Part 1

PARONI VON MÜNCHHAUSENIN RETKET JA SEIKKAILUT

Toim.

Rudolf Erich Raspe

Suomensi Samuli S.

Nuorten kirjoja N:o 5

Helsinki, Otava, 1903. Suomal. Kirjall. Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen luku. Venäjällä.

1. Paleltunut mies. 2. Nietoksessa. 3. Susi kimpussa ja suden kimpussa. 4. Kestävä kenraali.

Toinen luku. Metsämiehen juttuja.

1. Ei neuvotonna koskaan. 2. Helminauha. 3. Vartaalla valmiina. 4. Naalin nahka nylkemättä. 5. Sialla saparo suussa. 6. Karjulla lujat hampaat. 7. Pyhän Hubertuksen hirvi uudessa muodossa. 8. Räjäys. 9. Pakkanen nuoranpunojana. 10. Susi tuppeen. 11. Hullut turkit.

Kolmas luku. Koirista ja hevosista.

1. Uskollinen koira. 2. Ihmeellinen jänis. 3. Erinomainen lisäys. 4. Raju ratsu.

Neljäs luku. Turkin sodassa.

1. Hevonen kahtia. 2. Oudolla ratsulla. 3. Ratsain aukosta. 4. Suosta omin neuvoin.

Viides luku. Turkkilaisten vankeudessa. Kotimatka.

1. Kuusta kirvestä. 2. Tehokas karhunpyynnin tapa. 3. Jäätyneitä ääniä.

Kuudes luku. Ensimmäinen seikkailu merellä.

1. Lähtö. 2. Myrsky ja mitä siitä seurasi. 3. Hirmu siellä, kauhu täällä.

Seitsemäs luku. Toinen seikkailu merellä.

1. Verraton kuski. 2. Täräys. 3. Ihmeellinen pelastus.

Kahdeksas luku. Kolmas seikkailu merellä.

Kalan vatsassa.

Yhdeksäs luku. Neljäs seikkailu merellä.

Suuri saalis.

Kymmenes luku. Viides seikkailu merellä.

1. Erinomaisia palvelijoita. 2. Niilin tulvat ja mitä sitten seurasi.

Yhdestoista luku. Kuudes seikkailu merellä.

1. Padishahin viinit. 2. Kuin tina tuhkaan.

Kahdestoista luku. Gibraltarin piiritys.

1. Mestarilaukaus. 2. Pappina. 3. Pommi ja sen seuraukset. 4. Kolme kuukautta kadoksissa.

Kolmastoista luku. Seitsemäs seikkailu merellä.

Jääkarhuja.

Neljästoista luku. Kahdeksas seikkailu.

Turkinpyitä valtamerellä.

Viidestoista luku. Matkustus maan sisimmissä y.m.

1. Etnan sydämessä. 2. Maan läpi. 3. Juustolla. 4. Valaskalan vatsassa. 5. Kaspian merellä. 6. Hyvä koira kuoltuaankin.

ENSIMMÄINEN LUKU

Venäjällä

1. Paleltunut mies

Retkeni Venäjälle alkoi talvisydännä, sillä minä olin harkinnut, ja viisaasti harkinnutkin, että Pohjois-Saksassa, Puolassa, Kuurinmaalla ja Liivinmaalla pakkanen ja lumi laittavat tiet hyvään kuntoon. Hallituksen ei sitten enää tarvitse niistä huolta pitää. Minä kuljin ratsain, se kulkuneuvo kun epäilemättä on kaikkein mukavin, jos nimittäin mies kestää ja juhta jaksaa. Siten pääsee ainakin sitä harmia näkemästä, että kyytimiestä janottaa jok'ikisen kapakan kohdalla.

Keveänlainen oli minulla ylläni puku, ja sitä selvemmin sen sain tuta, mitä kauemmas pohjoista kohti jouduin. Eipä aikaakaan, niin näin Puolan puolella maantien varrella mies paran, joka hytisi ja värisi vilusta. Aatelkaas: kylmässä viimassa talvella ja tuskin sen verran vaateriekaletta päällä ett'eihän ollut ilki alasti!

Ihan sydäntä kouristi, katsellessani tuota raukkaa, ja vaikka itseänikin paleli niin, että hampaat suussa kalisivat, viskasin viittani hänen yllensä. Samassa kuulin äänen tulevan, niinkuin taivaista, ja sanovan minulle: "Poikani, tämä hyvä työ ei pidä sinulle palkitsematta jäämän." Hyvillä enteillä siis matkani alkoi.

2. Nietoksessa

Ratsastin tuosta eteenpäin, kunnes synkkä yö minut yllätti. Ei valon tuikausta, ei kolinaa eikä kalketta missään, mikä olisi tiennyt kylän läheisyyttä. Koko tienoo oli syvän lumen vallassa. Ei erottanut tietä, ei polkua.

Väsynyt kun olin kovin, päätin astua ratsuni seljästä maahan. Sidoin sitten hevoseni johonkin, mikä pisti lumesta näkyviin ja näytti olevan seipäännenä. Varmemmaksi vakuudeksi pistin pistolit kainalooni ja kävin pitkälleni lumeen. Siihen minä nukuinkin niin makeasti, että heräsin vasta sitten kuin oli täysi päivä. Kovin hämmästyin, huomatessani olevani keskellä kylää, kirkkomäellä. Ratsustani ei näkynyt ensi alussa jälkeäkään, mutta äkkiä kuulin sen hirnahtavan jossain korkealla pääni kohdalla. Minä vilkaisin sinnepäin ja -- tuollahan se ratsu rukka riippuu, suitsistaan kiinni kirkontornin huipussa, viirikukon kohdalla! Nyt minulle selvisi kaikki tyyni: eilen, tänne tullessani, oli koko kylä ollut lumen peitossa, mutta yöllä oli äkkiä lyönyt suojaksi, lumi oli sulanut, ja minä olin vaipunut yhä syvemmälle, hamaan maanpintaan asti. Minkä yöllä olin luullut seipäännenäksi, olikin ollut kirkontornin viirinpää. Pitkittä puheitta sieppasin pistolini ja ammuin suitset poikki. Hevonen tulla heilahti maahan, minä selkään sille ja sitä tietä matkaan taas.

Hyvin kävi kaikki, kunnes saavuin Venäjälle. Siellä kun ei ole tapana kulkea talvella ratsain, ja minä kun aina pyydän elää maassa maan tavalla, niin otin pienen reen, valjastin yhden ainoan hevosen sen eteen ja läksin köröttämään hilpeällä mielellä Pietarin kaupunkia kohti.

3. Susi kimpussa ja suden kimpussa

En muista enää tarkoin, Vironmaallako se tapahtui vai Inkerelläkö, mutta siitä olen varma, että synkällä salolla se kerran tapahtui, se nimittäin, että hirmuisen suuri, nälkäinen susi alkoi ahdistaa minua. Jo ennätti peto ihan reen jalaksille, ja minun oli ratki mahdoton enää päästä pakoon. Minä painuime reen pohjalle: suoriutukoon nyt hepo pulasta miten parhaiten taitaa. Mutta siitä tulikin sellainen suoritus, jota ei olisi osannut aavistaakaan. Susi antoi palttua koko minun vähäpätöiselle personalleni, loikkasi minun ylitseni hevosen kimppuun ja repi muutamassa silmänräpäyksessä rikki elukka rukalta koko takaosan ruumista. Kipu ja säikäys pani nyt hevosen juoksemaan yhä kauheampaa vauhtia. Minä itse olin pelastettu. Hetken perästä kurkistin varkain kaattuvan alta ja huomasin hirmukseni, kuinka susi oli oikein syöpymällä syöpynyt hevosen sisään. Mutta tuopa oli samalla tilaisuus, jota ei käynyt päästäminen käsistään. Minä sieppasin ruoskan ja ala sillä peittoa petoa. Moinen odottamaton jälkiruoka säikäytti sen niin pahanpäiväiseksi, että se hyökkäsi kaikesta voimastaan eteenpäin, hevoseni hengetön ruumis pudota jymähti maahan, ja -- ihme se on, mutta tosi silti -- susi pujahti hevosen nahkaan. Minä yhä huimemmin ruoskalla selkään, ja niin mentiin sitä vimmattua kyytiä, eikä kauan kestänytkään, niin jo saavuttiin Pietarin kaupunkiin ohikulkevaisten suureksi kummaksi.

4. Kestävä kenraali

Kului joltinenkin aika, ennenkuin olin saanut paikan Venäjän armeijassa. Minulla oli niinmuodoin useamman kuukauden kuluessa tilaisuus tuhlata kaikkein fiinimmällä tavalla sekä aikaa että rahoja. Ilman-alan kolkkous ja kansakunnan tapa ovat nostaneet siellä pullon varsin korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, aivan toisin kuin meillä raittiissa Saksanmaassa, ja niinpä minä Venäjällä tapasin oikeita merkkimiehiä jalossa juomisen taidossa. Mutta poropeukaloita ne sittenkin olivat sen vanhan kenraalin rinnalla, jolla oli se harmaa parta ja se vaskenkarvainen nenä, ja jonka kanssa yhdessä söimme päivällistä.

Tämä uljas sankari oli Turkin sodassa menettänyt yläosan päälakeansa. Senpä vuoksi hän aina, kun joku vieras hänelle esitettiin, mitä kohteliaimmalla tavalla pyysi anteeksi, että hänen täytyy päivällispöydässä istua hattu päässä. Hänellä oli tapana tyhjentää päivällisillä muutama pullo kirsikkaviiniä ja päivällisten jälkeen kulauttaa pullollinen arrakkia, välistä parikin, aina asianhaaroja myöten. Mutta päihtymystä ei hänessä huomannut koskaan, ei merkkiäkään. Tuo tuntuu varsin uskomattomalta, ja niin se tuntui minustakin kauan aikaa, ennenkuin viimeinkin sattumoisin pääsin asian perille.

Kenraalilla oli tapana nostaa silloin tällöin hattuansa. Tuon olin huomannut ennenkin, sen enempää siitä sentään välittämättä. Mitäs kummaa siinä on, jos miehen tulee välistä kuuma ja tahtoo päätänsä hiukan vilvoitella! Mutta huomasinpa vihdoin, että hatun mukana kohosi aina muuan siihen kiinnitetty hopealaattakin, joka toimitti hänellä päälaen virkaa. Täten pääsivät siis viinanhöyryt haihtumaan hienona utuna ilmaan. Siinä oli nyt sen arvoituksen selitys.

Minä ilmoitin keksintöni kahdelle ystävälleni ja lupasin todistaa havaintoni oikeaksi. Asetuin siinä tarkoituksessa päivällisillä kerran piippu hampaissa kenraalin taakse, ja samassa kuin hän kohotti hattuansa, pistin minä palavalla paperipalasella viinanhöyryt tuleen, ja siitä tuli ihmeteltävän uusi ja soma näky. Höyrypatsas oli muuttunut tulipatsaaksi. Se osa höyryä, mikä kierteli ukon tukassa, muodosti sinertävän kunniakruunun hänen päänsä ympärille.

Minun kokeeni ei tietystikään saattanut kauan pysyä salassa kenraalilta, mutta sitä hän ei pannut lainkaan pahaksensa, päinvastoin salli minun monta kertaa uudistaakin tuota temppua, joka asetti hänet niin arvoisaan asuun. Joka kerta kuin uusi vieras pöytään tuli, esitettiin sama näytelmä uudestaan. Ja yhä uljaammaksi se saatiin siten, että vetoon pantiin arrakkipullo toisensa perästä, jotka annettiin kenraalin voittaa ja juodakin.

TOINEN LUKU

Metsämiehen juttuja

1. Ei neuvotonna koskaan

En rupea kertomaan kaikenlaisista lystikkäistä tapauksista, joissa me olimme vuoroin näyttelijöinä, vuoroin katsojina. Sellaisiahan sattuu kaikkialla, ja minulla on paljoa ihmeellisempiä ja hauskempia metsämiehen tarinoita tallessani.

Minun ei tarvitse erittäin sanoakaan seurustelleeni mieluimmin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eritoten harrastavat ja rakastavat metsästyksen jaloa huvitusta. Koska kaikki seikkailuni sattuivat aivan eriskummallisissa oloissa, ja koska minulla kaikissa yrityksissä oli merkillinen onni mukanani, niin lienevät minun muistelmani tavattoman viehättäviä.

Aamulla kerran huomasin makuuhuoneeni ikkunasta, että lähellä oleva lampi oli täpö täynnään sorsia. Kiiruimman kaupassa sieppasin nurkasta pyssyn ja riensin sellaista vauhtia portaita alas, että lyödä kolautin pääni ovenpieleen. Silmästä iski tulta, mutta minä en menettänyt hetkistäkään. Tuokion kuluttua olin pyssynkantaman päässä lammesta, mutta harmikseni huomasin, että pii oli taanoisessa täräyksessä singahtanut hanasta pois. Nyt ei kumminkaan ollut aikaa harmittelemiseen. Kaikeksi onneksi muistin, mitä vast'ikään oli tapahtunut, ponnautin sankkireiän auki, tähtäsin ja kumautin nyrkilläni toiseen silmääni. Se iski tulta, kruuti syttyi, pyssy pamahti ja -- saaliikseni jäi viisi paria sorsia, neljä sotkaa ja kaksi isoa telkkää. Sellaista se on, kun ei miehen tarvitse käydä kylästä neuvoa.

2. Helminauha

Jos sotamiesten ja merimiesten useinkin on kiittäminen neuvokkaisuuttaan henkensä pelastamisesta, niin on siitä usein metsämiehellekin ollut yhtä paljo apua ja etua. Muistan kerran metsämatkoillani joutuneeni pienen järven rannalle, jossa muutama tusina sorsia uida pulikoitteli, mutta niin hajallaan toisistansa, ett'ei ollut toivomistakaan saada yhdellä laukauksella kuin moniahta. Pahaksi onneksi oli viimeinen panos pyssyssä, ja mieleni teki saada kaikki nuo sorsat kotia, minä kun olin kutsunut koko joukon vieraita. Silloin johtui mieleeni, että laukussa on vielä palanen silavaa eväistä jäljellä. Minä päästin koppelinuoran irti, kiersin sen auki, niin että sain siitä kaksi pituutta, ja sidoin silavapalasen nuoran päähän. Lymysin sitten kaislikkoon ja viskasin syöttini ulos. Mielihyvikseni huomasin, kuinka yksi sorsa jo ui syötin luo ja nielaisi sen. Muutkin riensivät saapuville, saamaan osaansa ateriasta nekin. Ja pianhan se liukas ja sileä silavanpala oli huljahtanut ensimmäisen sorsan läpi, päästä päähän, ja sitten sen nielaisi toinen sorsa, jonka kävi ihan samalla tapaa, ja sitten kolmas ja niin edespäin. Muutaman minutin perästä oli silavanpala, yhä kiinni nuoran päässä, vaeltanut jok'ikisen sorsan läpi, ja sorsat olivat mulla kuin helmet nauhassa. Minä vedin koko sorsasarjan mielissäni rantaan, kiersin nuoran viiteen kuuteen kertaan vyötäisilleni ja hartiainkin ympäri ja läksin astumaan.

Kotia kun oli vielä pitkä taival kuljettavana, ja sorsatkin kun painoivat koko lailla, niin jo alkoi kaduttaa, että olin niitä ottanut niin monta. Mutta siinäpä tuli avukseni -- muuan asianhaara, jota ensi alussa olin hiukan pelkäillytkin. Sorsat olivat vielä hengissä jok'ainoa. Ensi hämmästyksestään toinnuttuansa, ne alkoivat räpytellä siipiänsä, ja yks kaks ne olivat kiskaisseet minut ylös maasta ja läksivät viemään minua perässään halki ilmojen. Olisi siinä toinen mies ihan piloille peljästynyt, mutta minä käytin tätä seikkaa hyödykseni, annoin mennä vaan ja pidin takin liepeillä perää kotiani kohti. Kun näin oli tultu taloni lähelle ja vähitellen piti ruveta laskeutumaan alas, väänsin minä sorsilta niskat nurin, yhdeltä kerrassaan. Tämä oli vaikeanlainen tehtävä, minun kun täytyi aloittaa tämä temppu sarjan ulommaisesta päästä, ja se onnistuikin vasta yhtä monen uljaan kuperkeikan perästä kuin sorsiakin oli. Ja kun viimeiseltäkin oli vihdoin kaula katkennut, laskeusin minä kamiinini savupiipusta sisään keskelle takkaa, johon kaikeksi onneksi ei ollut vielä valkeaa viritetty. Kokki säikähti ihan piloille, mutta ihastui sitten, nähtyään herransa mukana niin runsaat kokitettavat.

3. Vartaalla valmiina

Samaan tapaan kävi kerran turkinpyitä pyytäessäni. Olin lähtenyt metsälle koettelemaan uutta pyssyä ja ampunut pois koko kuulavarastoni, kun äkkiä kohoaa edestäni koko parvi turkinpyitä. Kovin rupesin himoitsemaan itselleni illallista niistä ja silloin tein, mitä kehoittaisin jokaisen tekemään, ken vaan samallaiseen tilaan osuu. Panin tarkoin merkille, mihin kohtaan linnut laskivat maahan, ja pistin pyssyyn lyijyn puutteessa laturin, kärki ulospäin. Astuin sitten lintuja kohti, ja samassa kuin ne pyrähtivät lentoon, samassa minäkin laukaisin. Ja muutaman askeleen päässä putosikin laturi maahan, keihästettyään seitsemän soreaa turkinpyytä. Kovin lienee lintujen käynyt kummaksi, kun niin muitta mutkitta vartaalle joutuivat, mutta oli siinä kummempaakin. Laturin kuumuudesta oli näet linnut paistuneet ihan kypsiksi; höyhenetkin olivat tiessään. Niin olivat ruskettuneita ja makean näköisiä, että vaikka paikalla pane vadille ja kanna pöytään.

4. Naalinnahka nylkemättä

Kerran sattui Venäjän suurilla saloilla tielleni komea naali. Sääli olisi, arvelin, tärvellä tuota uhkeata turkkia luodilla tai hauleilla. Naali seisoi paksun puun takana. Minä vedin luodin ulos pyssystä ja pistin sen sijaan nelituumaisen rautanaulan. Tähtäsin ja ammuin niin ovelasti, että naali jäi hännästään puuhun kiinni. Astuin sitten naalin luo, viilsin siltä metsäpuukollani kuonon ristiin ja peittosin sitä piiskallani niin kauan, kunnes naali läksi tiehensä ja jätti nahkansa minulle. Ja kaunis olikin nahka.

5. Sialla saparo suussa

Metsän tiheikössä kerran juoksi ohitseni villisian porsas, emä perässään. Minä laukaisin, mutta en osannut. Porsas puikki edelleen, mutta emäsika pysähtyi siihen paikkaan. Läksin lähemmältä asiata peräämään ja huomasin emäsian olevan vanhuuttansa umpisokean. Siksipä se oli, eteenpäin päästäksensä, pidellyt hampaillaan porsaansa saparosta kiinni, lapsenrakkaus oppaanansa siis. Luoti oli katkaissut tämän hellän yhdyssiteen. Porsas pysähtyi, kun ei mitään perässä tullut, ja emällä oli vielä saparonpätkä hampaissaan. Minä tartuin siihen kiinni ja vedin emän perässäni koreasti kotia. Ja nöyränä se kulki, yhtään rimpuilematta.

6. Karjulla lujat hampaat

Vaarallisia kyllä ovat metsässä nuo villit emäsiat, mutta vielä pelottavampia ovat karjut. Sellainen yllätti minut kerran niin äkisti ja arvaamatta, ett'ei minulle muu neuvoksi kuin hypätä paksun tammen taakse piiloon. Tuskin olin sinne ennättänyt, niin jo hyökkäsi karju raivoisalla vimmalla minua kohti, keihästääkseen minut torahampaisinsa, mutta iskikin ne kiihkoissaan puuhun, jopa niinkin ankarasti, että tarttui siihen hampaistaan kiinni. Ei päässyt enää minua ahdistamaan eikä itsekään pakoon. Ahaa, arvelin minä, niitä tuima saa, sieppasin kiven ja rupesin takomaan hampaita yhä syvemmälle, niin että ne ihan käpertyivät puuhun. Karju oli nyt koreasti kytkyessä ja sai odotella siinä, kunnes olin kylästä käynyt nuoria ja rattaat, ja niin toin karjun elävältä kotia.

7. Pyhän Hubertuksen hirvi uudessa muodossa

Tunteehan jokainen vanhan legendan pyhästä Hubertuksesta, metsästäjäin suojelijasta, ja hirvestä, joka hänelle ilmestyi, risti sarvien välissä. Hauskassa seurassa olen usein juonut tämän pyhimyksen maljan ja nähnyt tuon kuuluisan hirven senkin tuhannet kerrat, milloin maalattuna kirkon seinille, milloin kirjottuna ritarien rinnoille, niin ett'en minä, tunnollisena ja rehellisenä metsästäjänä, ensinkään menisi väittämään, ett'ei moisia ristipäitä hirviä ole vielä tänäkin päivänä.

Kerran kun olin ampunut pois kaiken hauli- ja luotivarastoni, huomasin metsässä edessäni äkkiä komean hirven, joka katselee minua niin levollisesti, ikäänkuin tietäisi, ett'ei sillä nyt ole mitään peljättävänä. Minä pistin pyssyyni kruutipanoksen, purasin kourallisesta kirsikoita sydämet ulos ja työnsin ne kruudin päälle. Laukaisin sitten ja satuin hirveä ihan sarvien väliin. Eläin huumautui ensin ja horjahti, mutta kavahti heti pystyyn jälleen ja pötki tiehensä. Vuosi tai parikin sen jälkeen, pyydystellessäni samassa metsässä, kohtasin uljaan hirven, jonka sarvien välissä kasvoi toistakymmentä jalkaa pitkä, upea kirsikkapuu. Samassa muistuivat mieleeni kirsikansydämet, ja koska hirvi jo siitä pitäin oli mielestäni minun omani, ammuin sen yhdellä laukauksella. Ja niin tuli siitä minulle sekä paisti että kirsikoita höysteeksi, sillä puu oli ihan täynnään niin suuria ja makeita kirsikoita, ett'en minä sellaisia muualla ole nähnytkään.

8. Räjäys

Hädän tullen ei kunnon metsämies milloinkaan jätä käyttämättä pienintäkään tilaisuutta, millä pulasta päästä, ja niinpä olen minäkin neroni neuvoilla välttänyt monta tuhoa ja turmiota. Sen näkee seuraavastakin tapauksesta.

Olin kerran metsällä Puolanmaassa. Ilta alkoi pimetä, kruudit olivat minulta lopussa, ja niinpä olin juuri kotia kääntymäisilläni, kun yks kaks hirmuisen suuri karhu salpaa minulta tien ja alkaa täyttää päälleni, kita ammollaan ja vihan vimmassa muristen. Minä tempasin taskustani pari piikiveä, joita minulla on aina mukanani, ja viskasin toisen niistä sellaista vauhtia karhun kitaan, että se solahti nielusta alas. Olisin sinne heittänyt toisenkin, mutta samassa teki karhu tuskissaan kokokäännöksen, niin että toinen piipala sinkosi sisään toista tietä. Ja siellä sitten, karhun mahassa, kivet löivät vastatusten niin kiivaasti, että iskivät tulta, ja karhu remahti palasiksi hirvittävällä paukauksella. Minä ehjänä katselin vaan päältä.

9. Pakkanen nuoranpunojana

Merkillistä minun elämässäni, ihan kuin kohtalon kirjaan kirjoitettua, oli se, että kauheimmat ja hurjimmat pedot sattuivat tielleni juuri silloin kuin kaikkein vähimmin kykenin niitä vastustamaan. Ne näyttivät oikein vainuamalla vainuavan minun voimattomuuteni hetkiä.

Niinpä olin kerrankin kovalla pakkasella juuri kiertänyt piikiven irti hanasta, teroittaakseni sitä puukollani hiukan, kun samassa kauhean suuri karhu hyökkäsi minua kohti. Nyt ei muu neuvoksi kuin ylös puuhun aika kyytiä kiveä teroittamaan. Mutta pahaksi onneksi, putosi minulta tuossa kiireessä puukko maahan, ja nyt ei ollut minulla muuta sen terävämpää asetta kuin kynnet. Mutta menepäs niillä piitä piirtelemään! Karhu nousi takajaloilleen puun juurella, ja minä odotin vaan joka hetki, milloin sitä ollaan karhun kidassa.

Olisin tosin voinut, niinkuin kerran ennen, iskeä sankkiin tulta silmästänikin, mutta silmä oli siitä pitäin yhä vieläkin niin hellä, ett'ei tuon tempun uudistaminen kovinkaan houkuttelevaa ollut. Epätoivoisena katselin puukkoani puun juurella tuolla, mutta eihän se epätoivo sitä sieltä puuhun nostanut. Johtuipa mieleeni vihdoin sukkela ajatus: ottaa pakkanen palvelukseeni. Ja pakkanen silloin olikin oikein paukkuva, niin kova, että sylki jäätyi, ennenkuin maahan putosi. Minä sylkemään, minkä ennätän, eikä aikaakaan, niin sain lujan jäisen sauvan, jonka alapää heti jäätyi puukonpäähän kiinni. Varovasti nostin sitten puukon puuhun ja teroitin piikiven. Tuskin olin sen työn suorittanut, niin jo alkaa karhukin kiivetä puunrunkoa ylös, mutta minä annoin sille tervetuliaisiksi niin lämpimän laukauksen, että kiipeämättä siltä sen koommin jäi.

10. Susi tuppeen

Kerran taas hyökkäsi hurja susi niin äkisti minun kimppuuni, että parahiksi ennätin työntää nyrkkini sen avonaiseen kitaan ja varmemmaksi vakuudeksi työnsin sen yhä syvemmälle, ihan olkapäätä myöten.

Entäs nyt? Tila ei ollut kovinkaan hauska: nokatuksin tuossa suden kanssa! Ja uskokaa minua: ei ne silmäykset ylen ystävällisiä olleet, joita siinä vaihdettiin. Vedäpäs vaan kätesi pois, -- niin ne puhuivat, nuo suden kiiluvat silmäykset, -- niin heti olen kulkussasi kiinni. Silloin minä tartuin hukan suoliin kiinni, kiskaisin ne irti ja käänsin pedon nurin kuin rukkasen elikkä, niinkuin sanotaan, vedin tuppeen. Sinne sen sitten jätin maalle maan hyväksi.

11. Hullut turkit

Edellä mainittua onnistunutta temppua ei sopinut käyttää silloin kuin hullu koira kerran tuli minua vastaan kadulla Pietarin kaupungissa.

Silloin ei auttanut muu kuin saada jalat allensa kiiruimman kaupassa. Päästäkseni joutuisammin pakoon, heitin turkit yltäni ja olin pian huoneessani, lukkojen ja salpain takana. Kaikki ihmiset kun olivat juosseet kadulta tiehensä eikä kukaan uskaltanut nenäänsäkään pistää ulos tuntikausiin, niin toivoin saavani turkkini takaisin. Turkit olivat juuri sen samaisen naalin nahkaa, jonka kerran niin loistavalla tavalla olin saaliikseni saanut. En olisi millään ehdoin raskinnut luopua niistä. Illemmällä lähetin palvelijani etsimään turkkeja, jotka hän löysikin neuvomastani paikasta. Ne pantiin sitten muitten pukujeni joukkoon vaatesäiliöön.

Seuraavana aamuna minä heräsin kauheaan meluun ja meteliin talossani. Samassa syöksee Juhana huoneesen, huutaen täyttä kulkkua: -- Hyväinen aika, paroni! Mikä lie turkeille tullut, mutta ihan ne on hullut!

Minä menen toiseen huoneesen. Siellä on kaikki vaatteet hujan hajan, muutamat repaleina jo. Juhana oli oikeassa: turkit olivat ihan hupihulluina. Raivoisa koira oli niitä purrut ja tartuttanut tautinsa niihin. Omin silmin minä nyt näin, kuinka ne paraillaan armottomasti pelmuuttivat ja raastelivat minun hienoa hovipukuani.

Pistolit ja kepit piti ottaa avuksi, ennenkuin turkit saatiin asemilleen.

KOLMAS LUKU

Koirista ja hevosista

1. Uskollinen koira

En rupea lukijan vaivaksi tässä juurta jaksain juttelemaan, mitä kaikkea minulla oli tallissa ja koirapihassa ja asevarastossa, vaikka olinkin laajalti kuuluisa siitä, että ratsut ja koirat ja aseet oli minulla erinomaiset ja taitoni niitten käyttämisessäkin erinomainen. Kerron vain muutaman piirteen kahdesta koirasta, jotka ovat osoittaneet minulle niin suuria palveluksia, ett'en niitä ikinä unohda.

Toinen oli aivan väsymätön lintukoira, niin kiltti ja viisas eläin, että ken sen vaan kerrankin näki, hän paikalla rupesi minua kadehtimaan. Päivä tai yö -- se oli sille ykskaikki. Milloin öiseen aikaan metsälle satuin, silloin sidoin sille lyhdyn hännän päähän, ja usein se sillä tapaa toimitti tehtävänsä paremminkin kuin päivällä.

Moniahta viikko häitteni jälkeen teki vaimoni mieli lähteä metsästysretkelle. Ja niinpä lähdettiinkin. Minä ratsastin edeltä tiedustelemaan, eikä aikaakaan, niin jo kävi koira asentoon: kedolla satakunta metsäkanoja. Minä jäin odottamaan vaimoani, jonka oli määrä tulla perässä luutnanttini ja palvelijan kera. Minä odotan ja odotan, mutta ei kuulu ketään. Vihdoin kävin jo levottomaksi ja läksin takaisin peräämään heitä. Puolitiessä kuulin surkeata valitusta. Läheltä se tuntui tulevan, mutta en nähnyt ainoatakaan ristisielua.

Astuin ratsailta, panin korvani maata vasten ja kuulin valitusten tulevan maan sisästä: tunsin samalla vaimoni, luutnantin sekä palvelijan äänen. Samalla huomasin läheisyydessä erään kiivihiili-kaivoksen aukon. Ei epäilemistäkään enää: metsästystoverini ovat pudonneet kaivokseen. Hyppäsin hevosen selkään ja läksin täyttä laukkaa lähimpään kylään, hakemaan kaivosmiehiä. Pitkäin ponnistusten perästä meidän onnistui vihdoin vetää poloiset ylös kaivoksesta, joka oli vähintäkin yhdeksänkymmentä jalkaa syvä.