Part 12
Viisikymmentä vuotta myöhemmin, kun renessanssi tähän niin ankaraan, mutta samalla niin vivahdusrikkaaseen yhtenäisyyteen sekoitti loistavan runsauden kuvitelmiaan ja järjestelmiään, roomalaisten pyörökaarien, kreikkalaisten pylväiden ja matalain goottilaisten suippokaarien mässäilynsä, herkän ja ihanteellisen veistotaiteensa, erikoisen taipumuksensa lehtikiehkura- ja akantuskoristeihin, Lutherin aikuisen rakennustaiteellisen pakanuutensa, oli Pariisi ehkä vielä kauniimpi, mutta ei niin sopusuhtainen silmälle ja ajatukselle. Mutta tämä loistava ajankohta ei kestänyt kauan. Renessanssi ei ollut puolueeton; se ei tyytynyt rakentamaan, se tahtoi repiä alas. Onhan totta, että se tarvitsi tilaa. Ja niinpä ei goottilainen Pariisi ollut täydellinen kuin hetken. Saint-Jacques-de-la-Boucherien rakentaminen oli tuskin lopetettu, kun alettiin repiä vanhaa Louvrea.
Siitä lähtien on tuo suuri kaupunki päivä päivältä käynyt kehnommaksi. Goottilainen Pariisi, jonka alle romaaninen Pariisi hävisi, on vuorostaan hävinnyt, mutta voiko kukaan sanoa, mikä Pariisi on noussut sen sijalle?
Meillä on Katharina de' Medicin Pariisi Tuileries'ssa [Romaaninsa viidenteen painokseen kirjoittamassaan, huhtikuun 7 päivänä 1831 päiväämässään alahuomautuksessa Victor Hugo ilmaisee paheksumisensa tämän palatsin laajentamis- ja muutossuunnitelmien johdosta, joiden hän sanoo johtavan tämän Philibert Delormen luoman hienoaistisen renessanssipalatsin turmelemiseen. Romaaninsa täydelliseen painokseen lokakuun 20 päivänä 1832 kirjoittamassaan ja päiväämässään uudessa esipuheessa hän paheksuu niitä muutoksia, joita näiden suunnitelmien pohjalla oli suoritettu ja pitää niitä skandaalina. Näitä huomautuksia ei ole otettu suomennokseen sentähden, ettei palatsia enää ole olemassa: vallankumouksen aikana 1871 kommunardit polttivat tuon entisten kattotiilitehtaitten paikalle rakennetun kuninkaallisen palatsin. _Tuilerie_ merkitsee kattotiilitehdasta. -- Suomentajan huomautus.], Henrik II:n Pariisi Hôtel de Villessä, nuo kaksi rakennusta, joissa vielä on korkeamman maun leima; Henrik IV:n Pariisi Place Royalessa: tiiliotsikoita kulmakivineen ja liuskakivikattoineen, kolmivärisiä taloja; Ludvig XIII:n Pariisi Val-de-Grâcessa: matalaa ja tanakkaa rakennustaidetta, jonka holvit muistuttavat korinsankoja ja jonka pylväät ovat ikäänkuin möhömahaisia ja kupooli kyttyräselkäinen; Ludvig XIV:n Pariisi Invalides'issa: suuri, komea, kullattu, kylmä; Ludvig XV:n Pariisi Saint-Sulpicessä: kiehkuroita, nauharuusukkeita, pilvenhattaroita, lierukoita ja kierukoita, kaikki kivestä; Ludvig XVI:n Pariisi Panthéonissa: huono jäljennös Rooman San Pietrosta (rakennus on ikävästi laskenut, mikä ei suinkaan ole parantanut sen viivoja); tasavallan Pariisi École de Medicinessä: kehnoa kreikkalaista ja roomalaista tyyliä, joka muistuttaa yhtä vähän Colosseumia tai Parthenonia kuin vuoden III:n valtiomuoto Minoksen lakeja ja jota rakennustaiteessa nimitetään messidoriseksi mauksi; Napoleonin Pariisi Vendôme-torilla: ylevä, kanuunoista muodostettu pronssipylväs; restauraation Pariisi Pörssissä: hyvin valkea pylvästö kantaa sangen sileätä friisiä, kaikki nelikulmaista, maksanut kaksikymmentä miljoonaa.
Jokainen näistä luonteenomaisista rakennuksista liittyy tyylin ja ulkomuodon yhtäläisyyden puolesta moniin eri kaupunginosissa oleviin rakennuksiin, jotka tuntijan silmä helposti erottaa ja sijoittaa. Kun osaa nähdä, saattaa yksin portinkolkuttimessakin tuntea vuosisadan hengen ja hallitsijan luonteen.
Nykyisellä Pariisilla ei niin ollen ole yleistä muotoa. Se on näytekokoelma useammalta vuosisadalta, ja kauneimmat osat ovat hävinneet. Pääkaupunki kasvaa nyt ainoastaan rakennuksilla, ja millaisilla rakennuksilla! Jos se tätä vauhtia muuttuu, on se uusi joka viideskymmenes vuosi. Päivä päivältä häviääkin sen rakennustaiteen historiallinen merkitys. Monumentaaliset rakennukset käyvät siellä yhä harvemmiksi, ja tuntuu siltä kuin näkisi niiden toisen toisensa jälkeen häviävän talojoukkojen kasvavaan virtaan. Meidän isäimme Pariisi oli kiveä, meidän poikaimme on muurilaastia.
Mitä uuden Pariisin uusiin rakennusmuistomerkkeihin tulee, olemme mieluummin niistä puhumatta. Asianlaita ei ole suinkaan niin, ettemme niitä ihailisi, kuten tulee. Herra Soufflot'n Sainte-Geneviève on varmaankin kaunein koruleivos, mikä milloinkaan on kivestä valmistettu. Kunnialegioonan palatsi on myös oivallinen sokerileipurin tuote. Viljahallin kupoli on englantilainen kilparatsastajanlakki suuressa mittakaavassa. Saint-Sulpicen tornit ovat kaksi suunnatonta klarinettia, ja onhan se yhtä hyvä muoto kuin jokin muukin; köynnöksenä virnottava sähkölennätin sen katolla on varsin sievä lisä. Saint-Rochin portaalia voi loistossa verrata Saint-Thomas d'Aquinin portaaliin. Siinä on myös eräässä luolassa Golgata korkokuvana ja aurinko kullatusta puusta, mikä on epäilemättä sangen ihmeellistä. Labyrintin lyhty Jardin des Plandes'issa on myös erittäin nerokas. Mitä pörssipalatsiin tulee, tuohon rakennukseen, joka on kreikkalainen pylvästönsä, roomalainen oviensa ja ikkunainsa pyörökaarien ja renessanssiin kuuluva suuren matalan holvinsa puolesta, se on epäilemättä sangen moitteeton ja puhdastyylinen rakennusmonumentti. Sitä todistaa sekin, että sillä ylhäällä katonrajassa on attika, jollaista tuskin nähtiin Ateenassa, kaunis suora viiva, jonka savutorvet siellä täällä hauskasti katkaisevat. Lisätkäämme, että jos on sääntönä, että rakennuksen tyylin tulee noudattaa sen tarkoitusta, niin että tämä tarkoitus heti ensi silmäyksellä selviää, ei voi kyllin ihmetellä rakennusta, joka voi yhtä hyvin olla kuninkaallinen palatsi, parlamenttitalo, kaupungintalo, koulu, maneesi, akatemia, makasiini, oikeusistuin, museo, kasarmi, hautakammio, temppeli, teatteri, mikä tahansa. Toistaiseksi se on pörssi. Rakennuksen tulee lisäksi sopia ilmastoon. Tämä onkin yksinomaan aiottu meidän kylmää ja sateista ilmanalaamme varten. Sen katto on miltei yhtä tasainen kuin itämailla on tapana, mistä aiheutuu, että kun talvella sataa lunta, kattoa täytyy lakaista, ja kattohan on totisesti tehty lakaisemista varten. Ja mitä merkitykseen tulee, rakennus vastaa sitä mainiosti; se on pörssi Ranskassa, niinkuin se olisi ollut temppeli Kreikassa. Totta on, että arkkitehti on nähnyt paljon vaivaa peittääkseen kellotaulun, joka olisi häirinnyt otsikon kauniita viivoja, mutta onhan meillä toki tuo pylvästö, joka kiertää koko rakennusta ja jossa suurina uskonnollisina juhlapäivinä vekseliasioitsijat ja kaupanvälittäjät voivat mahdikkaasti kehitellä periaatteitaan.
Nämä kaikki ovat epäilemättä sangen mahtavia muistomerkkejä. Kun lisätään tähän joukko kauniita, hauskoja ja vaihtelevia katuja, kuten Rue de Rivoli, en suinkaan epäile, ettei Pariisi ilmapallosta katsoen tarjoisi katseelle sitä viivojen vaihtelua, sitä yksityiskohtien rikkautta, sitä näköalojen moninaisuutta, sitä suurenmoista yksinkertaisuutta ja hämmästyttävää kauneutta, mikä on ominaista tammipelille.
Mutta miten ihmeteltävältä teistä nykyinen Pariisi näyttääkin, tahtoisin kuitenkin kehoittaa teitä loihtimaan mielikuvituksessanne ilmi viidennentoista vuosisadan Pariisin. Katselkaa päivänvaloa tuon ihmeellisen huippu-, fiaali- ja kellotornihäkin lävitse; antakaa Seinen vyöryttää vihreätä ja keltaista vesipaljouttaan, joka välkkyy kuin käärmeen nahka, tuon suunnattoman kaupungin lävitse; antakaa sen taittua saarien kärkiä vasten, väistää siltojen holveja; antakaa tuon vanhan Pariisin goottilaisen kuvan selvästi piirtyä taivaan sineä vasten; antakaa sen ääriviivojen häilyä talvisessa usvassa, joka kietoutuu sen savutorvien ympärille; vajottakaa se pimeään yöhön ja tarkastelkaa varjojen ja valonliekkien omituista leikkiä tässä tummassa rakennuslabyrintissä; suunnatkaa sinne kuunsäde, joka saa sen häämöttämään himmeässä valaistuksessa ja loihtii tornien valtavat huiput sumusta esille; tai antakaa sen vaipua takaisin pimeään, luokaa huippujen ja päätyjen teräviin kulmiin vielä tummempi varjo ja antakaa sitten tuon mustan varjokuvan, joka on piikikkäämpi kuin haikalan leuka, kuvastua vaskenkarvaista iltataivasta vasten ja verratkaa!
Ja jos haluatte saada vanhasta kaupungista vaikutelman, jota uusi ei enää voi teille antaa, niin menkää varhain jonakin pääsiäis- tai helluntaiaamuna jollekin korkealle paikalle, mistä näette yli koko pääkaupungin, ja kuunnelkaa kirkonkellojen aamusoittoa! Katsokaa, miten taivaan merkinanto, sillä aurinko sen antaa, saa kaikki nämä lukemattomat kirkot värähtelemään yhtaikaa. Aluksi kuuluu yksinäisiä läppäyksiä, joita kirkot vaihtavat, ikäänkuin orkesterin preludeja ennen alkusoittoa. Katsokaa sitten -- sillä korvakin tuntuu eräinä hetkinä omistavan näkövoiman -- katsokaa sitten, miten äkkiä samassa silmänräpäyksessä jokaisesta kellotornista kohoaa ilmoille, tahtoisin sanoa, säveleiden sopusointujen pylväs. Ensin kohoavat sävelaallot jokaisesta kellotornista erikseen puhtaina, sekoittumattomina, eristettyinä kohden kirkasta aamutaivasta. Sitten ne vähitellen paisuessaan yhtyvät, sekoittuvat, haipuvat toisiinsa sulautuen suurenmoiseksi konsertiksi. Nyt on vain yksi ainoa sävelaaltojen virta, joka lakkaamatta tulvii noista lukemattomista torneista, vyöryy eteenpäin, lainehtii, hyppii, paisuu yli kaupungin ja kaukana taivaanrannalla avartaa värähdystensä huumaavaa piiriä. Mutta tämä sopusoinnun meri ei silti ole mikään kaaos. Niin kuohuva ja syvä kuin se onkin, ei se ole kadottanut kuulauttaan. Saatatte erottaa jokaisen sävelryhmän, seurata pienen ja suuren kellon milloin korkeaa, milloin matalaa vuoropuhelua; näette oktaavien hyppäävän tornista toiseen; näette niiden keveinä, siivitettyinä ja helähtelevinä soinnahtavan hopeakellosta, särähtelevinä ja ontuvina putoavan puukellosta; te ihailette kesken kaiken sitä rikasta sävelasteikkoa, joka Saint-Eustachen seitsemästä kellosta alati nousee ja laskee; ja kesken niitä näette muutamain kirkkaitten ja nopeitten sävelien piirtävän kolme, neljä viivaa ristiin rastiin ja sitten katoavan kuin salamain. Tuolta kuuluu Saint-Martinin korkea ja särähtelevä laulu; tuolta Bastiljin onnettomuutta ennustava, äreä ääni; tuolta vastaiselta puolelta Louvren suuren tornin syvä basso. Palatsin kuninkaallinen kello kylvää lakkaamatta ympärilleen loistavia liverryksiä, joiden joukkoon Notre-Damen hälykellon kumeat lyönnit putoavat kuin säkenöivät moukariniskut alasimelle. Silloin tällöin näette parven kaikenlaisia mahdollisia sävelmuotoja tulvivan Saint-Germain-des-Prés'n kolmesta kelloparista. Ja aika ajoin vaimenee tämä ylevä jylinä tehden tilaa Ave-Maria-luostarin pikalaukauksille, jotka sinkoutuvat ilmaan ja sähähtävät rikki tähtisateeksi. Syvältä tämän kellokonsertin pohjalta erotatte epäselvästi kirkoista kaikuvan laulun, joka tunkeutuu niiden holvien ja seinäin värähtelevien hiukkasten lävitse. -- Se on ooppera, jota kannattaa kuunnella. Tavallisesti on melu, joka päivisin kuuluu Pariisista, puhuva kaupunki, ja öisin hengittävä Pariisi; tässä on laulava kaupunki. Kuunnelkaa sen tähden tätä kellojen _tutti_a, levittäkää sen kaiken ylle puolen miljoonan asukkaan melu, virran ikuinen valitus, tuulen ainainen humina, neljän metsän kvartettilaulu, joka suunnattomista uruista kohoaa taivaanrannan kukkuloilta, hillitkää ikään kuin hämyyn kaikki, mikä tässä säveljoukossa on liian karkeata tai terävää, ja sanokaa sitten, tunnetteko maailmassa mitään rikkaampaa, iloisempaa, loistavampaa ja häikäisevämpää kuin tämä kellojen pauhu, kuin tämä musiikin sulatusuuni, kuin nämä kymmenentuhatta pronssiääntä, jotka yhtaikaa kaikuvat kolmensadan jalan korkuisista kivitorneista, kuin tämä kaupunkiorkesteri, kuin tämä sinfonia, jossa soi myrskyn pauhu.
NELJÄS KIRJA
I. Jumaliset sielut
Eräänä kauniina Quasimodo-sunnuntain [ensimmäinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen. -- Suom. huomautus] aamuna kuusitoista vuotta ennen tämän kertomuksen alkua löydettiin messun jälkeen pieni elävä olento Notre-Damen pääoven eteisen vasemmalle puolelle kiinnitetyltä puulavitsalta, vastapäätä pyhän Kristoforoksen suurta kuvaa, jota ritari, herra Antoine des Essartsin kivinen veistokuva katseli polvillaan vuodesta 1413 lähtien, kun näet oli muistettu, että tämä uskovainen oli joutunut saman kohtalon uhriksi kuin pyhimyskin. Tälle puulavitsalle oli tapana asettaa löytölapsia vetoamaan yleisön armeliaisuuteen. Ken tahtoi, sai ottaa ne. Vuoteen edessä oli vaskiastia almuja varten.
Se pikku olento, joka Quasimodon aamuna Herran vuonna 1467 lepäsi tällä lavitsalla, näytti herättävän erittäin suurta, uteliaisuutta siinä lukuisassa joukossa, joka oli kerääntynyt sen ympärille. Ryhmän muodosti suureksi osaksi kauniimpi sukupuoli. Siinä oli miltei yksinomaan vanhoja naisia.
Lähinnä lavaa ja syvään kumartuneena sen yli nähtiin neljä naista, jotka harmaista viitoistaan päättäen olivat jonkin hurskaan laitoksen sisaria. Enpä tiedä, miksi ei historia saisi jälkimaailmalle säilyttää näiden neljän järkevän ja kunnioitettavan naisen nimeä. Ne olivat Agnès la Herme, Jehanne de la Tarme, Henriette la Gaultière, Gauchère la Violette, kaikki leskiä, kaikki Étienne-Haudry-kappelin sisaria, jotka olivat johtajattarensa luvalla ja Pierre d'Aillyn säädöksiä noudattaen jättäneet talonsa kuunnellakseen messua Notre-Damessa.
Vaikka nämä kunnon sisaret tällä hetkellä muuten noudattivatkin Pierre d'Aillyn määräyksiä, rikkoivat he arveluttavassa määrässä Michel de Brachen ja Pisan kardinaalin säädöksiä vastaan, jotka niin epäinhimillisesti olivat vaatineet heiltä vaitiololupauksen.
-- Mikä tuo on, sisar? sanoi Agnès Gauchèrelle, katsellen tarkasti tuota näytteille asetettua pientä olentoa, joka vääntelehti ja valitteli puuvuoteellaan niin monien katseiden säikähdyttämänä.
-- Mitä seuraakaan, sanoi Jehanne, -- jos nyt alkaa tulla tuollaisia lapsia?
-- En ymmärrä lapsista mitään, vastasi Agnès, -- mutta onhan synti katsoakin tuollaista.
-- Ei se ole mikään lapsi, Agnès.
-- Se on epäonnistunut apina, huomautti Gauchère.
-- Se on ihme, virkkoi Henriette la Gaultière.
-- Silloin, huomautti Agnès, -- se on jo kolmas Laetare-sunnuntain jälkeen. Sillä eihän ole vielä kahdeksaakaan päivää siitä, kun meillä sattui ihme pyhiinvaeltajan pilkkaajalle, jota Aubervilliers'n Pyhä Neitsyt rankaisi, ja se oli toinen ihme tässä kuussa.
-- Sehän on oikea epäsikiö, tämä niin sanottu löytölapsi, virkkoi Jehanne.
-- Se ulvoo niin, että tekisi lukkarinkin kuuroksi, jatkoi Gauchère. -- Ole hiljaa, pentu!
-- Että hänen korkea-arvoisuutensa Reimsissä on voinut lähettää tuollaisen kummituksen hänen korkea-arvoisuudelleen Pariisiin! lisäsi la Gaultière ristien kätensä.
-- Minä luulen, sanoi Agnès la Herme, -- että se on eläin, juutalaisen emäsian sikiö; siis jokin, joka ei ole kristitty ja joka pitäisi heittää virtaan tai tuleen.
-- Toivonpa, ettei sitä kukaan ottaisi, sanoi Gaultière.
-- Hyvä Jumala! huudahti Agnès, -- mitähän sanoisivat imettäjä raukat löytölastentarhassa tuolla kadun päässä rannalla piispan palatsin vieressä, jos heille kannettaisiin tuollainen epäsikiö imetettäväksi! Minä antaisin mieluummin rintaa vampyyrille.
-- Oletpa sinäkin, Agnès parka! virkkoi Jehanne. Etkö näe, että tuo pieni epäsikiö on ainakin neljän vuoden vanha, ja että se imisi mieluummin paistin varrasta kuin sinun rintojasi?
Todellakaan ei "tuo pieni epäsikiö" (meidänhän on vaikea antaa sille muuta nimeä) ollut vastasyntynyt. Se oli pieni, hyvin kulmikas ja levoton olio, joka oli pistetty pussiin, johon oli ommeltu herra Guillaume Chartier'n, Pariisin silloisen piispan, nimikirjaimet, ja pussista pisti esiin pää. Tämä pää oli kauhean muodoton. Siinä näkyi vain punainen hiusmetsä, yksi silmä, suu ja hampaat. Silmä itki, suu kirkui, ja hampaat näyttivät haluavan purra. Olio sätkytteli pussissa lavitsan ympärillä parveilevan katsojajoukon suureksi ihmeeksi.
Armon rouva Aloïse de Gondelaurier, rikas aatelisnainen, joka talutti kädestä kaunista, noin kuusivuotiasta tyttöä ja jolla hiuksissa oli kultasarvi, josta riippui pitkä harso, pysähtyi hetkeksi katsomaan tuota onnetonta olentoa, samalla kun hänen ihastuttava pieni tyttärensä Fleur-de-Lys de Gondelaurier, joka oli puettu silkkiin ja samettiin, sievällä sormellaan tavaili kirjoitusta, joka oli puulavitsassa: LÖYTÖLAPSIA.
-- Sangen merkillistä, sanoi tuo ylhäinen nainen kääntyen pois kammoksuen, -- luulin että tähän asetettaisiin vain lapsia.
Hän läksi pois heittäen mennessään hopearahan kilahtaen kuppiin kuparirahojen joukkoon, mikä hämmästytti köyhiä Étienne-Haudry-kappelin sisaria.
Hetkistä myöhemmin astui ohi kuninkaallinen notaarinapulainen, vakava ja oppinut mestari Robert Mistricolle suunnaton messukirja toisessa ja vaimonsa, rouva Guillemette la Mairesse, toisessa kainalossa, joten hänellä oli mukanaan molemmat regulaattorinsa, hengellinen ja ajallinen.
-- Löytölapsi! sanoi hän katsottuaan tarkemmin myttyä; -- varmaankin Flegeton-joen rannalta löydetty.
-- Siltä ei näy kuin yksi silmä, toisen päällä on käsnä, virkkoi hänen vaimonsa Guillemette.
-- Se ei ole mikään käsnä, se on muna, jossa on toinen samanlainen pahahenki, jolla vuorostaan on pieni muna, joka taas sisältää pirun, ja niin edespäin.
-- Miten sen tiedät? kysyi Guillemette la Mairesse.
-- Tiedän sen aivan varmasti, vastasi notaarinapulainen.
-- Herra apunotaari, kysyi Gauchère, -- mitä te ennustatte tästä kunnottomasta löytölapsesta?
-- Suurimpia onnettomuuksia, vastasi Mistricolle.
-- Herra Jumala! virkkoi eräs vanha vaimo väen joukosta, -- ja viime vuonna oli rutto ja nyt sanotaan, että englantilainen sotajoukko aikoo nousta maihin Harefleussä.
-- Nyt ei kai kuningatar tulekaan Pariisiin syyskuussa, lisäsi joku. -- Kauppa käy jo niin huonosti!
-- Minun mielestäni, huudahti Jehanne de la Tarme, -- olisi parempi meille pariisilaisille, jos tämä pieni noidanpenikka pantaisiin roviolle eikä lavitsalle.
-- Pienelle, sievälle, räiskyvälle roviolle! lisäsi eukko.
-- Se olisi viisainta, sanoi Mistricolle.
Muuan nuori pappi oli kuunnellut sisarien keskustelua ja notaarin mietelmiä. Hänen kasvonsa olivat ankarapiirteiset, otsa oli korkea ja katse läpitunkeva. Sanaakaan sanomatta hän työnsi joukon tieltään syrjään, tarkasti "pientä noidanpenikkaa" ja ojensi kätensä sen yli. Oli jo aikakin. Sillä nuo hurskaat sielut tunsivat jo veden herahtavan kielelleen ajatellessaan tuota "pientä, sievää, räiskyvää roviota".
-- Minä otan tämän lapsen, sanoi pappi.
Hän otti sen viittansa suojaan ja kantoi pois. Joukko katseli häntä hämmästyneenä. Hetkistä myöhemmin hän oli kadonnut Punaisen portin taakse, joka silloin johti kirkosta luostariin.
Kun ensi hämmästys oli hälvennyt, kuiskasi Jehanne de la Tarme la Gaultièren korvaan:
-- Enkö ole aina sanonut, että tuo nuori pappi, herra Claude Frollo, on noita.
II. Claude Frollo
Claude Frollo ei ollutkaan tavallinen ihminen.
Hän kuului keskisäädyn perheisiin, joita viime vuosisadan tökeröllä kielellä nimitettiin milloin ylemmäksi porvaristoksi milloin alemmaksi aateliksi. Hänen perheensä oli Paclet-veljeksiltä perinyt Tirechappen läänityksen, joka kuului Pariisin piispan hallintopiiriin ja jonka kaksikymmentäyksi taloa olivat kolmannellatoista vuosisadalla olleet monen oikeusjutun aiheena. Tämän läänityksen omistajana oli Claude Frollo yksi niistä sadastaneljästäkymmenestäyhdestä tilanomistajasta, jotka olivat osallisia Pariisin ja sen esikaupunkien veroista, ja Saint-Martin des Champs'n luetteloissa saattoi sen vuoksi pitkät ajat nähdä hänen nimensä mestari François Le Rez'lle kuuluvan Hotel de Tancarvillen ja Collège de Tours'in välissä.
Claude Frollon olivat hänen vanhempansa jo lapsena määränneet hengelliseen säätyyn. Häntä oli opetettu lukemaan latinaa, painamaan katseensa maahan ja puhumaan hiljaa. Jo pienenä poikasena oli isä sulkenut hänet Collège de Torchihin Yliopistossa. Siellä oli hän kasvanut messukirjan ja sanakirjan ääressä.
Hän oli muuten alakuloinen ja vakava nuorukainen ja lueskeli innokkaasti ja oppi nopeasti. Hän ei pitänyt suurta melua leikeissä, otti sangen vähän osaa Fouarre-kadun juominkeihin, ei tiennyt mitä merkitsi _dare alapas et capillos laniare_ [antaa korvatillikoita ja olla tukkanuottasilla], eikä ollut ottanut osaa tuohon vuoden 1463 mellakkaan, josta kirjoitettiin vakavasti aikakirjoihin: "Kuudes kapina Yliopistossa". Hän ei koskaan tehnyt pilkkaa Rue de Montagun köyhistä ylioppilaista heidän viittojensa, _cappettes_, vuoksi, joista he olivat saaneet nimensä, tai Collège de Dormans'in stipendiaateista heidän kaljujen tonsuuriensa ja kolmikaistaisten takkiensa vuoksi, joissa oli vihreää, sinistä ja sinipunaista, _azzurini coloris et bruni_, kuten sanotaan kardinaali des Quatre-Couronnes'in tiedonannoissa.
Sitä ahkerammin hän kävi luennoilla Jean-de-Beauvais-kadun varrella. Ensimmäinen ylioppilas, jonka apotti Saint-Pierre de Val näki kateederinsa edessä aloittaessaan Sait-Vendregesilen luentosalissa luentoansa kanonisesta oikeudesta, oli Claude Frollo, joka pylvääseen nojaten, sarvesta valmistetut kirjoitusneuvot mukanaan pureskeli kynänpäätä tai kirjoitti kulunutta polveaan vasten ja talvisin puhalteli käsiinsä. Ensimmäinen kuulija, jonka herra Miles d'Isliers, hallinto-oikeuden tohtori, näki joka maanantaiaamuna hengästyneenä saapuvan École du Chef-Saint-Denis'hin juuri kun ovia avattiin, oli Claude Frollo. Tuo kuusitoistavuotias ylioppilas olisikin voinut haastaa kirkkoisän väittelyyn mystillisessä teologiassa, kirkolliskokousten isän kanonisessa oikeudessa ja jonkun Sorbonnen tohtorin skolastisessa teologiassa.
Teologiasta suoriuduttuaan hän oli käynyt käsiksi asetuksiin. _Magister sententiarumista_ hän oli syventynyt Kaarle Suuren kapitulaareihin. Ja tiedonjanossaan hän oli ahminut yhteen menoon asetuskokoelman toisensa jälkeen, Hispalen piispan Théodoren, Wormsin piispan Bouchard'in, Chartres'in piispan Yves'in; sitten Gratianuksen asetukset, jotka seurasivat Kaarle Suuren kapitulaareja; edelleen Gregorius IX:n kokoelman ja Honorius III:n kirjeen _Super specula_. Hän perehtyi perinpohjin tuohon suureen ja myrskyiseen taistelun ja synnytystuskan aikakauteen, jolloin porvarillinen ja kanoninen oikeus taisteli keskenään keskiajan kaaoksessa, tuohon aikakauteen, jonka piispa Théodore aloittaa v. 618 ja paavi Gregorius päättää v. 1227.
Asetuskokoelmat sulatettuaan hän heittäytyi lääketieteen ja vapaitten tieteitten kimppuun. Hän tutki kasvitiedettä ja lääkkeiden valmistustaitoa. Hän oppi parantamaan kuumeita ja ulkonaisia vammoja, haavoja ja paiseita. Jacques d'Espars olisi tunnustanut hänet fysiologiksi, Richard Hellain kirurgiksi. Hän suoritti kaikki tutkinnot, lisensiaatin, maisterin ja tohtorin. Hän tutki kieliä, latinaa, kreikkaa, hepreaa -- kolminainen pyhäkkö, jota ei vielä silloin paljoakaan tunnettu. Se oli oikeata tiedon hankkimisen ja kerääminen kuumetta. Kahdeksantoista vuotiaana hän oli läpäissyt kaikki neljä tiedekuntaa. Tuosta nuorukaisesta näytti elämällä olevan vain yksi ainoa päämäärä: tietäminen.
Suunnilleen näihin aikoihin puhkesi ankaran kuumuuden vaikutuksesta kesällä v. 1466 kauhea rutto, joka Pariisin kreivikunnasta surmasi yli neljäkymmentätuhatta ihmistä; niiden joukossa oli, sanoo Jean de Troyes, "mestari Arnoul, kuninkaan astrologi, joka oli erittäin hyvä, viisas ja hauska mies". Yliopistossa levisi eräänä päivänä huhu, että tuo kulkutauti raivosi erikoisesti Tirechappe-kadulla. Siellä asuivat Claude Frollon vanhemmat läänityksensä keskellä. Nuori ylioppilas riensi levottomana kotiinsa. Kun hän saapui sinne, olivat hänen isänsä ja äitinsä kuolleet. Aivan pieni, kapaloissa oleva veli makasi kehdossa avuttomana kirkuen. Se oli ainoa eloon jäänyt olento hänen perheestään. Nuorukainen otti lapsen käsivarrelleen ja läksi mietteisiin vaipuneena pois. Siihen saakka hän oli elänyt yksinomaan tieteissä, nyt hän alkoi elää elämässä.