Part 2

Yksitellen hinattiin ylös palvelija, hänen hevosensa, luutnantti, hänen hevosensa, sitten vaimoni ja vihdoin hänen pieni ponynsa. Ihmeellisintä tässä jutussa on se, että vaikka ihmiset ja elukat olivat syösseet niin hirvittävään syvyyteen, ei kukaan ollut loukkaantunut, pieniä vammoja ja kuhmuja lukuun ottamatta. Kauheassa hädässä he vaan olivat olleet, arvaahan sen.

Metsästyksestä tietysti ei tullut sillä kertaa mitään, eikä minua kukaan moittine siitä, että minulta tällaisen kamalan tapauksen tähden kokonaan unohtui koira metsäkanoineen kedon laitaan.

Virkatoimieni tähden täytyi minun jo huomenissa lähteä matkalle ja viipyä neljätoista päivää. Palattuani tiedustin ensi työkseni Dianaa, mutta sitä ei ollut kukaan osannut kaivatakaan, kaikki kun olivat luulleet sen olevan minun mukanani. Koira on kadonnut, arvelin jo, mutta äkkiä iski mieleeni: kunhan se ei vaan yhä vieläkin olisi metsäkanoja seisomassa!

Ratsastin suoraa päätä sinne, ja katso siellä seisoo uskollinen koirani ihan samassa paikassa, johon sen olin neljätoista päivää sitten jättänyt. "Diana!" huusin minä. Se hyppäsi ylös, metsälinnut pyrähtivät lentoon, ja minä sain yhdellä laukauksella viisikolmatta lintua. Mutta elukka parka oli niin laihtunut ja kuihtunut, ett'ei jaksanut enää kotiakaan astua. Minun täytyi nostaa se eteeni hevosen selkään. Arvaa sen, kuinka mieluinen tämä taakka minulle oli. Syötettyäni ja hoidettuani sitä sitten pari päivää, oli se yhtä pulska ja pirteä kuin ennenkin.

Tämän samaisen koiran avulla sain minä muutamia viikkoja myöhemmin selityksen erääsen kummalliseen seikkaan, joka muutoin olisi pysynyt arvoituksena ikäni kaiken.

2. Ihmeellinen jänis

Olin kaksi päivää yhtä mittaa seurannut samaa jänistä. Myötäänsä se kiiti koiran edessä ohitseni, mutta aina vaan niin suunnatonta vauhtia, ett'en koskaan ennättänyt ampua. Taikoja minä en todellakaan usko, siksi paljon olen sentään maailmassa liikkunut ja siksi monta kummallista seikkaa nähnyt, mutta tämä merkillinen jänis, minä myönnän sen, sai minut ihan ymmälle. Vihdoin viimeinkin se tuli niin lähelle minua, että olisin melkein ylettänyt siihen pyssynpiipulla. Se kaatui ja -- mitä minä näen?

Jäniksellä oli neljä jalkaa mahan alla ja toiset neljä seljässä. Kun alaparit olivat väsyneet, kiepsahti se seljälleen ja jatkoi matkaa terveillä ja levänneillä jaloilla. En ole mointa jänistä milloinkaan nähnyt, mutta ei sitä mikään muu koira olisi koskaan saanutkaan kiinni kuin Diana.

3. Erinomainen lisäys

En yhtään liioittele, sanoessani, että Diana oli ainoa laatuaan. Ei ollut sillä verran vetävätä missään. Ainoa, mikä suunnilleen oli sen arvoinen, oli muuan pieni vinttikoira, ulkomuodolleen varsin tavallinen, mutta nopeudelleen aivan hämmästyttävä. Sen juoksu oli niin kiivasta, ja se oli jo niin kauan aikaa ollut minun palveluksessani, että se vihdoin oli juossut koipensa ihan tyngille, jotenka se lopulla ikäänsä kelpasi vallan hyvin mäyräkoiraksi.

Kerran, ollessaan vielä vinttikoirana, se sai ylös jäniksen, mutta parin kierroksen perästä alkaa metsästä kuulua kummallista nalkutusta, niinkuin olisi kokonainen lauma koiria liikkeessä, mutta niin hiljaa ja epäselvästi, ett'en ymmärtänyt asianlaitaa ensinkään. Menin ääntä kohti, ja -- ihmeellinen näky kohtasi minua silloin.

Jänis oli äkkiä saanut poikasia, ja koira oli samassa saanut pentuja, yhtä monta perillistä kumpikin. Jänöt olivat vaistomaisesti lähteneet karkuun, ja koirat olivat vaistomaisesti lähteneet niitä ajamaan ja saavuttaneetkin ne. Ja niinpä tapahtui, että ajon alussa oli ollut yksi jänis ja yksi koira, mutta ajon lopussa kuusi jänistä ja kuusi koiraa.

4. Raju ratsu

Tuosta ihmeteltävästä koirasta puhuessani, johtuu mieleeni muuan erinomainen liettualainen orhi, kerrassaan verraton eläin. Minä sain sen omakseni sattumalta eräässä tilaisuudessa, jossa minun ratsastustaitoni oli ilmennyt kauniimmassa loistossaan. Istuttiin kerran kreivi Przobovskin linnassa Liettuassa; minä olin jäänyt saliin daamien kanssa teetä juomaan, muut herrat olivat lähteneet linnanpihalle katsomaan hevoslaitoksesta vasta tuotua nuorta, täysirotuista oritta. Äkkiä kuului sieltä hätähuutoja.

Minä riensin portaita alas. Hepo pihalla on niin raju, ett'ei kukaan uskalla nousta sille selkään; ei päästä lähelleenkään ketään. Rohkeimmatkin ratsastajat seisovat hämillään ja neuvottomina. Kauhusta he kalpenivat, kun minä yhdellä hyppäyksellä heilahdin sen selkään. Tämä äkillinen temppu hillitsi heti sen raivon, ja ennenpitkää onnistui minun saada ratsastustaitoni avulla se kokonaan kesyksi ja nöyräksi.

Rauhoittaakseni daameja, laukkasin minä akkunasta saliin, jossa sitten ratsastelin käymäjalkaa ja ravia ja nelistä. Vihdoin karautin keskelle teepöytää, ja siinä panin ratsuni tekemään mitä somimpia korkean koulun hyppyjä ja käänteitä, jotka sanomattomasti miellyttivät seuraa. Nuori ori totteli niin nöyrästi suitsia ja kannuksia, ett'ei yhtään lasia eikä kuppia mennyt rikki.

Tämä tapaus käänsi minun puoleeni ei ainoastaan kauniin sukupuolen, mutta kreivinkin suosion, jopa siinä määrin, että kreivi, aina hieno ja kohtelias, tarjosi minulle lahjaksi tuon uljaan oriin. "Piakkoin", sanoi hän, "lähtee kreivi Münnich sotaretkelle Turkkia vastaan, ja tämän ratsun seljässä te saavutatte loistavia voittoja."

NELJÄS LUKU

Turkin sodassa

1. Hevonen kahtia

Oczakowin edustalla torjuttiin kerran Turkkilaisten uloshyökkäystä, ja silloin oli etujoukolla kuuma päivä. Minulla oli eskadroona husaareja komennettavanani, ja me seisoimme edellimmäisinä. Äkkiä minä näen joukon vihollisia ryntäävän linnasta päin meitä kohti. Kuinka kaukana he olivat, ja minkä verran heitä oli, sitä en saattanut sanoa, sillä paksu pölypilvi verhosi heitä joka puolelta. Peittäytyä pölypilveen olisi meidänkin puolelta ollut tavallinen sotajuoni, mutta silloinpa en olisi tarkoitukseni perille päässyt. Minä lähetin tarkk'ampujani sivuille, käskien heidän nostamaan tomua niin paljon kuin mahdollista. Muun joukkoni kanssa läksin vihollista kohti, saadakseni selvän heidän luvustaan.

Se onnistuikin. Vihollinen piti ensin puoliaan, kunnes tarkk'ampujani olivat saaneet sen sivuilta päin epäjärjestykseen. Silloin hajoitimme vihollisen joukon kokonaan, hakkasimme maahan väkeä kuin heinää ja ajoimme loput takaisin linnaan. Eikä siinä kyllä. Vihollinen oli niin säikähtynyt, että riensi yhtä menoa vastaisen portin kautta ulos koko linnasta. Se oli enemmän kuin olimme osanneet toivoakaan.

Liettualainen ratsuni kun nelisti niin kiivaasti, niin jouduin minä etummaiseksi vihollisen kintereille. Huomatessani heidän sitten pakenevan toisesta portista ulos, katsoin parhaaksi pysähtyä torille ja puhalluttaa siellä väkeni kokoon. Mutta ihmeekseni ei näkynyt yhtään torvensoittajaa eikä ainoatakaan husaaria saapuvilla.

Eivät ne ainakaan kaukana ole, ja vähän ajan perästä kyllä joutuvat tänne, arvelin minä ja ratsastin kaivolle keskelle toria hevostani juottamaan. Se joi käsittämättömän ahnaasti suunnattomat määrät eikä näkynyt ikään tarpeeksensa saavan. Tuo oli varsin kummallista, mutta kun katsahdin taaksepäin, nähdäkseni eikö väkeäni jo ala kuulua, -- arvatkaas mitä näin? Ratsustani oli koko takaosa poissa, ristiä ja lanteita myöten kuin poikki leikattu. Vesi vuoti takaa päin pois sitä mukaa kuin sitä pään puolelta tuli lisää; sisässä ei kestänyt tippaakaan.

Mitenkä tämä oli tapahtunut, sitä en pystynyt selittämään, kunnes yksi husaareistani karauttaa täyttä laukkaa luokseni, onnittelee minua ensin aivan ylenpalttisesti ja kertoo sitten seuraavaa. Juuri kuin minä olin keskellä pakenevia kiitämässä linnan portista sisään, oli suojaristikko pudonnut alas ja leikannut ratsustani peräosan irti. Tämä takapää oli ensin alussa jäänyt vihollisten puolelle ja matkaansaanut kauheata hävitystä heidän joukossansa. Kun ei se kumminkaan päässyt linnaan, oli se mennyt läheiselle niitylle, ja sieltä minä epäilemättä löydän sen jälleen. Minä käänsin ratsuni, ja se kiidätti minut täyttä laukkaa silmänräpäyksessä niitylle. Ja siellä minä suureksi ilokseni näin hevoseni peräpuoliskon hyppimässä ja keikkumassa mitä kummallisimmalla tavalla.

Huomattuani, että hevoseni kumpaisessakin puoliskossa on vielä ilmeisesti elinvoimaa, lähetin noutamaan rykmentin eläinlääkäriä. Hän saapui heti, liitti puoliskot yhteen ja kiinnitti ne tuoreilla laakerin taimilla, joita kasvoi ylt'ympärillä. Haava parani onnellisesti umpeen. Mutta samalla tapahtui jotain, mikä ei olisi ollut mahdollista millekään muulle kuin tälle harvinaiselle ratsulle. Laakerintaimet juurtuivat sen ruumiisen, kasvoivat ja ylenivät, niin että vihdoin muodostui ylitseni lehtimaja, jonka suojassa minä sittemmin tein monta sankarityötä.

En saata sentään olla mainitsematta erästä pientä hankaluutta, joka oli seurauksena äskeisestä loistavasta kahakasta. Olin niin urheasti, niin kauan ja niin vimmatusti peitonnut vihollisiani, että käsivarsi vielä kauan jälkeenkin päin teki samaa liikettä, vaikka vihollinen oli jo aikaa sitten kadonnut näkyvistäkin. Siltä varalta, ett'ei tuo yhtämittainen huitominen omaakin väkeä vahingoittaisi, täytyi minun kahdeksan vuorokautta kantaa käsivarttani siteessä, niinkuin olisi ollut sijoiltaan pois.

2. Oudolla ratsulla

Ken kerran uskaltaa nousta sellaisen ratsun selkään kuin minun liettualainen orhini oli, hänen uskoo pystyneen erääsen toiseenkin toimeen, joka ensi hetkessä tuntuu ihan mahdottomalta.

Olimme piirittämässä erästä turkkilaista kaupunkia, en muista enää, minkä nimistä. Sotamarsalkan olisi ollut peräti tärkeä saada tietää, mitä tuossa linnoitetussa kaupungissa on tekeillä, mutta sinne ei ollut ajattelemistakaan, siinä kun olisi täytynyt kulkea etuvahtien ohi ja monien vartijalinjain ja vallituksien halki. Ei uskaltanut kukaan lähteä vakoojaksi. Kenties liiankin paljon luottaen rohkeuteeni ja ylenpalttisen palvelus-innon valtaamana, minä silloin asetuin erään suuren tykin ääreen, ja samassa silmänräpäyksessä kuin se laukesi, samassa minä hyppäsin luodin päälle, päästäkseni sillä tapaa kaupunkiin.

Mutta puolitiessä iski minuun uusi ajatus. Niin, -- arvelin minä, -- kaupunkiin tästä kyllä päästään, entäs takaisin? Mitenkä sinun käy, sinne tultuasi? Sinut tuomitaan vakoojana ja hirtetään ensimmäiseen puuhun. Ei sellainen loppu sovi Münchhausenin suvun jäsenelle.

Niissä ja senkaltaisissa mietteissä minä huomasin kaupungista meidän leiriin ammutun luodin parin askeleen päässä minusta, minä heilahdin sen niskaan ja palasin onnellisesti oman väkeni luokse takaisin. Tarkoitus jäi tosin saavuttamatta, mutta ehjin nahoin pääsin sittenkin.

3. Ratsain aukosta

Jos minä itse olin hyppäyksissä sukkela ja vikkelä, niin ei ollut huonompi mun ratsunikaan. Se ei välittänyt aidoista eikä kuopista, -- ylitse hyppäsi vaan kaikesta, mikä eteen tuli.

Kerran sattui jänis, jonka kintereillä olin, hyppäämään tien poikki, ja samassa joutuivat sen ja minun väliini komeat vaunut, joissa istui kaksi ihanata rouvas-ihmistä. Mutta hevonen loikkasi vaunujen läpi, ikkunasta toiseen, -- ruudut olivat näet lasketut alas, -- ja semmoista vauhtia loikkasikin, ett'en ennättänyt hattuanikaan nostaa, minä, jonka synnynnäinen kohteliaisuus yleensä oli vetänyt suosiollista huomiota puoleensa sekä ylhäisissä että alhaisissa. Vielä vähemmin siinä oli aikaa pyydellä anteeksi tavatonta rohkeuttani, jolla heitä olin häirinnyt. Ratsuni kiiti näet niin tulista tuiskua, että viimeinkin, kun ennätin hämmästyksestäni toipua ja katsahtaa, missäpäin jänis lienee, huomasin sen puolen peninkulman päässä takanani. Me olimme karauttaneet sen sivuitse, ja tuolla se istui kaukana ja katseli meitä niin pilkallisesti. Kääntyä takaisin, -- mahdotonta: se olisi loukannut uljaan ratsuni kunniantuntoa.

4. Suosta omin neuvoin

Kerran taas minun piti karauttaa suon poikki. Päästyäni jonkun matkaa, huomasin sen olevan paljoa suuremman kuin ensin olin luullutkaan. Palasin senvuoksi reunalle ja otin paremman vauhdin, mutta tällä kertaa kävi kahta hullummin: minä vaivuin ratsuineni päivineni kaulaa myöten suohon. Hukka meidät siinä varmaan olisi perinyt, mutta silloin tartuin kaikin voimin toisella kädelläni omaan palmikkooni, puristin jalat lujasti hevoseen kiinni ja niin vedin meidät kumpaisenkin jälleen kuivalle maalle.

VIIDES LUKU

Turkkilaisten vankeudessa. Kotimatka

1. Kuusta kirvestä

Niin rohkea ja sukkela ja taitava kuin olinkaan, ja niin uljas kuin olikaan minulla ratsu, kävi Turkin sodassa sittenkin välisti toisin kuin olisin suonut. Menipä minulla kova onni niinkin pitkälle, että jouduin ylivoiman käsissä vangiksi ja, -- mikä vielä pahempi oli, vaikka senpuolisilla ihmisillä ihan tavallista, -- minut myötiin orjaksi.

Tässä nöyryytyksen tilassa minä sain tehtäväkseni erään toimen, joka ei ollut niin raskas kuin harvinainen eikä niin painostava kuin harmillinen. Minun piti näet joka aamu ajaa sulttanin mehiläiset kedolle, paimentaa niitä siellä koko päivä ja tuoda yöksi pesiin takaisin. Illalla kerran oli parvi yhtä mehiläistä vailla, ja pian huomasinkin sen kimpussa kaksi karhua, jotka mielivät repiä sen palasiksi, saadakseen siltä hunajat pois. Minulla kun ei ollut muuta asetta mukanani kuin hopeakirves, kaikkien sulttanin puutarhurien ja työmiesten tunnusmerkki, niin viskata sinkautin sen noita rosvoja kohti, pelotteeksi vaan. Mehiläisen minä sain kuin sainkin pelastaneeksi, mutta kovin huimasti olin heittänyt kirveen. Se lensi ilmaan ja kohosi siellä kohoomistaan niin korkealle, että kolahti viimein kuuhun.

Milläs kurin saada se nyt takaisin? Mistä otti niin pitkät tikapuut?

Samassa johtui mieleeni, että turkin pavuthan kasvavat luvattoman nopeasti ja suunnattoman pitkiksi. Minä istutin sellaisen maahan, ja sekös siitä nousemaan ja vartta lykkäämään taivasta kohti! Ei aikaakaan, niin jo alkaa kiertyä kuun toisen sakaran ympärille. Minä mielissäni silloin kiipeämään pavunvartta ylös ja pian olinkin kuussa. Mutta eipä se hopeakirves niinkään pian löytynyt, siellä kun kaikki paikat hohtavat hopealle. Viimeinkin sen sitten löysin olkikasan päältä.

Nyt oli lähdettävä takaisin. Mutta voi kauhistus! Pavunvarsi oli päivänpaisteessa kuivunut ja kuihtunut niin pahanpäiväiseksi, ett'ei ollut yrittämistäkään laskeutua sitä myöten maahan, jos mieli olla niskaansa taittamatta. Mitäs nyt tehdä? Otin ja punoin oljista köyden niin pitkän kuin sain, sidoin sen toiseen kuunsakaraan ja laskin sitten köyttä pitkin alas, oikea käsi köydessä kiinni, vasemmassa kirves. Aina kun jonkun matkaa olin päässyt alas, katkaisin kirveellä yläosan köyttä poikki ja sidoin sen alapäähän. Tätä temppua useampia kertoja uudisteltuani, pääsin muutamassa minutissa niin pitkälle, että jo erotin allani sulttanin linnan.

Lienen ollut vielä parin peninkulman päässä maasta, keskellä pilviä, silloin köysi otti ja katkesi, ja minä lensin alas hirvittävää kyytiä. Ruumiini oli, tuota pitkää matkaa pudotessaan yhä kiihtyvällä vauhdilla, käynyt niin jykeväksi, että minä vajosin suoraa päätä maan sisään, ainakin yhdeksän jalan syvyyteen. Mutta hätä keinon keksii. Neljäkymmentä vuotta vanhoilla kynsilläni minä kaivoin kuopanseinään jonkinlaiset astimet ja pääsin siten vihdoin onnellisesti päivänvaloon. Miltä minä näytin, siitä ei maksa puhuakaan.

2. Tehokas karhunpyynnin tapa

Siitä pitäin aloin minä, kokemuksesta viisastunut mies, tuumia uusia keinoja, joilla saisi karhut karkoitetuiksi mehiläispesäin äärestä. Voitelin kerran vankkurien aisan hunajalla, ja kävin itse väijyksiin. Jo tulee kuin tuleekin aimo karhu, hunajan hajua vainuten, ja alkaa nuoleksia aisaa niin ahnaasti, että oli pian nuolaissut sen suuhunsa ja sitten mahansa ja kaikkien sisuksien läpi ja oli nyt kuin vartaalla paisti. Silloin minä hyppäsin piilosta esille ja iskin aisannenän läpi paksun vaarnan, joten mesikämmeneltä paluumatka kerrassaan katkesi. Siihen minä sen sitten jätin huomis-aamuun asti. Sulttani sattui aamukävelyllään kulkemaan siitä ohitse, ja oli naurusta haljeta, nähdessään, minkä kepposen minä olin karhulle tehnyt.

5. Jäätyneitä ääniä

Pian senjälkeen solmittiin rauha Venäjän ja Turkin välille, ja minut lähetettiin monen muun sotavankeudessa olleen kanssa takaisin Pietariin. Minä otin eroni sotapalveluksesta ja läksin Venäjältä pois juuri sinä hetkenä, jolloin suuri vallankumous puhkesi ilmi, ja niin monta korkeata personaa lähetettiin Venäjältä Siperiaan, muun muassa sotamarsalkka Münnichkin. Sinä vuonna oli niin ankaran kova talvi, että itse aurinkokin lienee vilustunut ja saanut nuhan. Siitä näkee sen kasvoissa jälkiä vielä tänäkin päivänä. Venäjältä palatessani sain minäkin kokea paljoa enemmän kovaa kuin sinne samoillessani.

Liettualainen ratsuni kun oli jäänyt Turkinmaahan, täytyi minun kulkea postihevosilla. Tultiin tuosta kerta hyvin kapeaan kujaan. Minä käskin postiljonin toitottamaan torveensa, jott'ei sattuisi yhteentörmäystä vastaantulijain kanssa. Mies totteli ja puhalsi kuin henkensä edestä, mutta ääntä ei torvesta lähtenyt, ei niin merkkiä. Se oli varsin kummallista, ja tuskallista se oli kanssa, sillä kujan toisessa päässä tulivat juuri näkyviin suuret vaunut, jotka täyttivät koko tien.

Minä silloin vaunuista maahan ja riisuin ensi hätään hevoset valjaista. Sitten nostin nämä nelipyöräiset pelit kimpsuineen kampsuineen selkääni ja hyppäsin aidan yli pellolle. Eikä se leikin asia ollut ensinkään, aita kun oli, pahus, ainakin puoltatoista syltä korkea. Toisella harppauksella lennätin sitten vaunut vieraitten vaunujen ohi maantielle jälleen. Tämän tehtyäni palasin hevosten luo, sieppasin ne, yhden kumpaankin kainalooni, ja nostin ne ihan samalla tavalla vaunujen eteen. Ja sitten ne valjastettiin, ja sitten tultiin muitta mutkitta seuraavaan kestikievariin.

Jäi sanomatta, että toinen meidän hevosista, nuori ja äksy orit, oli vähällä saada kummia aikaan, se kun toista kertaa aidan yli hypätessäni, potki niin vimmatusti, että yhteen aikaan jo ajattelin, että mitenkähän tässä käykään. Mutta siitä leikistä tuli lyhyt loppu: otin ja pistin sen takajalat takkini taskuun.

Kestikievariin tultua ripusti postiljoni torvensa naulaan, ja sitten käytiin pöytään.

Mutta -- aatelkaas! "Tararam, potopom!" Torvi alkoi töräytellä ihan itsekseen. Meiltä silmät pystyyn: mitäs muka tuo? Äänet nähkääs olivat jäätyneet pakkasella torveen. Ne olivat sitten lämpimässä huoneessa vähän kerrassan sulaneet ja läksivät nyt kirkkaina ja heleinä kuuluville. Ja siitäkös postiljonille hyvä mieli! Ja niinpä tuo hauska soitin piti meitä puolen tunnin aikaa musikissa, eikä yhtään tarvinnut siihen puhaltaa. Siinä saatiin kuulla preussilainen marssi: "Ei ole viinaa, ja lempikin loppui", ja sitten: "Ilta oli ihanainen", vihdoin: "Eilen, suurena Mikkelinpäivänä", lisäksi monta kansanlaulua ja lopuksi: "Kaikk' kuin lepoon sääntyy".

Se oli minun viimeinen seikkailuni Venäjänmaalla.

* * * * *

Matkustajilla on aina tapana, seikkailuistaan kertoessaan, haastella semmoisista, mitä eivät ole koskaan nähneetkään. Ihmekös sitten, että heidän juttunsa välistä tuntuvat perättömiltä? Ja jos nyt minunkin kertomusteni todenperäisyyttä joku alkaisi epäillä, niin kovin olisi minulle katkerata moinen luottamuksen puute. Ties rohkenisinko ruveta kertailemaankaan seikkailuistani merellä, jotka ovat vielä paljoa kummallisemmat, vaikka ovatkin yhtä taattuja kuin edellisetkin.

KUUDES LUKU

Ensimmäinen seikkailu merellä

1. Lähtö

Minun ensimmäinen matkani elämässäni oli merimatka. Sen tein vähää ennen sitä retkeäni Venäjälle, josta jo olen kertonut monta mieleen pantavaa tapausta.

Jo siinä iässä, jolloin vielä ihmiset olivat epätiedossa, oliko pikkuinen pimento minun ylähuulellani untuva-haituvaa vai oikeata partaako, jo siinä iässä minä yötä ja päivää mietiskelin matkustuksia ja unissani kiitelin maita mantereita.

Isä vainaa oli matkustellut suurimman osan ikäänsä ja kertoi meille pitkäin talvi-iltain kuluksi monta seikkailua, jotka olivat ihan tosia kaikki. Minun matkustushaluni pontena ja pohjana oli siis synnynnäinen taipumus kuin myöskin isän esimerkki. Koetin käyttää hyväkseni pienimmänkin tilaisuuden, joka tekisi matkustamisen mahdolliseksi, mutta täyttä totta ei vaan tahtonut tulla.

Välistä oli minun jo onnistunut saada isä puolelleni, mutta äiti ja täti ne silloin tekivät sitä kovemman tenän, ja hetken kuluttua olivat kaikki ponnistukseni menneet myttyyn. Vihdoinkin sattui kaikeksi onneksi muuan äitini sukulaisia tulemaan meille, ja ennen pitkää olin minä hieroutunut hänen suosioonsa. Hän sanoi minua kelpo pojaksi ja lupasi tehdä kaiken voitavansa, saadakseen minun matkahaluni tyydytetyksi.

Hänen puheliaisuutensa oli tehokkaampaa kuin minun. Jo siinä yksikin esitys tehtiin ja kumottiin ja ehtoja vastaan ehtoja rakennettiin ja väitettiin ja itkettiin, mutta loppujen loppu oli se, että minut päästettiin hänen kanssaan purjehtimaan Ceylonin saarelle, jossa hänen enonsa oli ollut monta vuotta kuvernöörinä, ja jonne nyt korkeavoipaiset kenraalistaatit olivat lähettäneet hänet tärkeälle toimelle.

2. Myrsky ja mitä siitä seurasi

Me läksimme purjehtimaan Amsterdamista, eikä koko matkalla mitään erinomaista tapahtunutkaan. Kerran vaan yllätti meidät kauhea myrsky, ja koska sen seuraukset olivat varsin merkillisiä, niin viivähtänen siinä hetkisen.

Olimme juuri käyneet ankkuriin erään saaren rannalle ottamaan vettä. Silloin nousi myrsky ja raivosi niin hirmuisesti, että tempasi pisimmätkin puut juurineen maasta ja lennätti ilmaan. Vaikka monetkin niistä painoivat tuhansia leivisköitä, niin köykäisinä höyheninä ne vain leijailivat tuolla yläilmoissa.

Myrskyn tauottua putosi kumminkin jok'ainoa puu ihan entiselle sijalleen ja juurtui samassa kiinni, niin ett'ei elementtien taistelusta ollut merkkiäkään jäljellä. Yksi puu vaan teki poikkeuksen. Juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin myrsky tempasi puun maasta, oli muuan ukko akkoineen kiipeämässä siihen nauriita poimimaan, sillä siinä maan-osassa nauriit nähkääs kasvaa puussa.

Arvoisa aviopari teki tuon ilmamatkan häikäilemättä, mutta sen painosta otti puu toisen suunnan ja putosi pitkin pituuttaan maahan. Nyt sattui sillä tapaa, että saaren kaikkein armollisin katsikka eli ruhtinas oli lähtenyt asunnostaan pihalle, niinkuin useimmat hänen alamaisistansakin: pelkäsi näet joutuvansa linnansa raunioitten alle siinä kovassa myrskyssä. Kun sää asettui, oli hän juuri astumaisillaan puutarhan kautta linnaansa jälleen, mutta silloin pudota romahti tuo naurispuu hänen päähänsä ja tappoi hänet kaikeksi onneksi siihen paikkaan.

Kaikeksiko onneksi?

Niin juuri, kaikeksi onneksi, sillä, kaikella kunnioituksella puhuen, katsikka oli hirmuinen tyranni ja kaikki hänen alamaisensa onnettomimpia ihmisiä maailmassa, yksin suosikitkin. Hänen aitoissaan homehtuivat ja märkänivät suunnattomat määrät viljaa ja muuta muonaa, mutta kansa, jota hän oli armottomasti nylkenyt, oli sanan täydessä merkityksessä nääntymäisillään nälkään.

Hänen saari-valtakuntaansa ei vihollinen koskaan uhannut, mutta sittenkin hän pisti sotaväkeen kaikki nuoret miehet, tehdäkseen heistä muka sankareita, ja tuon tuostakin hän sitten möi koko sankarikokoelmansa enimmän tarjoavalle naapurille, siten kasaten miljoonia simpukankuori-rahoja entisten miljoonain lisäksi.

Kiitokseksi siitä suuresta palveluksesta, minkä nuo nauriinpoimijat olivat isänmaalle tehneet, korotti kansa heidät valta-istuimelle. Tosin oli tämä kunnioitettava pariskunta ylä-ilmoissa lennellessään tullut katsoneeksi aurinkoa kasvoihin niin läheltä, että heiltä oli hieman himmennyt sekä silmäin valo että järjenkin valo, mutta he hallitsivat kumminkin niin hyvin, ett'ei kukaan, nauriita liistiessään, jättänyt sanomatta: "Eläkööt meidän katsikat!"

Kun sitten meidän laiva, joka myrskyssä oli saanut melkoisia vammoja, oli miten kuten korjattu, sanoimme me jäähyväiset uusille hallitsijoille, nostimme purjeet ja saavuimme kuuden viikon kuluttua Ceyloniin.

2. Hirmu siellä, kauhu täällä