Part 3

Oltuani pari viikkoa Ceylonissa, sain kuvernöörin pojalta kutsut metsästysretkelle. Minä läksin ilomielin. Uusi ystäväni oli kookas ja väkevä mies ja senpuoleiseen helteesen tottunut; minua sitä vastoin alkoi jo ennen pitkää väsyttää, ja salolla jäin hänestä pian kappaleen matkaa jäljelle.

Olin juuri istahtanut lepäämään erään virran rannalle, kun äkkiä kuulin kovaa räiskettä takanani. Minä käännyin katsomaan ja olin kauhusta kangistua: hirmuisen suuri jalopeura astuu juuri minua kohti. Sen kiljunnasta minä ymmärsin, että pedolla on vakaa aikomus pistää minut murkinoiksi poskeensa, minulta lainkaan lupaa kysymättä. Pyssyni oli ladattu jäniksenhauleilla. Siinä ei ollut siekailemista; minä päätin ampua, pedolle pelotukseksi. Mutta tähdätessäni ymmärsi sekin minun aikomukseni, vimmastui ja syöksi minun päälleni. Vaistomaisesti minä yritin ihan mahdottomia: lähteä pakoon. Minä käännyin ympäri ja -- ihan vieläkin hirvittää, tuota muistellessani, -- parin askelen päässä minusta seisoo kamalan suuri krokodiili, kita ammollaan, valmiina nielaisemaan minut.

Minun tilani oli hirmuinen: takanani jalopeura, edessä krokodiili, vasemmalla vuolas virta, oikealla syvä kuilu, jonka pohjalla, niinkuin sittemmin sain tietää, myrkyllisiä käärmeitä vilisee.

Hämmästyneenä, huumauneena -- sellainen se olisi ollut Herkuleskin tällä hetkellä -- minä vaivuin maahan. Ainoa ajatukseni oli: milloinkahan sitä ollaan jalopeuran hampaissa tai krokodiilin kauheain leukapielten välissä. Silmänräpäys vielä, niin kuuluu sanomatonta, kummallista melua, mutta mitään kipua en tunne missään. Nostan verkalleen päätäni ja silloin huomaan, että jalopeura, tehtyään ankaran hyppäyksen minua kohti, onkin loikannut sitä menoa suoraan krokodiilin kitaan, ihan nieluun saakka. Ja siinä se nyt turhaan rimpuilee, päästäkseen pois. Minä kavahdin pystyyn, sieppasin puukkoni ja sivalsin jalopeuralta pään poikki. Ruumis jäi nytkähtelemään jalkaini juureen. Sitten työnsin pyssyn perällä pedon pään niin syvälle kuin mahdollista krokodiilin sisään. Hetken kuluttua heitti sekin henkensä.

Tuskin olin saanut tämän loistavan voiton kahdesta kauheasta vihollisesta, niin jo joutui toverinikin saapuville. Pitkällinen poissaoloni oli näet ruvennut häntä huolestuttamaan, jonka vuoksi hän oli lähtenyt etsimään minua. Hän onnitteli minua sydämellisesti, ja sitten me yhdessä mittasimme krokodiilin pituuden: ummelleen neljäkymmentä Parisin jalkaa ja seitsemän tuumaa!

Kerrottuamme tästä harvinaisesta seikkailusta kuvernöörille, lähetti hän heti kohta rattaita ja väkeä, noutamaan hirviöt palatsiin. Taitava turkkuri teki minulle sitten jalopeuran nahasta useampia tupakkakukkaroita, joista osan lahjoitin ystävilleni Ceylonissa. Muut minä sittemmin lähetin lahjaksi Amsterdamin pormestarille. Vastalahjaksi hän tarjosi minulle tuhannen dukattia, ja minulla oli täysi työ ja tekeminen, ennenkuin sain sen tarjouksen torjutuksi.

Krokodiilin nahka täytettiin, ja nykyjään se on Amsterdamin museon parhaita kaunistuksia. Vahtimestari, sitä näytellessään, kertoo koko tapauksen juurta jaksain. Minun täytyy kumminkin sanoa, että mies lisäilee siihen omasta päästään kaikenlaista pötyä, mikä ei lainkaan ole totta, ei todennäköistäkään. Niinpä hän esimerkiksi laskettelee, että jalopeura oli hypännyt ihan koko krokodiilin läpi, ja että samassa kuin jalopeuran pää oli tullut näkyviin, samassa "monsieur, maailman mainio paroni", -- niin hän kuuluu minua nimittelevän -- oli yhdellä iskulla lyönyt poikki pään ja myös kolme jalanmittaa krokodiilin hännästä.

-- Krokodiili, -- jatkaa hän suhosiaan, -- syvästi loukkautuneena tällaisesta typistyksestä, oli kääntynyt ympäri, siepannut herra paronin kädestä jahtipuukon ja nielaissut sen niin vimmatulla himolla, että se meni suoraa päätä sydämeen, ja peto kuoli siihen paikkaan.

Sanomattanikin on selvä, kuinka ilkeältä minusta tuntuu tuon miehen hävyttömyys. Nykyisenä epäilyksen aikakautena saattaisi monikin, joka ei minua tunne, ruveta tuollaisten törkeäin valheitten takia epäilemään minun seikkailujeni todenperäisyyttä, ja sellainen se loukkaa kunniallista miestä sydänjuuria myöten.

SEITSEMÄS LUKU

Toinen seikkailu merellä

1. Verraton kuski

Vuonna 1776 minä astuin Portsmouthissa englantilaiseen ensi luokan sotalaivaan, jossa oli sata tykkiä ja tuhatneljäsataa miestä, määräpaikkana Pohjois-Amerikka. Saattaisin kertoa monesta merkillisestä seikkailustani Englannissa, mutta jääkööt toiseksi kertaa. Yksi seikka vaan ohimennen. Eräänä päivänä oli minulla mielihyvä nähdä kuninkaan ajavan juhlavammissaan suurella prameudella parlamenttiin. Ohjaksissa oli muuan suunnattoman lihava kuski, joka käytti ruoskaansa niin ovelasti, että sen pitkä siima kirjoitti ilmaan aivan selvästi kuninkaan nimen ja sen yläpuolelle kuninkaallisen kruununkin.

2. Täräys.

Matkalla Amerikkaan ei tapahtunut mitään sen kummempaa. Vasta silloin, kuin olimme noin kolmesataa peninkulmaa St. Lorenzo virran suusta, tapahtuivat ensimmäiset kolttoset. Laiva tärähti tavattoman ankarasti johonkin, jota luulimme kivisärkäksi.

Luotimalla huomattiin kumminkin, että vettä oli kuudettasataa syltä. Tapaus oli sitäkin hämärämpi ja kummallisempi, kun meiltä oli peräsin särkynyt, puukiprööty katkennut kahtia, kaikki mastot haljenneet pitkin pituuttaan ja kaksi mastoa pudonnut etukannelle. Eräskin matrossi parka, joka paraillaan oli ollut keskimastossa, sinkosi vähintänsä kolmen peninkulman päähän laivasta, ennenkuin putosi mereen. Kaikeksi onneksi oli hänellä lentäessään sen verran järkeä päässä, että hoksasi tarttua erästä sepelhanhea nokasta kiinni, joten putousvauhti koko lailla hiljeni. Edelleenkin hän piteli hanhea kaulasta kiinni ja ui sillä tapaa laivan luokse takaisin.

Täräys oli ollut niin ankara, että kaikki, mikä miestä oli välikannella, kolahti kantta vasten. Minunkin pääni sai siinä jyräkässä sellaisen kumauksen, että painui hyvän matkaa harteitten väliin, ja kuukausia kului, ennenkuin se taas kohosi asemilleen.

Emme olleet vielä ennättäneet kunnon lailla toipua tuosta mylläkästä, niin jo nähtiin meren pinnalla suunnattoman suuri valaskala. Siinä nyt selitys äskeiseen täräykseen. Ja niin oli hirviö suutuksissaan häirityksestä, että se pieksi hännällään huimasti laivan kupeita. Vihansa vimmassa se oli nielaissut kitaansa meidän suurimman ankkurin, joka tavallisuuden mukaan riippui perällä, ja kuljettanut meitä vähintänsäkin kuusikymmentä peninkulmaa, jos laskee kuusi peninkulmaa tuntia kohti.

Ties taivas minne asti se peto olisi meidät vienytkään, mutta kaikeksi onneksi katkesi ankkuritouvi, jotenka laiva pääsi valaskalasta, jospa ankkuristaankin. Monta kuukautta myöhemmin me sitten, kotimatkalla, kohtasimme tämän valaskalan melkein samassa paikassa: hengetönnä se kellui vedenpinnalla ja oli liioittelematta lähes puolen peninkulman pituinen. Tietysti ei sellaisesta jättiläisestä sopinut ottaa laivaan kuin pieni osa vaan. Laskettiin veneitä vesille ja saatiin suurella vaivalla hakatuksi pedolta pää poikki. Ja arvatkaas, mikä ilo meille nousi, kun päästä löytyi ei ainoastaan meidän iso ankkuri, vaan vielä viidettäkymmentä syltä ankkuritouviakin hampaan kolosta vasemmassa alaleuassa!

Se olikin ainoa merkillinen tapaus koko matkalla.

4. Ihmeellinen pelastus

Ei vainenkaan ollut ainoa! Olin vähällä unohtaa sen tapauksen, joka oli saattamaisillaan meidät perikatoon. Valaskalan hinatessa meitä, niinkuin edellä on kerrottu, ilmestyi laivan kylkeen vuoto, ja vettä tulvi laivan ruomiin niin tavattomasti, ett'ei laiva olisi enää voinut pysyä puoltakaan tuntia veden päällä, vaikka kaikki pumput olivat täydessä käynnissä. Kaikeksi onneksi olin minä ensimmäinen, joka tapaturman huomasin. Aukko oli toista jalkaa läpimitassa. Minä koetin tukkia sitä jos millä, mutta turhaan. Vihdoin iski mieleeni onnellinen ajatus, joka pelasti sekä tuon pulskan laivan että koko laivaväenkin. Ennättämättä enää vetää housujakaan jalasta, minä asetuin rohkein mielin istumaan aukkoon, ja vaikka se olisi ollut suurempikin, niin täyttänyt minä sen olisin. Tätä älköön kummasteltako, sillä minä olen sekä isän että äidin puolelta hollantilaista, ainakin vestfalilaista alkujuurta. Minun tilani oli, totta puhuen, vähän viileänpuoleinen, mutta pian minut siitä päästi laivan kirvesmiehen taito.

KAHDEKSAS LUKU

Kolmas seikkailu merellä

Kalan vatsassa

Kerran olin vähällä joutua surman suuhun Välimeressä. Läksin näet lähellä Marseillen kaupunkia eräänä kauniina kesä-iltana uimaan. Yht'äkkiä näin suuren kalan uivan minua kohti suu ammollaan. Pakoon ei siinä ollut yrittämistään. Minä hyyristyin vaan niin pieneksi kuin suinkin oli mahdollista: jalat koukkuun ja käsivarret rinnalle ristiin. Sillä tapaa pääsin pujahtamaan pahuksen leukapielten välitse kulkkuun ja sitä tietä vatsaan. Siellä oli pilkkosen pimeä, mutta muutoin lämmin ja vallan hyvä olla. Minun läsnäoloni näkyi tuottavan sille jonkun verran vatsanväänteitä, ja mielellään se kaiketi olisi päässyt minusta. Tehdäkseni pedon olon kahta tukalammaksi, rupesin minä vatsassa kävelemään ja juoksemaan ja tanssimaan, sanalla sanoen kaikin tavoin peuhaamaan ja teutumaan pimeässä vankikopissani. "Shottish" -- se se varsinkin näkyi olevan sille vastenmielistä: se ähki ja puhki surkeasti ja kohotti välistä puolet ruumistaan suoraan vedestä ylös. Sellaisessa asennossa sen sattui huomaamaan muuan italialainen laiva. Vene laskettiin alas, ja kun kala jälleen nousi veden pinnasta, iskettiin siihen väkäkeihäs, ja koko hirviö nostettiin laivan kannelle. Minä kuulin sitten laivaväen neuvottelevan, millä keinoin kala olisi paloiteltava, jotta rasvaa saataisi niin paljo kuin mahdollista, -- minä osasin nähkääs italiankieltä. Silloin minulle kauhea hätä käteen, sillä minä pelkäsin, että he, kalaa leikellessään, silpovat minutkin palasiksi. Harkitsin sitten, että kaiketi he ensiksi katkaisevat pään ja pyrstön, ja asetuin sen vuoksi keskelle mahaa, jossa olisi ollut sijaa ainakin kahdelletoista miehelle. Pian rauhoittui mieleni, kuullessani heidän alkavan vatsan puolelta. Heti kuin vähänkin alkoi valoa pilkottaa, rupesin minä huutamaan minkä jaksoin, ilmoittaen, kuinka mieluista minun olisi tulla tuttavaksi herrain kanssa ja päästä heidän suosiollisella avullaan tästä tukalasta tilasta, jossa olen tukehtumaisillani.

Mahdoton on kuvailla heidän hämmästystään, kun kuulivat äänen puhuvan kalan sisästä, ja yhä suuremmaksi heidän ihmettelynsä kasvoi, kun näkivät alastoman miehen vääntyvän sieltä esille.

Kerroin heille sitten koko historian juuri niinkuin tässäkin olen kertonut, ja he olivat naurusta pakahtumaisillaan.

Saatuani hiukan virvokkeita, hyppäsin mereen peseytymään ja uin sitten rannalle -- vaatteitani hakemaan. Ne olivatkin ihan samassa paikassa, mihin ne olin jättänyt. Laskujeni mukaan olin minä ollut noin kolme tuntia hirviön mahassa.

YHDEKSÄS LUKU

Neljäs seikkailu merellä

Suuri saalis

Turkin palveluksessa vielä ollessani, läksin usein purjehtimaan huvipurrellani Marmoramerelle, josta on ihana näköala Konstantinopoliin ja sulttanin seraljiin. Aamulla kerran, purteni kokassa ihastellessani taivaan kirkkautta, huomasin ilmassa pyöreän, silmämäärältä biljardipallon kokoisen esineen, josta riippui jotakin. Minä tartuin heti parhaimpaan ja pisimpään pyssyyni -- ilman sitä en milloinkaan lähde kotoani, -- latasin sen luodilla ja laukaisin tuohon pyöreään esineesen, mutta en osannut. Pistin kaksi luotia ja ammuin uudestaan, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Lennätin siihen vihdoin kolmannella kerralla neljä, viisi luotia, ja silloin läksi tuo esine tulemaan lähemmäs.

Hämmästyin koko lailla, nähtyäni hetkisen perästä parin kyynärän päässä purresta pienen kultaisen vaunukorin, joka oli nuorilla kiinni mahdottoman suuressa pallossa, paljoa suuremmassa kuin minkä kirkon kupu hyvänsä. Korissa istui mies, puolikas paistettua lammasta vieressään. Toinnuttuani ensi hämmästyksestäni, otin hänet palloineen päivineen purteen ja asetuin sitten miehineni piiriin tämän omituisen ryhmän ympärille.

Mies näytti Franskalaiselta, ja Franskalainen hän olikin. Liivintaskuista roikkui hänellä kaksi kaunista, kultaperällistä kelloa, joihin oli maalattu ylhäisten herrain ja rouvain muotokuvia. Joka-ainoassa napinlävessä riippui kultainen kunniaraha, ainakin sadan dukatin veroinen, ja joka sormessa välkähteli kultainen timanttisormus. Takintaskut olivat täynnään raskaita rahakukkaroita jotka painoivat liepeet melkein maahan asti. -- Hyväinen aika, -- ajattelin minä, -- tuo mies lienee tehnyt ihmiskunnalle erinomaisia palveluksia, koskapa suuret herrat, nykyaikoina yleensä niin merkillisen kitsaat, ovat noin ylenpalttisilla lahjoilla häntä palkinneet.

Huima putoaminen oli pannut miehen pään niin pyörälle, ett'ei hän ensi alussa kyennyt puhumaan sanaakaan. Vihdoin hän toipui ja kertoi sitten näin:

"Ei minusta ole tämmöisen kulkuneuvon keksijäksi, sen myönnän; ei ole minulla mielikuvitusta eikä tietojakaan tarpeeksi. Mutta se oli ainakin ihan omintakeinen ajatus, että läksin tällä tapaa matkustamaan, nolatakseni nuoralla-tanssijat ja sen semmoiset hyppijät, ja näyttääkseni, että pääsee sitä korkeammallekin. Kuusi tai seitsemän päivää sitten -- en muista tarkoin, sillä minulta on tässä ajanlaskukin mennyt sekaisin -- minä nousin pallollani ylös Cornwallisin niemeltä Englannissa, mukanani lammas, joka minun oli määrä heittää alas katsojain iloksi ja huviksi. Mutta tuskin olin ollut ilmassa kymmenisenkään minuttia, niin käänsi kova onni tuulen toisaanne. Aikomukseni oli päästä maihin Exeterissä, mutta minuapa veikin merelle päin, ja niin sain leijailla hirvittävän korkealla kauvan aikaa.

"Onni toki, ett'en tullut viskanneeksi lammasta, sillä kolmantena päivänä pakotti nälkä minut tappamaan sen. Olin jo aikaa sitten kohonnut kuun ohitse ja seitsemänkymmenen tunnin perästä tullut niin lähelle aurinkoa, että silmäripsiä alkoi kärventää. Silloin minä panin lampaan päivän puolelle, ja siinä se vajaassa tunnissa paistui ihan kypsäksi. Siitähän minulle sitten riitti ravintoa koko ajaksi.

"Syynä, miks'en jo ennemmin laskeutunut alas, oli se, että minulta katkesi se nuora joka oli kiinni pallon läpässä. En voinut niinmuodoin päästää kaasua pallosta ulos. Ellette te olisi palloon ampunut reikiä, niin olisin minä, niinkuin Muhammed, jäänyt tuomiopäivään asti roikkumaan maan ja taivaan välille."

Jalomielisesti hän lahjoitti komean vaunukorinsa minun laivaväelleni ja heitti loput lammasta mereen. Pallon olivat luodit puhkoneet niin pahaksi, että se alas tultuaan meni ihan repaleiksi.

KYMMENES LUKU

Viides seikkailu merellä

1. Erinomaisia palvelijoita

Kerron tässä vielä erään tapauksen, joka sattui minulle vähäistä ennen kuin palasin Europpaan.

Heidän majestettiensa Venäjän ja Itävallan sekä Franskan keisarien lähettiläät olivat esittäneet minut padishahille, joksi Turkin sulttania myöskin sanotaan. Hän se sitten kerran lähetti minut hyvin tärkeälle toimelle Kairoon. Tehtäväni oli suoritettava mitä suurimmassa salaisuudessa.

Minä läksin liikkeelle suurella prameudella, mukanani monilukuinen seurue. Matkan varrella minun onnistui pestata palvelukseeni muutamia aivan erinomaisia miehiä. Tuskin oli näet päästy Konstantinopolista moniaita peninkulmia, niin huomasin pienen, hieveröisen miehen, joka juosta vilisti sanomatonta vauhtia ketoa pitkin, vaikka oli miehellä vähintänsä viidenkymmenen naulan painoinen lyijyluoti kummassakin jalassa.

Ihan hämilläni tuosta, minä huusin hänet luokseni ja kysyin:

-- Minnes sinulla semmoinen hätä, hyvä ystävä, ja miksi nuo raskaat painot jalassa?

-- Läksin Wienistä puoli tuntia sitten, vastasi hän. -- Olin siellä erään suuren herran palveluksessa, mutta hän erotti minut vast'ikään palveluksestaan. Ja minä kun en nyt tarvitse täyttä vauhtia, niin pistin nämä puntit jalkaan, jott'en liikoja liikkuisi. _Moderati durant_ (kestää, kun malttaa), niinkuin se entinen opettaja meille sanoi.

Mies miellytti minua kovin. Kysäisin, tahtoisiko hän astua minun palvelukseeni, ja hän suostui heti. Lähdettiin matkalle jälleen ja nähtiin monta kaupunkia ja maata.

Jonkun ajan perästä näin maantien varrella miehen pitkänään, korva maassa kiinni, niinkuin olisi haastellut manalaisten kanssa.

-- Mitäs kuuntelet, ystävä? -- kysäisin minä.

-- Kuuntelen tässä lystikseni, mitenkä ruoho kasvaa.

-- Ettäkö kuulet oikein?

-- Ihan selvään.

-- Tule sitten minun palvelukseeni, hyvä ystävä. Ties mihinkä vielä niin tarkkaa korvaa tarvitaan.

Hän nousi ja läksi mukaani.

Vähän matkan päässä siitä seisoo mäentörmällä metsämies ja tähtää pyssyllään ihan ilmaan.

-- Onnea vaan! -- huusin minä. -- Mutta mihinkäs sinä tähtäät? Enhän minä näe muuta kuin selvän taivaan.

-- Niin no, -- vastasi hän, -- koettelin tässä vaan uutta pyssyäni. Strassburgin kirkon tornin huipulla istui varpunen; pudotin sen vast'ikään maahan.

Se, joka tietää, kuinka innokkaasti minä harrastan jaloa metsästämisen urheilua, hän käsittää, miksikä minä heti kohta kavahdin kaulaan tätä erinomaista ampujaa ja puristin häntä rintaani vastaan.

Yhdessä lähdettiin tuosta edelleen ja saavuttiin vähitellen Libanonin vuorille. Siellä kohtasimme erään seedrimetsän rinteellä tanakan, lujaluisen miehen vetämässä nuorasta, joka oli kierretty koko metsän ympäri.

-- Mitäs teet, ystävä hyvä? -- tiedustin minä.

-- Läksin rakennushirsiä metsästä, mutta unohtui kirves kotio. Täytyy tässä käyttää muita konsteja.

Sen lausuttuaan hän nykäisi maahan koko metsän, vaikka sitä oli hyväkin peninkulma ympäri mitaten, nykäisi niinkuin minkä kaislakimpun ja kantoi sitten puut yhteen kasaan. Arvaahan sen, mitä minä silloin tein. Olisin mieluummin luopunut koko lähettilään palkasta kuin moisesta ravajaakosta.

Tuskin olimme astuneet Egyptin alueelle, niin nousi sellainen myrsky, että olin kaatua kumoon miehineni, hevosineni ja vaunuineni; hyvä, ett'ei ihan ilmaan lennättänyt. Tiestä vasemmalla seisoi seitsemän tuulimyllyä rinnatusten, ja niitten siivet pyörivät sitä vauhtia kuin rukin ratas kiivaimmillaan. Jonkun matkan päässä siitä loikoi maassa jättiläisen kokoinen mies, painaen peukalollaan kiinni vasenta sieraintaan. Huomattuaan meidän hämmästyksemme ja nähtyään, mikä työ ja tekeminen meillä on, pysyäksemme pystyssä, hän nousi, kääntyi meidän puoleemme ja, kuten hyvin kasvatettu palvelija konsanaankin, kumarsi meille syvään lakki kourassa. Samassa silmänräpäyksessä lakkasi tuulikin kokonaan, ihme kyllä, ja myllyt pysähtyivät.

-- Nyt ei mahda olla laita oikea, -- arvelin minä itsekseni, kummastellen mointa ilmiötä ja huusin:

-- Mies hoi! Mitäs tämä merkitsee? Onko sinulla paholainen nahassasi vai lienetkö paholainen itse?

-- Suokaa anteeksi, eksellensi, -- vastasi hän; -- laitoin tässä vähän tuulta meidän isännälle, myllärille. Piti panna toinen sierain tukkoon, jott'ei myllyt liian kovaa kävis.

-- Tuostapa -- arvelin itsekseni -- saa uutta tuulta, jos kotona välistä sattuu kertomaan niin paljon, että henkeä salpaa.

Kaupat tehtiin. Puhaltaja jätti myllyt ja myllärit ja seurasi minua.

Tultiin siitä sitten vihdoin Kairoon.

Heti kuin olin minulle annetun toimeni onnellisesti täyttänyt, päästin palveluksestani kaiken muun väen ja pidätin vaan nuo merkilliset miehet. Niitten kanssa läksin sitten paluumatkalle yksityisenä miehenä. Sää kun oli kaunis ja Niilinvirta ihanampi kuin kykenisi kuvaamaankaan, päätin vuokrata purren ja laskea siinä alas virtaa hamaan Aleksandriaan.

2. Niilin tulvat ja mitä sitten seurasi

Palausmatka sujui varsin hyvin puoli kolmatta päivää, mutta kolmannen ehtoopuolella rupesi Niili tulvimaan tavattoman nopeasti. Neljäntenä päivänä olivat rannat molemmin puolin veden vallassa useamman peninkulman alalta. Viidentenä päivänä auringon laskun aikana takertui pursi johonkin, jota luulin kaislistoksi. Mutta aamulla, päivän noustessa, huomasinkin, että ylt'ympärillä kasvaa mandelipuita, täynnään kypsiä ja mitä houkuttelevimpia hedelmiä. Luotiminen osoitti kuusikymmentä jalkaa vettä, mutta eteenpäin ei päästy eikä takaisinkaan. Kello kahdeksan tai yhdeksän -- mikäli auringosta osasi päättää -- nousi äkkiä ankara tuuli. Pursi kallistui, täyttyi vedellä ja upposi melkein silmänräpäyksessä.

Kaikeksi onneksi ei yhtään ihmistä hukkunut, -- meitä oli kahdeksan aika-ihmistä ja kaksi lasta. Me pysyttelimme puitten oksilla, jotka kyllä kestivät meidät, vaikk'eivät voineet purtta kannattaa. Tässä tilassa oltiin kolme päivää, eläen pelkistä mandeleista. Ja niitähän riitti tarpeeksi. Kolmenkolmatta päivän kuluttua alkoi vesi laskea yhtä nopeasti kuin oli noussutkin, ja kuudentenakolmatta päivänä kävelimme taas kuivin jaloin maalla. Ensimmäinen esine, minkä näimme, oli meidän purtemme. Se oli parinsadan kyynärän päässä siitä kohdasta, johon se oli hukkunut.

Kuivattiin sitten kapineet ja kampsut auringonpaisteessa, otettiin purresta, mikä tarpeelliseksi nähtiin, ja lähdettiin matkalle. Tarkkain laskujen mukaan olimme oikealta reitiltä syrjäytyneet ainakin viisikymmentä peninkulmaa. Seitsemän päivän perästä ehdittiin jälleen Niilin virtaan, joka oli palannut uomaansa, ja siellä kerroimme seikkailumme eräälle beille. Hän osoitti meille mitä auliinta vieraanvaraisuutta ja antoi oman purtensa meidän käytettäväksemme. Kuusi päivämatkaa kuljettua, saavuttiin vihdoin Aleksandriaan, jossa astuttiin laivaan ja purjehdittiin Konstantinopoliin. Padishah otti minut vastaan erinomaisilla kunnianosoituksilla, näytteli minulle muhkeat linnansa ja aarreaittansa ja antoi minulle kallis-arvoisia lahjoja.

YHDESTOISTA LUKU

Kuudes seikkailu merellä

1. Padishahin viinit

Egyptistä palattuani minusta tuli padishahin kaikki kaikessa: minä, niinkuin sanotaan, tein sekä sateet että päivänpaisteet. Hänen majesteetinsa ei tullut toimeen ilman minua. Minun piti aterioida hänen kanssaan sekä päivälliset että illalliset. Täytyy sanoani, että kaikista hallitsijoista koko maailmassa on Turkin keisarilla kaikkein paras pöytä, tietysti ainoastaan ruokiin nähden, sillä tietäähän jokainen, että Muhammed kielsi uskovaisiltaan viinin juonnin kokonaan. Ei ole siis toivomistakaan, että Turkkilaisen pöydässä saa lasillisen viiniä. Mutta mikä ei tapahdu julkisesti, se useinkin tapahtuu salaisuudessa, ja koranin kielloista huolimatta on monikin Turkkilainen yhtä hyvä viinin tuntija kuin mikä saksalainen ritari hyvänsä, ja niin oli hänen majesteetinsa padishahinkin laita.

Hänen päivällisillään, joissa suurvisirikin oli läsnä, ei ollut viinistä edes puhettakaan, mutta pöydästä noustua oli hänen majesteetillansa pullollinen kelpo viiniä varattuna kabinetissansa.

Kerran hänen majesteetinsa viittasi minua tulemaan perässänsä. Hänen omaan huoneesensa tultuamme, padishah väänsi oven lukkoon ja veti kaapistansa esille viinipullon.

-- Münchhausen, -- lausui hän, -- te kristityt olette viinin tuntijoita, sen tiedän. Kas tässä on pullollinen tokaijia, ainoa mikä minulla on, ja olenpa vakuutettu, ett'ette te ikipäivinänne ole parempaa maistanut.

Sen sanottuaan, hän täytti lasin itselleen ja minulle. Me tyhjensimme ne pitkin kulauksin.

-- No niin! -- virkkoi hän. -- Mitäs sanotte? Erinomaista, eikö niin?

-- Vallan hyvää, -- vastasin minä, -- mutta teidän majesteetinne luvalla uskallan sanoa, että olen minä parempaakin juonut, nimittäin keisari Kaarlo VI:n luona Wienissä. Sapperment! Olisinpa suonut, että teidän majesteetinnekin olisi saanut maistaa sitä!

-- Rakas Münchhausen! -- vastasi hän. En tahdo teitä loukata, mutta enpä luule, että tämän parempaa tokaijia löytyy missään. Tämänkin ainoan pullon sain eräältä unkarilaiselta magnaatilta, joka kehui sitä tavattomasti.

-- Hölynpölyä se mies puhui, teidän majesteetinne, pelkkää pötyä. Ero on tokaijilla ja tokaijilla. Paljonkos panette vetoa, teidän majesteetinne, että minä tunnin kuluessa hankin teille pullon tokaijia suoraa päätä keisarillisesta kellarista Wienissä? Ja se on oleva jo näköjäänkin toisellaista kuin tämä?

-- Münchhausen! Te laskettelette perättömiä.

-- En ensinkään. Tunnin kuluttua on teidän majesteetillanne oleva pullollinen tokaijia Itävallan keisarinnan kellarista ja ihan toista leimaa kuin tämä myrkyn vierimmäinen.