Part 11
Tämä Seinen ranta oli muuten se, joka vähimmin muistutti kauppakaupunkia. Ylioppilaat pitivät siellä pahempaa melua kuin käsityöläisoppipojat, ja varsinaista rantakatua ei ollut muuta kuin Saint-Michel-sillan ja Nesle-tornin välillä. Muu osa Seinen rantaa oli osaksi, kuten bernhardilaisluostarin toisella puolen, alastonta hietikkoa, osaksi, kuten noiden kahden sillan välissä, rykelmä taloja, jotka seisoivat jalat vedessä. Pesijättäret siellä pitivät kovaa melua, huusivat, mekastivat, nauroivat, lauloivat ja hakkasivat kovasti vaatteitaan aivan kuin meidänkin päivinämme. Se ei ole pienintä iloa Pariisissa.
Yliopisto näytti kiinteältä ryhmältä. Laidasta laitaan muodosti se samankaltaisen, suljetun kokonaisuuden. Nuo tuhannet, tiheään ahdetut, terävät, toisiinsa yhtyvät, samojen mittausopillisten muotojen hallitsemat katot näyttivät ylhäältä katsoen saman aineen kiteytymiltä. Katujen oikulliset uurrokset eivät jakaneet tätä talojoukkoa kovinkaan erilaisiin osiin. Neljäkymmentäkaksi koulua oli verrattain säännöllisesti jakautunut ja niitä oli kaikkialla. Näiden kauniiden rakennusten moninaisin muodoin vaihtelevat päädyt olivat saman taiteen tuotteita kuin ne yksinkertaiset porvaristalot, joiden yli ne kohosivat, eivätkä oikeastaan olleet muuta kuin saman mittausopillisen kuvion neliömäistä ja kuutiomaista monistamista. Ne rikastuttivat siis kokonaisuutta häiritsemättä sitä, täydensivät kuormittamatta sitä liiaksi. Mittausoppi on sopusointua. Jokin kaunis palatsi pisti siellä täällä esille vasemmalta reunalta maalauksellisten porvaristalojen välistä, esimerkiksi Logis de Nevers, Logis de Rome, Logis de Reims, jotka kaikki nyt ovat hävinneet, sekä Hôtel de Cluny, joka taiteilijan lohduksi vielä on jäljellä, mutta jonka torni jokin vuosi sitten niin päättömästi typistettiin. Roomalainen, kaunis pyörökaaripalatsi Clunyn lähellä oli Julianuksen kylpylä.
Siellä näkyi myös kirkkoja, joiden kauneus oli ankarampaa ja suuruus vakavampaa kuin palatsien, mutta jotka olivat silti yhtä kauniita, yhtä uhkeita. Ne, jotka ensinnä kiinnittivät huomion puoleensa, olivat bernhardilaiskirkko kolmine torneineen, Sainte-Geneviève, jonka nelikulmainen, säilynyt torni saa meidät sitä enemmän kaipaamaan sen häviämistä; Sorbonne, puoliksi koulu, puoliksi luostari, jonka ihana päälaiva vieläkin on jäljellä; mathuriinien kaunis nelisivuinen luostari, sen naapuri Saint-Benoît, jonka raunioille on tämän kirjan seitsemännen ja kahdeksannen painoksen välillä ehditty pystyttää teatteri; Kordelieri-kirkko kolmine suunnattomine rinnakkaisine päätyineen; ja augustiinilaiskirkko, jonka kevyt torninhuippu kohoaa lähinnä Nesle-tornia talojoukon yli lännestä lukien. Koulut, jotka muodostavat yhdyssiteen luostarin ja maailman välille, olivat tuossa monumentaalisessa sarjassa palatsien ja kirkkojen keskivälillä: ne olivat ankaria kaikessa loistossaan, kohtuullisempia kuvakoristelussaan kuin palatsit eivätkä niin vakavia rakennustaiteessaan kuin luostarit. Onnettomuudeksi ei ole jäljellä mitään näistä rakennuksista, joissa goottilainen taide niin onnellisesti kulki tuhlaavaisuuden ja säästäväisyyden keskitietä. Kirkot (ja niitä oli Yliopistossa paljon ja kaikki loistavia ja peräisin rakennustaiteen kaikilta ikäkausilta Saint-Julienin pyörökaarista Saint-Séverinin suippokaariin saakka) hallitsivat kaikkea ja puhkaisivat ikään kuin sopusointulisänä tämän sopusoinnun keskellä talonpäätyjen vaihtelevan joukon runsaasti koristetuilla, läväistyillä torninhuipuillaan ja siroilla fiaaleillaan, joiden viivat olivat vain katon terävän kulman komeata liioittelua.
Yliopiston maaperä oli vuorista. Pyhän Genovevan vuori muodosti sen kaakkoisosassa mahtavan mäen, ja se näky, jonka se tarjosi Notre-Damen tornista, oli näkemisen arvoinen: joukko ahtaita ja mutkittelevia katuja (nykyään _le pays latin_ [latinalaismaa]), joiden varsilla rykelmä taloja, joita kukkulan huipulta ulottui rinteitä pitkin joka suunnalle aina veden rajaan saakka ja joista osa näytti putoavan, toinen osa vaivalloisesti pyrkivän ylöspäin rinnettä pitkin ja kaikki tarrautuvan kiinni toisiinsa. Tuhansien mustien pilkkujen lakkaamaton liike maassa sai kaiken liikkumaan silmissä. Se oli väen vilinä kaduilla ylhäältä nähtynä.
Näiden kattojen, näiden torninhuippujen, näiden lukemattomien, vaihtelevien, Yliopiston ääriviivaa niin omituisesti taivuttelevien, vääntelevien ja mutkistuttavien rakennusmuotojen aukeamissa näki lopuksi siellä täällä kaistan rappeutunutta muuria, pyöreän tornin, ampuma-aukoilla varustetun kaupunginportin: se oli Filip Augustin ympärysmuuri. Sen takaa aukeni vihertäviä, teiden leikkaamia niittyjä, jotka häipyivät kaukaisuuteen ja joilla vielä siellä täällä näkyi jokin esikaupungin talo, mutta yhä harvemmassa, kuta kauemmas tultiin. Muutamilla näistä esikaupungeista oli jonkin verran merkitystä. Niitä oli ennen kaikkea Tournelle-tornista lukien Saint-Victorin kauppala holvattuine, Bièvren yli johtavine siltoineen, luostareineen, jossa oli Ludvig Paksun hautapatsas, _epitaphium Ludovici Grossi_, ja kirkkoineen, jossa oli kahdeksankulmainen torninhuippu ja neljä pienempää tornia sen ympärillä ja joka oli peräisin yhdenneltätoista vuosisadalta (sellaisen näkee vielä Étampes'issa); ja Saint-Marceaun kauppala, jossa jo oli kolme kirkkoa ja luostari. Jos jätti gobeliinitehtaan neljine valkeine muureineen vasemmalle, näki edessään Saint-Jacques'in kaupungin, kauniisti koristettu kiviristi pienellä torillaan, Saint-Jacques du Haut-Pas-kirkon, joka siihen aikaan oli ihana goottilainen suippokaarikirkko, Saint-Magloiren, kauniin, neljänneltätoista vuosisadalta polveutuvan temppelin, jonka Napoleon muutti heinäladoksi, sekä Notre-Dame des Champs'n bysanttilaisine mosaiikkeineen.
Lakeudella näkyi lopuksi kartusiiniluostari, komea, Palais de Justicen ikäinen rakennus pienine puutarhoineen, ja Vauvert'in huonomaineiset rauniot, ja kun jätti luostarin vasemmalle, Saint-Germain-des-Prés'n kolme romaanista tornia. Sen takana sijaitsi Saint-Germainin kauppala, jossa oli viisitoista tai kaksikymmentä katua ja joka oli jo koko suuri kunta. Sen yhtä kolkkaa koristi Saint-Sulpicen terävä kellotorni. Aivan sen vieressä näkyi Saint-Germainin markkinapaikkaa ympäröivä nelikulmainen muuri, samalla paikalla, missä nyt on kauppatori; edelleen apotin kaakinpuu, pieni, sievä, keilanmuotoisella lyijykatolla varustettu torni. Hieman kauempana oli tiilitehdas ja Rue du Four, joka vei kauppalan yhteiseen leipomoon, tuulimylly mäellänsä, ja spitaalisairaala, yksinäinen ja yleisesti kammoksuttu pieni rakennus. Mutta ennen kaikkea ja kauimmin kiinnitti huomiota puoleensa itse luostari. Sillä varmaa on, että tämä rakennusryhmä, jolla sekä luostarina että herraskartanona oli ylhäinen leima, tämä apotinpalatsi, josta Pariisin piispat pitivät kunniana saada yösijan, tämä ruokasali, jolle arkkitehti oli antanut tuomiokirkon muodon ja kauneuden ja samalla sen muhkean otsikkoruususton, tämä Pyhälle Neitsyelle vihitty kappeli, tämä monumentaalinen makuuhuonerakennus, nämä laajat puutarhat, tämä nostoristikko, tämä nostosilta, tämä ampuma-aukoilla varustettu ympärysmuuri, joka loi varjonsa ympäröivien niittyjen vehreyteen, nämä pihat, joilla liikkui rautapukuisia sotilaita ja kultaviittaisia kirkonmiehiä, tämä kaikki ryhmittyneenä kolmen korkean, goottilaisella absiidilla lepäävän pyörökaaritornin ympärille, muodosti muhkean taulun taivaanrannalla.
Kun Yliopistoa kylliksi tarkastettuaan viimein kääntyi oikeata rantaa, Kaupunkia kohden, muutti näky äkkiä muotoaan. Vaikka se olikin paljoa suurempi kuin Yliopisto, ei se muodostanut yhtä ehjää kokonaisuutta. Ensi silmäyksellä näytti se jakautuvan useampaan jyrkästi toisistaan eroavaan ryhmään. Ensinnä näkyi idässä, siinä kaupunginosassa, jolla vieläkin on nimensä suosta, johon Camulogène houkutteli Caesarin, joukko palatseja, joita ulottui jokeen saakka. Neljä niistä, Jouy, Sens, Barbeau ja Logis de la Reine, oli miltei yhdessä ja kuvasteli Seineen pienillä kevyillä torneilla varustettua liuskakivikattoaan. Nämä neljä rakennusta peittivät alan Nonaindières-kadusta selestiiniläisluostariin, jonka torninhuippu kohosi sirosti niiden pääty- ja huippuviivan yläpuolelle. Ne vihertävät talorähjät, jotka näiden muhkeitten palatsien edessä kenottivat joen äyräällä, eivät estäneet katselijaa näkemästä palatsifasadin kauniita kulmauksia, niiden suuria, kivikaarisia ikkunoita, niiden veistokuvilla ylen määrin koristettuja suippokaariportaaleja, aina puhdaspiirteisten muurien jyrkkää sulkuvyötä ja kaikkia noita ihastuttavia rakennustaiteellisia pikkuseikkoja, joista saa sen vaikutelman kuin pyrkisi goottilainen taide joka hetki uusiin yhdistelmiin. Näiden palatsien takana levittäytyi joka suunnalle milloin mutkitellen, paalutettuna ja ampuma-aukoilla varustettuna kuin linnoitus, milloin suurien puiden varjostamana kuin kartusiiniluostari ihmeellisen Saint-Polin palatsin valtava rakennusryhmä, jossa Ranskan kuningas saattoi mitä loistavimmin ottaa vastaan ja pitää vieraanaan kaksikymmentäkaksi dauphinin ja Burgundin herttuan arvoista ruhtinasta palvelijoineen ja seurueineen, puhumattakaan suurista läänitysherroista ja keisarista, kun hän tuli katsomaan Pariisia, ja leijonista, joilla oli oma asuntonsa kuninkaallisessa palatsissa. Tässä pitänee huomauttaa, että ruhtinaan asuntoon siihen aikaan aina kuului vähintäin yksitoista salia, juhlasalista alkaen aina rukoushuoneeseen saakka, lukuun ottamatta niitä pylväskäytäviä, kylpyhuoneita ja muita "ylimääräisiä huoneita", joilla joka kerros oli varustettu, kunkin kuninkaan vieraan erikoisia puutarhoja, keittiöitä, kellareita, palveluskunnan huoneita, yleisiä ruokasaleja, piharakennuksia, joissa oli kaksikymmentäkaksi huoneistoa kaikkia taloustoimia varten leipomosta alkaen aina juomanlaskijan virkahuoneeseen saakka, kaikenlaisia pelihuoneita, pallo-, mailapeli- ja rengaspelikenttiä, kanatarhoja, kalalammikoita, eläinnäyttelyitä, talleja ja navetoita, kirjastoja, asevarastoja ja tykkivalimoita. Sellainen oli siihen aikaan kuninkaallinen palatsi, Louvre, Hôtel Saint-Pol: kaupunki kaupungissa.
Tornista katsoen, jossa parhaillaan olemme, tarjosi Hôtel Saint-Pol, vaikka olikin puolittain äsken mainitun neljän suuren palatsin varjossa, siitä huolimatta sangen suurenmoisen näyn. Saattoi varsin selvästi havaita ne kolme kylkirakennusta, jotka Kaarle V pitkillä lasi- ja pylväskäytävillä oli yhdistänyt päärakennukseen; Hôtel du Petit Mucen ja sen hienot kattoa reunustavat pitsikaiteet; linnoitusmaisen Hôtel de l'abbé de Saint-Maurin ja sen valtavat tornit, muurinulkonemat, ampumareiät, rautavarpuset sekä nostosillan kahden syvennyksen välissä olevan suuren romaanisen portaalin, jonka yllä oli apotin vaakunoita; Hôtel d'Étampes'in, jonka rappeutuneen vartiotornin kattokaide näytti nyhdetyltä kukonharjalta. Siellä täällä oli kolme, neljä vanhaa tammea, joiden yhdistyneet lehvät näyttivät suunnattomilta kukkakaalinpäiltä; kirkkaita vedenkalvoja, joissa joutsenet soutelivat, joukko pihoja, joissa saattoi erottaa maalauksellisia taustoja; lyhyillä romaanisilla pylväillä oleva leijonarakennus, jossa oli matalat suippokaaret ja rautaristikot ja josta kuului alituisia karjahduksia; keskellä Ave-Maria-tornin suomuinen huippu: vasemmalla Pariisin kaupunginvoudin palatsi, jota ympäröi neljä hienosti uurrettua pikkutornia, ja lopuksi keskellä taustaa varsinainen Hôtel Saint-Pol monine erilaisine julkisivuineen ja lisärakennuksineen, jotka olivat peräisin Kaarle V:n ajoilta, sekasukuisia kasvannaisia, joilla arkkitehtien mielikuvitus oli kahden vuosisadan kuluessa sitä kuormittanut, kappeliabsiideja, pylväskäytäväpäätyjä, lukemattomia tuuliviirejä, kaksi korkeata lähekkäin olevaa tornia, joiden keilanmuotoiset, harjakkaalla reunuksella varustetut katot muistuttivat suunnattomia suippolakkeja, joiden lierit oli käännetty ylös.
Katse kohosi yhä tämän palatsiamfiteatterin eri rivejä pitkin ja siirtyi syvän, kattojoukkoon uurretun vaon yli, joka osoitti Rue Saint-Antoinen paikkaa, sekä pysähtyi vihdoin Logis d'Angoulêmeen, eri aikoina rakennettuun valtavaan rakennukseen, jossa oli osia, jotka näyttivät aivan uusilta eivätkä sopineet toisiin sen paremmin kuin punainen paikka siniseen nuttuun. Mutta koristeellisilla vesikouruilla varustettu palatsin korkea ja terävä katto lyijylaakapeitteineen, jossa loistavat, kullatut kupariupotukset kiehkuroivat lukemattomina, mielikuvituksellisina lehtikoristeina, kohosi kuitenkin hauskasti tuon vanhan palatsin mustien raunioiden yläpuolelle, jonka suuret, vanhat, iän lyyhistämät, ylhäältä alas saakka halkeilleet tornit muistuttivat suunnattomia pullistuneita vatsoja. Sen takana kohosi Tournelles-palatsin tornimetsä. Ei mikään rakennus maailmassa, ei Chambord eikä Alhambra, voinut tarjota lumoavampaa, ilmavampaa, loistavampaa näkyä kuin tämä lukematon joukko torninhuippuja, savutorvia, tuuliviirejä, kiertoportaita, lyhtyjä, joiden lävitse päivä näytti kirkkaasti paistavan, somia pikkutorneja, _tournelles_, jotka kaikki olivat erikorkuisia, -muotoisia ja -asentoisia. Olisi luullut näkevänsä suunnattoman kivisen shakkilaudan.
Tournelles-palatsin oikealla puolella kohoaa kimppu valtavia, mustia, yhteen ahdettuja ja niin sanoakseni ympyränmuotoisella vallihautapunoksella kapaloituja torneja. Tämä linnoitus, jossa on paljon enemmän ampumareikiä kuin ikkunoita, jonka nostosillat ovat aina ylhäällä ja rautaiset nostoristikot aina alaslaskettuina, on Bastilji. Ne mustat esineet, jotka pistävät esiin katonaukoista ja jotka meistä näyttävät vesitorvilta, ovat tykkejä.
Niiden suiden edessä, tuon pelottavan rakennuksen juurella on portti Saint-Antoine -- kahden torninsa kätkössä.
Tournelles-palatsin toisella puolella levittäytyi Kaarle V:n muuriin saakka vehreinä ja kukkaisina ruutuina peltojen ja kuninkaallisten puistojen samettimatto; niiden joukossa erotti puu- ja käytäväsokkeloistaan aikoinaan kuuluisan Dédalus-puutarhan, jonka Ludvig XI antoi Coictierille. Tohtorin tähtitorni kohosi tämän puulabyrintin yli suuren yksinäisen pylvään näköisenä, päässä pieni rakennus ikään kuin pylväänpäänä. Tässä tähtitornissa harjoitettiin kauheata astrologiaa.
Siellä on nykyään Place Royale.
Kuten sanottu, täytti se palatsikortteli, jota juuri olemme koettaneet kuvata, sen kulmauksen, jonka Kaarle V:n ympärysmuuri muodosti Seinen kanssa. Kaupungin keskustassa oli kansan asuntoja. Siihen johtivat nuo kolme Citéstä tuovaa siltaa, ja sillat luovat yksinkertaisia taloja ennen palatseja. Nuo porvarilliset talot, jotka muodostivat omalaatuisen kauniin rykelmän, olivat ahtautuneet yhteen kuin lokerot vahakakussa. Pääkaupungin kattojen laita on samoin kuin meren laineiden: niissä on jotakin suurenmoista. Ensinnäkin muodostivat mutkittelevat ja risteilevät kadut tuossa kattojoukossa omituisia kuvioita; hallien ympärillä oli kuin tähti lukemattomine sateineen; Saint-Denis- ja Saint-Martin-kadut lukemattomine haaroineen olivat kuin kaksi rinnakkaista puuta, joiden oksat kiertyvät toisiinsa, kun taas Plâtrerie-, Verrerie-, Tixeranderie-kadut ym. kiemurtelivat koko tällä alalla. Tästä talonpäätyjen kivettyneestä aallokosta pisti siellä täällä esiin myös jokin kaunis rakennus. Rahanvaihtajiensillan pohjoispäässä, jonka takana Seine näkyi vaahtoavan myllynpyörissä Mylläriensillan luona, kohosi Châtelet, joka ei enää ollut roomalainen torni, kuten Julianus Apostatan aikoina, vaan feodaalinen torni kolmanneltatoista vuosisadalta ja niin kovaa kivilajia, ettei muurinsärkijä kolmessa tunnissa saanut siitä irtautumaan edes nyrkinkokoista kiveä. Siellä näkyi edelleen Saint-Jacques-de-la-Boucherien muhkea kellotorni veistokuvain kokonaan pyöristämine kulmineen; se oli jo viidennellätoista vuosisadalla ihmeellinen, vaikkakaan se ei vielä silloin ollut valmis. Siitä puuttui etupäässä nuo neljä vieläkin paikoillaan olevaa kummitusta katon kulmauksista, nuo sfinksejä muistuttavat kuvat, jotka kehoittavat uutta Pariisia arvaamaan vanhan arvoituksen. Kuvanveistäjä Rault asetti ne paikoilleen vasta 1526 ja sai kaksikymmentä frangia vaivoistaan. Siellä näkyi Pylvästalo, joka oli Grève-torille päin, jota jo olemmekin hiukan lukijalle kuvailleet. Saint-Gervais, sittemmin pilattu "hyvää makua" edustavalla portaalilla; edelleen Saint-Méry, jonka vanhat suippokaaret olivat vielä miltei pyörökaaria; Saint-Jean, kuuluisa komeasta torninhuipustaan; ja parikymmentä muuta loistorakennusta, jotka eivät hävenneet kätkeä ihmeitään tähän pimeitten, ahtaitten ja syvien katujen kaaokseen. Lisättäköön tähän toreilla sijaitsevat veistetyt kiviristit, joita oli vielä enemmän kuin hirsipuita; Innocents-kirkkotarha, jonka monumentaalinen ympärysmuuri näkyi yli kattojen; hallien viereinen mestauslava, jonka huippu pisti esiin kahden savutorven välistä Cosonnerie-kadun varrella; Viljahallin ympyränmuotoinen rakennusrähjä; Croix-du-Trahoirin portaat, jonka risteyksessä oli aina ihmisvirta; osia Filip Augustin vanhasta ympärysmuurista, jota näkyi sieltä täältä talojen välistä, muratin peittämiä torneja, rikkoutuneita portteja, rappeutuneita ja murtuneita muurinkaistoja; rantakatu lukemattomine myymälöineen ja lihakauppoineen; Seine, jolla vilisi veneitä Port-au-Foinistä Port-l'Évêque'iin. Tässä hämärä kuva siitä, miltä Kaupungin puolisuunnikkaan muotoinen keskus näytti vuonna 1482.
Näihin kahteen, palatsien ja porvaristalojen kortteliin liittyi vielä kolmantena osana siihen näkyyn, minkä Kaupunki tarjosi, luostarien pitkä vyö, joka ympäröi miltei koko sen piiriä idästä länteen ja linnoitusvyön sisäpuolella muodosti toisen luostari- ja kappelimuurin. Niin oli heti Tournelles-palatsin puiston vieressä Saint-Antoine-kadun ja vanhan Temple-kadun välillä Sainte-Catherine laajoine pelto- ja niittymaineen, jotka ulottuivat ympärysmuuriin saakka. Vanhan ja uuden Temple-kadun välillä oli Le Temple, synkkä kimppu korkeita torneja, jotka kohosivat yksinäisinä ampuma-aukoilla reunustetun muurin ympäröimällä suurella linnanpihalla. Uuden Temple-kadun ja Saint-Martin-kadun välillä oli puutarhojensa siimeksessä Saint-Martinin luostari, muhkea, linnoitettu kirkko, jonka torneilla koristetun ympärysmuurin ja keveäin torninhuippujen hiipan voitti voimassa ja loistossa ainoastaan Saint-Germain-des-Prés. Saint-Martin- ja Saint-Denis-katujen välillä sijaitsi La Trinitén hautuumaa. Lopuksi näkyi Saint-Denis- ja Montorgueil-katujen välillä Les Filles-Dieu'n luostari. Syrjemmällä saattoi erottaa Ihmeiden pihan kyyröttävät katot ja lyyhistyneet seinät. Se oli ainoa maallinen rengas tässä luostarien hurskaassa ketjussa.
Neljäs ryhmä lopuksi, joka selvästi erottautui oikean rannan kattojoukosta ja käsitti sen ja ympärysmuurin välisen länsikulman, oli uusi palatsisikermä, joka ympäröi Louvrea. Filip Augustin vanha Louvre, tuo suunnaton rakennus, jonka suuren tornin ympärillä oli kaksikymmentäkolme muuta tornia, lukuun ottamatta pikkutorneja, näytti kaukaa siltä, kuin se olisi asetettu Hôtel d'Alençonin ja Petit-Bourbonin goottilaisiin katonharjoihin. Tämä tornihirviö, Pariisin jättiläismäinen vartija, jonka kaksikymmentäneljä päätä olivat aina kohotettuina ja jonka suunnaton selkä loisti metalli- ja suomuspeitteisenä, päätti vaikuttavalla tavalla kaupungin länsipään.
Siis suuri joukko, _insula_, kuten roomalaiset sanoivat, porvarillisia taloja, oikealla ja vasemmalla palatsiryhmän ympäröimänä, joista toisen kruunasi Louvre, toisen Tournelles, pohjoisessa pitkän luostari- ja peltovyön rajoittamana ja sulautuen katseelle yhdeksi kokonaisuudeksi; näiden rakennusten yllä, joiden tiili- ja liuskakivikatot muodostivat yhteen liittyessään mitä kummallisimpia kuvioita, oikeanpuoleisen rannan neljänkymmenenneljän kirkon tatuoidut, uurroksilla ja kiehkuroilla koristetut tornit; lukemattomat risteilevät kadut; toisella puolella rajana puoliympyrän muotoinen muuri, jossa oli nelikulmaisia torneja (Yliopiston puolella ne olivat pyöreitä), toisella siltojen katkoma ja aluksia vilisevä Seine: siinä Kaupunki viidennellätoista vuosisadalla.
Muurien toisella puolella oli porttien kohdalla muutamia esikaupunkeja, mutta harvemmassa ja hajanaisempina läikkinä kuin Yliopistossa. Niinpä oli Bastiljin takana parikymmentä vanhaa talorähjää Croix-Faubinin omituisten veistosten ja Saint-Antoine des Champs'in luostarin tukipylväiden ympärillä; edelleen keskellä peltoja Popincourt; sitten Courtille, pieni iloinen kylä, jossa oli paljon kapakoita; Saint-Laurent'in kauppala kirkkoineen, jonka torni kaukaa katsoen näytti sulautuvan Porte Saint-Martinin terävään torniin; Saint-Denis'n esikaupunki, jossa oli Saint-Ladren laaja haka; Porte Montmarten ulkopuolella Grange-Batelière valkeine muureineen; sen takana Montmartren liitukallio, jolla silloin oli miltei yhtä monta kirkkoa kuin tuulimyllyä, mutta jolla nykyään on vain tuulimyllyjä. Lopuksi näkyi Louvren toisella puolella olevilla niityillä Saint-Honorén esikaupunki, joka jo silloin oli varsin merkittävä, lehväin varjostama Petite-Bretagne sekä Marché-aux-Pourceaux, jonka keskellä oli kauhea uuni, johon väärän rahan tekijät heitettiin. Courtillen ja Saint-Laurent'in välillä oli silmä jo huomannut erään yksinäisen, autiolla lakeudella sijaitsevan mäen harjalla eräänlaisen rakennuksen, joka kaukaa näytti temppelinrauniolta, jossa joitakin pylväitä seisoi murtuneilla jalustoillaan. Se ei ollut mikään Parthenon eikä olympolaisen Jupiterin temppeli: se oli Monfaucon.
Toivoen, ettei tämä rakennusluettelo, joka on kasvanut melko laajaksi huolimatta siitä, että olemme koettaneet tehdä sen niin lyhyesti kuin mahdollista, ole lukijan mielikuvituksesta kokonaan hämmentänyt vanhan Pariisin kokonaiskuvaa, koetamme muutamalla sanalla tehdä yhteenvedon kuvauksestamme. Keskessä Cité ojentaen tiilipeitteisiä siltojaan kuin suunnaton kilpikonna suomuisia jalkojaan harmaan kattopanssarinsa alta. Vasemmalla Yliopiston kiinteä, tiheä, ahtautunut, harjakas, yhtenäinen puolisuunnikas; oikealla Kaupungin valtava puoliympyrä, jossa oli paljon enemmän puutarhoja ja monumentaalisia rakennuksia. Kaikki kolme ryhmää, Cité, Yliopisto, Kaupunki, lukemattomien katujen ristiin rastiin uurtelemina. Keskellä niitä Seine, "ravitseva Seine", kuten sanoi isä du Breul, täynnä saaria, siltoja ja aluksia. Ylt'ympäri suunnaton lakeus jaettuna niityiksi ja pelloiksi, ja siellä täällä kauniita kyliä: vasemmalla Issy, Vanvres, Vaugirard, Montrouge, Gentilly pyöreine ja nelikulmaisine torneineen ym.; oikealla parikymmentä muuta Conflans'ista Ville-l'Évêque'iin. Taivaanrannalla piiri kukkuloita, jotka muodostivat ikäänkuin altaan reunan. Lopuksi kaukana idässä Vincennes ja sen seitsemän nelikulmaista tornia; etelässä Bicêtre ja sen terävät pikkutornit; pohjoisessa Saint-Denis ja sen torninhuippu; lännessä Saint-Cloud ja sen suuri linnoitustorni. Sellainen oli se Pariisi, jonka näkivät Notre-Damen tornin huipulta ne korpit, jotka elivät vuonna 1482.
Ja kuitenkin on Voltaire tästä kaupungista sanonut, että sillä _ennen Ludvig XIV:tä oli vain neljä kaunista rakennusta:_ Sorbonnen kupooli, Val-de-Grâce, uusi Louvre ja jokin neljäs, en tiedä mikä, ehkä Luxembourg. Onneksi on Voltaire yhtäkaikki luonut _Candide'n_, ja kaikkien niiden miesten joukossa, jotka ovat renkaina inhimillisen sivistyksen sarjassa, on hän se, joka omasi eniten pirullista naurua. Se osoittaa, että saattaa olla suuri nero eikä siitä huolimatta ymmärrä vierasta taidetta. Niinpä luuli Molière osoittavansa Raffaellolle ja Michelangelolle suurta kunniaa nimittämällä heitä _oman aikansa Mignardeiksi_.
Mutta palatkaamme viidennentoista vuosisadan Pariisiin.
Se ei ollut ainoastaan kaunis kaupunki, vaan myös läpeensä samanlaatuinen kaupunki, keskiajan lapsi niin hyvin rakennustaiteellisessa kuin historiallisessa suhteessa, kiveen kaiverrettu kronikka. Se oli kaupunki, jonka muodosti ainoastaan kaksi kerrosta, romaaninen ja goottilainen, sillä roomalainen kerros oli jo aikoja sitten hävinnyt, lukuun ottamatta Julianuksen kylpylää, jossa se vielä pisti esiin keskiajan paksun maakerroksen alta. Mitä kelttiläiseen kerrokseen tulee, ei siitä enää löydetty minkäänlaisia jälkiä edes syvimmissä kaivonkaivauksissa.