Part 40

Ikkunat torin varrella olivat uudelleen avautuneet. Kun naapuriston asukkaat olivat kuulleet kuninkaan väen sotahuudot, olivat hekin sekaantuneet leikkiin, ja kaikista kerroksista satoi luoteja kulkurien ylle. Torin yllä leijaili paksuja savupilviä, joihin laukausten tulijuovat piirtelivät viirujaan. Savun lävitse erotti epäselvästi Notre-Damen julkisivun ja rapistuneen Hôtel-Dieun. Sen kattoluukuista, joita oli tiheässä kuin suomuksia, katseli joku kalpea potilas.

Vihdoin kulkurien vastarinta murtui. Uupumus, kunnollisten aseitten puute, äkillisen hyökkäyksen synnyttämä hämminki, luotisade ikkunoista, kuninkaan väen urhea rynnäkkö, kaikki se yhdessä lannisti heidät. He tunkeutuivat hyökkääjien välitse ja pakenivat joka taholle jättäen torille kasoittain kaatuneita.

Kun Quasimodo, joka koko ajan oli taistellut, näki tämän häviön ja paon, hän lankesi polvilleen ja ojensi kätensä taivasta kohden. Sitten hän riensi ilonhuumeessa nopeasti kuin lintu tuohon kammioon, jota hän niin urheasti oli puolustanut. Hänellä oli vain yksi ainoa ajatus: langeta polvilleen sen eteen, jonka hengen hän toisen kerran oli pelastanut.

Kun hän saapui kammioon, se oli tyhjä.

YHDESTOISTA KIRJA

I. Pieni kenkä

Esmeralda nukkui kulkurien aloittaessa hyökkäyksensä kirkkoa vastaan.

Pian kuitenkin yhä yltyvä mellakka kirkon ympärillä ja ennen häntä heränneen vuohen levoton määkinä herättivät hänet. Hän nousi, kuulosteli, katseli ja sitten tulenloimun ja melun säikäyttämänä riensi ulos katsomaan. Näky torilla, hyörinä siellä, tuon yöllisen rynnäkön hälinä, tuo hirvittävä, hämärässä häälyvä joukko, joka hyppeli kuin sammakkolauma, tuon joukon käheä kurnutus, nuo punertavat soihdut, jotka lepattivat sinne tänne pimeässä kuin usvaisella suolla liikkuvat virvatulet, koko tuo näytelmä näytti hänestä salaperäiseltä taistelulta hornan henkien ja kirkon kivihirviöiden välillä. Häneen oli lapsuudesta saakka juurtunut mustalaisheimon taikausko, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hän oli yllättänyt yön omituiset olennot keskellä heidän noidanpeliään. Silloin hän juoksi kauhistuneena takaisin kammioonsa ja kyyristyi kehnolle vuoteelleen rukoillen lievempää painajaista.

Vähitellen ensi säikähdyksen usvat kuitenkin haihtuivat; yhä yltyvästä rahakasta ja monista muista todellisuuden merkeistä hän huomasi, että häntä piirittivät inhimilliset olennot eikä peikot. Silloin hänen kauhunsa sai toisen suunnan lainkaan vähentymättä. Hän oli ajatellut kansanmetelin mahdollisuutta hänen raastamisekseen turvapaikasta. Ajatus uudesta hengenvaarasta, Febus, jonka hän aina näki tulevaisuudentoiveissaan, syvä voimattomuutensa tunto, paon mahdottomuus, turvattomuus, hänen hylätty, eristetty asemansa, nämä ja tuhannet muut ajatukset olivat masentaneet hänet. Hän vaipui polvilleen painaen päänsä vuoteeseen, kädet ristissä pään yllä, tuskasta turtuneena ja vapisten, ja vaikka hän olikin mustalainen, uskonnoton ja pakana, hän oli alkanut nyyhkyttäen rukoilla kristittyjen hyvältä Jumalalta ja suojelijaltaan, Pyhältä Neitsyeltä armoa. Sillä vaikkei uskokaan mihinkään, on kuitenkin aina hetkiä elämässä, jolloin tunnustaa lähinnä olevan kirkon uskoa.

Hän oli siten pitkän aikaa polvillaan, oikeastaan enemmän vapisten kuin rukoillen, jäykistyen kauhusta tämän raivoisan joukon yhä lähenevästä ryntäyksestä, käsittämättä lainkaan tuota hillitöntä kiihkoa, tietämättä mitään siitä, mitä oli tekeillä, mitä puuhattiin, mitä tahdottiin, aavistaen vain kauheata loppua.

Kesken tätä ahdistusta hän kuulee askeleita lähellään. Hän käännähtää. Kaksi miestä, joista toisella oli lyhty, oli astunut hänen kammioonsa. Hän päästi heikon huudon.

-- Älkää lainkaan pelätkö, sanoi ääni, joka ei ollut hänelle outo, minä tässä olen.

-- Kuka? kysyi hän.

-- Pierre Gringoire.

Tämä nimi sai hänet rauhoittumaan. Hän katsahti ylös ja tunsi todella runoilijan. Mutta hänen seurassaan oli toinen kiireestä kantapäähän mustapukuinen olento, jonka äänettömyys häntä oudostutti.

-- Niin, jatkoi Gringoire moittivalla äänellä, Djali tunsi minut ennen kuin te!

Pieni vuohi ei todellakaan ollut odottanut, että Gringoire sanoisi nimensä. Tuskin hän oli astunut sisälle, kun se jo iloissaan oli työntäytynyt hänen polviaan vasten ja kehnäsi hyväillen kylkiään, niin että Gringoiren housut olivat täynnä valkoisia karvoja, sillä siltä lähti parhaillaan karva. Gringoirekin hyväili sitä.

-- Kuka teidän kanssanne on? sanoi mustalaistyttö hiljaa.

-- Olkaa huoleti, vastasi Gringoire. -- Hän on ystäviäni. Filosofi asetti lyhtynsä lattialle, istuutui permantopaasille ja huudahti innostuneena ottaen Djalin käsivarsilleen:

-- Oh! mikä soma elukka, ei tosin suuruudella pilattu, mutta sitä siistimpi ja älykäs, sukkela ja oppinut kuin kieliopintekijä! Katsotaanpa, Djaliseni, oletko unohtanut hauskat temppusi? Miten tekee mestari Jacques Charmolue?...

Mustapukuinen mies ei antanut hänen lopettaa. Hän lähestyi Gringoirea ja tönäisi häntä ankarasti olkapäähän. Gringoire nousi.

-- Sehän oli totta, sanoi hän, unohdin, että meillä on kiire. -- Mutta ei sittenkään ole kohtuullista, hyvä mestari, muistuttaa ihmisiä tuolla tavalla. -- Rakas, kaunis lapseni, teidän henkenne ja myös Djalin on vaarassa. Teidät aiotaan ottaa täältä pois. Me olemme ystäviänne ja tulemme pelastamaan teitä. Seuratkaa meitä.

-- Onko se totta? huudahti tyttö kauhistuneena.

-- On, aivan totta. Tulkaa pian!

-- Mielelläni, sopersi tyttö. Mutta miksi ei ystävänne puhu?

-- Niin, sanoi Gringoire, se johtuu siitä, että hänen isänsä ja äitinsä olivat eriskummallisia ihmisiä ja kasvattivat hänestä vaiteliaan.

Tytön oli tyydyttävä tähän selitykseen. Gringoire tarttui hänen käteensä, hänen toverinsa otti lyhdyn ja astui edellä. Pelko lamautti tytön kokonaan. Hän antoi kuljettaa itseään. Vuohi seurasi heitä hypellen ja niin iloissaan Gringoiren tapaamisesta, että yhtenään puski sarvillaan häntä sääriin saaden hänet horjahtelemaan.

-- Sellaista on elämä, sanoi filosofi joka kerta, kun oli kaatumaisillaan, parhaat ystävämme aiheuttavat meille usein lankeemuksia.

He laskeutuivat nopeasti torninportaita alas, kulkivat kirkon lävitse, jonka pimeys ja tyhjyys muodosti hirvittävän vastakohdan melun kaiulle sen holveissa, ja astuivat Punaisen oven kautta luostarin pihalle. Luostari oli autio, kaniikit olivat paenneet piispantaloon yhdessä rukoilemaan; piha oli tyhjä, joitakuita säikähtäneitä palvelijoita vain piileskeli pimeissä nurkissa. He suuntasivat askeleensa portille, joka johti Rantamaalle. Mustapukuinen avasi sen avaimella, joka hänellä oli. Lukijamme tietävät, että Rantamaa oli Notre-Damen kapitulille kuuluva maakaistale, joka oli erotettu Citéstä muureilla ja joka käsitti saaren itäisen kolkan kirkon takana. He havaitsivat tämän alueen aivan autioksi. Sinne kuului kulkurien hyökkäyksen rähäkkä jo melko vaimentuneena. Saattoi selvästi kuulla, miten Rantamaan äärimmäiseen kärkeen istutetun ainoan puun lehvät humisivat ilmavirran vaikutuksesta, joka syntyi joen juoksusta. He olivat kuitenkin yhä vaaravyöhykkeessä. Lähimmät rakennukset olivat kirkko ja piispantalo. Piispantalossa näkyi vallitsevan suuri hämminki. Sen tumma möhkäle oli täynnä valopiirtoja, jotka liikkuivat ikkunasta toiseen, aivan kuin poltetun paperipinkan tummuneessa tuhkarakennuksessa hehkuvat tulikipinät, jotka piirtelevät mitä omituisimpia juovia. Ja sen vieressä kohosivat Notre-Damen valtavat tornit, jotka näin takaapäin nähtyinä pitkän kirkonlaivan yhteydessä, jonka yllä ne ylenivät, ja piirtyen mustina varjokuvina punertavaa, valtavaa tulenhohdetta vasten, joka täytti torin, muistuttivat kahta suunnatonta kyklooppinuotion keittojalustaa.

Kaikki muu, mitä Pariisista näkyi, häämötti silmään omituisessa valohämyssä. Se muistutti Rembrandtin taulujen taustoja.

Lyhtyä kantava mies kulki suoraan Rantamaan kärkeen. Siellä oli aivan veden rajassa laudoilla yhteen naulatun, madonsyömän paalurivin jäännökset, joihin vaivainen viiniköynnös oli ulottanut muutamia laihoja haaroja, jotka törröttivät kuin avatun käden sormet. Tämän oksaristikon takana oli pieni vene kätkössä. Mustapukuinen viittasi Gringoirea ja hänen seuralaistaan astumaan siihen. Vuohi seurasi heitä. Mies astui siihen viimeisenä. Sitten hän irroitti köyden, työnsi veneen rannasta pitkällä keksillä, istuutui kokkatuhdolle, tarttui airoihin ja alkoi voimainsa takaa soutaa vastavirtaan. Seine on tältä kohtaa varsin vuolas, ja hänellä oli täysi työ saada vene etääntymään saaren kärjestä.

Kun Gringoire oli päässyt veneeseen, hänen ensi huolenaan oli ottaa vuohi polvilleen. Hän istuutui perään, ja tyttö, jossa tuntematon herätti selittämätöntä pelkoa, istuutui runoilijan viereen ja painautui häntä vasten.

Tuntiessaan veneen olevan liikkeellä filosofimme paukautti käsiään ja suuteli Djalia sarvien väliin.

-- No niin, sanoi hän, -- nyt olemme turvassa kaikki neljä. Ja hän lisäsi mietiskelevän näköisenä: -- Toisinaan saa kiittää onnea, toisinaan viekkautta suurten yritysten onnistumisesta.

Vene lähestyi hitaasti oikeata rantaa. Tyttö tarkasteli salaisella kauhulla tuntematonta. Tämä oli tarkasti peittänyt salalyhtynsä valon. Hän näytti yön pimeydessä siinä veneen kokassa istuessaan kummitukselta. Hänen yhä pään yli vedetty huppunsa oli kuin naamio, ja joka kerta kun hän soutaessaan ojensi käsivartensa, joista kaavun väljät hihat riippuivat, olisi luullut näkevänsä yölepakon kaksi suurta siipeä. Hän ei muuten ollut sanonut vielä sanaakaan, ei päästänyt henkäystäkään. Veneessä ei kuulunut muuta ääntä kuin airojen liike edestakaisin ja veden solina veneen laitoja vasten.

-- Kunniani kautta! huudahti äkkiä Gringoire, emmekö olekin yhtä hilpeätä ja iloista väkeä kuin tarhapöllöt! Me olemme mykkiä kuin pytagoralaiset tai kalat! Herra paratkoon! ystäväni, tahtoisinpa kernaasti, että joku sanoisi minulle jotakin. -- Ihmisääni on soitantoa ihmiskorvalle. Minä en kylläkään tätä sano, vaan Didymus Aleksandrialainen, ja se on kuuluisa lause. -- Didymus Aleksandrialainen ei todellakaan ole mikään huono filosofi -- Sana vain, kaunis lapseni! pyydän teitä hartaasti, sanokaa minulle sanakin vain! -- Kesken kaiken, te suipensitte ennen vain hiukan hullunkurisesti suutanne; vieläkö teette niin? Tiedättekö, rakkaani, että parlamentilla on täysi tuomiovalta turvapaikkoihin nähden, ja että te olitte suuressa vaarassa kammiossanne Notre-Damessa? Voi! pieni trochilus-lintu rakentaa pesänsä krokodiilin kitaan. -- Mestari, kuu tulee näkyviin. -- Kunhan ei meitä vain huomattaisi. -- Me teemme kiitettävän työn pelastaessamme neidin, ja kuitenkin meidät hirtettäisiin kuninkaan nimessä, jos meidät saataisiin kiinni. Inhimillisiin tekoihin voidaan suhtautua aivan vastakkaisilla tavoilla. Mitä toisessa ylistetään, sitä toisessa häväistään. Joka ihailee Caesaria, moittii Catilinaa. Eikö niin, mestarini? Mitä sanotte tästä filosofiasta? Minä olen filosofi vaistomaisesti, luonnostani, kuten mehiläiset geometrikkoja. Mitä ihmettä! eihän kukaan vastaa minulle. Olettepa te huonolla tuulella kumpainenkin! Minun täytyy puhua itsekseni. Sitä nimitetään tragediassa yksinpuheluksi. -- Herra paratkoon! -- Sanonpa teille ensin, että olen aivan äsken nähnyt kuningas Ludvig XI:n, ja että olen häneltä lainannut tämän kirouksen. -- Herra paratkoon siis! Kauheata ulvontaa ne pitävät yhä tuolla Citéssä. -- Viheliäinen ilkeä vanha kuningas. Hän on aivan turkiksiin uponnut. Hän on yhä minulle velkaa häärunoelmastani, ja vähältä piti, ettei hän hirtättänyt minua tänä iltana, mikä olisi minulle ollut sangen ikävä juttu. -- Hän on saita ansiokkaita miehiä kohtaan. Hänen pitäisi lukea Salvianus Kölniläisen neljä kirjaa _Adversus avaritiam_ [Saituutta vastaan]. Todellakin! tämä kuningas kohtelee perin kovakouraisesti kirjallista väkeä ja tekee raakalaismaisia julmuuksia. Hän on rahaa imevä sieni kansan harteilla. Hänen säästäväisyytensä on kuin pernan, joka lihoo kaikkien muiden ruumiinosien kustannuksella. Valitukset huonoista ajoista muuttuvatkin napinaksi kuningasta vastaan. Tämän lempeän ja jumalisen hallitsijan aikana natisevat puunhaarakkeet hirtetyistä, mestauspölkyt mätänevät verestä, ja vankilat halkeavat kuin liian täyteen ahdetut mahat. Tällä kuninkaalla on käsi, joka ottaa, ja toinen, joka hirttää. Hän on rouva Suolaveron ja herra Hirsipuun prokuraattori. Ylhäisiltä riistetään heidän arvonsa ja alhaisten niskaan sälytetään alituiseen uusia taakkoja. Hän on aivan kohtuuton ruhtinas. En pidä lainkaan tästä hallitsijasta. Entä te mestarini?

Mustapukuinen antoi kielevän runoilijan lörpötellä. Hän kamppaili yhä vuolasta virtaa vastaan, joka erottaa Citén kokan Notre-Damen eli, kuten sitä nykyään nimitetään, Saint-Louis'n saaren peräkeulasta.

-- Kesken kaiken, mestari, jatkoi Gringoire äkkiä. Näkikö teidän korkea-arvoisuutenne meidän saapuessamme tuomiokirkon edustalle noiden raivoisien kulkurien keskitse tuota pientä paholaisraukkaa, jonka pääkuoren kuuro kellonsoittajanne murskasi kuningaspylvästön aitausta vasten? Olen likinäköinen, enkä voinut tuntea häntä. Tiedättekö, kuka hän mahtoi olla?

Tuntematon ei vastannut sanaakaan. Mutta hän lakkasi äkkiä soutamasta, hänen kätensä vaipuivat alas kuin katkenneina, hänen päänsä painui rinnalle, ja Esmeralda kuuli hänen huokaavan kouristuksenomaisesti. Tyttö puolestaan vavahti. Hän oli ennenkin kuullut noita huokauksia. Omiin valtoihinsa päässyt vene kulki hetkisen virran mukana. Mutta mustapukuinen suoristautui vihdoin ja tarttui uudelleen airoihin. Hän souti Notre-Damen saaren kärjen ympäri ja suuntasi veneen Port-au-Foinin laituria kohden.

-- Kas! sanoi Gringoire, -- tuolla on Barbeaun palatsi. -- Kuulkaahan, mestari, katsokaa tuota mustaa kattorykelmää, jossa on niin kummalliset harjat, tuolla tuon riippuvan, venyvän, laikullisen ja tahraisen pilviryhmän alla, jonka riekaleihin kuunpaiste valuu kuin munankeltuainen särkyneestä kuoresta. -- Se on kaunis talo. Siinä on kappeli, jossa on pieni hienoilla veistoksilla runsaasti koristettu kattoholvi. Siihen kuuluu myös miellyttävä puutarha, jossa on kalalammikko, lintutarha, kaikula, pallohuone, sokkelomaja, villipetojen häkki ja tuuheita lehtokäytäviä, jotka ovat sangen sopivia rakasteluun. Siinä on myös muuan puuriiviö, jota nimitetään _irstailijaksi_, koska sitä käyttivät nautintoihinsa muuan kuuluisa prinsessa ja eräs Ranskan konnetaabeli, hieno kaunosielu. -- Voi! me filosofiraukat olemme konnetaabelin rinnalla kuin kaali- tai retikkasarka Louvren puutarhan rinnalla. Vaikka vähät siitä! Ylhäisten elämään niin kuin meidänkin sekoittuu onnea ja onnettomuutta. Suru on aina ilon rinnalla, spondee daktyylin rinnalla. -- Mestarini, minäpä kerron teille seuraavan Barbeaun palatsin tarinan. Se päättyi traagillisesti. Se tapahtui vuonna 1319, Filip V:n hallitusaikana, joka on pisin Ranskan kuninkaitten historiassa. Kertomuksen opetus on se, että lihan himot ovat pahoja ja turmiollisia, Älkäämme liiaksi katselko naapurin vaimoa, miten kärkkäät aistimme lienevätkin hänen kauneudelleen. Huorinteko on sangen irstas ajatus. Aviorikos on tiedonhalua lähimmäisen nautinnosta... -- Ohoh! onpa siellä rähäkkä!

Mellakka Notre-Damen edustalla yltyi todellakin. He kuuntelivat. Kuului selvästi voitonhuutoja. Äkkiä nähtiin ainakin sadan soihdun, joiden valo heijastui välkkyvistä kypäreistä, hajaantuvan kautta koko kirkon, alhaalta ylös torneihin, pylvästöihin ja tukipylväitten alle saakka. Nämä soihdut näyttivät etsivän jotakin; ja pian kuulivat pakolaiset huutoja:

-- Mustalaistyttö! noita! kuolema mustalaistytölle!

Onneton tyttö peitti kasvot käsillään, ja tuntematon alkoi soutaa kaikin voimin rantaan. Tällä välin mietiskeli filosofimme. Hän piteli vuohta käsivarsillaan ja vetäytyi hiljaa etäämmälle mustalaistytöstä, joka painautui yhä kiinteämmin häneen kuin ainoaan turvaan, mikä hänellä vielä oli.

Gringoire oli todellakin ankarasti ymmällä. Hän ajatteli, että vuohikin _voimassa olevien lakien mukaan hirtetään_, jos se saadaan kiinni, ja että se olisi suuri vahinko, Djali raukka! että kaksi kuolemaantuomittua hänen niskoillaan oli aivan liikaa, ja että hänen seuralaisensa toivoo hartaasti mustalaistyttöä osalleen. Hän kävi ankaraa sisäistä taistelua, jolloin hän, kuten Jupiter Iliadissa, punnitsi vuoroin mustalaistyttöä, vuoroin vuohta; hän katseli vuoroin toista, vuoroin toista kostunein silmin mutisten itsekseen:

-- Enhän voi pelastaa teitä molempia.

Töksähdys ilmoitti heille vihdoin, että vene oli törmännyt rantaan. Citéstä kuului yhä hirvittävä meteli. Tuntematon nousi, astui mustalaistytön luo ja aikoi tarttua hänen käsivarteensa auttaakseen hänet maalle. Tyttö työnsi hänet luotaan ja tarrautui Gringoiren käsivarteen, tämä puolestaan huolehti yksinomaan vuohesta ja miltei työnsi hänet luotaan. Silloin hyppäsi tyttö ilman apua veneestä. Hän oli niin hämmentynyt, ettei tiennyt, mitä teki, minne meni. Hän seisoi siten hetkisen typertyneenä tuijottaen virtaan. Kun hän hieman havahtui, hän oli rannalla kahden kesken tuntemattoman kanssa. Gringoire oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen hävitäkseen vuohineen Grenier-sur-l'eau-kadun varrella sijaitsevien talojen välisiin kujiin.

Mustalaistyttö raukkaa pöyristytti, kun hän näki olevansa kahden kesken tämän miehen kanssa. Hän aikoi puhua, huutaa, kutsua Gringoirea, mutta kieli kieltäytyi tottelemasta, eikä hänen huuliltaan päässyt ääntäkään. Äkkiä hän tunsi tuntemattoman käden tarttuvan hänen käteensä. Se oli kylmä ja voimakas käsi. Häntä puistatti, ja hän kävi kalpeammaksi kuin kuun valo, joka häntä valaisi. Mies ei sanonut sanaakaan. Hän alkoi kiireisin askelin kulkea Grève-torille päin pitäen häntä kädestä. Tänä hetkenä tyttö tunsi hämärästi, että kohtalo on vastustamaton voima. Hän tunsi vastustuskykynsä lamaantuneen ja antoi kuljettaa itseään juosten toisen kävellessä. Rantakatu oli tällä kohdalla vastamäkeä. Mutta hänestä tuntui siltä kuin hän laskeutuisi alas luisua rinnettä.

Hän silmäili joka taholle. Ei ainoatakaan kulkijaa missään. Rantakatu oli aivan autio. Hän ei kuullut ääntä eikä liikettä muualta kuin meluisesta ja punertavasta Citéstä, josta vain Seinen haara hänet eroitti, ja josta hän kuuli oman nimensä kuolemanhuutojen yhteydessä. Muu Pariisi lepäsi hänen ympärillään suurena pimeänä rykelmänä.

Tällä tavoin tuntematon kuljetti häntä yhä mukanaan yhtä äänetönnä ja yhtä vinhaa vauhtia. Hän ei muistanut ainoatakaan niistä paikoista, jotka he sivuuttivat. Heidän kulkiessaan erään ikkunan ohi hän ponnisti voimansa, teki äkisti vastarintaa ja huusi:

-- Apua!

Ikkunan omistaja avasi sen, näyttäytyi siinä paitasillaan lamppu kädessä, katsahti rantakadulle tylsän näköisenä, lausui jonkin sanan, joita tyttö ei kuullut, ja sulki ikkunansa. Niin sammui häneltä viimeinenkin toivonkipinä.

Musta mies ei sanonut sanaakaan, puristi häntä vain lujasti ja alkoi astua nopeammin. Tyttö ei enää tehnyt vastarintaa ja seurasi murtuneena.

Silloin tällöin hän kokosi hieman voimiaan ja sanoi hengästyneellä ja katkonaisella äänellä epätasaista katua juostessaan:

-- Kuka te olette? kuka te olette? Tuntematon ei vastannut.

Kuljettuaan siten jonkin aikaa Rantakatua he saapuivat suurelle torille, jota kuu valaisi heikosti. Se oli Grève. Sen keskellä häämötti jonkinlainen musta risti. Se oli hirsipuu. Tyttö tunsi paikan ja huomasi missä oli.

Mies seisahtui, kääntyi häneen päin ja nosti huppunsa.

-- Oh! sammalsi tyttö kivettyneenä, tiesinhän, että se taas oli hän!

Se oli pappi. Hän oli vain kuin entisen itsensä varjo. Sellaisen vaikutuksen saa kuutamo aikaan. Tuntui siltä, kuin tässä valaistuksessa kaikki näyttäisi aavemaisella.

-- Kuule, sanoi pappi hänelle, ja hän värisi kuullessaan tämän kamalan äänen, jota hän ei ollut kuullut pitkään aikaan. Hän jatkoi. Hän puhui tuollaisin lyhyin, läähättävin puuskauksin, jotka ilmaisevat tärähdyksillään syvää sisäistä järkytystä. -- Kuule. Me olemme täällä. Tahdon puhua sinulle. Tämä on Grève-tori. Se on päätepiste. Kohtalo luovuttaa meidät toisillemme. Minä ratkaisen sinun elämäsi, sinä minun sieluni kohtalon. Tässä on paikka ja yö, joiden tuolla puolella ei näy mitään. Kuule siis minua. Tahdon sanoa sinulle... Mutta ennen kaikkea, älä puhu minulle Febuksestasi. (Näin puhuessaan hän kulki edes takaisin, kuten ainakin henkilö, joka ei voi seisoa paikallaan, ja veti tyttöä mukanaan.) Älä puhu minulle hänestä. Näetkö, jos lausut tuon nimen, en tiedä, mitä teen, mutta jotakin kauheata se on.

Sanottuaan tämän hän jäi seisomaan paikalleen hievahtamatta kuin olisi löytänyt tasapainopisteensä. Mutta hänen sanansa ilmaisivat yhä voimakasta mielenliikutusta. Hänen äänensä kävi yhä hiljaisemmaksi.

-- Älä käännä pois kasvojasi noin. Kuule minua. Se on vakava asia. Kuule ensinnäkin mitä on tapahtunut. -- Se ei naurata, sen vannon sinulle. -- Mitä minä sanoinkaan? sanohan minulle! ah! -- On olemassa parlamentin päätös, joka luovuttaa sinut pyövelille. Minä olen riistänyt sinut heidän käsistään. Mutta vainoojasi ovat tuolla. Katso.

Hän osoitti kädellään Citétä kohden. Siellä näyttiin todellakin yhä etsiskelevän. Hälinä läheni. Grèven varrella sijaitsevan poliisipäällikön talon torni oli valaistu ja sieltä kuului melua, ja vastaisella Rantakadulla nähtiin sotilaitten juoksevan soihdut käsissä ja huutaen:

-- Mustalaistyttö! missä on mustalaistyttö? Hirteen! hirteen!

-- Näet siis, että sinua ajetaan takaa, ja etten valehtele sinulle. Minä rakastan sinua. -- Älä avaa suutasi, älä puhu minulle enää mitään, jollei sinulla ole muuta sanottavaa, kuin että vihaat minua. Olen päättänyt olla sitä enää kuulematta. -- Olen pelastanut sinut. -- Anna minun ensin puhua loppuun. -- Voin pelastaa sinut kokonaan. Olen järjestänyt kaikki. Riippuu vain siitä, tahdotko sinä. Minä voin toteuttaa tahtosi.

Hän keskeytti rajusti:

-- Ei, niin ei auta puhua.

Ja hän kulki juosten ja juoksuttaen mukanaan tyttöä, josta hän ei hellittänyt otettaan, suoraan hirsipuun luokse ja sanoi kylmästi osoittaen sitä sormellaan:

-- Valitse toinen meistä kahdesta.

Tyttö riistäytyi hänen käsistään ja vaipui hirsipuun juurelle syleillen tuota surmantukea. Sitten hän käänsi kauniin päänsä sivulle pappia kohden ja katsahti häneen olkansa yli. Olisi luullut näkevänsä Neitsyt Marian ristin juurella. Pappi seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas, sormi yhä viitaten hirsipuuta kohden.

Vihdoin mustalaistyttö sanoi hänelle:

-- Se ei ole minusta niin kauhea kuin te.

Silloin papin käsi vaipui hiljaa alas, ja hän katsoi maahan pohjattoman masennuksen vallassa.

-- Jos nämä kivet voisivat puhua, mutisi hän, sanoisivat ne, että tässä on pohjattoman onneton ihminen.

Hän jatkoi. Tyttö, joka yhä pitkiin hiuksiinsa kietoutuneena oli polvillaan hirsipuun ääressä, antoi hänen puhua keskeyttämättä häntä. Hänen äänensä oli nyt valittava ja lempeä, mikä oli tuskallisena vastakohtana hänen kasvojensa karkean tuimalle ilmeelle.