Part 42

Kaikkialla on aina henkilöitä, jotka ovat nähneet kaikki. Tämä jousimiehen odottamaton todistus elvytti jälleen erakkoa, joka kuulustelun aikana ikään kuin asteli veitsen terällä kuilun yllä.

Mutta hän oli tuomittu alituiseen toivon ja pelon vaihteluun.

-- Jos rattaat sen ovat tehneet, virkkoi ensimmäinen jousimies, pitäisi ristikon sakarain olla sisälle päin vääntyneet, kun ne nyt ovat ulospäin.

-- He! he! sanoi Tristan sotilaalle, sinullapa on oikea Châtelet'n tutkintotuomarin nenä. Mitä te siihen vastaatte, eukko?

-- Jumalani! huudahti erakko äärimmäisen hädän vallassa ja hänen ponnistuksistaan huolimatta kyynelten tukahuttamalla äänellä, vannon teille, korkea-arvoisa herra, että rattaat särkivät tämän ristikon. Kuulittehan, että tuo mies on sen nähnyt. Ja mitä se teidän mustalaistyttöönne kuuluu?

-- Hm! murahti Tristan.

-- Perhana! sanoi sotilas poliisipäällikön kiitoksen kannustamana, sakarain murto on aivan tuore!

Tristan ravisti päätään.

-- Miten kauan sanoitte olevan aikaa tuosta rattaitten iskusta?

-- Kuukausi tai ehkä pari viikkoa, korkea-arvoisa herra. En muista oikein.

-- Hän sanoi ensin yli vuoden, huomautti sotilas.

-- Tämä näyttää epäilyttävältä! sanoi poliisipäällikkö.

-- Korkea-arvoisa herra, huusi erakko yhä nojallaan aukossa ja peläten, että epäluulot saisivat heidät pistämään päänsä sisälle ja tarkastamaan komeroa, -- vannon teille, että rattaat ovat särkeneet ristikon. Vannon sen teille paratiisin pyhien enkelien kautta. Jollei sitä ole rattaat tehneet, tahdon joutua iankaikkisesti kadotukseen ja luopua Jumalasta!

-- Sinä vannot ylen innostuneena! sanoi Tristan ja tarkasteli häntä tutkivin katsein.

Tuo naisraukka tunsi vakuutustensa luotettavuuden heikkenemistään heikkenevän. Hän oli sanomaisillaan typeryyksiä ja ymmärsi, ettei ollut sanonut, mitä hänen olisi pitänyt sanoa.

Tällöin saapui muuan toinen sotilas huutaen: -- Korkea herra, tuo vanha velho valhettelee. Noita ei ole päässyt pakoon Rue du Moutonia pitkin. Ketju on ollut koko yön poikki kadun, eikä vartija ole nähnyt kenenkään kulkevan ohitse.

Tristan, jonka kasvot yhä synkkenivät, kysyi erakolta:

-- Mitä sanot tähän?

Erakko koetti vielä pitää puoliaan seuraavalla väitteellä:

-- En tiedä, korkea-arvoisa herra, olenhan voinut erehtyä. Luulen, että hän on mennyt joen yli.

-- Siis päinvastaiseen suuntaan, sanoi poliisipäällikkö. Ei ole juuri luultavaa, että hän olisi halunnut takaisin Citéhen, jossa häntä vainottiin. Sinä valehtelet, eukko!

-- Ei ole liioin venettä ei tällä eikä toisella puolella jokea, lisäsi ensimmäinen sotilas.

-- Hän on voinut uida, vastasi erakko puolustautuen askel askeleelta.

-- Osannevatko naiset uida? sanoi sotilas.

-- Jumaliste! eukko! sinä valehtelet! sinä valehtelet! toisti Tristan suuttuneena. Haluaisinpa jättää koko noidan ja ottaa sinut. Neljännestunnin kidutus kiskoisi ehkä kurkustasi totuuden. Kas niin! saat seurata meitä.

Erakko iski ahnaasti näihin sanoihin.

-- Kuten haluatte, korkea-arvoisa herra. Tehkää niin! Tehkää! Viekää minut kidutukseen. Viekää. Pian, pian! lähtekäämme heti. -- Sillä aikaa, ajatteli hän, ehtii tyttäreni pelastautua.

-- Hiisi vieköön! sanoi poliisipäällikkö, onpa hänellä kiire kidutuspenkille! En ymmärrä koko hullua.

Muuan vanha, harmaatukkainen poliisimies astui esille ja sanoi päällikölle:

-- Hullu todellakin, korkea herra! Jos hän on päästänyt irti mustalaistytön, ei se ole hänen vikansa, sillä hän ei pidä mustalaisista. Viisitoista vuotta olen ollut poliisina ja tänä aikana olen joka ilta kuullut hänen kiroilevan mustalaisnaisia loppumattomiin. Ja tuota pientä tanssijatarta, jolla on vuohi ja jota me kai juuri jahtaamme, hän on sadatellut eniten.

Gudule ponnisti voimiaan ja sanoi:

-- Häntä eniten.

Muut poliisimiehet vahvistivat yksimielisesti toverinsa todistuksen. Menetettyään toivon saada erakon suusta mitään esille Tristan l'Hermite käänsi hänelle selkänsä, ja kuvaamattoman tuskan vallassa näki erakko hänen suuntaavan kulkunsa hevosensa luo.

-- Lähdetään, sanoi Tristan hammasta purren. -- Jatketaan etsiskelyä. En ummista silmiäni, ennen kuin mustalaistyttö on hirtetty.

Hän epäröi kuitenkin vielä hetken, ennenkuin nousi hevosen selkään. Gudulen sydän oli pakahtua tuskasta, kun hän näki hänen luovan ympäri toria levottoman katseen kuin metsästyskoira, joka vainuaa riistan läheisyyden eikä loittone paikaltaan. Viimein hän ravisti päätään ja hyppäsi satulaan. Gudulen kauheasti kouristunut sydän laajeni ja hän sanoi hiljaa luoden silmäyksen tyttäreensä, jota hän ei ollut uskaltanut katsoa, siitä saakka, kun Tristan oli ollut paikkeilla: -- Pelastettu!

Tyttö raukka oli koko ajan istua kyyröttänyt nurkassaan henkeä pidättäen, hievahtamatta ja kuolema silmiensä edessä. Häneltä ei ollut mennyt hukkaan ainoakaan kohta Gudulen ja Tristanin välisestä näytöksestä, ja äidin kaiken ahdistuksen hän oli tuntenut omassa sydämessään. Hän oli kuullut, miten nauha, jossa hän riippui pohjattoman syvyyden yllä, usean kerran oli ratissut, hän oli luullut sen ainakin kaksikymmentä kertaa katkeavan; hän hengähti helpotuksesta ja tunsi jälleen maata jalkainsa alla. Samassa hän kuuli äänen sanovan poliisipäällikölle.

-- Hitto vieköön! herra poliisipäällikkö, minun asianani ei sotilaana ole noitien hirttäminen. Roistojoukko on nujerrettu. Jätän loput teidän huoleksenne. Myönnättehän olevan paikallaan, että lähden komppaniani luo, joka on ilman kapteenia.

Tämä oli Febus de Châteaupers'in ääni. On mahdotonta sanoin kuvata sitä vaikutusta, minkä se mustalaistytössä herätti. Hän oli siis siellä, hänen ystävänsä, hänen suojelijansa, hänen tukensa, hänen turvansa, hänen Febuksensa! Hän nousi pystyyn, ja ennenkuin hänen äitinsä oli ehtinyt estää häntä, hän oli hypähtänyt aukolle huutaen:

-- Febus! auta minua, Febukseni!

Febus ei ollut enää siellä. Hän oli juuri täyttä laukkaa kääntynyt Rue de la Coutellerien kulman ympäri. Mutta Tristan ei ollut vielä lähtenyt.

Erakko hyökkäsi kiljahtaen tyttärensä kimppuun. Hän riuhtaisi hänet rajusti takaisin nurkkaukseen ja iski kyntensä hänen kurkkuunsa. Tiikeriemokaan ei ole niin tarkka. Mutta se oli myöhäistä. Tristan oli nähnyt hänet.

-- He! he! huudahti hän nauraen niin, että hänen kaikki hampaansa näkyivät, jolloin hänen kasvonsa muistuttivat sudenkuonoa, kaksi hiirtä satimessa!

-- Sitä minä epäilin, sanoi sotilas. Tristan löi häntä olalle sanoen:

-- Sinä olet hyvä kissa! -- Nyt käsiksi, lisäsi hän, -- missä on Henriet Cousin?

Muuan mies, jolla ei ollut sotilaan pukua eikä ryhtiä, astui esiin heidän joukostaan. Hänellä oli puoliksi harmaa, puoliksi ruskea puku, suora, sileä tukka, nahkaiset hihat ja köysikimppu suuressa kourassa. Tämä mies seurasi aina Tristania, joka seurasi aina Ludvig XI:tä.

-- No toveri, sanoi Tristan l'Hermite, arvelen että noita, jota etsimme, on tuolla. Sinä menet ottamaan hänet sieltä. Onko sinulla portaasi täällä?

-- Tuolla on yhdet Maison-aux-Piliers'n vajassa, vastasi mies. Tuossako asia suoritetaan? kysyi hän osoittaen kivistä hirttolaitetta.

-- Niin.

-- He! he! jatkoi mies nauraen vielä petomaisemmin kuin poliisipäällikkö, sittenhän ei ole matka pitkä.

-- Kiiruhda! sanoi Tristan. Saat nauraa sitten.

Siitä lähtien kun Tristan oli huomannut tytön, ja kaikki toivo oli mennyttä, ei erakko ollut sanonut ainoatakaan sanaa. Hän oli heittänyt mustalaistyttö raukan puolikuolleena nurkkaan ja asettunut uudelleen aukkoon kädet nojallaan ikkunanpieltä vasten kuin kaksi kiinnityskynttä. Tässä asennossa nähtiin hänen pelottomana tarkastavan koko sotilasjoukkoa katseella joka jälleen oli muuttunut villiksi ja mielettömäksi. Sinä hetkenä jolloin Henriet Cousin lähestyi koppia, hän oli niin hirvittävän näköinen, että mies peräytyi.

-- Herra, sanoi hän kääntyen poliisipäällikön puoleen, kumpi minun on otettava?

-- Nuori.

-- Sitä parempi. Sillä vanhalla ei näy olevan kaikki oikealla tolallaan.

-- Pieni tanssijatar raukka, sanoi vanha poliisimies. Henriet Cousin lähestyi aukkoa. Äidin katse sai hänet painamaan silmänsä alas. Hän sanoi arasti: -- Rouva...

Erakko keskeytti hänet hiljaisella ja raivoisalla äänellä:

-- Mitä tahdot?

-- En teitä, vaan sen toisen, sanoi Henriet.

-- Kenen toisen?

-- Nuoren.

Erakko ravisti päätään ja huusi:

-- Ei täällä ole ketään! Ei täällä ole ketään! Ei täällä ole ketään!

-- Onpa! sanoi pyöveli, kyllähän sen tiedätte. Antakaa minun ottaa nuori. Teille en tee mitään pahaa.

Erakko sanoi omituisen ivallisesti nauraen:

-- Ah! et tee minulle mitään pahaa!

-- Antakaa minulle se toinen, rouva; se on herra poliisipäällikön tahto.

Erakko toisti mielettömän näköisenä:

-- Ei täällä ole ketään.

-- Sanon, että on! vastasi pyöveli. Kaikki ovat nähneet, että teitä on kaksi.

-- Katso! sanoi erakko nauraen pilkallisesti. Pistä pääsi aukkoon.

Pyöveli katseli äidin kynsiä eikä uskaltanut.

-- Kiiruhda! huusi Tristan, joka tällä välin oli asettanut väkensä kehään Rotankolon ympärille ja itse istui hevosen selässä hirsipuun luona.

Henriet meni poliisipäällikön luo uudelleen. Hän oli asettanut köysikäärön maahan ja pyöritteli hämillään hattuaan käsissään.

-- Herra, mistä sinne sisälle menisi? kysyi hän.

-- Ovesta.

-- Ei ole ovea. -- Ikkunasta.

-- Se on liian ahdas.

-- Suurenna sitä, sanoi Tristan suuttuneena. Eikö sinulla ole työaseita?

Äiti katseli loukostaan henkeä pidättäen. Hän ei enää toivonut mitään, hän ei tiennyt, mitä tahtoi, mutta hän ei tahtonut että hänen tyttärensä otettaisiin häneltä.

Henriet Cousin meni noutamaan työaselaatikkoaan Maisonaux-Piliers'n vajasta. Hän otti sieltä myös kaksoisportaat, jotka hän heti pystytti hirsipuuta vasten. Viisi kuusi poliisimiestä aseistautui piikkikuokilla ja rautakangeilla, ja Tristan tuli heidän mukanaan aukolle.

-- Eukko, sanoi poliisipäällikkö ankaralla äänellä, luovuta tyttö meille hyvällä.

Erakko katseli häntä aivan kuin ei ymmärtäisi mitään.

-- Perhana! jatkoi Tristan, mitä sinulla on sitä vastaan, että tämä noita hirtetään niinkuin kuningas tahtoo?

Erakko raukka nauroi raivoisaa nauruaan.

-- Mitäkö? Hän on minun tyttäreni.

Äänensävy, jolla hän sanoi tämän, sai itse Henriet Cousinin vavahtamaan.

-- Olen siitä pahoillani, vastasi poliisipäällikkö. Mutta se on kuninkaan armollinen tahto.

Erakko nauroi vielä kamalammin ja huusi:

-- Mitä sinun kuninkaasi minulle kuuluu? Sanon sinulle, että hän on minun tyttäreni!

-- Murtakaa seinä, sanoi Tristan.

Jotta saisi tarpeeksi suuren aukon, tarvitsi vain irrottaa suuri kivi ikkuna-aukon alta. Kun äiti kuuli rautakankien ja piikkikuokkien iskeytyvän hänen varustukseensa, hän päästi hirvittävän huudon ja alkoi sitten tavattoman nopeasti juosta ympäri komeroaan, minkä petoeläinten tavan hän oli oppinut häkissään. Hän ei sanonut enää mitään, mutta hänen silmänsä liekehtivät. Sotilaat tunsivat kauhun jäätävän sydäntään.

Äkkiä erakko purskahti nauruun, otti kivensä ja heitti sen kaksin käsin työssä olevia kohden. Mutta hänen kätensä vapisivat ja kivi sinkosi syrjään osumatta kehenkään ja putosi Tristanin hevosen jalkoihin. Erakko puri hammasta.

Vaikka aurinko ei ollutkaan vielä noussut, oli jo valoisa, ja Maison-aux-Piliers'n vanhoihin, rappeutuneisiin savutorviin heijastui kaunis ruusuhohde. Oli hetki, jolloin suuren kaupungin aamuvirkuimmat avaavat kattojen luukkuikkunat. Joku työläinen, joku hedelmäinmyyjä, joka oli matkalla halleihin aaseineen, kulki torin poikki; he pysähtyivät hetkeksi tuon Rotankolon ympärille kertyneen sotilasjoukon luo, katselivat sitä ihmeissään ja jatkoivat matkaansa.

Erakko oli mennyt istumaan tyttärensä eteen peittäen hänet ruumiillaan ja kuunteli tuijottaen lapsiraukkaa, joka liikahtamatta kuiskaili yhtä ainoata sanaa: Febus! Febus! Sitä mukaa kuin murtajain työ näytti edistyvän, äiti vetäytyi koneellisesti yhä pitemmälle ja painoi tyttöä yhä likemmäksi muuria. Äkkiä hän näki kiven liikahtavan (sillä hän seurasi sitä herkeämättä katseellaan) ja hän kuuli Tristanin äänen innostavan miehiä. Silloin hän kavahti sen lainauksen vallasta, jossa hän oli jonkin aikaa ollut, ja huudahti äänellä, joka milloin kaikui repivänä ja terävänä kuin saha, milloin sammalsi ikään kuin kaikki kiroukset olisivat ruuhkautuneet hänen huulilleen purkautuakseen yhtaikaa.

-- Ho! ho! ho! Sehän on kauheata! Te olette rosvoja! Aiotteko todellakin ottaa minulta tyttäreni? Sanon teille, että hän on tyttäreni! Oh! te pelkurit! Oh! te pyövelinrengit! te kurjat murhaajan kätyrit! Apuun! apuun! tuli on irti! Mutta aikovatko ne todellakin tuolla lailla ottaa minulta lapseni? Mikä on sitten se, jota he nimittävät Jumalaksi?

Sitten hän kääntyi Tristanin puoleen kuohuen raivosta, silmät villisti tuijottaen, nelinryömin kuin pantteri ja hiukset pystyssä:

-- Koetapas vain tulla ottamaan minun tytärtäni! Etkö ymmärrä, että tämä nainen sanoo sinulle, että se on hänen tyttärensä? Tiedätkö, mitä merkitsee omistaa lapsi? Heh! susi-ilves, etkö ole koskaan öitsinyt naaraasi kanssa? eikö sinulla ole koskaan ollut pentuja? ja jos sinulla on niitä, eikö sinussa liiku mitään, kun ne ulvovat?

-- Pudottakaa maahan se kivi, sanoi Tristan, sehän on jo irti. Rautakanget kohottivat kiven irralleen. Se oli, kuten sanottu, äidin viimeinen varustus. Hän heittäytyi sen ylle, koetti pidättää sitä, iski siihen kynsillään, mutta tuo suuri lohkare, jonka kuusi miestä oli pannut liikkeelle, luisui hänen käsistään ja liukui hiljaa rautakankeja myöten maahan.

Kun äiti näki sisäänkäytävän auenneen, hän heittäytyi poikittain sen eteen teljeten aukon ruumiillaan, väännellen käsiään, kolhien päätään paasiin ja huutaen väsymyksestä niin käheällä äänellä, että se tuskin kuului:

-- Apuun! tuli on irti! tuli on irti!

-- Ottakaa nyt tyttö, sanoi Tristan järkähtämättömänä. Äiti loi sotilaisiin niin kauhistuttavan katseen, että he kernaammin peräytyivät kuin etenivät.

-- No eteenpäin, jatkoi poliisipäällikkö. Sinä, Henriet Cousin! Kukaan ei liikahtanut.

-- Perhana! Tristan l'Hermite noitui, sotilaat pelkäävät naista!

-- Herra, sanoi Henriet, onko tuo mikään nainen?

-- Hänellä on leijonanharja! sanoi muuan toinen.

-- Eteenpäin! jatkoi poliisipäällikkö, aukko on kyllin suuri. Astukaa kolme rinnan, niinkuin Pontoisen muurinaukolla. Lopettakaa jo tämä, piru vieköön! Ensimmäisen, joka peräytyy, lyön kahtia!

Poliisipäällikön ja äidin kahtaalta ahdistaessa sotilaat epäröivät hetkisen, mutta lähenivät sitten päättävästi Rotankoloa.

Kun erakko näki tämän, hän nousi äkkiä polvilleen, sipaisi hiukset kasvoiltaan ja antoi sitten laihojen ja naarmuisten käsiensä vaipua reisiään vasten. Silloin alkoi suuria kyyneleitä valua hänen silmistään ja virrata hänen poskillaan olevia vakoja myöten aivan kuin puro uomassaan, jonka se itse on uurtanut. Ja samalla hän alkoi puhua, mutta rukoilevalla, lempeällä, nöyrällä ja niin liikuttavalla äänellä, että useampikin vanha poliisimies Tristanin ympärillä pyyhki silmiään, vaikka he olisivat olleet valmiita syömään ihmisenlihaa.

-- Hyvät herrat poliisit! sana vain! Minun täytyy sanoa teille jotain. Hän on minun tyttäreni, näettekö, minun rakas pieni tyttöni, jonka olen kadottanut! Kuulkaa. Se on kokonainen tarina. Katsokaa, minä tunnen sangen hyvin herrat poliisit He olivat aina hyviä minua kohtaan siihen aikaan, kun pienet pojat heittelivät minua kivillä siitä syystä, että vietin huonoa elämää. Nähkääs, te jätätte kyllä minulle lapseni, kun saatte kuulla! Olen ilotyttö raukka! Mustalaiset ovat varastaneet hänet minulta. Mutta minä olen säilyttänyt hänen pikku kenkäänsä viisitoista vuotta. Katsokaa, se on tässä! Hänellä oli näin pieni jalka. Reimsissä! Laululintunen! Folle-Peine-kadun varrella! Te olette ehkä joskus kuulleet hänestä. Se olin minä. Nuoruudessanne, silloin, se oli kaunista aikaa. Vietettiin hauskoja neljännestunteja. Säälittehän minua, eikö niin, hyvät herrat? Mustalaiset varastivat hänet minulta, he ovat piilottaneet häntä minulta viisitoista vuotta. Luulin hänen kuolleen. Ajatelkaa, hyvät ystävät, minä luulin hänen kuolleen. Olen viettänyt viisitoista vuotta täällä, tässä kellarissa, ilman tulta talvisin. Se on kovaa, se. Rakas pikku kenkä raukka! Olen valittanut niin, että hyvä Jumala on kuullut minua. Tänä yönä antoi hän minulle tyttäreni takaisin. Se on hyvän Jumalan ihme. Hän ei ollutkaan kuollut. Te ette ota häntä minulta, olen varma siitä. Jos se olisin minä, en puhuisi mitään, mutta hän, kuusitoistavuotias lapsi! antakaa hänen vielä nähdä aurinkoa! -- Mitä hän on teille tehnyt? ei mitään. Enkä minä liioin. Jospa olisitte tienneet, ettei minulla ole muuta kuin hän, että minä olen vanha, että se on Pyhän Neitsyen minulle lähettämä siunaus. Ja tehän olette kaikki niin hyviä! Tehän ette tienneet, että hän oli minun tyttäreni. Nyt sen tiedätte. Oh! miten minä häntä rakastan! Korkea herra poliisipäällikkö, antaisin mieluummin lävistää sydämeni kuin raapaistavan naarmuakaan hänen sormeensa! Te näytätte hyväntahtoiselta herralta! Se, mitä nyt olen sanonut, selittää teille asian, eikö totta? Oh! jos teillä on ollut äiti, korkea-arvoisa herra! antakaa minun pitää lapseni, tehän olette päällikkö! Ajatelkaa, että rukoilen teitä polvillani, niinkuin rukoillaan Ristiinnaulitun kuvaa! En pyydä mitään itselleni, olen Reimsistä, hyvät herrat, minulla on enoni Mahlet Pradonin maatilkku. En ole mikään kerjäläinen. En tahdo mitään, mutta tahdon pitää lapseni! Oh! tahdon säilyttää lapseni. Hyvä Jumala, joka on meidän herramme, ei ole antanut häntä minulle takaisin suotta! Kuningas! sanotte kuningas! Eihän hänelle tuota suurtakaan huvia se, että minun pikku tyttöni tapetaan! Ja kuningashan on hyvä! Hän on minun tyttäreni! hän on minun tyttäreni! hän ei ole kuninkaan! hän ei ole teidän! Tahdon mennä pois, me tahdomme mennä pois! Annetaanhan kahden naisen, joista toinen on äiti, toinen tytär, rauhassa lähteä! Antakaa meidän mennä! Me olemme Reimsistä. Oh! te olette niin hyviä, herrat poliisit. Minä pidän teistä kaikista. Te ette ota minulta rakasta pienokaistani, sehän on mahdotonta! Eikö niin, se on aivan mahdotonta? Lapseni! lapseni!

Emme koetakaan kuvailla hänen eleitään, hänen äänensävyään, kyyneleitä, joita hän puhuessaan joi, käsiä, joita hän milloin risti, milloin väänteli, hänen liikuttavaa hymyään, hänen kyyneleistä katsettaan, hänen vaikerointiaan ja huokailuaan, hänen surkeita ja järkyttäviä huutojaan, joita hän sekoitti näihin hillittömiin, mielettömiin ja hajanaisiin sanoihin Kun hän lopetti, Tristan l'Hermite rypisti silmäkulmiaan, mutta peittääkseen vain kyyneltä, joka kihosi hänen tiikerinsilmiinsä. Hän voitti kuitenkin tämän heikkouden ja sanoi jurosti:

-- Se on kuninkaan tahto.

Sitten hän kumartui kuiskaamaan Henriet Cousinin korvaan:

-- Tehkää pian loppu tästä! -- Tuo pelätty poliisipäällikkö tunsi ehkä hänkin rohkeutensa pettävän.

Pyöveli ja poliisit tunkeutuivat komeroon. Äiti ei tehnyt lainkaan vastarintaa, hän vain laahautui tyttärensä luo ja heittäytyi suin päin hänen ylleen. Mustalaistyttö näki sotilaitten lähestyvän. Kuolemankauhu elvytti hänet jälleen.

-- Äitini! hän huusi kuvaamattoman hädän vallassa, äitini! he tulevat! puolusta minua.

-- Kyllä rakkaani, minä puolustan sinua! vastasi äiti sammuvalla äänellä, ja sulkien hänet lujasti syliinsä hän peitti hänet suudelmilla. Maaten siten maassa toisiaan syleillen olivat äiti ja tytär sääliä herättävä näky.

Henriet Cousin tarttui tyttöä kainaloista. Kun tyttö tunsi hänen käsiensä kosketuksen, hän äännähti. Ooh! ja menetti tajuntansa. Pyöveli, jonka silmistä putoili suuria kyyneleitä hänen ylleen, aikoi nostaa hänet käsivarsilleen. Hän koetti irrottaa häntä äidistä, joka oli niin sanoakseni solminut kätensä tyttärensä vyötäisten ympäri, mutta hän oli niin lujasti takertunut tyttäreensä kiinni, että heitä oli mahdoton erottaa. Henriet Cousin veti tytön ulos komerosta ja äidin hänen mukanaan. Äidinkin silmät olivat kiinni.

Aurinko nousi samassa, ja torilla oli jo melko paljon väkeä, joka etäältä katseli, miten jotakin laahattiin pitkin toria hirsipuuta kohti. Poliisipäällikkö Tristanin tapana mestauksissa ei ollut laskea uteliaita lähelle.

Ikkunoissa ei ollut ketään. Ainoastaan kaukana Notre-Damen Grèven puoleisen tornin huipulla näkyi kirkasta aamutaivasta vasten kaksi tummaa olentoa, jotka näyttivät katselevan. Henriet Cousin seisahtui taakkoineen kohtalokkaiden portaitten juurelle ja asetti niin liikutettuna, että tuskin saattoi henkeä vetää, nuoran tytön kauniiseen kaulaan. Tuo onneton lapsi tunsi hamppuköyden kauhean kosketuksen. Hän avasi silmänsä ja näki hirsipuun laihan käsivarren ojentuvan yllään. Silloin hän koetti riuhtoa itseään irti ja huusi kovalla ja sydäntäsärkevällä äänellä: -- Ei! ei! en tahdo!

Äiti, jonka pää oli takertunut ja peittynyt tyttären vaatteisiin, ei sanonut sanaakaan; nähtiin vain hänen koko ruumiinsa vavahtelevan ja hänen kuultiin yhä kiihkeämmin suutelevan lastaan. Pyöveli käytti tätä tilaisuutta hyväkseen irrottaakseen äkkinäisellä tempaisulla erakon kädet, jotka tämä oli kietonut tuomitun ympärille. Joko väsymyksestä tai toivottomuudesta erakko salli sen tapahtua. Silloin pyöveli nosti tytön olkapäälleen, jossa tuo suloinen olento riippui somasti taittuneena hänen suuren päänsä vieressä. Sitten hän astui portaille.

Samassa maahan vaipunut äiti avasi yhtäkkiä silmänsä. Ääntäkään päästämättä hän nousi pystyyn kauhean näköisenä ja hyökkäsi sitten pyövelin käteen kiinni kuin peto saaliinsa kimppuun ja puri sitä. Tämä tapahtui salaman nopeudella. Pyöveli ulvahti tuskasta. Juostiin hätään. Suurella vaivalla saatiin hänen vertavuotava kätensä irrotetuksi äidin hampaista. Äiti ei päästänyt ääntäkään. Häntä tyrkättiin raa'asti ja hänen päänsä nähtiin kolahtavan kiveystä vasten. Hänet nostettiin pystyyn, mutta hän vaipui takaisin maahan. Hän oli kuollut.

Pyöveli, joka ei ollut hellittänyt tyttöä käsistään, ryhtyi nousemaan portaita ylös.

II. "La creatura hella blanco vestita"

[Kaunis valkopukuinen olento.]

(_Dante_)