Part 43

Kun Quasimodo huomasi, että kammio oli tyhjä, ettei mustalaistyttö enää ollut siellä, että hänet oli viety pois sillä aikaa, kun hän puolusti häntä, hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja polki jalkaa hämmästyksestä ja tuskasta. Sen jälkeen hän alkoi juosta ympäri kirkkoa etsien mustalaistyttöään, kajauttaen omituisia ulvahduksia joka muurinnurkkauksessa ja siroitellen punaisia hiuksiaan kaikkialle. Juuri tällöin tunkeutuivat voittoisat kuninkaalliset jousimiehet Notre-Dameen etsien hekin mustalaistyttöä. Quasimodo auttoi heitä siinä, aavistamatta lainkaan, kuuro raukka, heidän turmiollisia aikeitaan. Hän luuli kulkureita mustalaistytön vihollisiksi. Hän johti itse Tristan l'Hermiten kaikkiin mahdollisiin piilopaikkoihin, avasi hänelle salaovet ja alttarien ja sakaristojen takaiset komerot. Jos tuo onneton tyttö olisi ollut vielä siellä, olisi Quasimodo luovuttanut hänet. Kun Tristan, joka ei hevillä luopunut tehtävistä, oli turhaan etsintään väsyneenä jättänyt sen, jatkoi Quasimodo yksin etsiskelyjään. Kymmenet kerrat hän tutki kirkon kauttaaltaan, päästä päähän, laidasta laitaan, ylhäältä alas, nousten ja laskeutuen, juosten, kutsuen, huutaen, nuuskien, urkkien, tutkien, pistäen päänsä joka koloon, työntäen soihdun joka holvin alle, epätoivoisena, hulluna. Koiras, joka on kadottanut naaraansa, ei karju niin, eikä ole niin villin näköinen. Kun hän vihdoin oli varma, täysin varma siitä, ettei tyttö enää ollut kirkossa, että hänet oli ryöstetty, hän nousi hitaasti ylös torninportaita, noita portaita, joita hän oli rientänyt niin innoissaan ja voitonriemuisena ylös sinä päivänä, jona hän oli pelastanut tytön. Hän kulki nyt samoja teitä pää painuksissa, äänetönnä, kyyneleettömänä, miltei hengähtämättä. Kirkko oli jälleen autio ja yhtä hiljainen kuin ennenkin. Jousimiehet olivat lähteneet sieltä jatkaakseen noidan etsiskelyä Citéssä. Quasimodo yksinään oli jäänyt tuohon suunnattomaan Notre-Dameen, joka vielä hetkistä aikaisemmin oli ollut niin melskeisesti piiritettynä, ja hän oli nyt matkalla kammioon, jossa mustalaistyttö oli nukkunut niin monta viikkoa hänen vartioimanaan. Taipaleella pälkähti hänen päähänsä, että hän ehkä tapaisi hänet siellä. Kun hän kääntyessään sen pylvästen kulmauksen ympäri, joka johtaa pohjoisen sivulaivan katolle, näki tuon pienen kammion pienine ikkunoineen ja pienine ovineen kätkössä suuren tukikaaren alla kuin linnunpesän oksan alla, hänen rohkeutensa petti, mies raukan, ja hän nojasi pylvääseen, ettei kaatuisi. Hän kuvitteli, että tyttö oli ehkä palannut sinne takaisin, että joku hyvä haltija oli varmaankin tuonut hänet takaisin, että tämä kammio oli niin rauhallinen, turvallinen ja soma, ettei tyttö hennoisi olla palaamatta sinne, eikä hän uskaltanut ottaa enää askeltakaan, ettei särkisi kuvitelmaansa.

-- Niin, hän sanoi itsekseen, hän ehkä nukkuu tai rukoilee. Ei häiritä häntä.

Vihdoin hän kokosi kaiken rohkeutensa, lähestyi varpaillaan kammiota, katsoi sinne ja astui sisään. Tyhjä! kammio oli yhä tyhjä! Tuo onneton kuuro kierteli sitä hitain askelin, kohotti vuodetta ja katsoi sen alle, ikään kuin tyttö olisi voinut olla kätkössä patjan ja lattian välissä, sitten hän ravisti päätään typertyneen näköisenä. Äkkiä hän murskasi soihtunsa lattiaa vasten ja sanaakaan sanomatta, huokaustakaan päästämättä syöksyi täyttä vauhtia seinää vasten ja vaipui tajuttomana maahan.

Tajuihinsa palattuaan hän heittäytyi vuoteelle, kieritteli itseään siinä, suuteli hullun kiihkon vallassa vielä haaleata paikkaa, missä tyttö oli maannut, ja lepäsi siinä jonkin hetken liikahtamattomana aivan kuin henkiheittona, sitten hän nousi hikeä valuen, läähättäen ja mielettömänä ja alkoi takoa päätään seiniin hirvittävän säännöllisesti kuin kellojensa kieliä kellonlaitoihin ja sen näköisenä, kuin olisi päättänyt murskata sen. Vihdoin hän vaipui uudelleen menehtyneenä maahan; hän laahautui polvillaan ulos kammiosta ja kyyristyi oven eteen typertyneen näköisenä. Hän istui siinä toista tuntia liikahtamatta tuijottaen autiota kammiota synkempänä ja miettiväisempänä kuin äiti, joka istuu tyhjän kehdon ja täyden ruumisarkun välissä. Hän ei sanonut sanaakaan. Pitkien väliaikojen päästä vavahdutti vain nyyhkytys rajusti hänen ruumistaan, mutta kyyneleetön nyyhkytys, kuin kesäiset kalevantulet, jotka eivät jyrähtele.

Mietiskellessään lohduttomissa unelmissaan, kuka mahtoi olla mustalaistytön yllättävä ryöstäjä, hän tuli ajatelleeksi arkkidiakonia. Hän muisti, että dom Claude oli ainoa, jolla oli avain niihin portaisiin, jotka johtivat kammioon, hän muisti nuo öiset yritykset mustalaistyttöä vastaan, joista hän, Quasimodo, oli ollut ensimmäisessä avullisena ja joista hän oli toisen ehkäissyt. Hän muisti lukemattomat pikku seikat eikä epäillyt, että arkkidiakoni oli ottanut häneltä mustalaistytön. Niin suuri oli kuitenkin hänen kunnioituksensa pappia kohtaan, niin syvällä olivat kiitollisuuden, kiintymyksen ja rakkauden juuret hänen sydämessään tätä miestä kohtaan, että ne tänäkin hetkenä saattoivat vastustaa mustasukkaisuuden ja epätoivon purkausta.

Hänestä oli ilmeistä, että arkkidiakoni oli tehnyt sen, mutta se verinen, murhaava viha, jota hän olisi tuntenut kaikkia muita kohtaan, muuttui heti tuon kuuroraukan sydämessä kahta katkerammaksi tuskaksi, kun oli kysymyksessä Claude Frollo.

Ajatellessaan siten parhaillaan pappia aamunsarastuksen ensi säteiden valaistessa tukipylväitä, Quasimodo näki Notre-Damen ylimmässä kerroksessa absiidin ympäri kääntyvän uloimman kaiteen mutkassa henkilön, joka lähestyi häntä. Kellonsoittaja tunsi hänet. Arkkidiakoni sieltä tuli. Claude asteli raskain, hitain askelin. Hän ei katsellut eteensä kulkiessaan, hän asteli pohjoista tornia kohden, mutta hänen kasvonsa olivat suuntautuneina sivulle Seinen oikeanpuoleista rantaa kohden, ja hän kurkotti kaulaansa aivan kuin olisi nähnyt jotakin kattojen takaa. Huuhkajalla on usein tuollainen vino asento. Se lentää yhtäälle ja katselee toisaalle. -- Pappi kulki tällä tavalla Quasimodon ohitse huomaamatta häntä.

Kuuro, jonka tämä äkillinen ilmestys oli kivettänyt, näki hänen astuvan sisälle pohjoisen tornin portaisiin johtavasta ovesta. Lukija tietää, että tästä tornista näkyy Kaupungintalo. Quasimodo nousi ja seurasi arkkidiakonia.

Quasimodo astui tornin portaille noustakseen ylös tietämättä, minkä vuoksi pappi niitä nousi. Muuten tuo kellonsoittaja raukka ei oikein tiennyt, mitä tekisi, mitä sanoisi, mitä tahtoisi. Raivo ja pelko raatelivat hänen sydäntään. Arkkidiakoni ja mustalaistyttö taistelivat hänen sielustaan.

Saavuttuaan tornin huipulle hän katseli tarkasti, missä pappi oli, ennen kuin astui portaitten varjosta katolle. Pappi oli häneen selin. Kellotornin kattopengermää ympäröi pilarikaide. Pappi, jonka katse oli suunnattuna kaupunkiin päin, nojasi rintaansa Notre-Damen sillan puoleiseen kaiteeseen.

Quasimodo hiipi hiljaa kuin susi hänen taakseen nähdäkseen, mitä hän katseli. Papin huomio oli niin kiintynyt katseluun, ettei hän lainkaan kuullut kuuron askeleita takanaan.

Pariisi, ja varsinkin senaikuinen Pariisi tarjosi komean ja ihastuttavan näyn kesäisen päivänkoiton raikkaassa valaistuksessa Notre-Damen tornien huipulta. Oli heinäkuu. Taivas oli kirkas. Siellä täällä oli sammumassa jokin viivästynyt tähti, mutta idässä päin näkyi kirkkaimmalla kohdalla taivasta vielä sangen loistava tähti. Aurinko oli juuri nousemassa. Pariisi alkoi elää. Tuo hyvin valkea ja puhdas valaistus sai kaikki itään päin olevat talonsivut kuvastumaan silmään selvästi ja teräväpiirteisesti. Jättiläismäisten kellotornien varjo ulottui katolta katolle suuren kaupungin toisesta laidasta toiseen saakka. Muutamista kortteleista kuului jo puhelua ja melua. Tuolla löi kello, täältä kuului vasaran kalkutusta, tuolta rattaitten kolinaa katukiviä vasten. Sieltä täältä kohosi tuosta kattolakeudesta jo ikään kuin suunnattoman tulikivilouhoksen halkeamista savupatsaita. Virta, jonka vesi taittuu monien siltojen holvikaaria ja saarien kärkiä vasten, välkkyili hopeauomana. Kaupungin ympäristössä vallien ulkopuolella häipyi näköala suureen, höytyiseen usvakehään, jonka lävitse epäselvästi erotti lakeuden epämääräisen viivan ja kumpujen sirot kohoutumat. Kaikenlaista epäselvää hälinää alkoi kuulua tuosta puolittain heränneestä kaupungista. Itää kohden ajeli tuuli vaaleita, pumpulimaisia pilvenhattaroita, jotka se oli siepannut kukkulain usvavilloista.

Tuomiokirkon edustalla seisoi muutamia naisia maitokannut käsissä osoitellen ihmeissään toisilleen Notre-Damen pääportaalin särjettyjä ovia ja kahta jähmettynyttä lyijypuroa hiekkakivilaattojen raoissa. Yöllisestä mellakasta ei ollutkaan enää muita jälkiä nähtävissä. Rovio, jonka Quasimodo oli sytyttänyt tornien väliin, oli sammunut. Tristan oli jo raivannut torin ja antanut heittää ruumiit Seineen. Ludvig XI:n tapaiset kuninkaat huuhtovat kiireesti katukiveyksen verilöylyn jäljiltä.

Tornin kaiteen ulkopuolella aivan sen kohdan alla, johon pappi oli pysähtynyt, oli tuollainen merkilliseksi kuvioksi veistetty kivinen vesitorvi, jollaisia ulkonee niin runsaasti goottilaisten rakennusten räystäiltä. Vesitorven halkeamassa kasvoi kaksi sievää, kukkivaa leukoijaa, jotka tuulen huojuttelemina ikään kuin elävät olennot nyökkäilivät toisilleen veikeitä tervehdyksiä. Tornin yläpuolelta taivaan korkeudesta kuului lintujen liverrystä.

Mutta pappi ei kuunnellut eikä katsellut mitään sellaisia. Hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät näe aamua, lintuja eikä kukkia. Koko tuossa suunnattomassa näköalassa, joka käsitti niin paljon katseltavaa, hänen huomionsa oli kiintynyt yhteen ainoaan pisteeseen.

Quasimodo paloi halusta kysyä häneltä, mitä hän oli tehnyt mustalaistytölle. Mutta arkkidiakoni ei tällä hetkellä näyttänyt lainkaan olevan tässä maailmassa. Hän eli ilmeisesti tuollaista valtavaa elämänhetkeä, jolloin ei huomaisi edes maan repeämistä. Hän seisoi liikkumattomana ja äänetönnä, katse kiintyneenä tuijottamaan johonkin määrättyyn kohtaan; ja tuossa äänettömyydessä ja liikkumattomuudessa oli jotakin niin pelottavaa, että villiä kellonsoittajaa pöyristytti, eikä hän uskaltanut sitä häiritä. Sen tähden hän tyytyi seuraamaan arkkidiakonin katseen suuntaa, sillä olihan sekin eräänlainen tapa kysyä, ja niin tuon onnettoman kuuron katse osui Grève-torille.

Hän näki, mitä pappi katseli. Vakinaisen hirsipuun ääreen oli pystytetty tikkaat. Torilla oli jonkin verran väkeä ja paljon sotilaita. Muuan mies laahasi pitkin toria jotakin valkoista, josta riippui jotakin mustaa. Tämä mies pysähtyi hirsipuun juurelle.

Siellä tapahtui jotakin, jota Quasimodo ei selvästi voinut erottaa. Ei siksi, ettei hänen ainoan silmänsä näkökyky olisi ollut ennallaan, vaan siksi, että sotilasjoukko esti häntä erottamasta kaikkea. Tällä hetkellä muuten aurinko nousi näkyviin, ja taivaanrannan yli tulvahti sellainen valovirta, että näytti siltä, kuin Pariisin kaikki huiput, tornit, savutorvet ja talonpäädyt olisivat yhtaikaa syttyneet tuleen.

Tällä välin mies alkoi nousta tikkaita ylös. Tällöin Quasimodo näki hänet jälleen selvästi. Hän kantoi olkapäällään naista, nuorta valkopukuista tyttöä, ja tytöllä oli köydensilmukka kaulassa. Quasimodo tunsi hänet. Se oli mustalaistyttö.

Mies oli päässyt portaitten yläpäähän. Siellä hän asetti köydensilmukan kuntoon. Tällöin pappi laskeutui polvilleen kaiteen pilarien väliin paremmin nähdäkseen.

Yhtäkkiä mies potkaisi jalallaan voimakkaasti portaat syrjään, ja Quasimodo, joka henkeä pidättäen katseli, näki tuon onnettoman lapsen heilahtelevan köyden silmukassa parin sylen korkeudella maasta ja miehen istuvan kyyristyneenä hänen olkapäillään. Köysi pyörähti usean kerran ympäri, ja Quasimodo näki kamalien kouristuksien nytkäyttelevän mustalaistytön ruumista. Pappi puolestaan katseli kaula kurkollaan ja silmät pullistuneina tätä kauheaa ryhmää, miestä ja tyttöä, hämähäkkiä ja kärpästä.

Kauhunäyn kohokohdassa papin lyijynharmaille kasvoille levisi saatanallinen nauru, nauru, johon voi purskahtaa vain olento, joka ei enää ole ihminen. Quasimodo ei kuullut tätä naurua, mutta näki sen. Kellonsoittaja vetäytyi jonkin askeleen päähän arkkidiakonin taakse ja syöksähti yhtäkkiä raivokkaana hänen kimppuunsa survaisten hänet takaapäin suurilla nyrkeillään alas syvyyteen, johon dom Claude kurkotteli.

Pappi huudahti: -- Kirous! ja putosi.

Vesitorvi, joka oli hänen allaan, pidätti häntä putoamasta. Hän tarrautui siihen kiinni epätoivon vimmalla. Samalla kun hän avasi suunsa huutaakseen uudelleen, hän näki päänsä yllä Quasimodon kauhistuttavat ja kostonhimoiset kasvot, ja hän vaikeni.

Hänen allaan oli huimaava syvyys. Enemmän kuin kahdensadan jalan putous ja katukiveys. Tuossa kauheassa asemassa arkkidiakoni ei enää sanonut sanaakaan, ei päästänyt huokaustakaan. Hän vain vääntelehti ja teki tavattomia ponnistuksia kavutakseen vesitorven päälle. Mutta hänen kätensä eivät saaneet tukevaa otetta graniitista, ja hänen jalkansa raapivat mustunutta seinää saamatta minkäänlaista tukea. Ne, jotka ovat olleet Notre-Damen tornien huipulla, tietävät, että seinän yläreuna muodostaa ulkoneman aivan kaiteen alla. Tätä sisäänpäin vinoa pintaa vasten ponnisti onneton arkkidiakoni turhaan voimiaan. Hän ei ollut tekemisissä kohtisuoran, vaan hänen altaan pakenevan seinän kanssa.

Quasimodon ei olisi tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä vetääkseen hänet ylös syvyydestä, mutta hän ei edes katsellut häntä. Hän katseli Grève-torille. Hän katseli hirsipuuta. Hän katseli mustalaistyttöä. Kuuro nojasi kaidetta vasten samalla kohdalla, jossa arkkidiakoni oli ollut hetkistä aikaisemmin. Hän seisoi siinä silmät hellittämättä kiinnittyneinä siihen ainoaan olentoon, joka tänä hetkenä oli koko hänen maailmansa, seisoi kuin ukkosen lyömänä, liikkumattomana ja äänetönnä, ja pitkä kyynelvirta valui hiljaa tuosta silmästä, joka siihen saakka oli vuodattanut yhden ainoan kyyneleen.

Tällä välin arkkidiakoni läähätti. Hänen kaljulta otsaltaan valui virtanaan hikeä, hänen kyntensä raapiutuivat verille kivessä, hänen polvensa kaivautuivat nahattomiksi kiviseinää vasten. Hän kuuli vesikouruun tarttuneen kauhtanansa repeävän joka ponnistuksesta, minkä hän teki. Ja kaiken onnettomuuden lisäksi vesitorven jatkona oli lyijyinen johto, joka taipui hänen ruumiinsa painosta. Arkkidiakoni tunsi tämän johtotorven vähitellen vääntyvän. Tuo kurja ajatteli, että kun hänen kätensä käyvät voimattomiksi uupumuksesta, kun hänen kauhtanansa halkeaa, kun tämä lyijytorvi taittuu, hän putoaa, ja kauhu jähmetti hänen sydämensä. Toisinaan hän tuijotti noin kymmenen jalkaa alempana olevaa, kivikuvioitten muodostamaa pengermän tapaista, ja hän rukoili taivasta sydämensä pohjasta sielunsa ahdistuksessa, että hänen suotaisiin päättää päivänsä tällä kahden neliöjalan suuruisella ulkonemalla, kestäisipä se vaikka sata vuotta. Kerran hän katsahti alas torille syvyyteen. Kohottaessaan jälleen päänsä hän sulki silmänsä, ja hänen hiuksensa törröttivät pystyssä.

Näiden kahden miehen äänettömyys oli hirvittävää. Samalla kuin arkkidiakoni jonkin jalan päässä kamppaili kauhean kuoleman kanssa, Quasimodo itki ja katseli Grève-torille.

Kun arkkidiakoni huomasi, että kaikki hänen rynnistelynsä vain heikonsivat sitä vaivaista tukea, mikä hänellä vielä oli, hän päätti pysytellä aivan hiljaa. Hän riippui siinä syleillen vesitorvea, tuskin hengittäen, hievahtamatta, ilman pienintäkään muuta liikahdusta kuin tuo koneellinen vatsan kouristus, jonka tuntee, kun unessa luulee putoavansa. Hänen tuijottavat silmänsä olivat auki valjun ja hämmästyneen näköisinä. Vähitellen hänen otteensa kuitenkin herpaantui, hänen sormensa luisuivat vesitorvesta, hän tunsi yhä enemmän käsivarsiensa heikontuvan ja ruumiinsa painavan. Lyijytorvi, joka häntä kannatti, taipui joka hetki yhä alemmas syvyyttä kohden. Hän näki allaan Saint-Jean-le-Rondin katon pienenä kuin kahtia taitettu kortti. Hän katseli tornin välinpitämättömiä veistokuvia, jotka hänen laillaan riippuivat syvyyden yläpuolella, mutta ilman pelkoa omasta puolestaan tai sääliä häntä kohtaan. Hänen ympärillään oli kaikki kiveä: hänen silmäinsä edessä ammottavat hirviöt, syvällä hänen allaan torilla katukiveys, hänen päänsä yllä itkevä Quasimodo.

Tuomiokirkon edustalla seisoskeli jokunen ryhmä uteliaita, jotka rauhallisesti koettivat arvailla, kuka mahtoi olla tuo hullu, joka huvitteli niin omituisella tavalla. Pappi kuuli heidän sanansa, sillä heidän äänensä kuului hänen korviinsa selvästi ja kimeästi:

-- Mutta hänhän taittaa niskansa! Quasimodo itki.

Vihdoin arkkidiakoni raivosta ja kauhistuksesta kuohuen käsitti, että kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhia. Hän keräsi kuitenkin kaikki jäljellä olevat voimansa viimeiseen ponnistukseen. Hän kouristi itsensä torvea vasten, työnsi polvillaan muuria, iski sormensa kivessä olevaan halkeamaan ja hänen onnistui kavuta ehkä jalan verran; mutta tämä äkillinen rynnistys sai lyijytorven, johon hän nojasi, äkkiä vääntymään. Samalla halkesi kauhtanakin. Tuntien tällöin kaiken pettävän allaan ja pidellen ainoastaan kangistuneilla ja uupuneilla käsillään kiinni jostakin tuo onneton sulki silmänsä ja hellitti otteensa vesitorvesta. Hän putosi.

Quasimodo näki hänen putoavan.

Niin korkealta putoaa harvoin pystysuoraan alas. Arkkidiakoni syöksyi aluksi pää edellä ja kädet levällään, sitten hän pyörähti usean kerran ympäri. Tuuli työnsi hänet erään talon kattoa vastaan, jolloin hänen murskautumisensa alkoi. Hän ei kuitenkaan ollut vielä kuollut sinne ehtiessään. Kellonsoittaja näki hänen koettavan tarttua kiinni kattoon kynsillään, mutta se oli liian luisu, eikä hänellä ollut enää voimia. Hän liukui nopeasti alas kuin irtautunut kattotiili ja putosi katukiveykselle. Siellä hän ei enää hievahtanutkaan.

Silloin Quasimodo kohotti katseensa mustalaistyttöä kohden, jonka valkopukuisen ruumiin hän näki riippuvan kaukana hirsipuussa ja vavahtelevan kuolinkamppailun viimeisissä kouristuksissa, sitten hän laski sen alas tornin juurella viruvaan arkkidiakoniin, jonka ruumiilla ei ollut enää ihmisruumiin muotoja, ja virkkoi nyyhkytyksen paisuttaessa hänen rujoa rintaansa:

-- Voi! kaikki, mitä olen rakastanut!

III. Febuksen avioliitto

Kun piispan tuomioistuimen oikeudenpalvelijat saman päivän iltapuolella tulivat noutamaan arkkidiakonin ruhjoutunutta ruumista tuomiokirkon edustalta, Quasimodo oli kadonnut Notre-Damesta.

Tästä tapauksesta liikkui kaikenlaisia huhuja. Ei epäilty lainkaan, että oli tullut päivä, jolloin heidän sopimuksensa mukaan Quasimodo, toisin sanoen paholainen, veisi mukanaan Claude Frollon, noidan. Otaksuttiin, että hän oli särkenyt ruumiin ottaessaan sielun, aivan kuin apina rikkoo pähkinänkuoren syödäkseen sydämen.

Sen vuoksi ei arkkidiakonia haudattu siunattuun maahan Ludvig XI kuoli seuraavana vuonna, elokuussa 1483. Mitä Pierre Gringoireen tulee, hänen onnistui pelastaa vuohi, ja hän saavutti menestystä tragedian alalla. Maisteltuaan tähdistäennustamista, filosofiaa, rakennustaidetta, hermetiikkaa, kaikkia hullutuksia, hän näyttää palanneen tragediaan, hulluimpaan kaikista. Hän nimitti sitä _traagilliseksi lopuksi_. Mitä hänen draamallisiin voittoihinsa tulee, oli valtion menojen laskuissa vuonna 1483 luettavana seuraava pätkä: "Jehan Marchand'illo ja Pierre Gringoirelle, kirvesmiehelle ja kynäilijälle, jotka ovat valmistaneet ja kyhänneet sen mysteerin, joka esitettiin Pariisin Châtelet'ssa herra legaatin saapuessa, hankkineet henkilöt ja järjestäneet sellaiset puvut, kuin mainittu mysteeri vaati, ja samaten laittaneet lavat, jotka sitä varten olivat tarpeelliset, sata livreä."

Febus de Châteaupers'kin sai traagillisen lopun: hän meni naimisiin.

IV. Quasimodon avioliitto

Sanoimme äsken, että Quasimodo oli kadonnut Notre-Damesta mustalaistytön ja arkkidiakonin kuolinpäivänä. Häntä ei enää sen jälkeen nähty eikä tiedetty, minne hän oli joutunut.

Esmeraldan hirttämispäivän jälkeisenä yönä pyövelinrengit olivat ottaneet hänen ruumiinsa alas hirsipuusta ja vieneet sen, kuten tapana oli, Montfauconin kellariin.

Montfaucon oli, kuten Sauval sanoo, "kuningaskunnan vanhin ja komein hirsipuu". Templen ja Saint-Martinin esikaupunkien välissä, noin sadankuudenkymmenen sylen päässä Pariisin muurista, jonkin jousenkantaman päässä Courtillesta, näkyi peninkulman päähän joka taholle omituinen rakennus, joka suuresti muistutti kelttiläistä kiviaitausta ja jossa myös uhrattiin ihmisiä.

Kuviteltakoon kipsimäen laella suurta, suunnikkaanmuotoista, viisitoista jalkaa korkeata, kolmekymmentä jalkaa leveätä ja neljäkymmentä jalkaa pitkää muurinelikulmiota, jossa on ovi, ulkopuolinen porrastie ja tasainen katto; tällä katolla kuusitoista suunnatonta kolmekymmentä jalkaa korkeata, siloittamattomasta kivestä pystytettyä pylvästä, jotka on asetettu riviin niitä kannattavan nelikulmion kolmelle sivulle ja joiden yläpäät on yhdistetty toisiinsa jykevillä hirsillä, joista riippuu ketjuja siellä täällä; kaikissa näissä ketjuissa luurankoja; alhaalla tasangolla kiviristi ja kaksi toisarvoista hirsipuuta, jotka näyttävät työntävän vesaa päähirsipuun ympärillä; ja taivaalla kaiken tämän yläpuolella loppumaton parvi korppeja. Siinä Montfaucon.

Viidennentoista vuosisadan lopulla tuo kaamea hirsipuu, joka oli peräisin vuodelta 1328, oli jo sangen rappeutunut. Hirret olivat madonsyömät, ketjut ruostuneet, pylväät homeesta vihreät. Alustan kivilohkareet olivat halkeilleet liitoksistaan ja ruohoa kasvoi tuolla kattopengermällä, johon ei ihmisjalka astunut. Tämä muistomerkki oli taivasta vasten kaamea näky, varsinkin öisin, jolloin kuu valaisi noita vaaleita pääkalloja, tai kun yötuuli heilutteli ja kalisteli ketjuja ja luurankoja pimeässä. Tämän hirttopaikan läheisyys loi koko tienooseen synkän leiman.

Tämän hirvittävän rakennuksen kivinen alusta oli ontto. Se oli muodostettu suureksi kellariksi, jonka sulki vanha, rikkinäinen rautaveräjä ja jonne heitettiin paitsi niitä ihmisruumiin jätteitä, joita irtautui Montfauconin ketjuista, myös kaikissa Pariisin vakinaisissa hirsipuissa teloitettujen onnettomain ruumiit. Tähän syvään luuhuoneeseen, jossa niin monta inhimillistä tomumajaa ja niin paljon rikoksia on yhdessä mädäntynyt, ovat myös monet maailman mahtavat ja monet viattomat saaneet toinen toisensa jälkeen tallettaa luunsa, aina Enguerrand de Marignista, joka uudisti Montfauconin ja joka oli rehellinen mies, amiraali de Coligniin saakka, joka oli viimeinen ja joka myös oli rehellinen mies.

Mitä Quasimodon salaperäiseen katoamiseen tulee, kerromme tässä mitä siitä tiedämme.

Kun noin kaksi vuotta tai kahdeksantoista kuukautta niiden tapausten jälkeen, joihin tämä kertomus päättyy, tultiin etsimään Montfauconin kellarista kaksi päivää aikaisemmin hirtetyn Olivier le Daimin ruumista, jonka omaiset olivat hankkineet Kaarle VIII:lta luvan haudata hänet parempaan seuraan Saint-Laurent'iin, löydettiin kaikkien noiden hirvittävien ruumiitten seasta kaksi luurankoa, joista toinen syleili omituisesti toista. Toisella näistä luurangoista, joka oli naisen, oli vielä joitakin riekaleita puvusta, joka oli ollut valkeata kangasta, ja sen kaulassa nähtiin korallihelminauha, jossa riippui pieni, vihreällä lasihelmellä koristettu silkkipussi, joka oli auki ja tyhjä. Nämä esineet olivat niin halpa-arvoisia, ettei pyöveli nähtävästikään ollut niistä huolinut. Toinen, joka lujasti syleili sitä, oli miehen luuranko. Huomattiin, että sen selkärangassa oli kyttyrä, sen niska painunut hartiaan väliin ja toinen jalka toista lyhempi. Ainoakaan niskanikama ei ollut venähtänyt sijoiltaan, joten oli ilmeistä, ettei miestä ollut hirtetty. Mies, jonka luuranko se oli ollut, oli siis tullut sinne ja kuollut siellä. Kun aiottiin irrottaa sitä luurangosta, jota se syleili, se hajosi tomuksi.

VICTOR HUGO