Part 10

Pariisin Notre-Dame on erikoisen mielenkiintoinen näyte tästä kehitysvaiheesta. Tuon kunnianarvoisen muistomerkin jokainen seinä, jokainen kivi on sivu ei ainoastaan maan, vaan myös tieteen ja taiteen historiaa. Niinpä esimerkiksi, mainitaksemme vain muutamia pääpiirteitä, pienen Punaisen oven ulottuessa miltei goottilaisen koristelun myöhäisimpiin aikoihin viidennellätoista vuosisadalla ovat keskilaivan pylväät kokonsa ja yksinkertaisen vakavuutensa puolesta peräisin yhtä vanhalta ajalta kuin Saint-Germain-des-Prés'n karolinkilainen luostarikirkko. Voisi melkein uskoa, että näiden pylväiden ja tämän oven välillä on kuusisataa vuotta. Itse hermeetikotkin ovat suuren portaalin symboleissa tavanneet tyydyttävän yhteenvedon tieteestään, jolla Saint-Jacques-de-la-Boucherie-kirkossa oli niin täydelliset hieroglyyfinsä. Siten ovat romaaninen luostarikirkko, filosofinen kirkko, goottilainen taide, saksilainen taide, raskas, pyöreä, Gregorius VII:tä muistuttava pylväs, hermeettinen symboliikka, jolla Nicolas Flamel edelsi Lutheria, paavillinen yhteys, skisma, Saint-Germain-des-Prés, Saint-Jacques-de-la-Boucherie, kaikki yhdessä sulautuneet Notre-Dameksi. Tämä keskeinen emäkirkko on Pariisin vanhojen kirkkojen joukossa eräänlainen kummitus; sillä on pää yhdestä, raajat toisesta, vartalo kolmannesta; vähän jokaisesta.

Toistamme vielä kerran, että nämä sekasikiömäiset rakennukset eivät suinkaan ole taiteilijalle, taiteentutkijalle tai historiankirjoittajalle vähiten kiinnostavia. Ne opettavat meitä näkemään, miten alkuperäistä rakennustaide on. Samoin kuin kyklooppijäännökset, samoin kuin Egyptin pyramidit, samoin kuin Intian jättiläispagodit ne näyttävät näet meille, että rakennustaiteen valtavimmat tuotteet ovat enemmän kokonaisten yhteiskuntien kuin yksityisten luomia, enemmän kokonaisen kansan synnyttämiä kuin neron töitä; pohjasakka, jonka kansakunta jättää jälkeensä; vuosisatojen muodostamia kohokohtia maassa; inhimillisen yhteiskunnan haihtumisen synnyttämiä jätteitä; lyhyesti, muodostumalajeja. Jokainen ajanaalto jättää lietteensä, jokainen rotu kasaa kerrostumansa muistomerkkiin, jokainen yksilö kantaa kivensä. Niin tekevät majavat, niin tekevät mehiläiset, niin tekevät ihmiset. Rakennustaiteen suuri symboli, Baabeli, on mehiläiskeko.

Suuret rakennukset ovat samoin kuin suuret vuoret vuosisatojen työtä. Usein tapahtuu taiteessa muutoksia ennen kuin ne vielä ovat valmiita: _pendent opera interrupta_; töitä jatketaan rauhallisesti muuttuneen taiteen suuntaan. Uusi taide aloittaa siitä, mihin vanha lopetti, juottautuu siihen, yhtäläistyy, kehittää sitä oman mielikuvituksensa mukaan ja valmistaa sen, jos voi. Kaikki käy rauhallisesti ja hiljaa, ilman hämmennystä, ilman ponnistusta, ilman taantumusta, luonnonlain välttämättömyydellä. Se on jälkioksastusta, mahlan virtailemista, kasvua, joka alkaa uudelleen. Nämä eri taidesuuntien toisiaan seuraavat kerrokset eri korkeudella vanhoissa muistomerkeissä antaisivat aihetta paksuihin teoksiin, usein ihmiskunnan yleiseen historiaan. Ihminen, taiteilija, yksilö häviävät noihin suuriin luomiin, jotka ovat vailla tekijännimeä; ne ovat inhimillisen älyn keräytymiä, joissa se täydentää itseään. Aika on arkkitehti, kansa on muurari.

Kristillinen eurooppalainen rakennustaide, tuo itämaisten suurten rakennusten nuorempi sisar, pysyäksemme nyt vain siinä, muistuttaa suunnatonta vuorimuodostusta, joka jakautuu kolmeen tarkasti rajoitettuun päällekkäiseen kerrostumaan: [Sitä nimitetään myös paikan, ilmanalan ja muiden seikkain mukaan lombardialaiseksi, saksilaiseksi ja bysanttilaiseksi. Ne ovat neljä samankaltaista sisarusarkkitehtuuria, joilla kullakin on oma erikoinen luonteensa, mutta jotka perustuvat samaan periaatteeseen: pyörökaareen.

Facies non omnibus una, Non diversa tamen, qualem, jne.

romaaniseen, goottilaiseen ja renessanssikerrostumaan, jota me mieluummin nimittäisimme kreikkalais-roomalaiseksi. Romaaninen kerros, joka on vanhin ja kauimmas taaksepäin ulottuva, on pyörökaaren hallussa, joka kreikkalaisen pylvään kannattamana ilmestyy uudelleen päivänvaloon uudenaikaisessa ja ylimmässä renessanssin kerroksessa. Suippokaan on kummankin välissä. Ne rakennukset, jotka kuuluvat yksinomaan johonkin näistä kolmesta kerroksesta, ovat täydelleen eriäviä toisista kerroksista ja muodostavat oman, täydellisen järjestelmänsä. Sellainen on Jumièges'in luostarikirkko, sellainen on Reimsin tuomiokirkko, sellainen Orléans'in Sainte-Croix. Mutta nuo kolme kerrostumaa sekoittuvat ja yhtyvät reunoistaan, kuten värit sateenkaaressa. Siitä nuo yhdistetyt rakennukset, vaihdetyylin rakennukset. Toisilla niistä on romaaniset jalat ja kreikkalais-roomalainen pää, vartalon ollessa goottilainen. Se johtuu siitä, että niitä on rakennettu kuusisataa vuotta. Tämä laji on harvinainen. Etampes'in linnoitustorni kuuluu niihin. Mutta kahden kerroksen sekoitus on tavallisempi. Niihin kuuluu Pariisin Notre-Dame, suippokaarirakennus, joka ensimmäisine pylväineen ulottuu siihen romaaniseen kerrokseen, jossa Saint-Denis'n portaalin ja Saint-Germain-des-Prés'n keskilaivan juuret ovat. Niihin kuuluu Bochervillen puoligoottilainen kapitulisali, jossa romaaninen kerros ulottuu vyötäisiin saakka. Niihin kuuluu Rouenin tuomiokirkko, joka olisi kokonaan goottilainen, ellei sen keskitornin huippu kylpisi renessanssin vyöhykkeessä. [Tämän torninhuipun poltti salama v. 1823.]

Muuten koskevat kaikki nämä vaihtelut, kaikki nämä erilaisuudet ainoastaan rakennusten ulkokuorta. Taide on vaihtanut nahkaa, mutta kristillisen kirkon perustus pysyy aina samana. Aina sama sisustan pohjasuunnitelma, sama osien looginen järjestely. Olkoon tuomiokirkon koristeilla ja veistoksilla minkä muotoinen viitta tahansa, aina sen pohjana ja ituna on roomalainen basilika. Se kehittyy aina samojen lakien mukaisesti. Säännöllisesti leikkaa kaksi laivaa toisiaan muodostaen ristin; perimmäinen absiidiksi pyöristynyt pää muodostaa kuorin; ja molemmin puolin on pylväillä erotettuja sivulaivoja tai matalia sivuosia kappeleita ja hautakammioita varten. Siitä lähtien vaihtelee kappelien, portaalien, tornien ja huippujen luku äärettömästi aina vuosisatojen, kansojen ja taiteen mielikuvituksen mukaan. Kun jumalanpalveluksen tarpeet vain tyydytetään, menettelee rakennustaide muuten miten haluaa. Kuvanveistoksia, ikkunoita, ruusustoja, lehtikoristeita, huippukoristuksia, pylväänpäitä, korkokuvia, kaikkia kuvitteitaan se sommittelee ja yhdistää siihen kaavaan, joka sopii sen tarkoituksiin. Siitä tuo ääretön ulkonainen moninaisuus näissä rakennuksissa, joiden sisustassa vallitsee täydellinen yhtenäisyys ja järjestys. Puun runko ei muutu, latva vaihtelee lakkaamatta.

II. Pariisi linnun silmillä nähtynä

Olemme koettaneet lukijalle kuvata ihanaa Notre-Damea sen alkuperäisessä asussa. Olemme lyhyesti luetelleet suurimman osan niistä kauneuksista, jotka se viidennellätoista vuosisadalla omisti. Mutta emme ole maininneet parasta: sitä näköalaa yli Pariisin, joka sen torneista avautui.

Kun kauan kavuttuaan pimeitä kiertoportaita, jotka kohtisuoraan nousevat pitkin tornin paksua muuria, viimein saapui toiselle noista korkeista, valossa ja ilmassa kylpevistä katoista, avautui silmien eteen ihana näköala joka taholle, aivan erikoinen näytelmä, josta helposti voivat saada käsityksen ne lukijat, joilla on ollut onni nähdä joku täydellinen, läpeensä goottilainen kaupunki, joku niistä harvoista, joita vielä on jäljellä, Nürnberg Baijerissa, Vittoria Espanjassa, tai joku vielä pienemmistä, mikäli ne ovat hyvin säilyneet, kuten Vitré Bretagnessa tai Nordhausen Preussissa.

Pariisi kolmesataaviisikymentä vuotta sitten, viidennentoista vuosisadan Pariisi, oli jo jättiläiskaupunki. Me pariisilaiset erehdymme tavallisesti siitä alasta, jonka sen luulemme sen jälkeen vallanneen. Pariisi ei ole Ludvig XI:n ajoista lähtien kasvanut juuri enemmällä kuin kolmanneksella. Se on varmaankin menettänyt paljon enemmän kauneutta kuin kasvanut kokoa.

Pariisi syntyi, kuten tiedetään, vanhalle Citén saarelle; joka on kehdon muotoinen. Tämän saaren ranta oli sen ensimmäisenä ympärysmuurina, Seine sen ensimmäisenä vallihautana. Pariisi jäi useiksi vuosisadoiksi saareksi, jonne vei kaksi siltaa, toinen pohjoisesta, toinen etelästä; molempain siltain päät olivat samalla sen portteja ja linnoituksia: Grand-Châtelet oikealla ja Petit-Châtelet vasemmalla rannalla. Jo ensimmäisen kuningassuvun aikana laajeni Pariisi joenhaarain yli ahtauden ja liikennevaikeuksien vuoksi. Nyt alkoi sekä suuren että pienen Châtelet'n ulkopuolelle kasvaa avoimelle kentälle sekä pohjoiseen että etelään ympärysmuuri valleineen ja torneineen. Tästä vanhasta vallituksesta oli vielä viime vuosisadalla jäljellä joitakin jäännöksiä; nykyään on paitsi muistoa jäljellä ainoastaan muutamia nimiä, kuten Baudets- eli Baudoyer-portti, _Porta Bagauda_. Kaupungin sydämestä alati ulospäin virtaava talojen tulva paisuu viimein ympärysmuurin yli, kalvaa, kuluttaa ja lakaisee sen pois. Filip August rakentaa uuden padon tulvaa vastaan. Hän sulkee Pariisin korkeiden ja lujien tornien muodostamaan ympyräkehään. Enemmän kuin vuosisadan ajan ovat talot sullottuina tähän altaaseen niinkuin vesi patoon. Ne kasvavat korkeammiksi, latovat kerroksen toisensa päälle, nousevat toistensa olkapäille ja kurottautuvat ylöspäin, kuten kaikki pidätetyt voimat; jokainen koettaa kohottaa päänsä muita ylemmäksi saadakseen hiukan ilmaa. Katu käy yhä syvemmäksi ja kapeammaksi; kaikki aukiot katoavat. Viimein nousevat talot Filip Augustin muurin yli ja leviävät iloisena sekamelskana karkulaisten tavoin lakeudelle. Siellä ne levittäytyvät, raivaavat itselleen puutarhoja ja asettautuvat yleensä niin mukavasti kuin mahdollista. Jo v. 1367 ovat esikaupungit siinä määrin laajentuneet, että uusi ympärysmuuri on välttämätön, ainakin oikealla rannalla. Kaarle V rakensi sen. Mutta sellainen kaupunki kuin Pariisi on alati kasvava virta. Ainoastaan sellaisista kaupungeista tulee pääkaupunkeja. Ne ovat niitä viemäreitä, joihin johtavat maan kaikki maantieteelliset, poliittiset, siveelliset ja älylliset rinteet, kansan kaikki luonnolliset vieremät; sivistyksen lähteitä, niin sanoakseni, joihin kertyy ja joista pulppuilee lakkaamatta, pisara pisaralta, vuosisata vuosisadalta kauppa, teollisuus, äly, asutus, koko kansakunnan voima, elämä ja sielu. Kaarle V:n ympärysmuurin kävi siis samoin kuin Filip Augustin rakennuttaman: jo viidennentoista vuosisadan lopulla asutus tulvi sen yli, ja esikaupunki laajeni edelleen. Kuudennellatoista näyttää siltä kuin muuri vetäytyisi yhä kauemmas taaksepäin vanhaan kaupunkiin, siinä määrin paisuu ja tihenee uusi. Viidennellätoista vuosisadalla, pysähtyäksemme tähän, oli Pariisi siis kuluttanut kolmet samankeskiset ympärysmuurit, joiden siemenet Julianus Apostatan aikoina olivat suuri ja pieni Châtelet. Tuo kasvava kaupunki oli särkenyt neljä ympärysmuuriansa toisen toisensa jälkeen, niinkuin kasvava lapsi vuoden vanhat vaatteensa. Ludvig XI:n aikana nähtiin tässä talomeressä siellä täällä vanhoja torninraunioita, jätteitä muinaisista muureista jonkinlaisena kukkulakruununa tulvan aikana, saarina vanhasta, uuden alle hautautuneesta Pariisista.

Sen jälkeen on Pariisi yhä edelleen muuttunut, onnettomuudeksi meidän silmissämme, mutta se on noussut vain yhden ympärysmuurin yli, Ludvig XV:n, tuon kehnon muurin, joka on sen kuninkaan arvoinen, joka sen rakensi, ja sen runoilijan, joka siitä lauloi:

Le mur murant Paris rend Paris murmurant.

[Pariisia ympäröivä muuri saa Pariisin napisemaan.]

Viidennellätoista vuosisadalla oli Pariisi vielä jaettuna kolmeen täysin erilaiseen ja eristettyyn kaupunkiin, joilla kullakin oli oma muotonsa, omat omituisuutensa, omat tapansa ja tottumuksensa, omat etuoikeutensa, oma historiansa: Citéhen, Yliopistoon ja Kaupunkiin. Cité, joka oli Seinen saarella, oli vanhin, pienin ja molempain toisten äiti sijaiten niiden välissä niin kuin pieni vanha rouva kahden suuren ja kauniin tyttären keskellä, jos meidän sallitaan tehdä tämä vertaus. Yliopisto käsitti vasemman Seinen rannan Tournellesta Nesle-torniin, jotka kohdat nykyisessä Pariisissa vastaavat viinihalleja ja rahapajaa. Sen ympärysmuuri leikkasi siis melkoisen alan siitä lakeudesta, jolle Julianus oli rakentanut kylpylänsä, ja sulki piiriinsä myös Sainte Genevièven mäen. Korkein kohta tätä muurikaarta oli Papale-portti, joka oli suunnilleen sillä kohdalla, missä nykyään on Panthéon. Kaupunki, joka oli suurin Pariisin kolmesta osasta, käsitti oikealla rannalla olevan alueen. Sen rantakatu kulki Seinen vartta Tour de Billystä Tour du Bois'han, se on, siitä paikasta, missä Grenier d'abondance nykyään on, Tuilerieoihin. Niitä neljää kohtaa, joissa Seine leikkasi pääkaupungin ympärysmuurin, Tournelle ja Tour de Nesle vasemmalla, Tour de Billy ja Tour de Bois oikealla rannalla, nimitettiin _Pariisin neljäksi torniksi_. Kaupunki ulottui kauemmaksi tasangolle kuin Yliopisto. Kaupungin ympärysmuurin (Kaarle V:n) kulminatiokohta oli Saint-Denis- ja Saint-Martin-porttien vaiheilla, joiden asema ei ole muuttunut.

Kuten sanottu, oli kukin näistä Pariisin kolmesta suuresta osasta kaupunki, mutta liian omalaatuinen kaupunki ollakseen täydellinen, kaupunki, joka ei voinut tulla toimeen ilman noita kahta muuta. Niiden ulkomuotokin oli aivan erilainen. Cité oli täynnä kirkkoja, Yliopisto kouluja, Kaupunki palatseja. Jättääksemme vanhan Pariisin toisarvoiset erikoisuudet ja vero-oikeuden oikut, tahdomme vain aivan yleisesti ilman kunnallisen oikeuskielenkäytön runsaita yksityisseikkoja sanoa, että saari kuului piispalle, oikea ranta kauppiaskunnan esimiehelle, vasen ranta rehtorille. Kaikki yhteensä kuului Pariisin kaupunginvoudin hallintoon, joka oli kuninkaallinen eikä kunnallinen virkamies. Citéllä oli Notre-Dame, Kaupungilla Louvre ja Hôtel-Dieu, Yliopistolla Pré-aux-Clercs. Ylioppilaiden rikoksia vasemmalla rannalla tuomittiin saaren Oikeuspalatsissa, mutta tuomiot pantiin täytäntöön oikealla rannalla Montfauconissa, ellei rehtori, joka tunsi Yliopiston voimakkaaksi ja kuninkaan heikoksi, puuttunut asiaan; sillä ylioppilaiden etuoikeuksiin kuului riippua hirressä kotonaan.

Suurin osa näistä etuoikeuksista, joita oli parempiakin kuin äsken mainittu, oli hankittu kuninkaalta kapinain ja väkivaltaisuuksien avulla. Se on tuo ikivanha marssi: "kuningas myöntyy, kun kansa sy'äntyy". On olemassa vanha asiakirja, joka naiivilla avomielisyydellä ilmaisee oikean asianlaidan; -- _Civibus fidelitas in reges, quae tamen aliquoties seditionibus interrupta, multa peperit privilegia_. [Kansalaiset osoittavat kuninkaalle uskollisuutta, jonka kuitenkin kapinat ovat toisinaan katkaisseet tuottaen suuren joukon etuoikeuksia.]

Viidennellätoista vuosisadalla huuhteli Seine viittä saarta Pariisin ympärysmuurin sisäpuolella: Louviers'ta, jossa siihen aikaan vielä kasvoi puita, mutta jossa nykyään on vain puuta, Île aux Vaches'ia ja Île Notre-Damea, jotka molemmat olivat autioita, lukuunottamatta muuatta vanhaa rauniota, ja kuuluivat piispalle (seitsemännellätoista vuosisadalla nämä kaksi saarta yhdistettiin yhdeksi ja rakennettiin, ja sen nimi on nykyään Saint-Louis); ja lopuksi Citétä ja sen vasemmassa kärjessä pientä Passeur-aux-Vaches'ia, joka nykyään on Pont-Neufin kiviarkkujen alla. Citéllä oli silloin viisi siltaa: kolme oikealla puolella, kiviset Pont Notre-Dame ja Pont-au-Change sekä puinen Pont-aux-Meuniers; kaksi vasemmalla, kivinen Petit-Pont ja puinen Pont Saint-Michel; kaikki täynnä rakennuksia. Yliopistolla oli kuusi Filip Augustin rakennuttamaa porttia. Ne olivat Tournelle-tornista lukien: Porte Saint-Victor, Porte Bordelle, Porte-Papale, Porte-Saint-Jacques, Porte Saint-Michel ja Porte Saint-Germain. Kaupungilla oli kuusi Kaarle V:n rakennuttamaa porttia. Ne olivat Billy-tornista lukien: Porte Saint-Antoine, Porte du Temple, Porte Saint-Martin, Porte Saint-Denis, Porte Montmartre ja Porte Saint-Honoré. Kaikki nämä portit olivat hyvin varustettuja ja myös kauniita, mikä ei suinkaan häpäise voimaa. Leveä ja syvä vallihauta, jossa talvisateiden aikana kävi voimakas virta, huuhteli vallien juurta ympäri koko Pariisin. Seinestä saatiin niihin vettä. Yöksi suljettiin portit, varustettiin joki kaupungin kummassakin päässä paksuilla rautaketjuilla, ja Pariisi nukkui turvassa.

Linnun silmillä nähtynä näytti jokainen näistä kolmesta kaupunginosasta selvittämättömältä rykelmältä mitä omituisimmin sotkeutuneita katuja. Ensi silmäyksellä näki kuitenkin heti, että nämä kolme osaa muodostivat kokonaisuuden. Näki heti kaksi pitkää samansuuntaista katua, jotka keskeytymättä ja miltei suoraan pohjoisesta etelään kohtisuoraan Seineä vastaan halkaisivat nuo kolme kaupunkia päästä päähän, sitoivat ja sekoittivat ne yhteen, lakkaamatta vuodattivat ja ammensivat toisen väestöä toiseen ja tekivät noista kolmesta yhden kaupungin. Ensimmäinen näistä kaduista kulki Saint-Jacques-portista Saint-Martin-portille. Sen nimi oli Yliopistossa Rue Saint-Jacques, Citéssä Rue de la Juiverie, Kaupungissa Rue Saint-Martin. Se kulki joen poikki kahdessa kohdassa nimellä Petit-Pont ja Pont Notre-Dame. Toinen, jonka nimi oli vasemmalla rannalla Rue de la Harpe, saaressa Rue de la Barillerie, oikealla rannalla Rue Saint-Denis, toisen Seinen haaran kohdalla Pont Saint-Michel, toisen Pont-au-Change, kulki Yliopiston Saint-Michel-portilta Kaupungin Saint-Denis-portille. Muuten olivat ne monista eri nimistään huolimatta vain kaksi katua, Pariisin kaksi emäkatua, sen vähemmät, sen valtimot, joista tuon kolmiosaisen kaupungin muut suonet ammensivat tai joihin ne tyhjensivät sisältönsä.

Paitsi näitä kahta valtakatua, jotka halkaisivat Pariisin sen koko leveydeltä ja olivat yhteisiä koko kaupungille, oli Kaupungilla ja Yliopistolla kummallakin oma suuri pääkatunsa, joka halkaisi ne koko pituudeltaan Seinen suuntaisena ja kohtisuorassa noita kahta valtimokatua vastaan. Niinpä saattoi Kaupungissa kulkea suoraviivaisesti Saint-Antoine-portilta Saint-Honoré-portille, Yliopistossa Saint-Victor-portilta Saint-Germain-portille. Nämä neljä ristikkäin kulkevaa suurkatua muodostivat sen pohjakudoksen, jolle Pariisin sokkeloinen katuverkko muotoutui. Tässä joka suunnalle haarautuvain kuteiden verkossa erotti, jos sitä lähemmin tarkasteli, kaksi kimppua suuria katuja, jotka Yliopistossa ja Kaupungissa säteittäin kulkivat silloilta porteille.

Tästä mittausopillisesta pohjakaavasta on vieläkin yhtä ja toista jäljellä.

Minkä näyn tarjosi nyt tämä kaikki Notre-Damen tornista katsottuna vuonna 1482? Koetamme antaa siitä kuvauksen.

Kun katselija hengästyneenä pääsi ylös, hän näki aluksi sekavan vyyhdin kattoja, savupiippuja, katuja, siltoja, toreja ja torninhuippuja. Kaikki pisti silmään yhtaikaa, porraspääty, suippokatto, riipputorni, kivipyramidi yhdenneltätoista vuosisadalta, liuskakiviobeliski viidenneltätoista, pyöreä ja alaston linnantorni, nelikulmainen ja koristettu kirkontorni, suuri, pieni, raskas, ilmava. Katse harhaili kauan tässä labyrintissä, jossa ei ollut mitään, jolla ei olisi ollut omituisuuttaan, merkitystään, erikoisuuttaan, kauneuttaan, ei mitään pienimmästä talosta alkaen maalattuine ja koristettuine päätyineen, mataline portteineen, ulkonevine yläkerroksineen kuninkaalliseen Louvreen saakka, jossa silloin oli sarja torneja; ei mitään, jossa ei olisi ollut taidetta. Kun silmä alkoi tottua tuohon talojen kaaokseen, olivat huomattavimmat ryhmät, mitkä se erotti, seuraavat.

Ensiksi Cité. "Citén saari", sanoo Sauval, jolla kaiken sanapaljouden joukossa on joskus sattuviakin lausetapoja, "Citén saari on suuren, Seinen mutaan vajonneen laivan muotoinen". Kuten mainitsimme, oli tämä laiva viidennellätoista vuosisadalla kiinnitetty molempiin rantoihin viidellä sillalla. Tämän laivan muoto ei ollut jäänyt huomaamatta vaakunatieteilijöiltäkään, sillä siitä, eikä normannien piirityksestä, on peräisin laiva Pariisin vanhassa vaakunakilvessä, kuten Favyn ja Pasquier osoittavat. Sille, joka osaa selittää vaakunakilpeä, se on algebraa, kieltä. Koko myöhemmän keskiajan historia on kirjoitettu vaakunakilpiin, samoin kuin varhemman keskiajan historia romaanisten kirkkojen symboliikkaan. Läänityslaitoksen hieroglyfit seuraavat teokratian hieroglyfejä.

Ensimmäisenä pisti siis silmään Cité, keula länteen, perä itään päin. Kun kääntyi keulaan päin, näki edessään lukemattoman joukon vanhoja kattoja, joiden yläpuolelle kohosi Sainte-Chapellen leveä, pyöristetty lyijykatto muistuttaen tornilla varustettua elefantinselkää. Mutta tämä torni oli rohkein, hienoin, vaimein ja ilmavin torninhuippu, mikä milloinkaan on antanut taivaan loistaa suippokaarikeilansa lävitse. Aivan Notre-Damen edessä päättyi kolme katua tuomiokirkon toriin, joka oli kaunis, vanhojen rakennusten reunustama. Tämän torin eteläpäässä näkyi Hôtel-Dieun synkkä, ajan kolhima julkisivu, samalla kun oikealla, vasemmalla, idässä, lännessä tätä Citén verrattain ahdasta piiriä kohosi sen kahdenkymmenenyhden kirkon tornit ja huiput, noiden kaiken ikäisten, muotoisien ja kokoisten kirkkojen Saint-Denys-du-Pas'n, _carcere Glaucin'in_ matalasta ja madonsyömästä romaanisesta kellotornista Saint-Pierre-aux-Boeufs'in ja Saint-Landryn neulanhienoihin huippuihin saakka. Notre-Damen takana oli pohjoisessa luostari goottilaisine kaarikäytävineen, etelässä piispan puolittain romaaninen palatsi ja idässä autio rantapenger. Tässä talopaljoudessa saattoi silmä vielä noista korkeista, läväistyistä kivihiipoista, jotka koristivat palatsien ylimpiä kattoikkunoita, erottaa sen palatsin, jonka kaupunki Kaarle VI:n hallitessa oli antanut Juvénal des Ursins'ille; edelleen hieman etäämpänä tervatut parakit Marché-Palus-torilla; vielä etäämpänä Saint-Germain-le-Vieux'n uuden absiidin, jota vuonna 1458 pidennettiin Febves-kadulle päin; siellä täällä väkeä jollakin pienellä torilla; häpeäpaalun jossakin kadunkulmassa; kaistaleen Filip Augustin kaunista katukiveystä, oivallisia, hevosenkavioita varten uurrettuja paasia, jotka oli asetettu keskelle katua ja jotka kuudennellatoista vuosisadalla vaihdettiin vaivaisiin pikkukiviin, ns. liigan kiveykseen; edelleen aution takapihan, jossa oli tuollaiset läväistyt portaat, joita rakennettiin viidennellätoista vuosisadalla ja joista voi vielä nähdä näytteen Bourdonnais-kadulla. Lopuksi näkyi saaren länsiosassa Sainte-Chapellen oikealla puolen kohoavan Oikeuspalatsin torniryhmä joen vartta pitkin. Kuninkaallinen puutarha, jonka hallussa oli Citén läntinen niemi, peitti puineen näkyvistä Paimensaaren. Joesta ei näkynyt miltään puolelta mitään Notre-Damen tornista katsoen: Seine oli siltain, sillat talojen peitossa.

Ja kun katse sivuutti nämä sillat, joiden rakennusten kosteuden homehduttamat katot vivahtivat vihreälle, ja kääntyi vasemmalle Yliopistoon päin, oli ensimmäinen rakennus, jonka se kohtasi, paksu ja matala kimppu torneja, Petit-Châtelet, jonka ammottava portti nieli Petit-Pont'in eteläpään. Jos se sitten kulki joenvartta idästä länteen, Tournellesta Nesle-torniin päin, näki se pitkän rivin taloja, joissa oli koristetut kattohirret ja maalatut ikkunat ja jotka kerros kerrokselta ulkonivat kadulle, loppumattoman vinkuran porvarillisia päätyjä, joiden jonon usein katkaisi kadun pää, silloin tällöin myös suuri kivipalatsi julkisivuineen tai kulmauksineen, joka pihoineen ja puutarhoineen, kylki- ja päärakennuksineen levittäytyi mukavasti tuon yhteenpuristetun talorahvaan keskellä, aivan kuin kartanonherra talonpoikain joukossa. Näitä palatseja oli rantakadun varrella viisi, kuusi, Logis de Lorrainesta, joka bernhardilaisluostarin kanssa jakoi suuren, lähinnä Tournelle-tornia sijaitsevan korttelin, Hôtel de Nesleen, jonka päätorni oli Pariisin rajana sillä suunnalla ja jonka terävä katto kolme kuukautta vuodesta mustine kolmioineen leikkasi kaistan laskevan auringon tulipallosta.