Part 2

ANNA (vasemmalta tuo paistia). No, jokohan tuo nyt kelpaa paisti vai vieläkö sitä uusi kerta varistetaan?

ALMA (itsekseen). Mistä syystä erotaan? (Kovasti Annalle). En minä tahdo kellekään nimiä panna, jos se ehkä ketä loukkaa! -- Totta kuulivat korvani! Erotaan! Mutta syy?

LIISA (on juonut kahvikuppinsa; katsoo vihaisesti Annaa). Ei, tässä talossa asuu velhoja ja noitia, mutta kyllä minä ne paljastan ja kissanviikerit hukutan! -- (menee vasemmalle ja irvistää Annalle).

ANNA. Saadaan nähdä kuka voittaa, sinä tarhapöllönkuva! -- Missähän se Jaakko poikani? -- (menee vasemmalle).

ALMA. Kuuma oli tänään rautatiellä, mutta paljon kuumempi, tukahduttavampi on täällä. (Levittelee käsiään). Kuinka ahdasta täällä on! Kuinka vähän ilmaa, kuinka nuo seinät minua puristavat! (istuu pää käsien nojassa).

JAAKKO (peräovesta, itsekseen). Kuinka häntä säälin! -- Mutta, ei, näinhän hänet usein serkkunsa kanssa yhdessä kävelemässä. -- (Kovasti). Kuule, Alma, missä on se kultaneula, jonka annoin sinulle?

ALMA. Sekö, jossa oli koiran pää kirkkaine silminensä?

JAAKKO. Niin, juuri se.

ALMA. Sen olen hävittänyt.

JAAKKO. Ei se ole totta --

ALMA. Jaakko, kuinka voit minua noin loukata -- kun et usko sanojani.

JAAKKO. No, anna se minulle tänne, sitte uskon sinua --

Alma. Minulla sitä neulaa ei enään ole.

JAAKKO. Ei ole, sillä sen näin tänään rautatiellä Valdemar serkkusi kravatissa --

ALMA. Mutta, Jaakko, sehän ei ollut sama.

JAAKKO. Se oli ihan varmaan se sama, jonka sait minulta.

ALMA. Valdemarin neula on paljon vanhempi -- minä pyysin sen mallin mukaan sinua tilaamaan itsellesi samanlaisen --

JAAKKO. Niin tilasin ja annoin sen sinulle, kuin sinusta nuo koiran silmät näyttivät niin uskollisilta --

ALMA. Jaakko kulta, anna minulle anteeksi, olen totisesti sen neulan hävittänyt!

JAAKKO (kylmästi). Kyllä te osaatte rantaanne puhdistaa. -- Me eroamme! Kaikesta omaisuudestani saat puolen -- sydämmeni jääpi minulle kokonaan. Jos tahdot asua tällä tilalla, asu -- jos tahdot muuttaa, muuta -- mutta tiemme kulkevat eri suunnille. Jos sinun menee oikealle, menee minun vasemmalle ja tästä lähtein aina päinvastoin! -- --

ALMA (itsekseen). Hän koettelee rakkauttani. (Kovasti). Niinkuin tahdot, mutta voisitko, rakas Jaakko, minulle sanoa syytä tähän tuomioosi, jonka alaiseksi -- koska niin tahdot -- mielelläni taivun.

JAAKKO (itsekseen). Kas vain, kuinka pian hän on valmis minut jättämään! Voi, kuinka päätäni huimaa. --

ANNA (tulee peräovesta). Kah täällähän sinä olet! Nyt ruualle pian, paisti on nahkana jo! -- Liisa! tuo munakarotti! -- (Käyvät ruualle. Kreetta vasemmalta, hääräilee passaamisen toimissa. -- Jaakko ei ota mitään, istuu suruisena tuijottaen. Syövät hiukan aikaa äänettöminä. Liisa kantaa munakarottia vasemmalta).

ANNA. No, Jaakko, ota edes lohta -- eilen sen itse suolasin uuden reseptin mukaan, jonka sain pappilan rouvalta.

JAAKKO (nousee). Ei minulle nyt ruoka maita, (menee peräovesta).

ANNA. Jälleen meni! Kaunis alku! Ei syödä, ei juoda! Niin on kuin sota-aikana. Sota on julistettu, rajamaat on omistettu. Kaunis aviopari! (laulaa): Selin söi, syrjin makasi, Selin työnsä toimitteli! Kaunis pariskunta!

ALMA (huokaa syvään).

LIISA. Ei mitään hätää, Almarouva. Ei aina Keyriä kestä, eikä aina tupia pestä! Tänään salamoipi, huomenna päivä paistaa! Surun päivät teistä kaukana olkoot! (Alma purskahtaa yht'äkkiä itkuun). Kas niin, kas niin! (Taluttaa Alman pois oikealle).

ANNA (syö). On siinä koko tarhapöllö! Tappaa kissat, paljastaa velhot -- Minua kai tarkottaa?

KREETTA (viattomasti). Ketäs tuo muita.

ANNA. Vai sinäkin siinä! Etkö laita luitasi kyökkiin! Ota paisti, mutta älä sitä suinkaan liikuta --

KREETTA. Mitenkäs sen kannan, kun en saa liikuttaa?

ANNA. Vai pullikoimaan! -- (Kreetta poistuu sukkelasti paistin kanssa vasemmalle. Kuuluu Liisan ääni). Voi maailman surkeutta! (Huomaa Liisan). Mirriraukkaani! Voi, -- voi!

LIISA (jonka murina on jo jonkun aikaa kuulunut näyttämön takaa, oikealta, lennättää niskasta mustaa kissaa). Sen viimeinen päivä nyt tuli! Vai tämä, nokinaama, Lippoa vaanii! Mutta nyt se pakana heilahtaa hiukan korkealle!

ANNA (samaan aikaan huutaa ja koettaa saada kissaa pois). Kyllä, talon paras kissa, sanon minä, jokohan heität -- -- marakatinmönsteri --

LIISA. Se on tämän tytön hyppysissä, eikä siitä ennenkään ole lähtenyt mitään, joka siihen kerran tarttuu: kaikkein vähemmin tämä viirusilmä --

ANNA (huutaa): Kreetta, Kreetta! tule joutuin hätään!

KREETTA (vasemmalta). Mikä tuli?

ANNA. Mikä tuli? Itse piru! Kas vain, sillä on hallussa talon paras mirri!

KREETTA. Tuo kyllä joutaakin, latkii aina kerman ja sitten rouva toruu palvelijoita.

ANNA. Joko panettelet taas! Mene töillesi!

LIISA (antaa kissan Kreetalle). Vie suoraan avantoon, vie, vie! Minä hukutan sen toisen suden! -- (Anna koppaa Kreettalta kissan, Liisa ja Kreeta poistuvat nauraen vasemmalle).

JAAKKO (peräovesta). Mikä huuto täällä on?

ANNA (itkee). Vielä kysyt, kaikki rauha meni talosta, kuin kuljetit siihen mokomia maankulkijoita!

JAAKKO. Äiti, älkää minua kiusatko, minä olen kiivasluontoinen --

ANNA. Kuka sitä olisi uskonut? Ihan se noita meidät tappaa. -- Kaikki aseet piiloitan huoneesi seinältä! -- (menee vasemmalle kissa sylissä; pistää päänsä oven raosta ja kuiskuttaa). Ja ne parittomat kengät päälle päätteeksi! Ajattele, pa-rit-to-mat! (pois vasemmalle).

JAAKKO (kävelee). Parittomat, -- parittomat! En voi ymmärtää, kuinka miehen kenkä voi tulla Alman jalkaan? Kumma, ihme, miksi hän sitä ei piilottanut; ei ymmärtänyt että se kelpaisi todistajaksi. Parittomat ne vaan ovat kuin ovatkin! -- Voi, kuinka mustamielisyys on kamala tauti! -- Mutta Alma pettää minua: se neulakin --

LIISA (vasemmalta). Sinne pääsi karkuun se harmaa leijuona! Repi käteni tuon näköisiksi! Mutta kyllä minä hukutan ne naukujat --

JAAKKO. Mitä sinä pauhaat, Liisa?

LIISA. No, kun nuo kissanviikerit yhä vaanivat tuota Lippoa --

JAAKKO. Joko ne sitä? Olisipa se ikävä, jos ne sen linturukan --

LIISA. Niin! Se kun on ollut rouvan ystävä ja rakastettu ihan siitä asti kuin herravainaa kuoli!

JAAKKO (itsekseen). Rakastettu, -- voi nuo parittomat kengät!

LIISA. Mutta kuulkaa Jaakkoherra! Miksikä rouva tahtoo matkustaa pois? Vastahan me tulimme. -- Jaakkoherra, rouva sairastaa, tahi on hän hyvin väsynyt, mutta jotakin on nyt poikkiteloisinpäin!

JAAKKO. Milloin rouva lähtee?

LIISA. Kiire on kova; kuuluu lähtevän jo iltajunalla.

JAAKKO. Vai niin, paras on sitte että lähdet panemaan kapineet --

LIISA. Kaikki on valmiina; hevosen saa ajaa rappujen etoen että pian pääsemme rautatielle. Vasta tulimme ja nyt sitä mennään! (Oikealle).

JAAKKO (itsekseen). Vasta yhdyimme ja nyt eroamme: vai semmoista se onkin avioelämä! Parittomat! Enhän voi laskea pois Almaa selittämättä syytä käytökseeni. Hyi, sinua Jaakko, kuinka olet häijy -- luulevainen, mustasukkainen, minkätähden et voi Almalle selvittää syytä suruusi? Ei, hän on nainen ja he kyllä osaavat rantansa luovia. Kun hän rupeaa puhumaan niin heltyy sydämeni, sillä minä rakastan Almaa -- kaikki naiset ovat niin sukkelanviekkaita. Paras on kun menee!

ANNA (vasemmalta. Kantaa kahta pyssyä, revolverin, kaksi miekkaa ja vaskivyön, jossa heiluu puukko tuppineen). Näes Jaakko, kaikki nämä korjaan sieltä huoneestasi, muuten on meillä kaikilla hengenvaara tässä tarjona. Kyllä se tarhapöllö ampuu sinut ja tappaa minut!

JAAKKO. Äiti, aseet paikoilleen! Jos kuka mielii toisen lopettaa -- kyllä se siihen tilaisuuden saa! En siedä moista elämätä --

ANNA (piilottaa aseet sohvan alle). Kuka tätä sietää? Ei, en vie näitä pois, olkoot ne tuolla toistaiseksi -- (nousee).

JAAKKO. Äiti, heittäkää minut rauhaan --

ANNA. Rauhaan! -- Sitä sanot, kun itse toit tuollaiset rauhanhäiritsijät taloon. -- Paras olikin kun sait sellaisen heilakan vaimoksesi -- oli se, vakka ja kansi tosiaankin! (itkee).

JAAKKO. Antakaa jo olla, vai lieneekö teidän kielenne se vihdoin keksitty perpetuum mobile --

ANNA. Kiitoksia poikaseni! -- Jo se nyt vanha äiti on liljaksikin perehtynyt myöpeli sinun huushollissasi. -- No, kyllä minusta rauhaan pääset. Älä luule, että minä olen tottunut parittomilla kengillä kuljeksentelemaan! En sellaisten kanssa tahdo elääkään yhdessä! Ajattele vain, mistä ne parittomat ovat kotoperäisin?

LIISA (oikealta. Kantaa harmaata kissaa). Nyt leijuona söit vihdoinkin suuhusi sen linturukan ja paljonko siitä kostuit! Senkin salakavala rospoiniekka -- senkin kiljuva --. (Anna ottaa kissaa pois, ottelevat).

ANNA (samalla aikaa). -- jalopeura etsii kenen suuhunsa saisi niellä. -- Vai lempi kissaani -- (anastaa sen Liisalta).

LIISA (osottaa sohvan alle). Entäs tuo tuolla (kyykistyy sinne). Silmät päässä palavat kuin tulisoihdut! Tuota luulin kissaksi! (vetää sohvan alta kirkkaan tupen ja pyssyn). Ja revolli ja pyssy ja miekat -- --

ANNA (rientää lähelle, kissa sylissä). Voi pelastakaatte! Auttakaatte! Nyt se jo sai pyssyt käsiinsä! Voi, jo ampuu, ampuu! (pitää kissaa korkealla edessänsä. Liisa ojentaa pyssyä häntä kohti).

LIISA. Nyt ammun sen kirjavan sudenpennun!

ANNA (juoksee Jaakon taakse). Jaakko, etkö saa pyssyä sen kädestä temmaistuksi! Seisot kuin kuvapatsas! (Käy selin oveen, kissa edessä korkealla, pois).

JAAKKO. Liisa, vie aseet huoneeseni. Mitä rouva tekee?

LIISA. Seisoo ja itkee, istuu ja itkee, ei nuku, eikä valvo, -- pois pyrkii ja kelloa katselee! Rouva on kuihtunut kuin särkynyt lilja. -- (pois vasemmalle).

JAAKKO (itsekseen). Puhun hänelle kaikki. (Oikealla ovella).

ALMA. Jaakko! Olen aikonut lähteä ensi junalla --

JAAKKO (säpsähtää). Oikein! Se minua miellyttää kun sinäkin punnitset asioita kylmällä sydämellä -- (pois peräovesta).

ALMA. Kylmälläkö sydämellä? Jaakko! Jaakko! (rientää hänen jälkeensä, mutta vaipuu oven luona tuolille ja nyyhkyttää suonenvedontapaisesti -- Anna tulee vasemmalta).

ANNA (itsekseen). Kuinka on olevinaan tekopyhä! (Rykii. Kovasti). No, rakas miniälapseni! -- Mitä niistä miesten juonista noin suremaan rupeat! Osaa ne suuttua syyttäkin! Niin teki minunkin rakas miesvainajani, levätköön rauhassa, yhäti suuttui ja tulistui; milloin oli nappi paidasta poissa: ja jos se sattui olemaan siinä, istui se väärässä kohdassa. Kun maantiellä huomasi kaksi olenkortta ristissä, oli siinä tekstinainetta koko viikoksi. Mitäs niistä, ei niitä huoli surra!

ALMA (nousee). Voi, kuinka sydämetön, kuinka tunteeton! (Kovasti). Tänä iltana lähden! --

JAAKKO (peräovessa huutaa). Risto, valjasta päistärikkö!

LIISA (vasemmalta, ovessa). Rouva, kaikki on valmiina! Nuo siunatut rautatiet! Yhtäpian ne saattavat rakastavat parit yhteen, kuin ne eripuraisetkin kauvas toisistaan lennättävät.

ANNA. On vielä aikaa. -- Kyllä junalle ehtii --

ALMA. En jää. Paikalla tahdon lähteä.

LIISA. Suokaatte, herra, anteeksi vanhan, uskollisen palvelijan vapaa sana: toista nuottia laulettiin rouvan lapsuudenkodissa, kuin tässä teidän taikalinnassanne. -- Siellä ensin asia tutkittiin ja sitten miestä mutkittiin! Täällä on päinvastoin; mutta iloinen minä olen sittenkin, että lähdemme, sillä olen tottunut olemaan ihmisten kanssa yhdessä, enkä minkään -- --

ANNA. Menkää vain! menkää vain! -- Vaimosta se elämän onni riippuu. Kaksi kovaa kiveä jauhavat huonoja jauhoja. Kuin mies on häijy, silloin vaimon pitää aina antaa perään, kyllä vaimo viimein kumminkin voittaa ja saapi kaapin siihen kohtaan asetetuksi, mihin hän sen tahtoo. (Jaakolle). Kun isävainajasi kiivastui ja riitaantui ja tahtoi kaappia keskelle huonetta, silloin minä aina hänelle, armahalle -- levätköön rauhassa! -- näin laulelin: (laulaa vanhanaikaisella säveleellä):

En mä sinust erkanis, Vaikka kivetkin kiljuis! Kaikki muutkin, Karja, puutkin. Meri mustaksi muuttuisi --

Niin minä valtikkatani heiluttelin! Mutta nyt te kauniisti alatte elämäänne: rakkaus, rakkaus, vihkiminen, kolmeviikkoinen hääretki -- sitten riidellään ja erotaan kun ensin parittomilla kengillä kuljetaan!

ALMA ja LIISA (yhtaikaa) _Parittomat!_ -- --

JAAKKO. Älä nyt rupea teeskentelemään! -- --

ALMA (vetää kengät piilosta). Nämä juuri, joko vapiset! Pitääkö rehelliselle ihmiselle parempia vieraitamiehiä? Sinä uskotoin vaimo! Joko kalpenet kuin jouduit vihdoinkin kiikkiin?

JAAKKO, ALMA ja ANNA (kaikki samalla aikaa):

ALMA. Sallikaatte minun selvittää syy näihin kenkäin vaihtoon! -- Tämä on minun --

JAAKKO. Älä joutavia puhu! Kyllä osaat rantasi luovia ja kynnyksesi eduksen puhdistaa --

ANNA. Kas vain, parittomat! Sinä! Sinä! Joko eroat hyvällä talosta, tai et! Etkö anna parempain itseäsi ja piikojasi rauhassa olla!

LIISA. Taivas, moista elämätä! Jaakkoherra kuulkaahan --

KREETTA (vasemmalta ovesta tuo sähkösanoman). Telegrammi!

JAAKKO (avaa sen ja lukee): "Jaakko! Kiireessä vaihdoin kenkäni. Alman kenkä postissa. Onko minun siellä? Vastaus maksettu. Fiija." (Häpeissään): Kenkä on siis moster Fiijan?

ALMA. Niin on.

LIISA. Heti huomasimme erehdyksen, mutta silloin oli juna jo lähtenyt liikkeelle ja moster Fiija istui kiessissänsä kaukana meistä.

ANNA. Mosterinko kenkä? Onpa jalkaa sillä mosterilla! On kuin miehen kenkä, ota tai anna! vaikka valalle vietäisiin! Eikö niin Kreetta?

KREETTA (tutkistelee kenkää). Niin on, pitkä ja hoikka kuin Nissisen kissa.

ANNA. Älä turise! Joudu jo toimillesi. -- (Kreetta pois vasemmalle).

JAAKKO. Mutta, minä en ymmärrä, kuinka se kesti pikku jalassasi Alma?

LIISA (vetää kengästä nenäliinan). Kah, saahan suuresta pientä. Pistin sinne tukeet ja sauvat. Pieni tuo olisi minun jalkaani ainakin --

JAAKKO (epäillen). Mutta minä en ymmärrä, kuinka se voi --

LIISA. Ei siihen suurta ymmärrystä huoli, mahtuu se pulma minun päähäni. Rautatiellä, kun herra meni tupakkivaunuun, jäi moster siihen rouvan kanssa pakinoimaan. Noh, sitten moster Fiija, anteeksi, piti sanoani, täti-rouva, puheli siinä kauvan, kauvan ja kun oli semmoinen helle, riisui hän kengät jaloistansa -- sanoi niiden puristavan -- sekä pisti pehmyet tohvelit pussistansa jalkaansa. Viimein hän onneksi nukkui. Alma rouva jäi siihen itsekseen torkkumaan ja kuin oli hirveän kuuma ja lokomotiivista tuli toisinaan savuakin sisään, nukkui hänkin. Minä riisuin kengät rouvani jaloista; no, sitten nukuin itsekin, eikä tuota kukaan liene pahaksensa pannut. Yhtäkkiä ollaan Kalvitsan asemalla; juna huutaa minkä jaksaa: uhuuuu! Tätirouva havahtui; hätäpäissään kokosi hän kapusensa pussiinsa ja hyppäsi plattformille; siinä kiireessä sieppasi hän rouvan toisen kengänkin ja jätti meille omansa: oliko meillä sitten vara valita? Täytyi tyytyä mitä jäi -- vaikka parittomaankin. Se on nyt näiden parittomien historia.

JAAKKO. Ja tuo oli vähällä saattaa meidätkin parittomiksi. Almaseni, voitko antaa minulle anteeksi!

ALMA. Sydämestäni! Mutta miksi et minulle paikalla ilmoittanut asiasta? Sitten olisimme säästäneet itseltämme nämä kamalat kokemukset.

KREETTA (vasemmalta). Hevonen on valjaissa, kuka reissuun lähtee?

JAAKKO. Sano että Risto päästää hevosen laitumelle. Ei --

ALMA. Jaakkoseni, emmekö kuitenkin ajaisi sähkötoimistoon?

JAAKKO. Sinä olet aina oikeassa! Ajakaamme vain, ja sieltä lähetämme moster Fiijalle suloisen sähkösanoman. Kreetta! Ajakoon Risto rappujen eteen. (Kreetta pois vasemmalle).

JAAKKO. Ja nyt oma Almani! Tästä puoleen ei meillä saa olla mitään salaisuuksia välillämme. Kipinästä syntyy suuri palo, joka polttaa kyläkunnat. Pieni epäluulonkipinä voi olla alku suuriin onnettomuuksiin; lentäessään se kasvaa ja niinkuin tykin kuula laukaistuna vasta maaliinsa seisahtuu. Pikku salaisuudet ovat avio-onnen suurimmat viholliset! Äiti! kiitän teitä kaikesta vaivastanne ja huolenpidostanne; mutta nyt on vaimoni minun talossani emäntä. En jätä teitä avuttomaksi --

ANNA (itkee). Vieläkö saan tämän yötä talossa viettää?

JAAKKO. Olkaa vaikka monta aamua ja yötä, mutta älkää enään suitsuttako epäluulon alttarilla, (pukee Alman päälle kepsin).

ANNA (itsekseen). Kaikki vaivannäköni meni turhaan; tahdoin jäädä tähän itsekseni emännöimään ja nyt minun pitänee kaikkein ensiksi muuttaa. (Kovasti). Vanha luuta! Vanha luuta! Jaakko, muista aina että mies on vaimon pää --

LIISA (keskeyttää). Mutta vaimo sitä päätä kääntää ja heiluttaa!

ANNA. En sinun kanssasi puhu, tarhapöllö.

JAAKKO (tarjoaa käsivartensa Almalle). Joko suvaitset lähteä? (menevät peräovesta).

LIISA. Kas se on oikein! Oiva herra! Niin se olla pitää! Miehen pitää luopuman isästänsä ja äidistänsä ja vaimohonsa sidottu oleman -- niin sanoivat jo ijänikuiset egyptiläiset vai roomalaisetko lienevät olleet, kah, kun en muista! -- Kyllä he jo siihenkin maailman aikaan, jolloin ei kuu kumottanut eikä päivä paistanut asian tärkeyden oivalsivat. Ei vanhat leilit ja uusi viini sovellu yhteen, sanoo raa ---

ANNA. Eikä tuollaiset havukat sovi yhteen --

Liisa. -- Varistenpelätin kanssa! Siinä sen nyt kuulit! Sitä ei seiso missään kirjassakaan.

ANNA (pois vasemmalle). Huomenna lähden --

LIISA. Hyvästi olkoon jo valmiiksi lausuttu, jotteihän vain huomenna unohtuisi! (katsoo lasiovesta). Kas vain, tuolla ajaa nyt tuo onnellinen pariskunta yhdessä, -- vaan vähän piti, ettei heistä tullut parittomat!

Esirippu.