskin oli tämä tehty, kun jo koko petojen lauma oli ympärilläni. Minä myönnän, että minut tuossa tuuheassa turkissa löi välisti kuumaksi, vuoroin taas hiukan puistutti. Mutta juoni onnistui mainiosti. Karhut tulivat yksitellen, nuuskivat minua ja näkyivät pitävän minua veljenään. Ja hyvin minä karhun näköinen olinkin. Jos olisin ollut hiukan lihavampi, niin olisi yhtäläisyys ollut aivan hämmästyttävä, ja olihan tuossa parvessa nuoriakin karhuja, jotka eivät olleet yhtään lihavammat minua. Tarpeeksi haisteltuaan meitä, nimittäin minua ja uhrini raatoa, suostuivat he minuun, ja meistä tuli pian hyvät tuttavat. Minä matkin heidän liikkeitään ja viuhtomisiaan, vaikka he murinassa ja mörinässä ja karjunnassa veivätkin voiton minusta. Mutta niin karhua kuin olinkin ulkonaisesti, niin ihmistä minä olin sisäpuolelta. Rupesin miettimään, millä keinoin minä tuota hauskaa tuttavuutta voisin parhaiten hyödykseni käyttää.

Olin kerran kuullut erään sotalääkärin väittävän, että puukon pisto selkärankaan tappaa heti. Päätin koettaa. Minä tartuin puukkooni, ja iskin sillä suurinta karhua hartiain väliin. Olihan tuo kovin uskallettua, sen myöntää jokainen, ja ilmankos minä olin hiukan huolissani! Ellei peto heti heitä henkeänsä, niin palasiksi ne minut repivät siihen paikkaan. Mutta yritys onnistui: karhu kaatui hengetönnä jalkojeni juureen eikä edes muhahtanutkaan. Päätin tehdä saman tempun muillekin. Eikä se vaikeata ollutkaan, sillä vaikka karhut näkivätkin, kuinka heiltä velimiehiä kaatuu oikealla ja vasemmalla, ei ne kumminkaan mitään pahaa aavistaneet, ne kun eivät voineet käsittää syytä noihin yhtämittaisiin kellistymisiin. Ja hyvä olikin, ett'eivät käsittäneet. Vihdoin ne makasivat kaikki tuossa ympärilläni käpälät pystyssä, ja minä olin ylpeä kuin Simson, lyötyänsä Filistealaiset.

Palasin sitten laivaan ja pyysin saada mukaani kolme neljäs-osaa miehistöstä nylkemään karhuja ja kantamaan pöystejä laivaan. Takakoivet otettiin vaan, muut osat paiskattiin mereen, vaikka olisi niistäkin suolaamalla saanut kelpo paisteja.

Lontoosen palattuamme lähetin kapteeni Phippsin nimessä muutamia pöystejä amiraliteetin lordeille, valtiovaraston lordeille, Lontoon pormestarille ja kaupungin neuvoksille, samoin kauppiasyhdistyksille ja jakelin loput ystävilleni. Kaikilta haaroin sain mitä hartaimpia kiitoksia. Lontoon porvaristo julkilausui kiitollisuutensa sillä tavoin, että kutsui minut joka vuosi niille juhlapäivällisille, joita siellä pidetään pormestarinvaalin jälkeen.

Karhuntaljat minä lähetin Venäjän keisarinnalle, turkiksiksi hänen majesteetillensa ja hovin korkeimmille henkilöille. Hänen majesteetinsa kiitti minua omakätisellä kirjeellä, jonka hän lähetti erityisen lähettilään tuomaan minulle.

Kapteeni Phippsistä päästettiin sittemmin semmoinen juoru liikkeelle, että hän muka olisi päässyt paljoa pohjoisemmaskin, jos olisi tahtonut. Katson velvollisuudekseni käydä häntä puolustamaan. Meidän laivamme oli juuri pääsemäisillään pohjoisnavalle, mutta minä lastautin sen niin suurella määrällä karhuntaljoja ja karhunpöystejä, että olisi ollut sulaa hulluutta mennä enää kauemmas. Laiva ei olisi kestänyt pienintäkään navakkaa tuulta, saatikka sitten jäävuoria, joita niissä merissä niin viljalti uiskentelee.

Kapteeni Phipps on sittemmin monta kertaa pahoitellut, ett'ei hän ollut osallisena sen päivän urhotyössä, -- hän nimittää sitä päivää sattuvasti kyllä karhuntaljain päiväksi. Hän kadehtii minulta kunniata ja koettaa sitä kaikin tavoin supistella. Olemme usein kiistelleet tuosta asiasta keskenämme, ja on meidän välimme vielä tänäkin päivänä vähän niin ja näin. Hän väittää esimerkiksi, ett'ei tuo karhujen puijaaminen ollut konsti eikä mikään, kun minulla oli karhuntalja ylläni; hän muka olisi mennyt heidän keskelleen ilman valhepukua ja olisi täydelleen käynyt karhusta.

Mutta tämä on niin arkaluontoinen asia, ett'ei sivistynyt mies uskalla siitä liian kiivaasti kiistellä Englannin jalon peerin kanssa.

NELJÄSTOISTA LUKU

Kahdeksas seikkailu

Turkinpyitä valtamerellä

Kuljin kerran kapteeni Hamiltonin laivalla, matkalla Englannista Itä-Indiaan. Mukana oli minulla muuan lintukoira, Tray, sanan täydessä merkityksessä aivan korvaamaton hurtta.

Eräänä päivänä, ollessamme tarkkojen laskujen mukaan vähintänsä kolmensadan peninkulman päässä rannasta, huomasin Trayn äkkiä käyvän asentoon. Tuo tuntui kovin oudolta, mutta samassa asennossa se seisoi toista tuntia yhtämittaa. Minä huomautin kapteenille ja upseereille tämän kummallisen ilmiön ja vakuutin, että maa mahtaa olla lähellä, koskapa koirani seisoo lintua. Minulle naurettiin pilkallisesti vasten silmiä, mutta siitä ei minun luottamukseni koiraan rahtuakaan vähentynyt.

Väiteltiin sinne tänne, kunnes minä vihdoin sanoin luottavani koirani nenään enemmän kuin koko laivalla olevain silmiin. Puolen tunnin perästä viimeistäkin kohdataan lintuja, intin minä, ja panin vetoon sata guineata -- juuri laivamaksuni.