Part 39

-- Ohhoh! mutisi hän vihdoin, tämä on todellakin vakavaa.

-- Onko? sanoi kuningas levottomana.

-- _Pulsus creber, anhelans, crepitans, irregularis_ [Tiheitä, läähättäviä, kaikuvia, epäsäännöllisiä lyöntejä], jatkoi lääkäri.

-- Herra paratkoon!

-- Kolmessa päivässä voi tämä tehdä lopun miehestään.

-- Pyhä Neitsyt! huudahti kuningas. Ja lääke, ystävä?

-- Mietin sitä, teidän majesteettinne.

Hän antoi Ludvig XI:n pistää kielensä ulos, ravisti uudelleen päätään, virnisti ja sanoi äkkiä kesken teeskentelyään:

-- Totisesti! teidän majesteettinne, kerronpa teille, että huvitusten veronkantajanvirka on avoinna, ja että minulla on veljenpoika.

-- Minä annan veronkantajan viran veljenpojallesi, Jacques ystävä, vastasi kuningas; -- mutta ota pois polte rinnastani.

-- Koska teidän majesteettinne on niin armollinen, jatkoi lääkäri, hän ei kieltäydy hieman auttamasta rakennustani Rue Saint-André-des-Arcs'in varrella.

-- Hm! äänsi kuningas.

-- Olen rahaton, jatkoi lääkäri, -- ja olisi vahinko, ellen saisi taloon kattoa. Ei talon vuoksi, joka on yksinkertainen ja aivan porvarillinen, vaan Jehan Fourbaultin maalausten vuoksi, jotka kaunistavat sen seiniä. Siellä on ilmassa leijuva Diana, joka on niin mainio, niin vieno, niin hieno, niin viaton, jonka tukka on niin mainiosti järjestetty ja puolikuulla kruunattu, iho niin valkea, että se saattaa kiusaukseen kaikki, jotka sitä liian hartaasti katselevat. Siellä on myös Ceres. Hänkin on sangen kaunis jumalatar. Hän istuu viljalyhteillä ja hänen päässään on tähkäseppele, johon on kiedottu pukinpartoja ja muita kukkia. Ei saata nähdä sen suloisempia silmiä, sen pyöreämpiä sääriä, sen jalompaa ilmettä, sen koreampaa hametta kuin hänellä on. Se on viattomimpia ja täydellisimpiä kaunottaria, mitä pensseli milloinkaan on luonut.

-- Pyöveli! murahti Ludvig XI, mihin tuolla tähtäät?

-- Tarvitsen katon näiden maalausten ylle, teidän majesteettinne, ja vaikka se onkin pikku asia, ei minulla ole enää rahaa.

-- Miten paljon kattosi maksaa?

-- Koristettu ja kullattu kuparikatto, korkeintaan kaksituhatta livreä.

-- Mikä murhamies! huudahti kuningas. Jokainen hammas, minkä hän minulta kiskoo, on timantti.

-- Saanko kattoni? sanoi Coictier.

-- Saat! ja piru sinut periköön, mutta paranna minut. Jacques Coictier kumarsi syvään ja sanoi:

-- Teidän majesteettinne, teidät pelastaa takaisin pakottava lääke. Asetamme selkäänne suuren puolustushauteen, joka sisältää vahalaastaria, armeenialaista voidetta, munanvalkuaista, öljyä ja etikkaa. Teidän majesteettinne jatkakoon lääkejuoman nauttimista, ja me vastaamme teidän majesteetistanne.

Palava kynttilä houkuttelee useampiakin kärpäsiä. Nähdessään kuninkaan olevan niin anteliaalla tuulella ja luullen hetkeä otolliseksi astui mestari Olivier vuorostaan esiin:

-- Teidän majesteettinne...

-- Mitä nyt taas? sanoi Ludvig XI.

-- Teidän majesteettinne tietää, että mestari Simon Radin on kuollut.

-- Entä sitten?

-- Hän oli kuninkaallinen neuvos rahatoimikamarissa.

-- Entä sitten?

-- Teidän majesteettinne, hänen paikkansa on vapaa.

Näitä sanoja lausuessaan oli mestari Olivier'n ylpeitten kasvojen röyhkeä ilme muuttunut matelevaksi. Se on ainoa muutos liehittelijän kasvoilla. Kuningas katsahti häneen tiukasti ja sanoi kuivasti:

-- Ymmärrän.

Hän jatkoi:

-- Mestari Olivier, marsalkka de Boucicaut sanoi: "Ei ole muita lahjoja kuin kuninkaan, ei ole muuta kalalammikkoa kuin meri." Huomaan, että olette samaa mieltä kuin herra de Boucicaut. Kuulkaahan nyt. Meillä on hyvä muisti. Vuonna 68 teimme teidät kamaripalvelijaksemme, vuonna 69 Pont de Saint-Cloud'n linnakkeen hoitajaksi sadan toursilaisen livren palkalla (te tahdoitte sen pariisilaisissa); marraskuussa vuonna 73 nimitimme teidät Georgeolessa annetulla valtakirjalla Vincennesmetsän vartijaksi tallimestari Gilbert Aclen tilalle; vuonna 75 Rouvray-les-Saint-Cloud'n metsän hoitajaksi Jacques Le Mairen tilalle; vuonna 78 määräsimme teille ja vaimollenne kaksinkertaisella viheriällä vahasinetillä varustetulla valtakirjalla kymmenen pariisilaisen livren tulot Saint-Germain-koulun luona sijaitsevista kauppapaikoista; vuonna 79 teimme teidät Senart-metsän hoitajaksi Jehan Daiz raukan tilalle; sitten Loches-linnan komentajaksi; sitten Saint-Quentinin kuvernööriksi; sitten Pont de Meulanin komentajaksi, jonka mukaan te nimitätte itseänne kreiviksi. Niistä viidestä sousta, jotka jokaiselle sunnuntai- ja pyhäpäivinä työskentelevälle parturille tuomitaan sakkoa, saatte te kolme souta, ja me saamme tyytyä jäännökseen. Me olemme lisäksi osoittaneet teille sen suosion, että olemme muuttaneet teidän nimenne Le Mauvais'n [Ilkeä], joka liiaksi muistutti teidän ulkomuotoanne. Vuonna 74 myönsimme me teille aatelimme suureksi mielipahaksi monivärisen vaakunakilven, joka saa teidän rintanne näyttämään riikinkukon rinnalta. Herra paratkoon! ettekö ole kylläinen? Eikö saaliinne ole jo kyllin kaunis ja ihmeellinen? Ettekö pelkää, että yksikin lohi lisää voisi kaataa veneenne? Pöyhkeys saattaa teidät turmioon ystäväiseni. Pöyhkeyttä seuraa aina häviö ja häpeä. Ajatelkaa sitä ja olkaa vaiti! Nämä sanat, jotka lausuttiin ankaralla äänellä, saivat ilmeen Olivier'n kasvoilla jälleen muuttumaan matelevasta röyhkeäksi.

-- Hyvä, mutisi hän miltei ääneensä, -- kyllä näkyy että kuningas on sairas. Hän antaa kaikki lääkärille.

Tästä hävyttömyydestä vähintäkään suuttumatta Ludvig XI jatkoi jonkin verran lauhtuneella äänellä:

-- Kuulkaahan, unohdin, että olen vielä tehnyt teidät lähettilääkseni Gentiin rouva Marien luo. -- Niin, herrani, hän lisäsi kääntyen flaamilaisiin, tuo mies on todellakin ollut lähettiläänä. -- No niin, ystävä, jatkoi hän mestari Olivier'n puoleen kääntyen, älkäämme suuttuko, me olemme vanhoja ystäviä. On jo sangen myöhä. Olemme lopettaneet työmme. Ajakaa partamme.

Lukijamme ovat jo varmaankin tunteneet mestari Olivier'n tuoksi kauheaksi Figaroksi, jonka sallimus, tuo suuri näytelmäin tekijä, niin taitavasti on sekoittanut Ludvig XI:n pitkään ja veriseen komediaan. Emme kuitenkaan tässä ryhdy lähemmin esittämään tätä omituista olentoa. Tällä kuninkaan parturilla oli kolme nimeä. Hovissa nimitettiin häntä kohteliaisuudesta Olivier le Daimiksi; kansa nimitti häntä Olivier le Diableksi [_Diable_ = paholainen]. Hänen oikea nimensä oli Olivier le Mauvais.

Olivier le Mauvais ei liikahtanut paikaltaan nyrpeillen kuninkaalle ja katsahtaen karsaasti Jacques Coictier'hen.

-- Niin, niin! lääkäri! mutisi hän hampaittensa välitse.

-- Niinpä niin! lääkäri, virkkoi Ludvig XI harvinaisen hyväntahtoisena, lääkärillä on enemmän arvoa kuin sinulla. Se on päivän selvää. Hänen vallassaan on koko meidän ruumiimme; sinun käsissäsi on vain meidän leukamme. Ole huoleti, parturi raukkani, se menee kyllä ohitse. Mitä sanoisit silloin ja miten kävisi sinun ammattisi, jos minä olisin sellainen kuningas kuin kuningas Chilpéric, jolla oli tapana tarttua kädellä partaansa? -- Kas niin, veliseni, tee tehtäväsi, aja partani. Mene noutamaan mitä tarvitaan.

Kun Olivier huomasi, että kuningas oli päättänyt ottaa asian leikin kannalta, ja ettei häntä nyt saisikaan suuttumaan, hän meni muristen täyttämään käskyä.

Kuningas nousi, meni ikkunan luo, avasi sen ja huudahti vilkkaasti ja lyöden kätensä yhteen:

-- Oh! kas vaan! Citén yllä punoittaa taivas. Siellä poltetaan voutia. Se ei voi olla muuta. Ah! kansani! sinä autat siis vihdoinkin minua hävittämään nuo suuret herrat!

Ja kääntyen flaamilaisten puoleen hän jatkoi:

-- Herrani, tulkaa katsomaan sitä. Eikö siellä tuli loimota? Gentiläiset lähestyivät ikkunaa:

-- Suuri roihu, sanoi Willem Rym.

-- Oh! virkkoi Coppenole, jonka silmät äkkiä alkoivat iskeä tulta, tämä tuo mieleeni herra d'Hymbercourt'in talon polttamisen. Siellä on varmasti aika mellakka.

-- Niinkö luulette, mestari Coppenole? -- Ja Ludvig XI:n katse oli miltei yhtä iloinen kuin sukankutojankin. -- Eikö totta, että sitä on vaikea vastustaa?

-- Herra nähköön! teidän majesteettinne! teiltä survoutuu siellä monta komppaniaa sotilaita!

-- Noh, minun suhteeni on eri asia, vastasi kuningas. Jos tahtoisin!...

Sukankutoja vastasi rohkeasti:

-- Jos tämä meteli on sellainen, jollaiseksi sitä luulen, ei tahto riitä, teidän majesteettinne!

-- Coppenole ystävä, sanoi Ludvig XI, kahdella henkivartijakomppanialla ja tykinlaukauksella lakaistaan tuollainen moukkalauma tanterelta.

Sukankutojan ei tehnyt mieli myöntää huolimatta siitä, että Willem Rym koetti häntä merkeillä varoittaa.

-- Teidän majesteettinne, sveitsiläiset olivat myös moukkia. Burgundin herttua oli mahtava aatelinen ja teki pilkkaa noista lurjuksista. Grandsonin taistelussa hän huusi: "Tykkimiehet! ampukaa nuo vaivaiset!" ja hän vannoi Saint-Georges'in kautta. Mutta laamanni Scharnachtal hyökkäsi komeata herttuaa vastaan sotanuijineen ja väkineen, ja tuossa yhteentörmäyksessä noiden puhvelinnahkaan pukeutuneiden talonpoikien kanssa murskaantui tuo loistava burgundilainen armeija pirstoiksi kuin lasiruutu kiveä vasten. Siellä sai moni ritari surmansa moukan iskuista; ja herra de Château-Guyon, Burgundin mahtavin aatelisherra, tavattiin suurine harmahtavine hevosineen kuolleena pienestä suosta.

-- Ystäväni, virkkoi Ludvig XI, tehän puhutte taistelusta Nyt on kysymyksessä vain kansanmeteli. Se on lopussa, kunhan vain suvaitsen rypistää kulmakarvojani.

Toinen vastasi välinpitämättömästi:

-- Ehkä niinkin, teidän majesteettinne. Siinä tapauksessa ei kansan hetki vielä ole tullut.

Willem Rym katsoi parhaaksi astua väliin:

-- Mestari Coppenole, puhutte mahtavalle kuninkaalle.

-- Tiedän sen, vastasi sukankutoja karskisti.

-- Antakaa hänen puhua, ystäväni herra Rym, sanoi kuningas. Pidän tuollaisesta suorasukaisuudesta. Isäni Kaarle VII sanoi, että totuus oli sairas. Minä luulin sen kuolleen ilman ripittäjää. Mestari Coppenole näytti sen harhaluuloksi.

Ja asettaen kätensä tuttavallisesti Coppenolen olalle hän sanoi:

-- Te sanotte siis, mestari Jacques?...

-- Sanon, teidän majesteettinne, että olette ehkä oikeassa, ettei kansan hetki vielä ole tullut teillä.

Ludvig XI katseli häntä läpitunkevin katsein.

-- Ja milloin tulee tuo hetki, mestari?

-- Te saatte kuulla sen lyövän.

-- Mistä kellosta, jos saan luvan kysyä?

Coppenole vei rauhallisella ja hienostumattomalla tavallaan kuninkaan ikkunan ääreen.

-- Kuulkaa, teidän majesteettinne! Tässä on linnantorni, kellotorni, tykkejä, porvareita ja sotilaita. Kun kellotorni pauhaa, kun tykit jyrisevät, kun linnantorni kauhealla ryskeellä sortuu, kun porvarit ja sotilaat karjuen surmaavat toisiaan, silloin on hetki lyövä.

Ludvig XI:n kasvot synkkenivät miettiviksi. Hän oli hetken vaiti, sitten hän löi paksua linnantornin muuria hiljaa kädellään aivan kuin taputetaan juoksijan lautasia.

-- Ehei! sanoi hän. -- Eikö niin, ettet sorru niin vähällä, hyvä Bastiljini?

Ja kääntyen äkkiä rohkean flaamilaisen puoleen hän kysyi:

-- Oletteko milloinkaan nähnyt kapinaa, mestari Jacques?

-- Olen tehnytkin kapinan, sanoi sukankutoja.

-- Miten te menettelette noustessanne kapinaan? kysyi kuningas.

-- No! vastasi Coppenole, se ei ole suinkaan vaikeata. On monta tapaa. Ensinnäkin täytyy olla tyytymättömyyttä kaupungeissa, ja sehän ei ole harvinaista. Suuri merkitys on myös asukkaitten luonteella. Gentiläiset ovat hyvin taipuvaisia kapinaan. He pitävät aina ruhtinaan pojasta, eivät koskaan ruhtinaasta. No niin! otaksutaan, että jonakin aamuna tullaan kauppaani ja sanotaan: Ukko Coppenole, nyt on niin tai niin, Flanderin prinsessa tahtoo pelastaa ministerinsä, ylivouti aikoo korottaa mallasveron kaksinkertaiseksi, tai jotain muuta. Mitä tahansa. Minä jätän työni, lähden sukankutomostani, menen kadulle ja huudan: Hyökkäykseen! Aina on jossain jokin tyhjä tynnyri. Nousen sille ja puhun miten kuten, mitä sydämelläni on; ja kun on kansanmies, teidän majesteettinne, on aina jotakin sydämellä. Silloin kokoonnutaan joukoksi, melutaan, soitetaan hälytyskelloa, aseistetaan kansa sotilailta riistetyillä aseilla, kauppapaikkojen väki liittyy joukkoon ja sitten lähdetään. Ja niin käy aina, niin kauan kuin on aatelisherroja linnoissa, porvareita kaupungeissa ja talonpoikia maalla.

-- Ja ketä vastaan te siten kapinoitte? kysyi kuningas. Voutejanne vastaan? lääninherrojanne vastaan?

-- Milloin sitä, milloin tätä. Toisinaan myös herttuaa vastaan.

Ludvig XI istuutui ja sanoi hymyillen:

-- Noh! täällä he ovat ehtineet vasta vouteihin!

Samassa Olivier le Daim astui huoneeseen. Häntä seurasi kaksi hovipoikaa, jotka kantoivat kuninkaan parranajotarpeita; mutta kuningasta hämmästytti se, että häntä seurasi myös Pariisin kaupungin vouti ja vartioston päällikkö, jotka kumpikin näyttivät hämmästyneiltä. Kostonhimoinen parturikin näytti hämmästyneeltä, mutta samalla tyytyväiseltä. Hän virkkoi:

-- Teidän majesteettinne, pyydän anteeksi, että minulla on teille onneton uutinen ilmoitettavana.

Käännähtäessään rajusti repäisi kuningas tuolin jaloilla lattian olkimattoa:

-- Mitä tämä merkitsee?

-- Teidän majesteettinne, vastasi Olivier le Daim sellaisen henkilön ilkeällä ilmeellä, joka iloitsee siitä, että saa ilmaista musertavan iskun, tuo kansanmeteli ei olekaan suunnattu palatsivoutia vastaan.

-- Ketä vastaan siis?

-- Teitä vastaan, teidän majesteettinne.

Vanha kuningas hypähti pystyyn ja seisoi suorana kuin nuorukainen:

-- Selitä Olivier! selitä! Ja varo päätäsi, ystäväiseni, sillä minä vannon Saint-Lôn ristin kautta, että jos nyt meille valehtelet, ei miekka, joka on katkaissut Luxemburgin herran kaulan, ole vielä niin tylsä, ettei se leikkaisi sinunkin kaulaasi!

Vala oli kauhea! Ludvig XI ei ollut vannonut Saint-Lôn ristin kautta kuin kaksi kertaa elämässään. Olivier avasi suunsa vastatakseen:

-- Teidän majesteettinne...

-- Polvillesi! keskeytti kuningas rajusti. Tristan, pidä silmällä tuota miestä!

Olivier laskeutui polvilleen ja sanoi penseästi:

-- Teidän majesteettinne, teidän parlamenttinne on tuominnut erään noidan kuolemaan. Hän on paennut Notre-Dameen. Kansa aikoo ottaa hänet sieltä väkisin. Herra kaupunginvouti ja herra vartioston päällikkö, jotka tulevat suoraan mellakkapaikalta, voivat todistaa, eikö jokainen sanani ole totta. Väkijoukko piirittää Notre-Damea.

-- Vai niin, sanoi kuningas valkeana kuin palttina ja vihasta vapisten. Notre-Damea! he piirittävät Pyhää Neitsyttä, hyvää hallitsijatartani hänen tuomiokirkossaan! -- Nouse, Olivier. Olet oikeassa. Annan sinulle Simon Radinin viran. Olet oikeassa. -- Minua vastaan siis hyökätään. Noita on kirkon suojeluksessa, kirkko on minun suojeluksessani. Ja minä kun luulin, että se koski voutia! Vai minua vastaan!

Raivon nuorentamana hän alkoi astella pitkin askelin edestakaisin. Hän ei nauranut enää, hän oli hirvittävä, hän kulki edestakaisin; kettu oli muuttunut hyeenaksi. Ääni takertui hänen kurkkuunsa, hän ei saanut sanaa suustaan, hänen huulensa liikkuivat, ja hänen luisevat sormensa kouristuivat. Äkkiä hän kohotti päänsä, hänen syvälle painuneet silmänsä leimahtivat ja hänen äänensä kajahti kuin torventoitotus:

-- Iske, Tristan! iske noita roistoja! Mene, Tristan ystäväni! tapa! tapa!

Kun tämä purkaus oli ohi, hän istuutui jälleen ja sanoi kylmällä ja keskitetyllä raivolla:

-- Tänne, Tristan! -- Meillä on täällä Bastiljissa varakreivi de Gifin viisikymmentä peistä, siis kaikkiaan kolmesataa hevosta, ottakaa ne. Lisäksi on herra de Châteaupers'in komppania henkivartioväkemme jousimiehiä, ottakaa se. Te itse olette ratsupoliisien päällikkö, teillä on poliisivoimanne, ottakaa se. Hôtel Saint-Polissa on neljäkymmentä herra dauphinin uuden kaartin jousimiestä, ottakaa ne. Ja näillä voimilla riennätte Notre-Damen luo. -- Ah! herrat pariisilaiset, te aiotte uhmata Ranskan kruunua, häväistä Notre-Damen pyhyyttä ja häiritä valtakunnan rauhaa! -- Hakkaa maahan, Tristan! hakkaa maahan! äläkä päästä ainoatakaan muualle kuin Montfauconiin.

Tristan kumarsi.

-- Hyvä, teidän majesteettinne! Ja hän lisäsi hetken päästä:

-- Ja mitä teen noidalle?

Tämä kysymys pani kuninkaan miettimään.

-- Niin! sanoi hän, noita! -- Herra d'Estouteville, mitä kansa tahtoi hänelle tehdä?

-- Teidän majesteettinne, vastasi Pariisin kaupunginvouti, arvelen että kansa tahtoi riistää hänet turvapaikastaan Notre-Damesta siksi, että sitä loukkaa tämä rankaisemattomuus, ja että se tahtoo hirttää hänet.

Kuningas näytti hetkeksi vaipuvan mietteisiin, sitten kääntyi hän Tristan l'Hermiten puoleen:

-- No niin! ystäväiseni, hakkaa maahan väkijoukko ja hirtä noita.

-- Onpa sekin, kuiskasi Rym Coppenolelle, rangaista kansaa sen johdosta, että se tahtoo jotain, ja sitten täyttää sen tahto!

-- Hyvä, teidän majesteettinne, vastasi Tristan. Jos noita on vielä Notre-Damessa, pitääkö hänet ottaa sieltä turvapaikkaoikeudesta huolimatta?

-- Herra paratkoon, turvapaikka! sanoi kuningas kynsien korvallistaan. Tuo nainen täytyy kuitenkin hirttää.

Ja aivan kuin hänen päähänsä olisi äkkiä pälkähtänyt jokin ajatus, hän heittäytyi polvilleen nojatuolinsa eteen, otti hatun päästään, asetti sen tuolille, ja katsellen hartaasti erästä hattunauhan lyijy amulettia lausui ristien kätensä.

-- Oh! Pariisin Pyhä Neitsyt, armollinen suojelijattareni, anna minulle anteeksi! En tee sitä kuin tämän ainoan kerran. Tätä rikoksentekijää täytyy rangaista. Vakuutan sinulle, Pyhä Neitsyt, hyvä valtijattareni, että hän on noita, joka ei ole sinun suloisen suojeluksesi arvoinen. Tiedäthän, Pyhä Neitsyt, että moni erittäin hurskas ruhtinas on rikkonut kirkon etuoikeuksia Jumalan kunniaksi ja valtion parhaaksi. Pyhä Huugo, Englannin piispa, salli kuningas Edvardin ottaa erään noidan hänen kirkostaan. Ranskan Ludvig Pyhä, esi-isäni, tunkeutui samasta syystä Pyhän Paavalin kirkkoon; ja samoin herra Alphonse, Jerusalemin kuninkaan poika, itse Pyhän Haudan kirkkoon. Anna sen vuoksi anteeksi tämä kerta, Pariisin Pyhä Neitsyt. En tee sitä enää, ja minä annan sinulle kauniin hopeapatsaan, samanlaisen kuin viime vuonna Ecouys'n Pyhälle Neitsyelle. Amen.

Hän teki ristinmerkin, nousi, pani hatun päähänsä ja sanoi Tristanille:

-- Joutukaa, ystävä. Ottakaa herra de Châteaupers kanssanne. Antakaa soittaa hälytyskelloa. Musertakaa väkijoukko. Hirttäkää noita. Se on sanottu. Odotan, että itse valvotte mestausta. Teette siitä minulle selon. -- Tule, Olivier, en nuku tänä yönä. Aja partani.

Tristan l'Hermite kumarsi ja poistui. Kuningas tervehti kädellään hyvästiksi Rymiä ja Coppenolea ja sanoi:

-- Herran haltuun, hyvät ystäväni flaamilaiset. Menkää hiukan lepäämään. Yö on jo pitkälle kulunut, nyt ollaan jo lähempänä aamua kuin iltaa.

Flaamilaiset poistuivat ja vetäytyivät huoneisiinsa Bastiljin komentajan opastamina. Tällöin sanoi Coppenole Rymille:

-- Hm! olenpa saanut kyltikseni tuosta yskivästä kuninkaasta! Olen nähnyt Burgurdin Kaarlen humalaisena, eikä hän ollut niin ilkeä kuin Ludvig XI sairaana.

-- Mestari Jacques, vastasi Rym, se johtuu siitä, ettei kuninkaitten viini ole niin karvasta kuin heidän lääkejuomansa.

VI. Puukko tupessa

Lähtiessään Bastiljista Gringoire juoksi Saint-Antoine-katua pitkin valloilleen päässeen hevosen vauhdilla. Saavuttuaan Baudoyer-portille hän suuntasi kulkunsa suoraan torin keskellä olevaa kiviristiä kohden, aivan kuin hän olisi saattanut pimeässä erottaa mustaan viittaan ja huppuun pukeutuneen miehen, joka istui ristin jalustalla.

-- Tekö siellä, mestari? sanoi Gringoire. Mustapukuinen nousi.

-- Kuolema ja kirous! Tehän saatatte sappeni kiehumaan, Gringoire. Mies Saint-Gervais'n tornissa on jo huutanut kello puoli kahta aamulla.

-- Voi! vastasi Gringoire, ei ole minun syyni, että myöhästyin, vaan vartijoiden ja kuninkaan. Pääsin juuri äsken hänen käsistään. Puuttuu aina vain hiuskarvan verran, etten joudu hirteen. Se on minun kohtaloni.

-- Kaikki sinulta puuttuu, sanoi toinen. Mutta nyt on kiire. Tiedätkö tunnussanan?

-- Ajatelkaa, mestari, että minä näin kuninkaan. Tulen hänen luotaan. Hänellä on parkkumiset polvihousut. Se vasta seikkailu oli.

-- Senkin suunpieksijä! mitä sinun seikkailusi minua liikuttaa? Tiedätkö kulkurien tunnussanan?

-- Tiedän. Olkaa huoleti. _Puukko tupessa_.

-- Hyvä. Ilman sitä emme pääsisi kirkon luokse. Kulkurit ovat sulkeneet kadut. Onneksi näyttävät he kohdanneen vastarintaa. Ehdimme ehkä vielä ajoissa.

-- Kyllä, mestari. Mutta miten päästään kirkon sisälle?

-- Minulla on tornin avain.

-- Ja miten päästään sieltä pois?

-- Luostarin takana on pieni portti, joka johtaa Rantamaalle ja joelle. Minulla on sen avain ja olen varannut tänä aamuna sinne veneen.

-- Olinpa totisesti vähällä joutua hirteen! toisti Gringoire.

-- No nopeasti! lähdetään! sanoi toinen. Molemmat lähtivät kiireisin askelin Citetä kohden.

VII. Châteaupers apuun!

Lukija ehkä muistaa sen uhkaavan aseman, johon jätimme Quasimodon. Nähdessään kimppuunsa hyökättävän joka taholta tuo urhea kuuro oli menettänyt kaiken toivonsa mustalaistytön pelastamisesta, mutta ei suinkaan rohkeuttaan, sillä hän ei välittänyt vähääkään siitä, miten hänen kävisi. Hän juoksi epätoivoisena sinne tänne patsaspengermällä. Kulkurit olivat valloittamaisillaan Notre-Damen väkirynnäköllä. Silloin kuului yhtäkkiä läheisiltä kaduilta laukkaavien hevosten kavioiden kapsetta, ja pitkän tulisoihturivin valossa nähtiin tiheän ratsuväkirivistön syöksähtävän myrskynä torille peitset ojossa ja ohjakset valtoimina ja kajauttaen valtavan sotahuudon: -- Ranska! Ranska! Maahan moukat! Châteaupers apuun! Kaupunginvouti!

Kauhistuneet kulkurit kääntyivät ympäri.

Quasimodo, joka ei kuullut mitään, näki paljastetut miekat, soihdut, keihäänkärjet, koko tuon ratsuväkijoukon, jonka etunenässä hän tunsi kapteeni Febuksen, hän näki kulkurien hämmingin, toisten kauhistuksen, rohkeimpain levottomuuden, ja tämä odottamaton apu täytti hänet sellaisella voimalla, että hän syöksi takaisin ensimmäiset hyökkääjät, jotka jo kapusivat kaiteen yli.

Kuninkaan joukot olivat tosiaan tulleet apuun.

Kulkurit pitivät urheasti puoliaan. He taistelivat epätoivon vimmalla. Kun heidän kylkeensä oli hyökätty Saint-Pierre-aux-Boeufs-kadulta ja selkäänsä Parvis-kadulta ja heidät oli työnnetty heidän yhä ahdistamaansa ja Quasimodon puolustamaa Notre-Damea vastaan, olivat he, samalla piirittävinä ja piiritettyinä, samassa omituisessa asemassa, kuin puolitoista vuosisataa myöhemmin kuuluisassa Torinon piirityksessä vuonna 1640 kreivi Henri d'Harcourt, _Taurinum obsessor idem et obsessus_ [Torinon piirittäjä ja samalla piiritetty], kuten hänen hautakirjoituksessaan sanotaan, oli Savoijin prinssin Thomas'n ja markiisi de Leganez'n välissä, joista hän piiritti edellistä ja joista jälkimmäinen piiritti häntä.

Syntyi kauhea käsikähmä. Koiranhammas himoitsi sudenlihaa, kuten sanoo P. Mathieu. Kuninkaalliset ratsumiehet, joiden joukossa Febus de Châteaupers urheasti taisteli, eivät säälineet ketään, ja miekan sivallukset kaatoivat mitä pistoilta säästyi. Huonosti aseistetut kulkurit kuohuivat raivoa ja purivat. Miehet, naiset ja lapset heittäytyivät hevosten kimppuun ja tarrautuivat niiden lautasiin ja rintoihin kiinni kynsillään ja hampaillaan kuin kissat. Toiset löivät ratsumiehiä kasvoihin soihduilla. Toiset pistivät rautakoukkuja heidän kaulaansa ja vetivät heidät satulasta. Ne, jotka putosivat, raadeltiin.

Erikoista huomiota herätti muuan kulkuri, joka suurella, välkkyvällä viikatteella pitkän aikaa niitti poikki hevosten jalkoja. Hän oli hirvittävä. Hän lauloi nenä-äänellä ja heilutti lakkaamatta viikatettaan oikealle ja vasemmalle. Joka iskulla viilsi hän ympärilleen suuren kaaren katkaistuja jalkoja. Keskellä tiheintä ratsumiesjoukkoa hän kulki siten eteenpäin rauhallisen hitaasti, pää samaan tahtiin nousten ja laskien, ja säännöllisesti henkäisten kuin niittomies viljapellolla. Hän oli Clopin Trouillefou. Hänet kaatoi väkipyssynluoti.