Part 26

-- Sinä olet sankarin miekka. Minä rakastan kapteeniani. Febus käytti taas tilaisuutta hyväkseen painaakseen hänen kauniille taipuneelle kaulalleen suudelman, joka sai tytön säpsähtämään ja punastumaan kirsikan heleäksi. Pappi puri hammasta pimeässä.

-- Febus, jatkoi mustalaistyttö, -- sallikaa minun pyytää teiltä jotakin. Astelkaahan vähän, että oikein näen teidän komeutenne ja kuulen kannustenne kilinän. Miten kaunis te olettekaan!

Kapteeni nousi tehdäkseen hänelle mieliksi noituen häntä tyytyväisenä hymyillen:

-- Olettepa lapsellinen! -- Mutta oletteko nähnyt minua juhlapuvussa?

-- Oh! en, vastasi tyttö.

-- Se vasta on kaunis!

Febus istuutui jälleen hänen viereensä, mutta paljon lähemmäksi kuin ennen.

-- Kuulkaahan, rakkaani... Mustalaistyttö sipaisi häntä muutaman kerran keveästi suulle sievällä kätösellään, veitikkamaisen suloisen ja hilpeän lapsellisesti.

-- Ei, ei, en tahdo kuulla. Rakastatteko minua? Tahdon, että sanotte minulle, rakastatteko minua.

-- Rakastanko teitä, elämäni enkeli! huudahti kapteeni notkistaen toisen polvensa. Elämäni, vereni, sieluni, kaikki on sinun, kaikki sinua varten. Minä rakastan sinua, enkä ole rakastanut ketään muuta kuin sinua.

Kapteeni oli jo niin monta kertaa samanlaisissa tilanteissa toistanut tämän lauseen, että hän lasketti sen yhteen hengenvetoon muistin pettämättä. Tämän intohimoisen tunnustuksen kuullessaan kohotti mustalaistyttö enkelimäisen autuaan katseensa kohden likaista kattoa, joka teki taivaan virkaa.

-- Oh! kuiskasi hän, -- kunpa saisi kuolla tällaisena hetkenä! Febus katsoi tämän "hetken" sopivaksi uuden suudelman ryöstämiseen, joka kidutti kurjaa arkkidiakonia loukossaan.

-- Kuolla! huudahti rakastunut kapteeni. -- Mitä sanottekaan; kaunis enkelini? Nythän on elettävä, tai sitten oli Jupiter vain jätkä! Kuolla niin suloisen hetken alussa! Hitto vie, te laskette leikkiä! -- Ei, ei niin. -- Kuulkaahan, rakas Similar... Esmeralda... Anteeksi, mutta teillä on niin kummallinen saraseeninimi, etten saa siitä tolkkua. Se on pensaikko, johon takerrun kiinni.

-- Hyvä Jumala, sanoi tyttö raukka, -- ja minä kun luulin, että se on soma harvinaisuutensa vuoksi! Mutta koska se ei teitä miellytä, nimitän itseäni tästä lähtien Gotoniksi.

-- Ah! älkää itkekö niin vähästä, kaunoiseni! se on nimi, johon täytyy tottua, siinä kaikki. Kun vain saan sen kunnolleen mieleeni, luistaa se aivan itsestään. -- Kuulkaa siis, rakas Similar, minä ihailen teitä intohimoisesti. Minä rakastan teitä todella ihmeellisesti. Tiedän erään tyttösen, joka sentähden on haljeta raivosta...

Tyttö keskeytti hänet mustasukkaisena:

-- Kuka?

-- Mitäpä se meitä liikuttaa? sanoi Febus. -- Rakastattehan minua?

-- Oh!... sanoi tyttö.

-- No niin! mitäpä muusta. Tekin saatte nähdä, miten minä teitä rakastan. Pistäköön minut suurpiru Neptunus kolmihaaraansa, jollen tee teistä onnellisinta olentoa maailmassa. Hankimme pienen, sievän asunnon jostakin. Minä annan jousimiesteni pitää paraatia ikkunaisi alla. Heillä on kaikilla hevoset ja he pilkkaavat kapteeni Mignonin miehiä. Siinä on jousimiehiä, pertuskamiehiä ja pyssymiehiä. Minä vien teidät pariisilaisten sotilastarkastukseen Rullyn kentälle. Se on komeata. Kahdeksankymmentä tuhatta miestä aseissa; kolmekymmentä tuhatta välkkyvää haarniskaa, panssaripaitaa tai rintavarustusta, kuusikymmentäseitsemän rykmentinlippua; parlamentin, tiliviraston, jalomielisten aarteen ja valtionrahaston varustamat ratsasliput; oikea hiivatin meteli! Vien teidät katsomaan kuninkaallisen palatsin leijonia, jotka ovat villipetoja. Kaikki naiset pitävät niistä.

Tyttö oli jo jonkin hetken ollut vaipuneena suloisiin ajatuksiinsa, uneksien hänen äänensä sointua kuunnellen, tarkkaamatta sanojen merkitystä.

-- Oh! te tulette onnelliseksi, jatkoi kapteeni, ja samalla hän hiljaa aukasi mustalaistytön vyön.

-- Mitä te teette? sanoi tyttö elostuen. Tämä kosketus oli herättänyt hänet unelmistaan.

-- En mitään, vastasi Febus. Sanoin vain, että teidän tulee ottaa pois koko tämä hupsu katuvaatetus, kun olette minun kanssani.

-- Kun olen teidän kanssanne, Febukseni! sanoi tyttö hellästi.

Hän kävi taas miettiväksi ja äänettömäksi.

Kapteeni kietoi hänen lempeydestään rohkaistuneena kätensä hänen vyötäisilleen, hänen ollenkaan vastustelematta, ja alkoi hiljalleen päästellä auki tyttöraukan kureliiviä saattaen hänen puseronsa sellaiseen epäjärjestykseen, että huohottava pappi näki mustalaistytön kauniin, paljaan olkapään pistävän esiin harsosta kuin taivaanrannan usvasta nousevan kuun.

Tyttö antoi Febuksen jatkaa. Hän ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Rohkean kapteenin silmät kiiluivat. Äkkiä kääntyi tyttö hänen puoleensa:

-- Febus, sanoi hän äänessään ääretön rakkauden tuntu, -- opeta minulle uskontoasi.

-- Uskontoani! huudahti kapteeni purskahtaen nauruun. -- Minunko pitäisi opettaa teille uskontoani! Tuli ja leimaus! Mitä te minun uskonnollani teette?

-- Kun menemme naimisiin, vastasi tyttö. Kapteenin kasvot osoittivat yhtaikaa hämmästystä, ylenkatsetta, välinpitämättömyyttä ja himollisuutta.

-- Ohoh! sanoi hän, naimisiinko?

Mustalaistyttö kalpeni ja hänen päänsä painui surullisena rinnoille.

-- Rakas kaunoiseni, jatkoi Febus hellästi, -- mitä hullutusta se on? Mitä naimisista! Ollaanko silti vähemmän rakkaita, jollei sopoteta latinaa papin edessä.

Puhuessaan näin hellimmällä äänellään hän oli painautunut niin lähelle mustalaistyttöä kuin pääsi, hänen hyväilevät kätensä olivat kietoutuneet tuon hennon ja solakan vartalon ympärille, hänen silmänsä paloivat yhä halukkaampina, ja kaikesta päättäen lähestyi herra Febus ilmeisesti niitä hetkiä, jolloin itse Jupiterkin tekee sellaisia hullutuksia, että kunnon Homeroksen on pakko kutsua pilvi hänen verhokseen.

Dom Claude näki kuitenkin kaikki. Ovi oli kyhätty ohuista, lahonneista rimoista, joiden suurten rakojen läpi hänen petolinnunsilmänsä hyvin saattoivat nähdä. Tuo tummaverinen ja tanakkarakenteinen pappi, joka tähän saakka oli ollut tuomittuna luostarin ankaraan siveyteen, samalla vavahteli ja kiehui tämän öisen, nautinnokkaan rakkauskohtauksen nähdessään. Tuo nuori, puoliksi riisuttu tyttö tuolla tavoin nuoren, hehkuvan miehen vallassa sai veren virtaamaan sulana lyijynä hänen suonissaan. Hänessä liikkui jotain tavatonta. Hänen katseensa tunkeutui himokkaan mustasukkaisena kaikkien noiden auenneitten neulojen alle. Ken tällä hetkellä olisi nähnyt tuon onnettoman kasvot painautuneina madonsyömää ovea vasten, olisi luullut näkevänsä tiikerin, joka häkkinsä raoista katseli gasellia syövää shakaalia. Hänen silmänsä liekehtivät kuin kynttilät ovenraoista.

Äkkiä riisui Febus nopealla liikkeellä mustalaistytön puseron. Lapsiraukka, joka oli istunut kalpeana ja uneksivana, hätkähti kuin unesta herännyt. Hän riuhtasi itsensä irti terhakan upseerin käsistä ja luoden silmäyksen alastomaan poveensa ja olkapäihinsä punastuneena, hämillään ja mykkänä häpeästä hän risti kauniit käsivartensa rintansa suojaksi. Ilman tuota punastusta hänen poskillaan olisi luullut näkevänsä kuvapatsaan viattomuuden. Hän oli luonut silmänsä alas.

Kapteenin liike oli paljastanut myös amuletin, joka riippui hänen kaulassaan.

-- Mikä tämä on? kysyi Febus käyttäen tätä tekosyytä hyväkseen lähentyäkseen uudelleen tuota kaunista olentoa, jonka hän oli säikäyttänyt.

-- Älkää koskeko siihen! vastasi tyttö kiihkeästi, -- se on minun suojelijani. Se auttaa kerran minua löytämään vanhempani, jos pysyn sen arvoisena. Oh! antakaa minun olla, herra kapteeni! Armoa, herra Febus! Antakaa minulle puseroni!

Febus vetäytyi pois ja sanoi kylmällä äänellä:

-- Oh! neiti, näen selvästi, että ette rakasta minua!

-- Minäkö en rakastaisi teitä! huudahti onneton lapsiraukka kietoen samalla kätensä kapteenin kaulaan ja pakottaen hänet istuutumaan viereensä. -- Minäkö en rakastaisi sinua, Febukseni! Mitä sanotkaan, sinä ilkimys, särkeäksesi sydämeni? Oh! niin! ota minut! ota kaikki! tee mitä tahdot minulle! Olen sinun. Mitä välitän amuletista! mitä välitän äidistä! sinä olet minun äitini, koska sinua rakastan! Febus, rakas Febukseni, näetkö minut? tässä olen, katso minua. Olen sinun pikku tyttösesi, ethän suinkaan työnnä minua pois, kun itse tulen luoksesi. Sieluni, elämäni, ruumiini, koko olentoni, kaikki on sinun, kapteenini! No niin, ei mennä naimisiin, se on sinusta ikävää. Ja mikä minä sitten olen? kurja katuojan tyttö, kun sinä, Febukseni, olet aatelismies. Kylläpä olisikin kaunista! tanssijatar naimisiin upseerin kanssa! olinpa hupsu! Ei, Febus, ei, minä olen sinun rakastajattaresi, sinun huvittajasi, kun haluat, tyttö, joka olen sinun, siihen minä kelpaan, tahrattuna, halveksittuna, kunniattomana, mutta mitä siitä! kunhan rakastat minua! Olen maailman ylpein ja iloisin nainen. Ja kun tulen vanhaksi tai rumaksi, Febus, kun en enää ole kyllin hyvä teitä rakastamaan, sallittehan, korkea-arvoinen herra, minun palvella teitä. Toiset kirjailevat teidän olkavyönne. Minä pidän niistä palvelijana huolen. Te annatte minun kiilloittaa kannuksianne, harjata asetakkianne ja puhdistaa ratsastussaappaitanne. Sallittehan sen, Febukseni? Ja ota minut, Febus! Katso, kaikki tämä on sinun, rakasta vain minua! Me mustalaistytöt kaipaamme ilmaa ja rakkautta.

Ja hän kietoi käsivartensa upseerin kaulaan, hän katsoi hänen silmiinsä rukoilevasti ja hymyillen kauniisti kyyneltensä lomitse, hänen pehmeä povensa painautui Febuksen asetakin kovia koruompeluksia vasten. Ja hänen kaunis, puolialaston vartalonsa kiertyi hänen polvilleen. Hurmautunut kapteeni painoi hehkuvat huulensa noille kauniille afrikkalaisille olkapäille.

Katse haipuneena kattoon ja sähköisesti taaksepäin taipuneena värähteli tyttö näistä suudelmista.

Äkkiä hän näki Febuksen pään yllä toisen pään, tuhkanharmaat vihertävät, kouristuksen vääristämät piirteet ja katseen kuin tuomitulla. Tämän pään vieressä oli käsi, joka piteli tikaria. Nämä kasvot ja käsi olivat papin. Hän oli murtanut oven ja seisoi nyt siinä. Febus ei voinut nähdä häntä. Tyttö jähmettyi liikkumattomaksi, jäykäksi ja mykäksi tästä kauheasta näystä aivan kuin kyyhkynen, joka kohottaa päätään juuri silloin, kun merikotka katsoo pyöreine silmineen sen pesään.

Hän ei saanut äännähdystäkään suustaan. Hän näki tikarin iskevän Febusta ja kohoavan höyryävänä. -- Kirous! sanoi kapteeni ja hervahti arkulle. Tyttö pyörtyi.

Sinä hetkenä, jona hänen silmänsä sulkeutuivat, jolloin hänen tuntonsa hävisi, ehti hän tuntea huulillaan kuin tulen kosketuksen, suudelman, joka oli polttavampi kuin pyövelin tulinen rauta.

Tullessaan jälleen tuntoihinsa oli hänen ympärillään vartiosotilaita; verissään olevaa kapteenia kannettiin pois; pappi oli kadonnut; ikkuna huoneen perällä joelle päin oli selko selällään; oli löydetty viitta, jonka luultiin kuuluvan kapteenille; ja hän kuuli sanottavan ympärillään:

-- Noita on murhannut kapteenin.

KAHDEKSAS KIRJA

I. Kuihtuneeksi lehdeksi muuttunut kultaraha

Gringoire ja koko Ihmeiden piha oli kuolettavan levottomuuden vallassa. Kokonaiseen kuukauteen ei ollut tiedetty mitään siitä, mitä Esmeraldalle oli tapahtunut, mikä suuresti huolestutti Egyptin herttuaa ja hänen kulkuriystäviään, eikä miten hänen vuohensa oli käynyt, mikä sitäkin enemmän huolestutti Gringoirea. Eräänä iltana oli mustalaistyttö kadonnut eikä sen jälkeen ollut antanut mitään elonmerkkiä itsestään. Kaikki etsiskelyt olivat olleet tuloksettomia. Jotkut kiusantekijät olivat sanoneet Gringoirelle nähneensä tytön Saint-Michel-sillan seutuvilla erään upseerin seurassa; mutta tämä mustalaistapaan vihitty aviomies oli epäilevä filosofi ja hän tiesi muuten paremmin kuin kukaan muu, miten neitseellinen hänen vaimonsa oli. Hän oli saanut nähdä, mikä horjumaton siveys oli seurauksena noista kahdesta voimasta, amuletista ja mustalaistytön kainoudesta, ja hän oli matemaattisesti laskenut tämän puhtauden vastustuksen toiseen voimaan nähden. Siinä suhteessa hän tunsi itsensä täysin rauhalliseksi.

Mutta hänenkin oli mahdotonta selittää tytön katoamista. Se tuotti hänelle syvää surua. Hän olisi laihtunut, jos se vielä olisi ollut hänelle mahdollista. Hän oli murheessaan unohtanut kaiken muun, yksin kirjalliset harrastuksensakin, yksin suuren teoksensakin _De figuris regularibus et irregularibus_ [Säännöllisistä ja säännöttömistä kuvioista], jonka hän aikoi painattaa ensimmäisillä rahoilla, mitkä irti saisi. (Sillä hän ihaili kiihkeästi kirjapainotaitoa siitä lähtien, kun oli nähnyt Hugues de Saint-Victorin _Didascalon_in painettuna Vindelin Speierilaisen kuuluisilla kirjasimilla.)

Kulkiessaan eräänä päivänä murheellisena vankilan ohi hän näki väkijoukon kerääntyneenä Oikeuspalatsin erään portin edustalle.

-- Mitä siellä on? kysyi hän eräältä nuorelta mieheltä, joka astui siitä ulos.

-- En tiedä, herrani, vastasi mies. -- Sanotaan, että siellä tuomitaan erästä naista, joka on murhannut santarmin. Koska näyttää siltä, että on ollut noituutta pelissä, ovat piispa ja kirkollisvirasto puuttuneet asiaan, ja veljeni Josas'n arkkidiakoni ottaa siihen innolla osaa. Halusin juuri puhutella häntä, mutta en päässyt hänen luokseen tungoksen takia, mikä harmittaa minua suuresti, sillä tarvitsen rahaa.

-- Ah, herraseni, sanoi Gringoire, -- olisinpa halukas tarjoamaan sitä teille; mutta jos housuntaskuni ovat puhki, eivät siihen ainakaan rahat ole olleet syynä.

Hän ei uskaltanut sanoa tuolle nuorelle miehelle, että hän tunsi hänen veljensä arkkidiakonin, jota hän ei ollut käynyt tervehtimässä kirkossa tapahtuneen kohtaamisen jälkeen, mikä laiminlyönti häntä suuresti hävetti.

Ylioppilas meni matkoihinsa, ja Gringoire nousi väkijoukon mukana ylös portaita, jotka johtivat suursaliin. Hän arveli, ettei mikään ollut niin omiaan haihduttamaan surumielisyyttä kuin oikeusjuttu, niin huvittavalta tuntui hänestä typeryys, jota tuomarit tavallisesti osoittivat. Väkijoukko, johon hän oli tunkeutunut, liikkui ja töniskeli äänetönnä. Hitaan ja ikävän liikunnan jälkeen pitkässä, hämärässä käytävässä, joka mutkitteli palatsissa kuin tuon vanhan rakennuksen suolistona, pääsi hän viimein matalan oven kautta saliin, jota hän pituutensa vuoksi saattoi tarkastaa väkijoukon päiden ylitse.

Sali oli suuri ja hämärä, mikä sai sen näyttämään sitäkin suuremmalta. Ilta oli jo tulossa; korkeista suippokaari-ikkunoista tunkeutui vain hämärä valojuova, joka sammui ennen kuin ehti kattoholviin, mahtavaan hirsiristikkoon, jonka tuhannet veistetyt kuvat näyttivät liikkuvan pimeässä. Siellä täällä pöydillä paloi jo kynttilöitä, jotka valaisivat paperipinkkojen ylle kumartuneitten kirjurien päitä. Salin etuosa oli täynnä yleisöä; oikealla ja vasemmalla oli pöytien ääressä asianajajia; perällä olevalla korokkeella istui joukko tuomareita, joiden taaimmaiset rivit häipyivät pimeään; liikkumattomia ja synkkiä kasvoja. Seinät olivat täynnä liljoja. Tuomarien yllä häämötti suuri Vapahtajankuva, ja kaikkialla välkkyi kynttiläin valossa keihäiden ja pertuskain kärkiä.

-- Herrani, kysyi Gringoire eräältä naapuriltaan, keitä ovat nuo kaikki henkilöt, jotka ovat tuolla rivissä kuin papit kirkolliskokouksessa?

-- Herrani, vastasi naapuri, nuo tuolla oikealla ovat ylioikeudenneuvoksia ja vasemmalla tutkinto-oikeudenneuvoksia, alemmat mustissa, korkeammat punaisissa viitoissa.

-- Entä tuo lihava punainen tuolla heitä ylempänä, joka hikoilee? jatkoi Gringoire.

-- Se on herra presidentti.

-- Ja nuo lampaat hänen takanaan? jatkoi Gringoire, joka ei pitänyt lakimiehistä, kuten jo olemme nähneet, mikä seikka ehkä johtui siitä karsaudesta, mitä hän tunsi Oikeuspalatsia kohtaan epäonnistuneen draamallisen yrityksensä jälkeen.

-- Ne ovat kuninkaallisen valitusoikeuden jäseniä.

-- Ja tuo metsäkarju hänen edessään!

-- Se on parlamentin sihteeri.

-- Ja tuo krokotiili tuolla oikealla?

-- Mestari Philippe Lheulier, ylimääräinen kuninkaallinen asianajaja.

-- Ja tuo suuri musta kissa vasemmalla?

-- Mestari Jacques Charmolue, kuninkaallinen kirkollisasiain syyttäjä, sekä kirkollisviraston jäsenet.

-- No mitä toimittavat sitten kaikki nämä kunnon miehet?

-- He tuomitsevat.

-- Ketä? En näe syytettyä.

-- Se on eräs nainen, herrani. Ette näe häntä. Hän on meihin selin ja väkijoukko peittää hänet näkyvistä. Katsokaa, hän on tuolla, jossa näette joukon pertuskoita.

-- Mikä nainen se on? kysyi Gringoire. Tiedättekö hänen nimeään?

-- En, herrani. Olen vasta tullut. Arvelen vain, että on kysymys noituudesta, koska kirkollisviraston jäsenet ovat läsnä.

-- Hyvä! sanoi filosofimme, saamme nähdä kaikkien näiden lakimiesten syövän ihmisen lihaa. Onhan se yhtä hyvä näytös kuin jokin muukin.

-- Herrani, huomautti naapuri, eikö teistä mestari Jacques Charmolue ole sangen lempeän näköinen?

-- Hm! vastasi Gringoire. En luota lempeyteen, kun sieraimet ovat nyrpistetyt ja huulet kapeat.

Tällöin käskivät naapurit keskustelijoita vaikenemaan. Kuunneltiin parhaillaan tärkeätä todistajaa.

-- Korkea-arvoiset herrat, sanoi keskellä salia vanha nainen, jonka kasvotkin peittyivät niin hänen repaleittensa alle, että häntä olisi voinut sanoa käveleväksi lumppukasaksi, -- asia on yhtä tosi, kuin että nimeni on Falourdel ja että neljäkymmentä vuotta olen asunut ja maksanut vuokraa ja veroa Saint-Michel-sillalla vastapäätä värjäri Tassin-Caillartia, jonka talo on yläpuolella virtaa. -- Nykyään köyhä vanhus, ennen vanhaan sievä tyttö, korkea-arvoiset herrat! -- Minulle on jo sanottu jonkin aikaa: "Falourdel, älkää kehrätkö niin tavattomasti iltaisin, piru sotkee mielellään sarvillaan vanhojen vaimojen pellavakuontaloita. On varmaa, että kummitus, joka viime vuonna pysytteli Templen tienoilla, liikkuu nykyään Citéssä. Falourdel, pitäkää varanne, ettei hän kolkuta ovellenne." -- Eräänä iltana, kun parhaillaan kehräsin, kolkutetaan ovelleni. Kysyn kuka siellä on. Siellä kirotaan. Minä avaan. Kaksi miestä astuu sisälle: toinen musta, toinen kaunis upseeri. Mustalta ei näkynyt kuin silmät, kaksi kiiluvaa hiiltä. Kaikki muu oli viitan ja hatun peitossa. He sanovat minulle: -- "Pyhän Martan huone." Se on yläkerrassa, korkea-arvoiset herrat, paras huoneeni. He antavat minulle écun. Minä lukitsen sen laatikkooni ja mietin: "Tällä ostan huomenna Glorietten lihakaupasta sisälmyksiä." -- Me nousemme ylös. -- Päästyämme sinne, katosi musta, kun olin selkäni kääntänyt. Se minua vähän kummastutti. Upseeri, joka oli kaunis kuin suuri herra ainakin, tuli alas minun kanssani ja lähti ulos. Kehrättyäni neljänneskuontalon palasi hän takaisin nuoren kauniin tytön kanssa, nuken, joka olisi loistanut kuin aurinko, jos hänen tukkansa olisi ollut kunnolla laitettu. Tytöllä oli mukanaan pukki, suuri pukki, musta tai valkea, sitä en enää muista. Se sai minut miettimään. Tyttö, se ei minua liikuttanut, mutta pukki!... En pidä niistä elukoista, niillä on parta ja sarvet. Ne muistuttavat miestä. Ja ne haiskahtavat lauantaiyölle. En kuitenkaan puhunut mitään. Olinhan saanut écun. Eikö se ollut oikein, herra tuomari? Vein tytön ja upseerin ylös huoneeseen ja jätin heidät yksin, toisin sanoen pukin seuraan. Laskeusin alas ja aloin kehrätä. -- Minun on sanottava teille, että talossani on maakerros ja ensikerros, sen tausta on joelle päin, kuten muidenkin sillalla olevien talojen, ja maakerroksen ja ensikerroksen ikkunat aukeavat joelle. -- Minä siis kehräsin. En tiedä, miten tulin ajatelleeksi tuimaa munkkia, jonka pukki oli tuonut mieleeni, ja tyttökin oli ollut hieman kummissa pukineissa. -- Äkkiä kuulen huudon ylhäältä ja jotakin putoavan lattialle sekä ikkunaa avattavan. Riennän ikkunaani, joka on aivan sen alla, ja näen mustan möhkäleen putoavan veteen. Se oli joku peikko papin puvussa. Oli kuutamo. Näin sen aivan hyvin. Se ui Citélle päin. Silloin kutsuin vapisten vartijat. Nämä herrat astuivat sisälle ja kun eivät heti ensi hädässä tienneet, mistä oli kysymys, ja kun olivat iloisella tuulella, alkoivat he piestä minua. Minä heille selitin, miten asiat olivat. Me nousemme ylös ja mitä näemme? Huoneraukkani verta tulvillaan, kapteeni pitkällään tikari kaulassa, tyttö muka kuolleena ja pukki aivan säikähtäneenä. -- Kylläpä on, ajattelin, menee ainakin neljätoista päivää, ennenkuin saan lattian puhtaaksi. Sitä täytyy raapia, se on kauheata. -- Upseeri kannettiin pois, nuori miesraukka! ja tyttö aivan repaleisena. -- Mutta kuulkaahan pahinta: kun seuraavana päivänä aioin ottaa écun ostaakseni sisälmyksiä, löysinkin sen sijasta kuihtuneen lehden.

Eukko vaikeni. Kauhistuksen sorina kulki kautta salin.

-- Peikko, pukki, kaikki tuo haiskahtaa noituudelta, sanoi muuan Gringoiren naapuri.

-- Ja tuo kuihtunut lehti, lisäsi toinen.

-- Ei ole epäilystäkään, virkkoi kolmas, että se on velho, joka yhdessä tuiman munkin kanssa rosvoaa upseereita.

Gringoire itsekin oli vähällä vakuuttua kaiken tämän kauheudesta ja todistusvoimasta.

-- Vaimo Falourdel, sanoi herra presidentti majesteetillisesti, onko teillä vielä jotakin sanottavaa oikeudelle?

-- Ei, korkea-arvoinen herra, vastasi eukko, jollei sitä, että tiedonannossa on nimitetty taloani kurjaksi ja haisevaksi mökkirähjäksi, mikä on häpäisevää puhetta. Talot sillalla eivät kyllä ole suurellisia, koska niissä asuu paljon väkeä, mutta siitä huolimatta asuu siellä yhä teurastajia, jotka ovat rikasta väkeä ja naivat komeita, kauniita naisia.

Lakimies, joka Gringoiresta oli näyttänyt krokotiililta, nousi ylös.

-- Hiljaa! sanoi hän. Pyydän herroja muistamaan, että syytetyltä on löydetty tikari. -- Vaimo Falourdel, onko teillä täällä se kuihtunut lehti, joksi écu, jonka saitte paholaiselta, on muuttunut.

-- On, korkea-arvoinen herra, olen sen löytänyt. Tässä se on. Eräs oikeudenpalvelija vei lehden krokotiilille, joka synkästi päätään ravistaen antoi sen presidentille, joka sen lähetti kuninkaalliselle kirkollisasiain syyttäjälle, niin että se sai tehdä kierroksen koko salin kautta.

-- Se on koivunlehti, sanoi mestari Jacques Charmolue. Uusi todistus noituudesta.

Eräs neuvos otti sananvuoron.

-- Todistaja, kaksi miestä tuli yhdessä teidän luoksenne. Musta, jonka aluksi näitte katoavan, sitten uivan papin puvussa Seinessä, ja upseeri. -- Kumpi heistä antoi teille écun?

Eukko mietti hetkisen ja sanoi:

-- Se oli upseeri. Väkijoukossa kävi puheenkohina.

-- Ah! ajatteli Gringoire, sehän järkyttää vakaumustani. Philippe Lheulier, ylimääräinen kuninkaallinen asianajaja, oli kuitenkin uudelleen ottanut sananvuoron.

-- Minä palautan herrojen muistiin, että murhattu upseeri kirjallisen, sairasvuoteella tehdyn lausunnon mukaan oli selittänyt, että hän heti ensi hetkestä, jolloin musta mies häntä puhutteli, oli arvellut, että se saattoi olla kummitus, ja että peikko lisäksi oli innokkaasti kehoittanut häntä kohtaukseen syytetyn kanssa, ja hänen, kapteenin, huomautettua, ettei hänellä ollut rahaa, oli peikko antanut hänelle écun, jolla mainittu upseeri oli maksanut Falourdelille huoneen. Écu on siis ollut helvetinraha.

Tämä sitova todistus näytti haihduttavan Gringoiren ja muiden skeptikkojen epäilyt.

-- Herroilla on jutun asiakirjat, lisäsi kuninkaallinen asianajaja istuutuen, voitte siis ottaa selon Febus de Châteaupers'in lausunnosta.

Tämän nimen kuullessaan nousi syytetty seisoalleen. Hänen päänsä kohosi väkijoukon yli. Kauhistunut Gringoire tunsi Esmeraldan.

Hän oli kalpea; hänen tukkansa, joka ennen oli niin sirosti palmikoitu ja sekiineillä koristettu, valui nyt epäjärjestyksessä hänen harteilleen; hänen huulensa olivat siniset; hänen silmänsä kauhean sisäänpainuneet. Voi!

-- Febus! sanoi hän tuijottaen, missä hän on? Oi, korkea-arvoiset herrat! ennen kuin tapatte minut, sanokaa armosta, elääkö hän vielä!

-- Vaiti, nainen, vastasi presidentti. Se ei ole meidän asiamme.

-- Oh! säälikää, sanokaa, onko hän elossa! jatkoi tyttö ristien kauniit, laihtuneet kätensä, jolloin kuultiin kahleitten kalisevan pitkin hänen pukuaan.

-- No niin! sanoi kuivasti kuninkaallinen asianajaja, hän on kuoleman kielissä. Oletteko tyytyväinen?

Onneton tyttö vaipui takaisin penkilleen ääntä päästämättä, kyyneltä vuodattamatta, valkeana kuin vahakuva. Presidentti kumartui hänen jalkojensa juurella olevan miehen puoleen, jolla oli kultaompeleinen päähine, musta mekko, kaulaketjut ja kädessä sauva.