Part 33

Tällöin hän näki kerran parvekkeelle johtavan lasioven avautuvan salaperäisesti hänen päänsä päällä ja sulkeutuvan jälleen yhtä äänettömästi kahden henkilön jäljestä, jotka olivat astuneet parvekkeelle. Siinä oli mies ja nainen. Quasimodo saattoi vain vaivoin tuntea miehen kauniiksi kapteeniksi ja naisen siksi nuoreksi neidiksi, jonka hän aamulla oli nähnyt samalta parvekkeelta vastaavan kapteenin tervehdykseen. Tori oli aivan pimeä eikä kaksinkertainen tummanpunainen verho, joka oli valahtanut oven taakse suljettaessa, päästänyt ainoatakaan valonsädettä parvekkeelle.

Kadulla seisova kuuro ei luonnollisestikaan voinut kuulla, mitä he puhelivat, mutta hän saattoi kuitenkin huomata, että he olivat antautuneet sangen hellään kuherteluun. Tyttö näytti sallineen upseerin kietoa käsivartensa vyötäistensä ympärille ja teki vain hellää vastarintaa, kun upseeri koetti ryöstää suudelmaa.

Quasimodo katseli alhaalta tuota kohtausta, joka oli sitäkin suloisempi nähdä, kun sitä ei ollut aiottu nähtäväksi. Hän seurasi katkerana tuota onnea, tuota kauneutta. Luonto ei suinkaan ollut mykkä tuossa vaivaisessa, ja hänen koukkuinen ja epämuodostunut selkärankansa saattoi yhtä hyvin kuin mikä muu tahansa värähtää. Hän ajatteli sitä kurjaa kohtaloa, joka oli tullut hänen osakseen, että nainen, rakkaus ja nautinto ikuisesti meni häneltä sivu suun, että hän oli tuomittu vain näkemään toisten onnea. Mutta eniten koski häneen tässä näyssä se ajatus, miten mustalaistyttö kärsisi, jos hän näkisi tämän. Se sekoitti harmia hänen katkeruuteensa. Yö oli kuitenkin ylen pimeä, ja joskin Esmeralda yhä seisoisikin katolla (mitä kuuro ei epäillytkään), hän oli liian kaukana nähdäkseen mitään. Quasimodo saattoi töin tuskin itsekään erottaa tuota rakastavaista paria. Se lohdutti häntä.

Heidän keskustelunsa vilkastui yhä. Nuori nainen näytti anovan, ettei upseeri pyytäisi häneltä enää muuta. Quasimodo saattoi kaikesta tästä huomata vain tytön kauniit, ristityt kädet, hänen hymyilynsä kyynelten lomitse ja hänen tähtiä kohden kohotetun katseensa ja kapteenin tulisena häntä ahmivan katseen.

Kun neitosen vastustus alkoi jo horjua, avautui onneksi lasiovi äkkiä, ja vanha nainen näyttäytyi. Tyttö näytti hämmentyneeltä, upseeri harmistuneelta, ja kaikki kolme astuivat sisälle.

Hetken päästä korskui hevonen portaalin edessä, ja tuo kaunis upseeri ratsasti aika vauhtia Quasimodon ohitse.

Kellonsoittaja antoi hänen kääntyä kulmauksesta, mutta alkoi sitten apinan nopeudella juosta hänen jäljessään huutaen:

-- Hei! kapteeni!

Kapteeni pysähtyi.

-- Mitähän tuo roisto minusta tahtoo? mutisi hän nähdessään tuon kummallisen olennon nilkuttaen lähestyvän häntä hämärässä.

Quasimodo oli ehtinyt hänen luokseen ja tarttunut rohkeasti hevosen suitsiin.

-- Seuratkaa minua, kapteeni, joku tahtoo puhutella teitä.

-- Piru vieköön! murahti kapteeni, tuon variksenpelätin olen tainnut jossain ennenkin nähdä. -- Hei! herraseni, päästätkö hevoseni suitset siellä!

-- Kapteeni, vastasi kuuro, -- ettekö kysy minulta kuka?

-- Sanon sinulle, että hellittäisit hevoseni suitset, sanoi Febus kärsimättömästi. Mitä oikeastaan tahtoo tuo pöllö, joka riippuu suitsissa? Luuletko hevostani hirsipuuksi?

Käskystä välittämättä Quasimodo koetti päinvastoin kääntää hevosta. Kun hän ei saattanut käsittää kapteenin vastaanhangoittelua, kiirehti hän lisäämään:

-- Tulkaa, kapteeni, eräs nainen odottaa teitä. Ja hän lisäsi ponnistaen: -- Eräs nainen, joka rakastaa teitä.

-- Kirottu lurjus! sanoi kapteeni, luuletko että minä olen velvollinen menemään jokaisen naisen luo, joka minua rakastaa tai sanoo rakastavansa! Ja ehkäpä on hän sinun näköisesi, senkin huuhkaja? -- Sano sille, joka sinut lähetti, että minä menen naimisiin, ja että menköön helvettiin!

-- Kuulkaa, huudahti Quasimodo luullen voittavansa yhdellä ainoalla sanalla kapteenin vastustuksen, tulkaa, korkea-arvoisa herra! teitä odottaa mustalaistyttö, jonka tunnette!

Tämä sana teki todellakin voimakkaan vaikutuksen Febukseen, mutta ei sitä, mitä kuuro oli odottanut. Kuten lukija muistanee, oli kunnon kapteenimme Fleur-de-Lys'n seurassa lähtenyt parvekkeelta vähää ennen kuin Quasimodo pelasti kuolemaantuomitun Charmoluen käsistä. Myöhemmin käydessään Gondelaurier'n talossa hän oli tarkasti varonut puhumasta tästä naisesta, jonka muisto kaiken jälkeen oli hänestä kiusallinen eikä Fleur de-Lys'kään puolestaan ollut pitänyt viisaana sanoa hänelle, että mustalaistyttö eli. Febus luuli niin ollen, että Similar raukka oli ollut kuollut jo kuukauden tai pari. Muuten oli kapteeni jo hetkisen ajatellut yön pimeyttä, tuon omituisen sanantuojan haudanomaista ääntä ja tavatonta rumuutta, että kello oli yli kahdentoista, että katu oli autio, kuten sinäkin iltana, jona kummitus oli häntä puhutellut, ja että hänen hevosensa korskui vilkaistessaan Quasimodoon.

-- Mustalaistyttö! huudahti hän miltei säikähtäneenä. Sinä tulet niin muodoin toisesta maailmasta?

Ja hän tapaili tikarinsa kahvaa.

-- Pian, pian, sanoi kuuro koettaen vetää hevosta mukaansa. Tänne päin!

Samassa Febus potkasi häntä saappaallaan voimakkaasti rintaan.

Quasimodon silmä välähti. Hän liikahti syöksyäkseen kapteenin kimppuun, mutta pysähtyi sitten ja sanoi:

-- Ah! miten onnellinen te olette, jolla on joku, joka rakastaa! Hän pani painoa sanalle _joku_ ja huudahti päästäessään suitset:

-- Menkää sitten!

Febus kannusti kiroten hevostaan, ja Quasimodo näki hänen katoavan yön pimeyteen.

-- Oh! sanoi kuuroraukka hiljaa, hylätä sellainen!

Hän palasi Notre-Dameen, sytytti lamppunsa ja nousi torninportaita katolle. Mustalaistyttö seisoi yhä paikallaan, kuten hän oli odottanutkin. Niin pian kun hän näki Quasimodon, riensi hän tätä vastaan.

-- Yksin! huudahti hän ja väänteli tuskaisena kauniita käsiään.

-- En voinut löytää häntä, sanoi Quasimodo kylmästi.

-- Häntä olisi pitänyt odottaa koko yö! sanoi tyttö kiivaasti.

Quasimodo näki hänen suuttuneen liikkeensä ja ymmärsi nuhteen.

-- Vartioin paremmin häntä ensi kerralla, sanoi hän ja painoi päänsä alas.

-- Menkää matkoihinne! sanoi tyttö.

Quasimodo lähti. Tyttö oli häneen tyytymätön. Quasimodo olisi mieluummin suonut hänen pieksevän häntä, kuin tuottanut hänelle surua. Hän oli sälyttänyt koko tuskan omille harteilleen.

Tämän jälkeen mustalaistyttö ei enää nähnyt häntä. Hän ei enää tullut tytön kammion lähelle. Korkeintaan hän näki kellonsoittajan surullisena katselevan häntä. Mutta kun hän huomasi, että tyttö näki hänet, poistui hän.

On tunnustettava, ettei mustalaistyttö ollut tästä kyttyräselkäraukan vapaaehtoisesta pakoilusta lainkaan pahoillaan. Päinvastoin hän oli siitä mielissään. Quasimodokin tajusi sen selvästi.

Esmeralda ei enää nähnyt häntä, mutta hän tunsi hyvän haltijan läsnäolon kaikkialla. Hänen ruokavarastoansa täydensi näkymätön käsi hänen nukkuessaan. Eräänä aamuna hän huomasi ikkunassaan lintuhäkin. Hänen kammionsa yläpuolella oli hirveä veistokuva, joka häntä peloitti. Quasimodo oli useamman kerran huomannut hänen pelkonsa. Eräänä aamuna (sillä kaikki nämä tapahtuivat öisin) ei sitä enää ollutkaan. Se oli murrettu irti. Tuon kuvan luo kiivennyt oli pannut henkensä alttiiksi.

Toisinaan tyttö kuuli iltaisin jostakin kellotornin aukosta surumielistä ja omituista laulua, aivan kuin univirttä hänelle. Ne olivat loppusoinnuttomia säkeitä, sellaisia kuin kuuro saattaa kyhätä.

Älä, neito, katso pintaa vain, katso syvälle sydämeen. Ruma usein on sydän kauniin nuorukaisen. Monen sydämen rakkaus on perin petollista.

Neito, kuusi ei ole kaunis, ei niin kaunis kuin poppeli, mutta se viheriöi kesät, talvet.

Voi, turhaan tästä haastelen kai? Eihän rumaa saisi ollakaan, kaunishan rakastaa vain kauneutta, kevät kääntää selkänsä talvelle. On kauneus täydellistä. On kauneus kaikkivoipa.

On kauneus ainoa, joka ei ole puolinaista. Korppi lentää vain päivisin, huuhkaja lentää vain öisin, joutsen lentää öin ja päivin.

Eräänä aamuna tyttö näki herättyään kaksi kukkamaljakkoa ikkunallaan. Toinen oli kristallia, sangen kaunis ja välkkyvä, mutta haljennut. Vesi, jota se oli ollut täynnä, oli valunut kuiviin halkeamasta, ja kukat olivat sen tähden kuihtuneet. Toinen oli hietakiviruukku, karkeatekoinen ja yksinkertainen, mutta se oli pitänyt veden, ja kukat olivat tuoreita ja raikkaita.

En tiedä, tahallaanko Esmeralda otti juuri kuihtuneen kukkakimpun ja kantoi sitä koko päivän povellaan.

Sinä päivänä hän ei kuullut tornista laulua.

Hän ei siitä välittänyt rahtuakaan. Hän vietti päivänsä Djalia hyväilemällä, Gondelaurier'n talon porttia tähystelemällä, kuiskailemalla hiljaa itsekseen Febuksesta ja murentelemalla leipää pääskysille.

Hän ei muuten enää nähnyt eikä kuullut Quasimodoa. Kellonsoittajaraukka näytti kadonneen kirkosta. Eräänä yönä, kun tyttö makasi valveilla ja ajatteli kaunista kapteeniaan, hän kuuli huokailemista komeronsa ovelta. Hän nousi säikähtäneenä, kurkisti alas luukusta ja näki muodottoman möhkäleen lepäävän oven edessä kuun hohteessa. Quasimodo siinä nukkui kivikatolla.

V. Punaisen oven avain

Tällä välin arkkidiakonikin oli saanut kuulla mustalaistytön ihmeellisestä pelastuksesta. Saatuaan siitä tiedon, hän ei ollut selvillä tunteistaan. Hän oli tottunut ajatukseen, että Esmeralda oli kuollut. Siihen nähden hän oli rauhallinen; hän oli tyhjentänyt tuskan kalkin pohjaan saakka. Ihmissydän (sillä dom Claude oli mietiskellyt näitä seikkoja) ei voi sisältää muuta kuin rajoitetun määrän epätoivoa. Kun sieni on kyllästetty, voi meri lainehtia sen ylitse ainoankaan pisaran siihen enää tunkeutumatta.

Kun Esmeraldaa ei enää ollut, oli sieni kyllästetty ja kaikki lopussa dom Claudelta täällä maan päällä. Mutta saatuaan tietää tytön ja Febuksen elävän, hän sai kantaa kidutusten, iskujen, kärsimyksien, elämän taakkaa uudelleen. Ja Claude oli väsynyt kaikkeen.

Kun hän sai kuulla tämän uutisen, hän sulkeutui kammioonsa luostarissa. Häntä ei näkynyt, ei kapitulineuvotteluissa, ei jumalanpalveluksissa. Hän sulki ovensa kaikilta, yksin piispaltakin. Hän eli näin koppiinsa sulkeutuneena useita viikkoja. Luultiin että hän oli sairas. Ja sairas hän olikin.

Mitä hän toimitti tämän vapaaehtoisen vankeutensa aikana? Mitkä ajatukset hänessä riehuivat? Taisteliko hän viimeistä kamppailua kauhean intohimonsa kanssa? Tekikö hän viimeistä suunnitelmaa Esmeraldan tuhoksi ja omaksi perikadokseen.

Hänen rakas veljensä Jehan, hänen hemmoteltu kasvattinsa saapui kerran hänen ovelleen, kolkutti, kiroili, rukoili, sanoi useaan kertaan nimensä. Claude ei avannut.

Hän seisoi päiväkaudet kasvot ikkunaansa vasten painettuina. Tästä luostarin ikkunasta hän näki Esmeraldan kammion, näki toisinaan hänet itsensäkin milloin vuohen, milloin Quasimodon seurassa. Hän havaitsi tuon kuuron rumahisen pienet palvelukset ja hänen hienotunteisen ja alistuvan suhtautumisensa mustalaistyttöön. Hän muisti, sillä hänellä oli hyvä muisti, ja muisti on mustasukkaisten kiduttaja, hän muisti sen omituisen katseen, jolla kellonsoittaja eräänä iltana oli katsellut tanssijatarta. Hän ihmetteli, mikä oli mahtanut saada Quasimodon pelastamaan tytön. Hän näki mustalaistytön ja kuuron monen monta pikku kohtausta, joiden mykät eleet kaukaa katsottuina ja hänen intohimonsa valossa näyttivät sangen helliltä. Hän epäili naisten omituisia oikkuja. Silloin hän tunsi hämärästi itsessään heräävän mustasukkaisuuden, jota hän ei ollut odottanut, mustasukkaisuuden, joka sai hänet punastumaan häpeästä ja harmista. -- Olkoon menneeksi vielä kapteeni, mutta tämä! -- Se ajatus raivostutti häntä.

Hänen yönsä olivat kauheita. Siitä saakka kun hän oli saanut kuulla, että mustalaistyttö eli, olivat nuo kolkot kummitus- ja kuolemanajatukset, jotka olivat pitäneet häntä vallassaan kokonaisen päivän, hävinneet, ja liha alkoi häntä jälleen kannustaa. Hän vääntelehti vuoteellaan tietäessään tuon tummaverisen nuoren tytön olevan niin lähellä.

Joka yö loihti hänen hullaantunut mielikuvituksensa ilmoille Esmeraldan kaikissa niissä tilanteissa, jotka olivat eniten kiehuttaneet hänen vertansa. Hän näki hänet haavoitetun kapteenin ylle vaipuneena, silmät ummessa, kaunis, alaston rinta Febuksen veren peittämänä, tuona autuuden hetkenä, jolloin arkkidiakoni oli painanut hänen kalpeille huulilleen tuon suudelman, jonka polton tuo onneton oli tuntenut, vaikka oli puolikuollut. Hän näki pyövelinapulaisten karkeitten käsien riisuvan ja asettavan kidutuskenkään hänen pientä jalkaansa ja hienoa, pyöreätä säärtänsä. Hän näki jälleen tuon siron, norsunluunvalkoisen polven, joka yksin oli jäänyt näkyviin Torteruen kauhean kojeen ulkopuolelle. Hän kuvitteli vihdoin tuota nuorta tyttöä paitasillaan, köysi kaulassa, olkapäät paljaina, avojaloin, puolialastomana, sellaisena kuin hän oli nähnyt hänet viimeisenä päivänä. Nämä nautinnokkaat mielikuvat saivat hänen kätensä puristumaan kouristuksenomaisesti nyrkkiin ja väreet kulkemaan pitkin hänen selkäpiitänsä.

Eräänä päivänä varsinkin ne saivat hänen pidätetyn pappisverensä niin polttamaan hänen suonissaan, että hän puri päänalustaan, kavahti vuoteeltaan, heitti kaavun hartioilleen ja lähti lamppu kädessä kammiostaan puolialastomana, hämmentyneenä, silmät liekehtivinä.

Hän tiesi, missä Punaisen oven avain oli, oven, joka johti luostarista kirkkoon, ja hänellä oli, kuten tiedetään, aina mukanaan torninportaitten avain.

VI. Jatkoa Punaisen oven avaimeen

Sinä yönä Esmeralda oli nukahtanut kammiossaan mieli täynnä unohdusta, toivoa ja suloisia ajatuksia. Hän oli nukkunut hetkisen uneksien tapansa mukaan Febuksesta, kun hän luuli kuulevansa liikettä lähellään. Hänen unensa oli kevyttä ja levotonta, linnun unta, ja pieninkin seikka herätti hänet. Hän avasi silmänsä. Yö oli sangen pimeä. Hän näki kuitenkin ikkuna-aukossa pään, joka katseli häntä. Tuolla olennolla oli kädessään lamppu, joka valaisi häntä. Kun hän huomasi Esmeraldan nähneen hänet, hän sammutti lampun. Tyttö oli kuitenkin ehtinyt tuntea hänet. Hänen silmänsä sulkeutuivat kauhusta.

-- Oh! sanoi hän tukahtuneella äänellä, pappi!

Koko hänen mennyt onnettomuutensa palasi salamana hänen mieleensä. Hän vaipui kauhun jäykistämänä vuoteelleen. Hetkisen kuluttua hän tunsi pitkin koko ruumistaan kosketuksen, joka sai hänet niin vapisemaan, että hän kavahti istualleen täysin heränneenä ja kauhistuneena.

Pappi oli asettunut hänen viereensä ja kietonut käsivartensa hänen ympärilleen.

Hän yritti huutaa, mutta ääni petti.

-- Mene pois, peto! mene pois, murhaaja! sanoi hän hiljaisella äänellä, joka vapisi vihasta ja pelosta.

-- Armoa! armoa! mutisi pappi painaen huulensa hänen olkapäilleen.

Tyttö tarttui molemmin käsin hänen kaljun päänsä haiveniin ja koetti väistää näitä suudelmia kuin puremia.

-- Armoa! toisti onneton pappi. Jospa tietäisit, miten sinua rakastan! On kuin tulta, kuin sulaa lyijyä, kuin tuhat veistä olisi sydämessäni.

Ja hän puristi yliluonnollisella voimalla käsivartensa tytön ympärille. Tyttö virkkoi raivostuneena:

-- Päästä minut tai syljen vasten kasvojasi! Pappi päästi hänet:

-- Häpäise minua, lyö minua, ole ilkeä! tee mitä haluat! Mutta armoa! rakasta minua!

Silloin tyttö löi häntä raivostuneen lapsen tavoin. Hän kouristi kauniit kätensä iskeäkseen hänen kasvonsa mustelmille.

-- Mene pois, paholainen!

-- Rakasta minua! rakasta minua! sääliä! huusi pappiraukka vierittäytyen hänen päälleen ja vastaten hänen lyönteihinsä hyväilyillä.

Äkkiä tyttö tunsi hänet itseään voimakkaammaksi.

-- Tästä täytyy tulla loppu! sanoi pappi hammasta purren. Tyttö oli hänen alleen nujerrettuna, läähättävänä, sortuneena, hänen vallassaan. Hän tunsi käden kopeloivan häntä himokkaana. Hän teki viimeisen ponnistuksen ja alkoi kirkua:

-- Apua! apua! vampyyri! vampyyri!

Ketään ei tullut. Djali yksin oli herännyt ja määki levottomana.

-- Ole hiljaa! sanoi pappi huohottaen.

Äkkiä Esmeraldan käsi kosketti johonkin kylmään ja metalliseen, kun hän taistellessaan tapaili tukea lattiasta. Se oli Quasimodon vihellyspilli. Hän tarttui siihen epätoivon voimalla, nosti sen huulilleen ja puhalsi siihen minkä jaksoi. Pilli päästi kirkkaan, kimeän, läpitunkevan vihellyksen.

-- Mitä se on? sanoi pappi.

Miltei samassa silmänräpäyksessä hän tunsi voimakkaitten käsien tarttuvan häneen. Kammio oli pimeä. Hän ei selvästi erottanut, kuka häntä piteli, mutta hän kuuli jonkin kiristelevän raivosta hampaitaan, ja oli juuri sen verran valoa, että hän saattoi erottaa suuren veitsen välkkyvän päänsä päällä.

Pappi luuli tuntevansa Quasimodon vartalon. Se ei voinut olla kukaan muu kuin kellonsoittaja. Hän muisti nyt sisään astuessaan kompastuneensa johonkin kammion oven edessä viruvaan myttyyn. Mutta kun tulokas ei sanonut mitään, hän ei tiennyt mitä ajatella. Hän syöksyi veistä pitelevän käden kimppuun ja huusi: -- Quasimodo! Hän unohti tuskassaan, että Quasimodo oli kuuro.

Silmänräpäyksessä oli pappi nujerrettu maahan ja hän tunsi lyijynraskaan polven painavan rintaansa. Tästä väärästä polvesta hän tunsi Quasimodon. Mutta mitä tehdä? Miten saada tuo kuuro tuntemaan hänet? Yö teki kuuron sokeaksi.

Hän oli mennyttä miestä. Tyttö, joka oli säälitön kuin ärsytetty tiikeri, ei tehnyt mitään hänen pelastuksekseen. Veitsi läheni hänen päätänsä. Hetki oli uhkaava. Silloin näytti hänen vastustajansa äkkiä valtaavan epäröinti.

-- Ei verta tänne! sanoi hän kumealla äänellä.

Se oli todellakin Quasimodon ääni.

Pappi tunsi suuren käden laahaavan häntä jalasta kammion ulkopuolelle. Siellä tuli hänen kuolla. Hänen onnekseen oli kuu juuri pilkistänyt esiin pilvien raosta.

Kun he olivat kammion oven ulkopuolella, valaisi sen kalpea hohde papin kasvoja. Quasimodo katsoi häntä tarkemmin, alkoi vapista, päästi hänet irti ja peräytyi.

Mustalaistyttö, joka oli tullut kammion ovelle, näki hämmästyksekseen, miten osat äkkiä vaihtuivat. Nyt uhkasi pappi, ja Quasimodo aneli.

Pappi, joka syyti kuuron ylle vihaisia ja moittivia eleitä, viittasi häntä käskevästi vetäytymään syrjään.

Kuuro painoi päänsä alas, laskeutui sitten polvilleen mustalaistytön kammion eteen ja lausui vakavalla ja alistuvalla äänellä:

-- Teidän korkea-arvoisuutenne voi tehdä, mitä haluaa; mutta surmatkaa minut ensin.

Ja hän ojensi papille veistään. Poissa suunniltaan kurottautui pappi sitä tempaisemaan, mutta tyttö oli häntä nopeampi. Hän sieppasi veitsen Quasimodon kädestä ja purskahti kauheaan nauruun.

-- Tulkaahan nyt! sanoi hän papille.

Hän kohotti veitsen lyöntiin. Pappi seisoi neuvotonna. Tyttö olisi varmasti iskenyt.

-- Et uskalla enää lähestyä, pelkuri! huusi tyttö papille. Sitten hän lisäsi julmasti tietäen hyvin, että pisteli tuhansilla tulisilla raudoilla papin sydäntä: -- Nyt tiedänkin, ettei Febus ole kuollut!

Pappi potkaisi Quasimodon nurin ja syöksyi raivosta vapisten porrasholviin.

Kun hän oli mennyt, Quasimodo otti maasta vihellyspillin, joka äsken oli pelastanut mustalaistytön.

-- Se ruostuu maassa, hän sanoi antaen sen jälleen tytölle. Sitten hän jätti hänet yksin.

Tyttö, jonka tämä kohtaus oli äärimmilleen jännittänyt, vaipui menehtyneenä vuoteelleen ja purskahti hillittömään itkuun. Hänen taivaansa oli jälleen vetäytynyt uhkaaviin pilviin.

Pappi puolestaan oli palannut haparoiden kammioonsa.

Niinpä todellakin. Dom Claude oli mustasukkainen Quasimodolle!

Hän toisti miettivänä kohtalokkaita sanojaan: Kukaan ei saa omistaa häntä!

KYMMENES KIRJA

I. Gringoire keksii hyviä keinoja Bernhardiinilaiskadulla

Siitä lähtien kun Gringoire tajusi, minne päin asiat kääntyivät, ja että köysi, hirsipuu ja muut epämiellyttävyydet ehdottomasti odottivat tämän näytelmän päähenkilöitä, ei hän enää halunnut siihen sekaantua. Kulkurit, joiden joukkoon hän oli jäänyt ja joiden seuraa hän hätätilassa piti Pariisin parhaana, olivat yhä huolissaan Esmeraldan kohtalosta. Hänestä oli se sangen yksinkertaista henkilöihin nähden, joilla ei, enempää kuin mustalaistytölläkään, ollut mitään muuta tulevaisuudenmahdollisuutta kuin joutua Charmoluen ja Torteruen käsiin ja jotka eivät hänen laillaan kyenneet kohoamaan Pegasoksen siivillä mielikuvituksen ilmapiireihin. Hän oli heidän keskusteluistaan kuullut, että hänen särjetyllä ruukulla vihitty vaimonsa oli paennut Notre-Dameen, ja hän oli siitä sangen mielissään. Mutta hän ei ollut tuntenut kiusausta mennä häntä sinne katsomaan. Hän ajatteli toisinaan pientä vuohta, siinä kaikki. Hän teki muuten päiväkaudet voimailutemppuja elättääkseen itseään ja kirjoitti iltaisin valituskirjoitusta Pariisin piispaa vastaan, jota kohtaan hänellä oli vanhaa kaunaa siitä, että hänen myllynsä olivat kastelleet hänet. Hän kirjoitti sen lisäksi selityksiä Noyonin ja Tournayn piispan Baudry le Rougen kauniiseen teokseen _De Cupa Petrarum_, mikä oli innostanut hänet rakennustaiteeseen; tämä taipumus oli hänen sydämestään karkoittanut hänen ihastuksensa hermetiikkaan, josta se oikeastaan oli vain luonnollinen seuraus, koska hermetiikka ja muuraus ovat läheisessä suhteessa toisiinsa. Gringoire oli aatteen rakkaudesta siirtynyt tämän aatteen muodon rakkauteen.

Eräänä päivänä hän oli Saint-Germain-l'Auxerrois'n läheisyydessä pysähtynyt erään Piispanlinna nimisen palatsin kulmaukseen, jonka vastapäätä oli toinen nimeltään Kuninkaanlinna. Tässä Piispanlinnassa oli erittäin kaunis kappeli neljänneltätoista vuosisadalta, ja sen kuori oli kadulle päin. Gringoire tutki parhaillaan hartaana tämän kuorin ulkoseinän kuvanveistoksia. Hänellä oli tuollainen itsekäs, eristetty, korkein nautinnonhetki, jolloin taiteilija koko maailmassa näkee ainoastaan taiteen ja näkee maailman taiteessa. Äkkiä hän tuntee käden laskeutuvan raskaana olkapäälleen. Hän kääntyy. Siinä on hänen vanha ystävänsä, vanha opettajansa, herra arkkidiakoni.

Hänet valtasi hämmästys. Siitä oli jo kauan, kun hän viimeksi oli nähnyt arkkidiakonin, ja dom Claude oli niitä juhlallisia ja intohimoisia miehiä, joiden kohtaaminen aina järkyttää epäilevien filosofien tasapainoa.

Arkkidiakoni oli hetken vaiti, jolloin Gringoire saattoi tarkastaa häntä. Hän näki dom Clauden paljon muuttuneen: hän oli kalpea kuin talviaamu, hänen silmänsä olivat sisäänpainuneet ja hänen hiuksensa miltei valkeat. Vihdoin katkaisi pappi äänettömyyden sanoen rauhallisella, mutta kylmällä äänellä:

-- Mitä teille kuuluu, mestari Pierre?

-- Mitenkö voin? vastasi Gringoire. -- He! he! siitä voi sanoa sitä ja tätä. Yleensä kuitenkin hyvää. En käytä mitään liiaksi. Tiedättehän, mestari, että Hippokrateksen mukaan on hyvinvoinnin salaisuus _id est cibi, potus, somni, Venus, omnia moderato, sint_ [on siinä, että ruuassa, juomassa, nukkumisessa rakkaudessa, kaikessa noudattaa kohtuutta].

-- Teillä ei siis ole mitään hätää? jatkoi arkkidiakoni katsellen häntä tutkivasti.

-- Ei, toden totta.

-- Ja mitä nykyään toimitatte?

-- Kuten näette, mestarini. Tutkin noita veistoksia ja korkokuvia.

Pappi hymyili, mutta tuollaista katkeraa hymyä, joka vain hieman venyttää suupieliä.

-- Ja se huvittaa teitä?

-- Se on paratiisi! huudahti Gringoire. Ja kumartuen veistokuvien puoleen elinilmiöitä esittävän tutkijan innostunein ilmein puhkesi hän puhumaan: -- Eikö teistä esimerkiksi tämä korkokuva ole veistetty erittäin taidokkaasti, hienosti ja huolellisesti? Katsokaahan tätä seinäpylvästä. Oletteko missään pylväänpäässä nähnyt herkemmin ja pehmeämmin veistettyjä lehtikuvioita? Ja tuossa on kolme Jean Maillevinin pyörökorkokuvaa. Ne eivät tosin ole tuon suuren neron parhaita luomia. Mutta noiden kasvojen naiivi ja suloinen ilme, asentojen ja pukujen viehättävyys ja tuo selittämätön miellyttävyys, joka ilmenee kaikissa virheissä, tekee kuvat sangen hauskoiksi ja herkullisiksi, ehkäpä liiaksikin. -- Eivätkö ne ole teistä huvittavia?

-- Ovat kyllä! sanoi pappi.

-- Ja jos näkisitte kappelin sisustan! jatkoi runoilija puheliaan innostuneesti. -- Kaikkialla veistoksia. Yhtä tiheässä kuin kaalin lehdet! Absiidi varsinkin on niin täynnä hurskaita ja omituisia kuvia, etten ole missään sellaista nähnyt.

Dom Claude keskeytti hänet:

-- Te olette siis onnellinen?

Gringoire vastasi innostuneena: