Part 25

-- Tuollaisilla kivillä minä lakkarini lastaan!

Ja pitemmittä puheitta hän tyhjensi kukkaron sisällön läheiselle kaidekivelle sen näköisenä kuin roomalainen, joka pelastaa isänmaansa.

-- No hitto vie! mutisi Febus, -- vaskilantteja, isoja ja pieniä kolikoita, kuparisia toursilais-puolikkaita, pariisilaisia denierejä, oikeita kotkanäyrejä! Tämähän vallan häikäisee!

Jehan oli arvokkaan ja tunteettoman näköinen. Joku penninki oli vierinyt lokaan; innostunut kapteeni kumartui niitä poimimaan. Jehan ehkäisi hänet:

-- Hyi, kapteeni Febus de Châteaupers!

Febus laski rahat ja kääntyi juhlallisena Jehanin puoleen:

-- Tiedättekö, Jehan, että siinä on kaksikymmentäkolme pariisilaista souta! Kenen olette viime yönä Ryövärimurjunkadulla puhdistanut?

Jehan nakkasi taapäin vaaleakiharaista päätään ja sanoi halveksivan näköisenä silmät puoliummessa:

-- Minullahan on veli, joka on arkkidiakoni ja hupsu.

-- Hemmetti! huudahti Febus, mikä kunnon mies!

-- Lähdetään juomaan, sanoi Jehan.

-- Minne mennään? kysyi Febus. _Eevan omenaanko?_

-- Ei, kapteeni. Mennään _Vanhaan tieteeseen_. Vanhus, joka sahaa sankaa. [Sanaleikki: _La Vieille Science_ (vanha tiede); _une vieille qui scie une anse_. -- Suom. huom.] Se on kuva-arvoitus. Minä pidän siitä.

-- Hittoon kuva-arvoitukset, Jehan! _Eevan omenan_ viini on parempaa. Ja siellä kasvaa oven pielessä auringonpaisteessa viiniköynnös, joka ilahduttaa mieltä ryypätessä.

-- No hyvä! painutaan sitten Eevaan ja hänen omenaansa, sanoi ylioppilas ja tarttuen Febuksen käsivarteen hän lisäsi: -- Mutta rakas kapteeni, te sanoitte äsken Ryövärimurjunkatu. Se on huonoa kieltä. Ei olla enää niin raakalaismaisia. Sanotaan Rosvoluolankatu.

Ystävykset lähtivät astelemaan _Eevan omenaa_ kohden. Sanomattakin on selvää, että he ensin keräsivät rahat kukkaroon ja että arkkidiakoni seurasi heitä.

Arkkidiakoni seurasi heitä synkkänä ja kuohuksissaan. Oliko tuo nyt se Febus, jonka kirottu nimi siitä lähtien, kun hän tapasi Gringoiren, aina sotkeutui hänen ajatuksiinsa? Hän ei sitä tiennyt, mutta tässä oli viimeinkin joku Febus, ja tuo taikavoimalla vaikuttava nimi yksinään sai arkkidiakonin seuraamaan hiipivin asekelin noita huolettomia kumppanuksia ja henkeä pidättäen kuuntelemaan heidän sanojaan ja tarkkaamaan heidän pienimpiäkin eleitään. Muuten saattoikin varsin helposti kuulla heidän keskustelunsa, sillä he puhelivat äänekkäästi vähääkään välittämättä siitä, että ohikulkijat saivat kuulla heidän salaisuuksiaan. He puhelivat kaksintaisteluista, tytöistä, juomista ja hullutteluista.

Erään kadun kulmassa he kuulivat kadunristeyksestä tamburiinin helinää. Dom Claude kuuli upseerin sanovan ylioppilaalle:

-- Perhana! astutaan nopeammin.

-- Minkä tähden, Febus?

-- Ettei mustalaistyttö huomaisi minua.

-- Mikä mustalaistyttö?

-- Se, jolla on vuohi.

-- Esmeralda?

-- Hänpä niinkin, Jehan. En koskaan muista hänen hitonmoista nimeään. Astutaan rivakammin, hän voi tuntea minut. En halua, että tyttö puhuttelisi minua kadulla.

-- Tunnetteko sitten hänet, Febus?

Tällöin näki arkkidiakoni Febuksen naurahtavan ja kumartuvan kuiskaamaan jotain Jehanin korvaan. Sitten Febus purskahti nauruun ja kohotti päätään voitonriemuisena.

-- Tosiaanko? kysäisi Jehan.

-- Sieluni autuuden kautta! sanoi Febus.

-- Tänä iltana?

-- Tänä iltana.

-- Oletteko hupsu, Jehan? Ei epäilystäkään.

-- Kapteeni Febus, te olette onnen poika!

Arkkidiakoni kuuli koko tämän keskustelun. Hänen hampaansa narskuivat ja väristys puistatti hänen ruumistaan. Hän seisahtui hetkeksi, nojasi erääseen kaidekiveen kuin juopunut, sitten hän jälleen seurasi iloisia velikultia.

Kun hän saavutti heidät uudelleen, he olivat jo vaihtaneet puheenaihetta. Hän kuuli heidän kohti kurkkuaan hoilaavan vanhaa viisua:

Heput hirressä keikkuu mielellään, jotka katuojan vettä latki kielellään.

VII. Kummitus

Kuuluisa _Eevan omenan_ kapakka sijaitsi Yliopistossa Rondelle- ja Bâtonnier-katujen kulmassa. Se oli maakerroksessa oleva suuri, matala sali, jonka holvikaton keskihuippu nojasi keltaiseksi maalattuun puupylvääseen; pöytiä kaikkialla, välkkyviä tinahaarikoita seinillä, aina paljon väkeä, tyttöjä ylenmäärin, ikkuna kadulle, viiniköynnös ovenpielessä, oven päällä kirahteleva, sateen ruostuttama peltilevy, johon oli maalattu omena ja nainen ja joka käännähteli tuulessa rautatangon varassa. Tämä kadulle näkyvä viirintapainen oli osoitekilpi.

Oli jo yö. Kadunristeys oli pimeä. Kapakka, jota palavain talikynttiläin liekit valaisivat, loisti kaukaa yön pimeään kuin pajanliesi. Särjettyjen ruutujen läpi kuului lasien kilinän, mässäyksen, kirouksien ja rähinän soraääniä. Salin lämmön hiestyttämän ikkunan läpi näkyi epäselvien hahmojen vilinää, ja silloin tällöin kajahti naurunrähäkkä. Ohikulkijat menivät tämän meluisen ikkunan ohi luomatta siihen katsettakaan. Ainoastaan joku repaleinen poikanen nousi toisinaan varpailleen ulottuakseen ikkunanlaitaan ja huusi kapakkaan jonkin haukkumasanan, jollaisilla siihen aikaan kestitiin juopuneita: -- Huhui! siat, sikaliat, likasiat!

Muuan mies asteli kuitenkin alati tuon meluisen kapakan edessä katsahtaen aina sinne sisään eikä loitonnut siitä pitemmälle kuin vartija vahtikopiltaan. Hänen viittansa peitti miltei kokonaan hänen kasvonsa. Hän oli ostanut tämän viitan eräältä kaupustelijalta _Eevan omenan_ lähistöllä arvatenkin suojaksi maaliskuun illan kylmyyttä vastaan tai ehkä pukunsa peitteeksi. Silloin tällöin hän pysähtyi hikisen, lyijypuiteruutuisen ikkunan eteen, kuunteli, katseli sisälle ja polki jalkaansa.

Vihdoin kapakan ovi aukeni. Sitä hän näytti odottavankin. Kaksi juomaveikkoa astui sieltä ulos. Ovesta virtaava valo valaisi hetken heidän iloisia kasvojaan. Viittaan pukeutunut kätkeytyi heti erääseen porttikäytävään kadun toiselle puolelle.

-- Perkele! sanoi toinen humalaisista. -- Kello on lyönyt seitsemän. Se on minun kohtausaikani.

-- Sanon teille, virkkoi toinen sammaltaen, -- etten asu Rumainsanainkadulla, _indignus qui inter mala verba habitat_. [Kehno, ken asuu rumain sanain keskellä.] Asun Jean-Pain-Mollet-kadun varrella, _in vico Johannis-Pain-Mollet_. -- Olette pöllömpi kuin yksisarvinen, jos sanotte vastaan. -- Kun kerran on noussut karhun selkään, mitä minä enää pelkään, mutta te pidätte makeisista, kuten Saint-Jacques de l'Hôpital.

-- Jehan, ystäväni, te olette hutikassa, sanoi toinen.

Toinen vastasi hoiperrellen:

-- Teitä huvittaa vain sanoa niin, Febus, mutta on todistettu, että Platonilla on metsästyskoiran profiili.

Lukija on epäilemättä jo tuntenut reimat ystävämme kapteenin ja ylioppilaan. Heitä pimeässä tähystelevä mieskin näytti tunteneen heidät, sillä hän seurasi hitain askelin niitä mutkia, joita ylioppilas pakotti kapteeninkin kulkemaan, joka tottuneempana juomarina oli hyvässä kunnossa. Kuunnellen heitä tarkkaavasti viittaniekka saattoi kuulla kokonaisuudessaan seuraavan mielenkiintoisen keskustelun:

-- Hitto soikoon! Koettakaahan astella tanakampana, herra kandidaatti. Tiedättehän, että minun täytyy erota teistä. Kello on seitsemän. Minulla on kohtaus naisen kanssa.

-- Jättäkää minut sitten! Näen tähtiä ja tulenliekkejä. Te olette kuin Dampmartinin linna, joka on pakahtua nauruun.

-- Isoäitini käsnien kautta, Jehan, tuohan on sulaa järjettömyyttä. -- Mutta kesken kaiken, Jehan, onko teillä vielä rahaa?

-- Herra rehtori, ei se ollut mitään, pieni nujakka vain, _parva boucheria_.

-- Jehan, ystäväni Jehan! tiedättehän, että minulla on kohtaus tytön kanssa Saint-Michel-sillan päässä, enkä voi viedä häntä muualle kuin Falourdelin, sillan parittajan luo ja minun täytyy maksaa huoneesta. Tuo vanha valkoviiksinen portto ei päästä minua sisälle ilman käteistä. Jehan! kuulehan! olemmeko juoneet kirkkoherran koko kukkaron? Eikö teillä ole edes yhtä pariisilaista?

-- Tietoisuus, että on käyttänyt hyvin muun osan päivästä, on aterian paras ja maukkain höyste.

-- Tuhat tulimmaista! hiiteen kummittelut! Sanokaa minulle, Jehan, pirulainen, onko teillä vielä rahaa? Antakaa, hitto vie! muuten tutkin taskunne, olittepa sitten pitaalinen kuin Job tai syyhelmäinen kuin Caesar!

-- Herra, Rue Galiachen toinen pää päättyy Rue de la Verreriehen ja toinen Rue de la Tixeranderiehen.

-- Aivan niin, hyvä ystäväni Jehan, toveriraukkani, Rue Galiache, aivan oikein, aivan oikein. Mutta taivaan tähden, tulkaahan järkiinne. Tarvitsen vain yhden soun, ja kello on seitsemän.

-- Hiljaa piirissä ja laulakaa kertosäe!

Kun rottien kissoja ahmivan näät, Arras on vallassa kuninkaan; kun Juhannuksena peittää jäät meren aavan ja aallokkaan, yli jään Arrasin asukkaat käy pakoon jättäen mannut, maat.

-- No niin, helvetin ylioppilas, sinut olisi pitänyt hirttää äitisi suoliin! huudahti Febus ja tönäisi kovakouraisesti humalaista ylioppilasta, joka horjahti seinää vasten ja kaatui hervottomana Filip Augustin katukiveykselle. Vähäisestä veljellisestä säälistä. jota juomari tuntee toveria kohtaan, kieritti Febus jalallaan Jehanin tuollaiselle köyhäntyynylle, joita sallimus on sovittanut kaikkiin Pariisin kadunkulmiin ja joita rikkaat ylenkatseellisesti herjaavat tunkioläjän nimellä. Kapteeni asetti Jehanin pään viettävälle kaalinkantaläjälle, ja samassa alkoi ylioppilas jo kuorsata erinomaisella syvällä tenoriäänellä. Kuitenkaan ei kaikki äkä vielä ollut haihtunut kapteenin sydämestä.

-- Viis siitä, vaikka paholainen ohi ajaessaan ottaisi sinut kärryilleen! sanoi hän nukahtaneelle ylioppilasraukalle ja meni matkoihinsa.

Viittaniekka, joka oli heitä vaanien seurannut, pysähtyi hetkeksi ylioppilaan ääreen neuvottomana, mutta sitten hän syvään huoaten lähti kapteenin jälkeen.

Mekin jätämme Jehanin nukkumaan tähtien rauhalliseen tuikkeeseen ja seuraamme heitä, jos lukija suvaitsee.

Kääntyessään Rue Saint-André-des-Arcs'ille huomasi kapteeni Febus, että joku seurasi häntä. Kääntäessään sattumalta katseensa hän huomasi jonkun varjon hiipivän hänen jäljessään seinustaa pitkin. Hän pysähtyi, varjo pysähtyi. Hän lähti liikkeelle, varjo lähti liikkeelle. Se ei häntä paljonkaan huolestuttanut.

-- Pah! eihän minulla ole soutakaan, hän virkkoi itsekseen.

Collège d'Autunin julkisivun kohdalla hän pysähtyi. Tässä koulussa hän oli laskenut pohjan sille, mitä hän nimitti opinnoikseen, ja vallattomaan koululaistapaan, jonka hän oli omaksunut, hän ei milloinkaan kulkenut tämän talon ohi kohtelematta portaalin oikealla puolella olevaa kardinaali Pierre Bertrandin kuvapatsasta samalla hävyttömyydellä, jota Priapus niin katkerasti valittaa Horatiuksen satiirissa _Olim truncus eram ficulnus_. Hän oli kohdellut sitä sellaisella innolla, että päällekirjoitus _Eduensis episcopus_ oli käynyt miltei näkymättömäksi. Hän seisahtui siis tapansa mukaan patsaan eteen. Katu oli aivan autio. Kun hän taas veltosti sitoi kurenauhojaan, pää taapäin retkallaan, hän näki varjon lähestyvän häntä hitain askelin, niin hitain, että hän ehti huomata, että varjolla oli viitta ja hattu. Saavuttuaan hänen eteensä se pysähtyi ja jäi seisomaan vielä liikkumattomampana kuin kardinaali Bertrandin patsas. Se kiinnitti kuitenkin Febukseen parin tuikeita silmiä, joista tuikki sama epämääräinen hohde kuin kissansilmistä pimeässä.

Kapteeni oli rohkea mies, eikä olisi suuria välittänyt jostakin miekkakätisestä lurjuksesta. Mutta tämä liikkuva kuvapatsas, tämä kivettynyt ihminen sai hänen verensä hyytymään. Hänen mieleensä muistui sekavasti jokin siihen aikaan suusta suuhun kulkeva kertomus jostain kummituksesta, joka öisin vaelsi ympäri Pariisin katuja. Hän seisoi hetken hämmästyneenä, mutta yritti sitten nauraa.

-- Herra, jos olette varas, kuten toivon, näytätte minusta haikaralta, joka hyökkää pähkinänkuoren kimppuun. Olen köyhtynyttä sukua, rakkaani. Kääntykää tuonne sivulle. Tämän koulun kappelissa on palanen oikeata ristiä ja hopeaa.

Varjon käsi pisti esiin viitan alta ja tarttui Febuksen käteen kuin kotkankynnet. Samalla varjo puhui:

-- Kapteeni Febus de Châteaupers.

-- Mitä hittoa! sanoi Febus, tiedättekö nimeni!

-- En tiedä ainoastaan nimeänne, jatkoi viittaniekka haudankumealla äänellä. Tiedän senkin, että teillä on kohtaus tänä iltana.

-- On, vastasi Febus hämmästyneenä.

-- Kello seitsemältä.

-- Neljänneksen päästä.

-- Falourdelin luona.

-- Aivan niin.

-- Saint-Michel-sillan parittajan.

-- Pyhän arkkienkeli Mikaelin, kuten paternosterissa sanotaan.

-- Jumalaton! mutisi kummitus. -- Naisen kanssa?

-- _Confiteor_. [Tunnustan.]

-- Jonka nimi on?

-- Esmeralda, sanoi Febus rivakasti. Koko hänen huolettomuutensa oli palannut.

Tämän nimen kuultuaan ravistivat varjon kynnet raivokkaasti Febuksen käsivartta.

-- Kapteeni Febus de Châteaupers, sinä valhettelet!

Joka sinä hetkenä olisi voinut nähdä kapteenin punaisiksi sävähtänein kasvoin hypähtävän taaksepäin niin rajusti, että hän sai käsivartensa vapaaksi sitä pitelevistä pihdeistä, sekä hänen ylpeän ilmeensä hänen viedessään kätensä miekankahvaan ja tämän suuttumuksen edessä viittaniekan tuiman liikkumattomuuden, hänet olisi vallannut kauhuntunne. Siinä oli Don Juanin ja kuvapatsaan taistelua.

-- Kristus ja saatana! huusi kapteeni. -- Siinä oli sana, joka harvoin tapaa Châteaupersin korvaa! Uskallatko vielä toistaa sen?

-- Sinä valhettelet! sanoi varjo kylmästi.

Kapteeni puri hammasta. Varjon, kummittelut, taikauskon, kaiken hän unohti hetkessä. Hän näki vain miehen ja tunsi häväistyksen.

-- Sepä nähdään! hän sammalsi raivon tukahuttamalla äänellä. Hän veti miekkansa ja huusi vapisevalla äänellä, sillä viha samoin kuin pelkokin saa äänen värähtelemään: -- Tässä! heti paikalla! miekka esille! miekka! vuotakoon veri katukiville!

Toinen ei liikahtanut. Nähdessään vastustajansa hyökkäysaikeissa, hän sanoi hieman katkeralla äänensävyllä:

-- Kapteeni Febus, te unohdatte kohtauksenne. Febuksen kaltaisten miesten kiihtymys on maitokeittoa, jonka kuohunnan kylmä vesitilkka vaimentaa. Tämä sana sai kapteenin kädessä välkkyvän miekan vaipumaan.

-- Kapteeni, jatkoi mies, -- huomenna, ylihuomenna, kuukauden, kymmenen vuoden kuluttua tapaatte minut valmiina katkaisemaan kaulanne; mutta menkää ensin kohtaukseenne.

-- Tosiaan, sanoi Febus ikään kuin koettaen neuvotella itsensä kanssa, miekka ja tyttö ovat todellakin ihastuttava pari kohtauksessa; mutta onhan turhaa menettää toinen toisen vuoksi, kun voin saada kumpaisenkin. Hän pisti miekan tuppeen.

-- Menkää kohtaukseenne, virkkoi tuntematon.

-- Herrani, vastasi Febus hieman hämillään, suuri kiitos kohteliaisuudestanne! Onhan meillä todella vielä aikaa huomennakin viillellä toisillemme naarmuja ja napinreikiä isä Aatamin nuttuun. Olen teille kiitollinen, että sallitte minun vielä viettää hauskan neljännestunnin. Toivoin kellistäväni teidät katuojaan ja ehtiväni ajoissa kaunoisen luo, erittäinkin kun tavallisesti annetaan naisten hiukan odottaa sellaisissa tapauksissa. Mutta te näytte olevan hauska toveri ja varmintahan on jättää asia huomiseen. Lähden siis kohtaukseeni. Se on kello seitsemältä, kuten tiedätte. -- Tässä Febus kynsäisi korvallistaan. -- Ah! hitto vie! unohdin! minulla ei olekaan millä maksaa yliskammiosta, ja tuo vanha noita tahtoo maksun etukäteen. Hän ei anna minulle luottoa.

-- Tässä on millä maksaa.

Febus tunsi tuntemattoman kylmän käden pistävän hänen kouraansa suuren rahan. Hän ei voinut olla ottamatta tätä rahaa ja puristamatta tätä kättä.

-- Herra nähköön! hän huudahti, tepä olette kunnon poika!

-- Yksi ehto, sanoi mies. Näyttäkää minulle, että olen ollut väärässä ja te oikeassa. Kätkekää minut johonkin loukkoon, josta voin nähdä, onko tämä nainen todella se, jonka nimen olette maininnut.

-- No niin! vastasi Febus, samantekevää. Valitaan Pyhän Martan huone. Voitte nähdä mitä haluatte viereisestä koirankopista.

-- Tulkaa sitten, virkkoi varjo.

-- Kuten haluatte, vastasi kapteeni. En tiedä, oletteko mestari Diabolus omassa persoonassaan. Mutta ollaan ystäviä tämä ilta. Huomenna maksan teille kaikki velkani sekä kukkarolla että miekalla.

He alkoivat astella rivakasti. Jonkin hetken päästä ilmaisi heille virran kohina, että he olivat Saint-Michel-sillalla, joka siihen aikaan oli rakennusten reunustama.

-- Vien ensin teidät sisään, sanoi Febus kumppanilleen; -- sitten menen noutamaan kaunoisen, jonka piti odottaa minua Petit-Châtelet'n edustalla.

Toinen ei vastannut. Koko aikana, jonka he olivat rinnan astelleet, hän ei ollut lausunut sanaakaan. Febus pysähtyi matalan oven eteen ja kolkutti kovaa. Oven raoista näkyi valoa.

-- Kuka siellä? huusi hampaaton ääni!

-- Jumalauta! Juupeli! Helvetti! vastasi kapteeni.

Ovi aukeni heti ja sen aukosta näkyi vanha akka ja vanha lamppu, jotka molemmat tutisivat. Akka oli kumarainen ja repaleinen, hänellä oli vapisevassa päässä riepu, hänen pienet silmänsä olivat syvälle painuneet, ja hänen kätensä, kasvonsa ja kaulansa olivat kurttuiset; huulet olivat sisäänpainuneet ja suun ympärillä oli valkoisia parranhaivenia, jotka saivat hänen naamansa muistuttamaan kissankuonoa. Mökin sisusta oli yhtä rappeutunut kuin hän itsekin. Seinät olivat liidulla sivellyt, kattohirret mustat, uuni rikkinäinen, hämähäkinverkkoja kaikkialla, keskellä ryhmä kurjia pöytiä ja ontuvia tuoleja, likainen lapsi tuhkassa, ja perällä portaat tai oikeammin porraspuut, jotka johtivat katossa olevaan aukkoon. Astuessaan tähän hökkeliin, kohotti Febuksen salaperäinen seuralainen viittansa silmiin asti. Kapteeni oli tällä välin kiroillen kuin Saraseeni heti _antanut auringon loistaa écusta_, kuten sanoo ihailtava Régnier'mme.

-- Pyhän Martan huone, sanoi hän.

Akka nimitti häntä monseigneuriksi ja pani rahan laatikkoon. Se oli sama raha, jonka viittaniekka oli antanut Febukselle. Mutta kun vanhus käänsi selkänsä, lähestyi pitkätukkainen, repaleinen, tuhkassa leikkivä poika hiljaa laatikkoa ja otti écun asettaen sijalle kuihtuneen lehden, jonka hän oli ottanut risuista. Akka viittasi korkeita herroja, kuten hän heitä nimitti, seuraamaan häntä ja nousi portaita ylös heidän edellään. Saavuttuaan yläkertaan asetti hän lampun erään arkun kannelle, ja Febus, joka tunsi paikat, avasi oven, joka vei pimeään komeroon.

-- Käykää tuonne, hyvä ystävä! sanoi hän kumppanilleen. Viittaniekka totteli sanaakaan sanomatta. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Hän kuuli Febuksen lukitsevan sen ja hetkisen päästä laskeutuvan alas portaita vanhuksen kera. Valokin oli kadonnut.

VIII. Etu virralle päin olevista ikkunoista

Claude Frollo (sillä me otaksumme, että lukija Febusta älykkäämpänä ei ole nähnyt tässä seikkailussa muuta tuimaa munkkia kuin arkkidiakonin) hapuili hetken pimeässä komerossa, johon kapteeni oli hänet sulkenut. Se oli tuollainen komero, jollaisia rakennusmestarit usein kyhäävät kattotuolien ja ulkoseinän väliseen kulmaukseen. Tämän koirankopin, kuten Febus sitä oli sattuvasti nimittänyt, kohtisuora läpileikkaus olisi muodostanut kolmion. Siinä ei muuten ollut ikkunaa, ja vino katto esti seisomasta suorana. Claude painautui siis tomuun ja muurilaastiin, joka särkyili hänen allaan. Hänen päätään poltti. Ja hapuillessaan ympärilleen käsillään hän löysi lattialta palan särkynyttä ikkunanlasia, jonka hän painoi otsalleen ja jonka viileys häntä hieman vilvoitti.

Mitä liikkui tällä hetkellä arkkidiakonin pimeässä sielussa? Hän ja Jumala yksin saattoivat sen tietää.

Mikä kohtalokas laki sai hänen ajatuksensa yhdistämään Esmeraldan, Febuksen, Jacques Charmoluen, nuoren, rakkaan veljensä, jonka hän oli jättänyt katuojaan, arkkidiakoninkauhtanansa, ehkä maineensa, jonka hän oli pannut alttiiksi tunkeutuessaan jonkun Falourdelin pesään, kaikki nämä kuvat, koko seikkailun? En osaa sitä sanoa. Mutta varmaa on, että nämä ajatukset muodostivat hänen sielussaan kauhean sekamelskan.

Hän oli odottanut neljänneksen; sen aikana hän tunsi vanhentuneensa sata vuotta. Äkkiä hän kuuli portaitten askelien narisevan. Joku nousi niitä ylös. Luukku aukeni ja näkyi valoa. Komeron madonsyömässä ovessa oli kyllin suuri rako, jota vastaan hän painoi kasvonsa. Siitä saattoi hän nähdä kaikki, mitä huoneessa tapahtui. Kissannaamainen akka astui ensimmäisenä ylös luukusta lamppu kädessä, sitten Febus kierrellen viiksiään ja lopuksi eräs kolmas henkilö, kaunis ja suloinen olento, Esmeralda. Pappi näki hänen nousevan maasta häikäisevänä ilmestyksenä. Claude alkoi vapista, hänen silmiään hämärsi, hänen valtimonsa jyskyttivät, hänen korvissaan alkoi soida, ja kaikki pyöri hänen silmissään. Sitten hän ei nähnyt eikä kuullut enää mitään.

Tultuaan tajuihinsa hän näki Febuksen ja Esmeraldan kahden istumassa kirstunkannella lampun vieressä, jonka valossa arkkidiakoni erotti heidän nuoret kasvonsa ja huonerähjän perältä kurjan vuoteen.

Vuoteen vieressä oli ikkuna, jonka rikkinäisten ruutujen läpi, jotka muistuttivat sateen särkemää hämähäkinverkkoa, näki kappaleen taivasta ja pehmeitten pilvien untuvapatjalla lepäävän kuun.

Tyttö oli punastunut ja hämillään, ja hänen rintansa aaltoili kiivaasti. Hänen pitkät, alas luodut silmäripsensä varjostivat hänen hehkuvia poskiaan. Upseeri, johon hän ei uskaltanut luoda katsettaan, oli vallan säteilevällä tuulella. Koneellisesti ja suloisen ujosti piirteli tyttö sormensa päällä kirstun kanteen epämääräisiä viivoja ja katseli sormeaan. Hänen jalkojaan ei näkynyt; pieni vuohi oli kyyristynyt niiden päälle.

Kapteeni oli hyvin koreasti pukeutunut; hänellä oli kauluksessa ja hihankäänteissä kultaripsuja, mikä oli ylen hienoa siihen aikaan.

Dom Claude saattoi vain vaivoin kuulla heidän keskustelunsa, niin kohisi veri hänen jyskyttävissä ohimoissaan.

(Rakkauskeskustelu on yleensä sangen kulunutta. Se on ikuista _minä rakastan sinua_. Sointuvia lauseita, jotka ovat sangen alastomia ja mauttomia välinpitämättömästä kuulijasta, kun niitä ei ole sievistetty millään koristuksilla. Mutta Claude ei kuunnellut niitä välinpitämättömänä.)

-- Oh, sanoi nuori tyttö nostamatta katsettaan, -- älkää halveksiko minua, korkea-arvoisa herra Febus. Minä tunnen, että se mitä nyt teen, on pahaa.

-- Halveksiako teitä, kaunis lapsi! vastasi upseeri ylemmyyden ylhäisellä mielistelyllä, -- halveksiako teitä, Herra nähköön!

Ja miksi?

-- Kun teitä seurasin.

-- Tässä kohdassa, kaunoiseni, emme ole yhtä mieltä. Minun ei pitäisi teitä halveksia, vaan vihata.

Tyttö katsahti häneen kauhistuneena:

-- Vihata minua! mitä sitten olen tehnyt?

-- Siksi, että annoitte niin kauan pyytää itseänne.

-- Ah! sanoi hän... se oli siksi, että rikoin erään lupauksen... En löydä enää vanhempiani... amuletti kadottaa merkityksensä. -- Mutta mitä siitä? mitäpä teen nyt isällä ja äidillä?

Samalla hän kiinnitti kapteeniin suuret, mustat, ilosta ja hellyydestä kosteat silmänsä.

-- Hitto vieköön, jos ymmärrän teitä! huudahti Febus. Esmeralda oli hetken ääneti, sitten kieri hänen silmistään kyynel, huokaus tunkeutui hänen rinnastaan ja hän sanoi:

-- Oh! korkea-arvoisa herra, minä rakastan teitä.

Tuon nuoren tytön ympärillä oli sellainen viattomuuden tuoksu, sellainen hyveen sulo, ettei Febus tuntenut oloaan oikein kotoiseksi hänen läheisyydessään. Nämä sanat kuitenkin häntä rohkaisivat.

-- Te rakastatte minua! sanoi hän innostuen ja kietoi käsivartensa mustalaistytön vyötäisille. Hän odottikin vain tätä tilaisuutta.

Pappi näki sen ja koetti sormenpäällään tikarin kärkeä, joka oli kätkössä hänen rinnallaan.

-- Febus, jatkoi mustalaistyttö irroittaen hellävaroen kapteenin tunkeilevan käden lanteiltaan, -- te olette hyvä, te olette jalo, te olette kaunis. Te olette pelastanut minut, vaikka olenkin vain mustalaisten löytölapsi. Olen kauan uneksinut upseerista, joka pelastaa henkeni. Minä uneksin teistä, Febukseni, ennen kuin teidät tunsinkaan. Unikuvallani oli kaunis puku niin kuin teilläkin, komea muoto ja miekka. Teidän nimenne on Febus; se on kaunis nimi. Minä rakastan teidän nimeänne, minä rakastan teidän miekkaanne. Paljastakaahan miekkanne, Febus, että näen sen.

-- Lapsoseni! sanoi kapteeni ja veti miekkansa hymyillen esille. Mustalaistyttö katseli kädensijaa ja terää, tutki ihastuttavalla uteliaisuudella suojuksen nimikirjaimia ja suuteli miekkaa sanoen sille.