Part 30

-- Vannon, kaunis enkelini! vastasi Febus ja hänen intohimoinen katseensa ja vilpitön äänensä saivat Fleur-de-Lys'n vakuuttuneeksi siitä. Hän uskoi ehkä itsekin tällä hetkellä mitä sanoi.

Tällä välin oli kunnon äiti kihlattujen hyvästä sovusta ihastuneena lähtenyt huoneesta talouspuuhien vuoksi. Febus huomasi sen, ja tämä yksinolo rohkaisi siihen määrään tuota seikkailunhaluista kapteenia, että hänen päähänsä nousi sangen omituisia ajatuksia. Fleur-de-Lys rakasti häntä, hän oli hänen kihlattunsa, hän oli kahden kesken hänen kanssaan, hän alkoi jälleen, kuten ennenkin, vetää häntä puoleensa, ei kylläkään yhtä tuoreesti mutta yhtä kuumasti; eihän niin ollen ollut suurikaan rikos hieman maistaa jo etukäteen viljaansa; en tiedä, liikkuiko tällaisia ajatuksia hänen mielessään, mutta se on varmaa, että Fleur-de-Lys äkkiä säikähti hänen silmiensä ilmettä. Hän katsahti ympärilleen eikä nähnyt enää äitiään.

-- Hyvä Jumala! hän sanoi punaisena ja levottomana, minun on kovin lämmin.

-- Luulenpa, että on kohta keskipäivä, vastasi Febus. -- Aurinko on helteinen. Ei auta muu kuin laskea kaihtimet alas.

-- Ei, ei, huudahti tyttö raukka, -- tarvitsen päinvastoin ilmaa.

Ja kuten hirvi, joka vainuaa koiraparven, hän nousi, juoksi lasiovelle, avasi sen ja syöksähti parvekkeelle.

Febus seurasi häntä vastahakoisesti.

Notre-Damen tori, jolle parveke oli, kuten muistamme, tarjosi tällä hetkellä synkän ja omituisen näyn, joka äkkiä antoi Fleur-de-Lys'n pelolle kauhun luonteen.

Suunnaton väkijoukko, jota riitti pitkälle läheisille kaduillekin, täytti koko torin. Miehen vyötäisten korkuinen muuri, joka ympäröi aukeamaa kirkon edustalla, ei olisi kyennyt pidättämään väkeä tunkeutumasta sinne, jollei sitä olisi suojannut tiheä vartiosotilasketju. Tämän keihäs- ja pyssymetsän turvissa pysyi kirkon edusta tyhjänä. Sisäänkäytävää vartioi kookas, piispan vaakunalla koristettu pertuskamies. Kirkon suuret ovet olivat kiinni, mutta lukemattomat, torille päin olevat ikkunat olivat selkoselällään ja täynnä tuhansia päitä, jotka olivat päällettäin kasattuina kuin kuularöykkiöt tykistöpuistossa.

Tämän väenpaljouden pinta oli harmaa, likainen ja maanvärinen. Näytelmä, jota se odotti, oli ilmeisesti niitä, joiden etuoikeutena on vetää puoleensa väestön likaisin osa. Ei ole sen epämieluisempaa kuin melu, joka lähti tästä muurahaispesästä, joka oli täynnä keltaisia naistenhattuja ja epäjärjestyksessä harottavia hiuksia. Tässä joukossa oli enemmän naurua kuin huutoa, enemmän naisia kuin miehiä.

Silloin tällöin erotti jonkin kimakan äänen yleisestä melusta.

-- -- --

-- Hoi! Mahiet Baliffre! tuollako se hirtetään.

-- Pässinpää! täällä hän tekee katumuksen paitasillaan! ja hyvä Jumala yskii vähän latinaa hänelle päin naamaa! Se suoritetaan aina täällä kahdeltatoista. Jos haluat nähdä hirttämisen, niin mene Grève-torille.

-- Menen sinne sitten.

-- -- --

-- Sanokaahan, hyvä Boucanbry, onko totta, ettei hän halua pappia?

-- Niin sanotaan, hyvä Bechaigne.

-- Sitä pakanaa!

-- -- --

-- Niin on tapana, hyvä herra. Palatsivouti on velvollinen luovuttamaan pahantekijän täysin tuomittuna teloitettavaksi, jos tämä on maallikko, kaupunginvoudille, jos tämä on kirkonmies, piispan kirkollisvirastolle.

-- Kiitän teitä, herrani.

-- -- --

-- Oh! hyvä Jumala! tuota onnetonta! sanoi Fleur-de-Lys.

Tämä ajatus täytti tuskalla katseen, jonka hän loi väkijoukkoon. Kapteeni, jonka mieltä hän kiinnitti paljoa enemmän kuin roskaväki alhaalla torilla, kietaisi takaapäin käsivartensa hänen vyötäisilleen. Tyttö kääntyi anovasti hymyillen.

-- Jättäkää minut Jumalan tähden, Febus! jos äiti tulisi, näkisi hän teidän kätenne!

Samassa löi Notre-Damen kello hitaasti kaksitoista. Väkijoukossa kävi tyydytyksen sorina. Kahdestoista lyönti oli tuskin vaiennut, kun nuo lukemattomat päät alkoivat keinua kuin laineet tuulenpuuskasta, ja torilta, ikkunoista ja katoilta kohosi suunnaton huuto:

-- Tuolla hän on!

Fleur-de-Lys nosti kädet silmilleen, ettei näkisi.

-- Rakkaani, sanoi hänelle Febus, -- ettekö halua käydä sisälle?

-- En, tyttö vastasi; ja nuo silmät, jotka hän äsken sulki pelosta, avasi hän nyt uteliaisuudesta.

Saint-Pierre-aux-Boeufs-kadulta saapui torille kärryt, joita veti roteva normandialainen hevonen ja joita ympäröi joukko ratsastajia, joilla oli sinipunainen, valkealla ristillä varustettu puku. Poliisit raivasivat tietä pyssynperän voimakkailla iskuilla. Kärryjen vieressä ratsasti muutamia oikeuden ja poliisilaitoksen virkamiehiä, jotka tunnettiin mustista puvuistaan ja kömpelöstä asennostaan satulassa. Heidän etunenässään ratsasti mestari Jacques Charmolue.

Noilla kolkoilla kärryillä istui nuori tyttö kädet selän taakse sidottuina ja ilman pappia rinnallaan. Hän oli paitasillaan, ja hänen pitkä musta tukkansa (siihen aikaan oli tapana leikata tukka vasta hirsipuun juurella) valui epäjärjestyksessä hänen puolialastomille olkapäilleen.

Tämän aaltoilevan hiusjoukon keskellä, joka oli kiiltävämpi kuin korpinsulat, näkyi luikertelevan karkea, takkuinen, harmaa köysi, joka kalvoi noita hentoja olkapäitä ja kiertyi tyttö raukan soman kaulan ympärille kuin mato kukalla. Köyden alla hohti vihreillä lasinpalasilla koristettu pieni amuletti, joka hänen oli sallittu pitää sen tähden, ettei kuolemaan meneviltä enää kielletä sellaisia. Ikkunoista katselijat saattoivat kärryjen pohjalla nähdä hänen paljaat jalkansa, joita hän naisellisesta vaistosta koetti kätkeä paitansa alle. Hänen jaloissaan makasi pieni vuohi sidottuna. Tuomittu piteli huolimattomasti hänen ylleen heitettyä paitaansa hampaillaan. Hän näytti vielä tuossa alennustilassaankin kärsivän siitä, että oli näin miltei alastomana kaikkien nähtävänä. Kainous ei ole luotu sellaisia tilanteita varten.

-- Jumalani! huudahti Fleur-de-Lys kapteenille. -- Katsokaahan, kaunis serkkuni! sehän on mustalaistyttö, jolla on vuohi!

Ja hän kääntyi Febuksen puoleen. Tämä katseli kärryjä. Hän oli kalvennut.

-- Mikä mustalaistyttö, jolla on vuohi? hän sanoi änkyttäen.

-- Mitä! virkkoi Fleur-de-Lys; ettekö enää muista?... Febus keskeytti hänet.

-- En tiedä, mitä tarkoitatte.

Hän otti askeleen astuakseen sisälle. Mutta Fleur-de-Lys, jossa sama mustalaistyttö oli hiljattain herättänyt niin voimakasta mustasukkaisuutta, joka nyt uudelleen hiipi hänen mieleensä, loi häneen läpitunkevan ja epäilevän katseen. Hän muisti nyt hämärästi kuulleensa, että muuan kapteeni oli sotkeutunut tämän noidan juttuun.

-- Mikä teitä vaivaa! hän sanoi Febukselle, -- tuo nainen näyttää vaivaavan teitä.

Febus koetti naurahtaa.

-- Minuako! ei vähintäkään! Kaikkea vielä!

-- Jääkää siis, jatkoi tyttö käskevästi, ja katselkaa loppuun saakka.

Onnettoman kapteenin ei auttanut muu kuin jäädä. Häntä rauhoitti hieman se, ettei kuolemaantuomittu nostanut katsettaan kärryjen pohjasta. Se oli todella Esmeralda, sitä ei voinut epäilläkään. Tällä häväistyksen ja onnettomuuden viimeiselläkin portaalla hän oli yhä kaunis. Hänen suuret mustat silmänsä näyttivät vielä suuremmilta hänen poskiensa laihduttua. Hänen kelmeillä kasvoillaan oli puhdas ja ylevä ilme. Hän muistutti entistä itseään niin kuin joku Masaccion madonna Raffaellon madonnaa: hän oli heikompi, hoikempi, laihempi.

Kauhu ja epätoivo oli niin murtanut mustalaistytön, ettei hän näyttänyt välittävän enää mistään muusta kuin kainoudestaan tuossa välinpitämättömyyden ja tylsyyden tilassaan. Hänen ruumiinsa heilahteli kärryjen mukana elottoman tai särkyneen esineen lailla. Hänen katseensa oli synkkä ja mieletön. Hänen silmissään näkyi vielä kyynel, mutta se oli kuin jäätynyt.

Tuo kauhea saattue oli kulkenut väkijoukon halki ilohuutojen ja uteliaitten katseitten keskitse. Omantunnontarkkana historioitsijana on meidän kuitenkin lisättävä, että nähdessään hänet niin kauniina ja hylättynä useat kovasydämisimmistäkin tunsivat sääliä. Rattaat olivat saapuneet kirkon edustalle.

Ne pysähtyivät pääportaalin eteen. Saattue asettui riviin kummallekin sivulle. Väkijoukko vaikeni ja tämän juhlallisen ja painostavan hiljaisuuden vallitessa alkoivat pääportaalin ovenpuoliskot äkkiä kuin itsestään kääntyä vinkuen saranoillaan. Tällöin näkyi avara kirkko koko pituudessaan, suruverhoissa, muutaman kaukana pääalttarilla lepattaen palavan vahakynttilän heikosti valaisemana, aukeavan kuin suuren luolan kita auringonpaisteista toria kohden. Kirkon perällä näkyi absiidin hämärässä suuri hopearisti mustan verhoituksen pohjalla, joka ulottui holvista lattiaan saakka. Kirkko oli tyhjä. Kaukaisissa kuoripenkeissä näkyi kuitenkin epäselvästi muutamia papinpäitä, ja kun suuri ovi avautui, kuului kirkosta juhlallinen, kaikuva ja yksitoikkoinen laulu, josta silloin tällöin läikähti kuolinvirren katkelmia kuolemaantuomitun pään ylle.

"... _Non timebo millia populi cirumdantis me: exsurge, Domine; salvum me fac, Deus!_" [En pelkää, vaikka kansanpaljous minut piirittäisi: nouse, Herra; vapahda minut, Jumalani!]

"... _Salvum me fac, Deus, quoniam intraverunt aquae usque ad animam meam_." [Vapahda minut, Jumalani, sillä vedet ovat tunkeutuneet minun sieluuni saakka.]

"... _Infixus sum in limo profundi; et non est substantia_." [Olen vajonnut syvyyden liejuun; eikä ole kestävää pohjaa.]

Samalla aloitti kuorosta erillään muuan toinen ääni pääalttarin portailta surumielisen uhrirukouksen:

"_Qui verbum meum audit, et credit ei qui misit me, habet vitam aeternam et in judicium non venit; sed transit a morte in vitam_." [Joka kuulee minun sanani ja uskoo häneen, joka minut lähetti, hän perii iankaikkisen elämän eikä joudu tuomiolle, vaan astuu kuolemasta elämään.]

Tämä laulu, jota joukko hämäräänsä hautautuneita ukkoja etäällä kaiutti tämän kauniin olennon ylitse, joka uhkui nuoruutta ja elämää ja jota kevään tuulahdus hyväili ja auringonloiste ympäröi, oli kuolinmessu.

Väkijoukko kuunteli sitä hartaana.

Onnettoman tytön kasvoilla kuvastui kauhu ja hänen katseensa ja ajatuksensa tunkeutuivat kirkon pimeään sisustaan. Hänen valkeat huulensa liikkuivat kuin rukouksessa, ja kun pyövelinapulainen lähestyi häntä auttaakseen häntä rattailta alas, hän kuuli hänen kuiskailevan useaan kertaan sanaa: _Febus_.

Hänen kätensä päästettiin siteistä ja hänen annettiin astua maahan vuohen seuraamana, joka myös oli vapautettu ja määki ilosta tuntiessaan itsensä vapaaksi, ja hän sai paljain jaloin astua kiveystä pitkin pääportaalin portaille saakka. Köysi, joka oli hänen kaulassaan, laahasi hänen jäljessään. Oli kuin käärme olisi seurannut häntä.

Tällöin taukosi laulu kirkossa. Suuri kultaristi ja pitkä jono vahakynttilöitä lähti liikkeelle hämärästä. Kuului kirjavapukuisten sveitsiläisten sotilaitten pertuskain kalinaa, ja hetken päästä näyttäytyi kuolemaantuomitulle ja kansanjoukolle pitkä saattue pappeja messupaidoissa ja diakoneja dalmatikoissa astellen laulaen ja juhlallisin askelin kuolemaantuomittua kohden. Mutta hänen katseensa kiintyi siihen pappiin, joka kulki etunenässä, heti ristinkantajan takana.

-- Oh! sanoi hän hiljaa ja väristen, taas hän! pappi!

Se oli todellakin arkkidiakoni. Hänen vasemmalla puolellaan oli alilukkari ja oikealla ylilukkari virkasauva kädessään. Hän kulki pää taapäin taipuneena, silmät avoimina ja jäykkinä, laulaen voimakkaalla äänellä:

"_De ventre inferi clamavi, et exaudisti vocem meam. Et profecisti me in profumdum in corde maris, et flumen circumdedit me_." [Minä huusin helvetin syvyyksistä, ja sinä kuulit minun ääneni ja syöksit minut alas syvyyteen, meren sydämeen, ja tulva peitti minut.]

Kun arkkidiakoni ilmestyi päivänvaloon pääportaalin suippokaaren alle pukeutuneena väljään hopeakudoskaapuun, jossa oli musta risti, hän oli niin kalpea, että yksi ja toinen väkijoukosta arveli häntä yhdeksi kuorin hautakivillä polvistuvista marmoripiispoista, joka oli noussut pystyyn ja tullut tänne ottamaan haudan kynnyksellä vastaan kuolemaan menijää.

Tämä itse oli yhtä kalpea ja patsasmainen. Hän oli tuskin huomannut, että hänen käteensä oli asetettu painava, palava vahakynttilä; hän ei ollut kuullut kirjurin kimeällä äänellä lukevan katumuksenteon sanamuotoa; kun hänen käskettiin vastata _Amen_, oli hän vastannut _Amen_. Vasta kun hän näki papin viittaavan hänen vartijoitaan vetäytymään taaemmaksi ja yksinään lähestyvän häntä, palasi häneen kipinä elämää ja voimaa.

Silloin hän tunsi veren kohoavan päähänsä, ja harmin kipinä syttyi tuossa jo jäykistyneessä ja kylmenneessä sielussa.

Arkkidiakoni lähestyi häntä hitaasti. Tänä kauheana hetkenäkin näki tyttö papin palavan katseen tarkastelevan hänen alastomuuttaan himollisena, mustasukkaisena ja halukkaana. Sitten hän sanoi tytölle korkealla äänellä:

-- Neito, oletko rukoillut Jumalalta anteeksi vikojasi ja puutteitasi?

Hän kumartui tytön puoleen ja lisäsi (katsojat luulivat hänen kuuntelevan hänen viimeistä rippiään):

-- Tahdotko kuulua minulle? Voin vielä pelastaa sinut! Tyttö katsoi häneen kiinteästi:

-- Mene pois, paholainen, tai minä paljastan sinut! Papin huulille ilmaantui kamala hymy.

-- Sinua ei uskottaisi. -- Sinä vain lisäisit häväistyksen rikokseesi. -- Vastaa pian! tahdotko kuulua minulle?

-- Mitä olet tehnyt minun Febukselleni?

-- Hän on kuollut, sanoi pappi.

Samalla kurja arkkidiakoni kohotti koneellisesti päätään ja näki torin toisessa päässä Gondelaurier'n talon parvekkeella kapteenin seisovan Fleur-de-Lys'n vieressä. Hän horjahti, vei käden silmiensä ylle, katsahti vielä kerran, mutisi kirouksen ja hänen kasvonpiirteensä kouristuivat rajusti.

-- No niin! kuole siis! hän sanoi hampaittensa välitse. Kukaan ei saa sinua.

Ja kohottaen kätensä mustalaistytön ylitse huudahti hän haudanomaisella äänellä:

-- _I nunc, anima anceps, et sit tibi Deus misericors!_ [Mene nyt, syntinen sielu, ja olkoon sinulle Jumala armollinen!]

Ne olivat ne kauheat sanat, joilla tämä synkkä toimitus oli tapana päättää. Se oli sovittu merkki papin ja pyövelin kesken. Kansa lankesi polvilleen.

-- _Kyrie eleison_ [Herra, armahda meitä!], sanoivat portaalin suippokaaren alle jääneet papit.

-- _Kyrie eleison_, toisti kansanjoukko äänten sorinalla, joka kohisi kaikkien päitten ylitse kuin myrskyävän meren pauhu.

-- _Amen_, sanoi arkkidiakoni.

Hän käänsi kuolemaantuomitulle selkänsä, hänen päänsä painui rintaa vasten, hän asetti käsivartensa ristiin, astui pappissaattueensa luo, ja hetken päästä hänen nähtiin katoavan ristien, kynttiläin ja kaapujen kera tuomiokirkon hämäriin holveihin; ja hänen kaikuva äänensä häipyi vähitellen kuoriin näitä epätoivoisia sanoja laulaen:

_Omnes qurgites tui et fluctus tui super me transierunt!_ [Kaikki sinun hyökysi ja virtasi syöksyivät ylitseni!]

Kuului vain sveitsiläisten pertuskain kumean kalinan kaiku, joka muistutti kuolemaantuomitun viimeisiä hetkiä mittaavan kellon lyöntejä, ja sekin kuoli vähitellen kirkon laivan pylvästöihin.

Notre-Damen ovet olivat yhä auki, ja kirkon sisusta näkyi tyhjänä, autiona, suruverhoisena, valottomana ja äänettömänä.

Kuolemaantuomittu seisoi liikahtamatta paikallaan odottaen, että hänet vietäisiin pois. Erään oikeudenpalvelijan täytyi mennä nykäisemään mestari Charmolueta, joka koko toimituksen ajan oli ollut syventyneenä tuon pääportaalin korkokuvan tarkasteluun, joka toisten mielestä esittää Abrahamin uhria, toisten viisasten kiven toimintaa ja jossa enkeli kuvaa aurinkoa, puupino tulta ja Abraham käsityöläistä.

Hänen oli työlästä irroittua tuosta mielenkiintoisesta mietiskelystä, mutta viimein hän kääntyi, ja hänen viittauksestaan lähestyi kaksi keltapukuista miestä, pyövelinapulaiset, mustalaistyttöä sitoakseen jälleen hänen kätensä.

Sinä hetkenä, jolloin tuon onnettoman uudelleen piti astua kärryille ja matkata viimeiselle pysähdyspaikalleen, heräsi hänessä ehkä epätoivoinen elämänhalu. Hän kohotti punertavat ja kuivat silmänsä kohden taivasta, aurinkoa ja sinisten kolmioiden ja puolisuunnikkaiden leikkelemiä hopeaisia pilviä, sitten hän katsoi ympärilleen, maahan, väkijoukkoon, taloihin. Äkkiä, toisen keltapukuisista sitoessa hänen käsiään, hän päästi kauhean kirkaisun, ilonkirkaisun. Kaukana torin kulmauksessa sijaitsevalla parvekkeella hän oli nähnyt hänet, rakastettunsa Febuksen, toisen elämänsä! Tuomari oli valehdellut! pappi oli valehdellut! hän se oli, sitä ei voinut epäillä, hän oli siellä kauniina, ilmielävänä, loistavaan pukuunsa pukeutuneena, töyhtö hatussa, miekka vyöllä!

-- Febus! hän huusi, Febukseni!

Ja hän tahtoi rakkaudessaan ja ihastuksessaan ojentaa vapisevat käsivartensa häntä kohden, mutta ne olivat sidotut.

Silloin hän näki kapteenin rypistävän kulmakarvojaan, kauniin, nuoren, hänen käsivarteensa nojaavan tytön katsovan häntä huulilla halveksiva ilme ja kiukkuisin katsein; sitten Febus lausui jonkin sanan, joita hän ei kuullut, ja molemmat katosivat kiireesti parvekkeen lasioven taakse, joka sulkeutui.

-- Febus! hän huusi menehtyen, uskotko sinä sen? Kummallinen ajatus nousi samassa hänen mieleensä. Hän muisti, että hänet oli tuomittu kuolemaan Febus de Châteaupers'in murhasta.

Siihen asti hän oli kestänyt kaikki. Mutta tämä viimeinen isku oli liian ankara. Hän kaatui tajuttomana maahan.

-- Käykää käsiksi, sanoi Charmolue, kantakaa hänet kärryille ja lopetetaan tämä juttu!

Kukaan ei tähän saakka ollut huomannut portaalin päällä sijaitsevain kuningaspatsaiden rivistössä erästä omituista katsojaa, joka oli seurannut kaikkea, mitä oli tapahtunut, niin liikahtamattomana, kaula niin kurkotettuna ja kasvot niin muodottomina, että jollei hänellä olisi ollut puoliksi punaista, puoliksi sinipunaista pukua, häntä olisi voinut luulla yhdeksi noista kivikummituksista, joiden kitojen kautta tuomiokirkon pitkät vesitorvet jo kuusisataa vuotta ovat vuodattaneet vetensä. Tältä katsojalta ei ollut mitään jäänyt huomaamatta, mitä kello kahdentoista jälkeen oli tapahtunut Notre-Damen portaalin edessä. Heti ensi hetkenä hän oli kenenkään huomaamatta sitonut lujasti erääseen pylvääseen tukevan, solmuilla varustetun köyden, jonka pää ulottui maahan asti. Sen tehtyään hän asettui rauhallisesti katselemaan ja vihelsi silloin tällöin, kun joku mustarastas lensi hänen ohitseen. Äkkiä samana hetkenä, jolloin pyövelin apulaiset ryhtyivät panemaan täytäntöön Charmoluen tyyntä käskyä, hän astuu pengermän reunan yli ja tarttuu köyteen käsin, jaloin ja polvin; sitten nähdään hänen luisuvan pitkin portaalla kuin ruutua pitkin virtaava vesipisara, juoksevan pyöveleitä kohden nopeasti kuin katolta putoava kissa, lyövän heidät maahan kahdella valtavalla nyrkiniskulla, nostavan mustalaistytön yhdellä kädellä, kuin lapsi nostaa nukkensa, ja lennähtävän yhdellä ainoalla hyppäyksellä kirkkoon saakka, kohottaen neidon päänsä yli ja huutaen kauhealla äänellä:

-- Turvapaikka!

Kaikki tapahtui niin nopeasti, että jos olisi ollut yö, olisi voinut nähdä sen yhden leimauksen valossa.

-- Turvapaikka! turvapaikka! toisti kansanjoukko, ja tuon kymmentuhantisen joukon kättentaputus sai Quasimodon ainoan silmän ilosta ja ylpeydestä välähtämään.

Tämä pauhu sai kuolemaantuomitun virkoamaan. Hän avasi silmänsä ja katsahti Quasimodoon sulkien ne jälleen nopeasti aivan kuin pelastajansa säikäyttämänä.

Charmolue seisoi hölmistyneenä, samoin pyövelit ja koko saattue. Notre-Damen muurien sisällä oli tuomittu todella loukkaamaton. Tuomiokirkko oli turvapaikka. Inhimillinen oikeus ei ulottunut sen kynnyksen sisäpuolelle.

Quasimodo oli pysähtynyt pääportaalin alle. Hänen suuret jalkansa näyttivät tanakasti nojaavan kirkon kivilattiaan kuin raskaat romaaniset pylväät. Hänen suuri tuuheatukkainen päänsä oli olkapäiden välissä kuin leijonalla, jolla on harja, mutta ei kaulaa. Hän piteli tuota värisevää tyttöä kuin valkeata verhoa käsnäisillä käsillään; mutta hän kantoi häntä niin hellävaroen kuin olisi pelännyt särkevänsä tai tahrivansa hänet. Hän näytti tuntevan, että siinä oli jotain hienoa, erikoista ja kallisarvoista, joka oli tehty toisia käsiä varten kuin hänen. Toisinaan näytti siltä, kuin hän ei olisi uskaltanut henkäykselläänkään koskea häneen. Sitten hän otti äkkiä suojelevasti hänet käsivarsilleen, painoi hänet rintaansa vasten kuin oman aarteensa, kuin äiti olisi tehnyt lapselleen; hänen hiidensilmänsä suuntautui tyttöön tulvillaan hellyyttä, surua ja sääliä ja kohosi sitten äkkiä salamoiden. Silloin naiset nauroivat ja itkivät ja kansanjoukko osoitti myrskyistä suosiota, sillä tällä hetkellä oli Quasimodo todella tavallaan kaunis. Hän oli kaunis, tuo orpo, tuo löytölapsi, tuo hylkiö, hän tunsi itsensä korkeaksi ja väkeväksi, hän katsoi kasvoista kasvoihin tuota yhteiskuntaa, josta hänet oli erotettu ja jonka toimiin hän niin voimallisesti oli sekaantunut, tuota inhimillistä oikeutta, jolta hän oli temmannut saaliin, kaikkia noita tiikereitä, joiden oli pakko lipoa huuliaan, noita vahteja, tuomareita, pyöveleitä, koko tuota kuninkaan mahtia, jonka hän, alhaisin, oli Jumalan avulla murtanut.

Ja lisäksi oli jotain liikuttavaa tuossa suojeluksessa, jonka niin muodoton olento oli antanut niin onnettomalle, tuossa pelastuksessa, jolla Quasimodo oli vapauttanut kuolemaantuomitun. Siinä kosketti ja tuki luonnon ja yhteiskunnan kaksi kurjinta olentoa toisiaan.

Muutaman voitonriemuisen hetken kuluttua Quasimodo oli kuitenkin äkkiä rientänyt kirkkoon taakkoineen. Kansa, joka pitää sankaritöistä, etsi häntä silmillään hämärästä kirkonlaivasta pahoillaan siitä, että hän oli niin pian väistynyt sen suosionosoituksilta. Äkkiä nähtiin hänen tulevan näkyviin Ranskan kuninkaitten patsasrivin toisesta päästä ja juoksevan sen viertä mielipuolen tavoin kantaen saalistaan kohotetuilla käsivarsillaan ja huutaen: -- Turvapaikka! Kansanjoukko puhkesi uudelleen suosionosoituksiin. Päästyään pylväistön päähän hän katosi taas kirkon sisälle. Hetken päästä hän näyttäytyi uudelleen ylemmällä pengermällä, mustalaistyttö yhä käsivarsillaan, juosten yhä kuin hullu ja huutaen: -- Turvapaikka! Ja kansanjoukko osoitti suosiotaan. Vihdoin ilmaantui hän kolmannen kerran suuren kellon tornin juurelle; oli kuin hän olisi siellä ylpeänä näyttänyt koko kaupungille sitä, jonka oli pelastanut, ja hänen jyrisevä äänensä, tuo ääni, jota niin harvoin kuultiin ja jota hän itse ei kuullut koskaan, toisti kolme kertaa raivolla, joka tuntui kohoavan pilviin saakka: -- Turvapaikka! turvapaikka! turvapaikka!

-- Hyvä! hyvä! huusi väkijoukko alhaalla, ja nämä valtavat suosionhuudot ihmetyttivät joen toisella puolella Grève-torille kerääntynyttä väkijoukkoa ja erakkoa, joka herkeämättä odotti katse hirsipuuhun kiinnitettynä.

YHDEKSÄS KIRJA

I. Kuumeessa

Claude Frollo ei ollut enää silloin Notre-Damessa, kun hänen ottopoikansa niin äkkiarvaamatta katkaisi sen kohtalokkaan solmun, johon onneton arkkidiakoni oli sitonut mustalaistytön ja itsensä. Päästyään sakaristoon hän oli riuhtaissut yltään messupaidan, kaavun ja kasukan, heittänyt ne ällistyneen kirkonpalvelijan käsiin, kiiruhtanut ulos luostariin johtavan oven kautta, käskenyt erään soutajan viemään hänet Seinen toiselle rannalle ja painautunut Yliopiston mäkisille kaduille, tietämättä minne mennä ja kohdaten joka askeleella joukoittain miehiä ja naisia, jotka hyväntuulisina kiiruhtivat Pont Saint-Micheliä kohden toivoen _vielä saapuvansa ajoissa_ Grève-torille nähdäkseen noitaa hirtettävän; hän oli harhaillut kalpeana ja hämmentyneenä, sokeampana ja arempana kuin irti päässyt huuhkaja, jota keskellä päivää parvi poikia ajaa takaa. Hän ei tiennyt enää, missä hän oli, mitä ajatteli, uneksiko. Hän asteli, kiiruhti, juoksi mitä katua sattui, valitsematta, alati Grèven ajamana, tuon kauhean Grèven, jonka hän hämärästi tunsi olevan takanaan.

Hän riensi siten Sainte-Genevieve-mäkeä alas ja astui vihdoin ulos kaupungista Porte Saint-Victorin kautta. Hän jatkoi pakoaan niin kauan kuin näki taakseen vilkaistessaan Yliopiston tornirivin ja etukaupungin talot; mutta kun vihdoin muuan notkelma painoi tuon kirotun Pariisin hänen näköpiirinsä taakse, kun hän saattoi luulla olevansa sadan peninkulman päässä siitä maaseudulla, erämaassa, hän pysähtyi ja hänestä tuntui siltä kuin hän hengittäisi keveämmin.