Part 15

Koetin keksiä jotakin sanottavaa, mutta tässä oli kerrankin seuraelämän pulma, joka teki minut mykäksi. Mutta Sandy nousi tässä tilaisuudessa puhumaan kuin oikea gentleman. Hän puhui tuolle naiselle kauniisti ja terveesti ja lähetti hänet pois kerrassaan ylennetyin mielin. Sandymme voi, kun tahtoo, olla poikkeuksellisen kiltti, varsinkin ihmiselle, joilla ei ole mitään vaatimuksia häneen. Uskon että se kuuluu hänen ammattinsa seuratapoihin -- että osana tohtorin tehtävistä on parantaa henki yhtä hyvin kuin ruumis. Enimmät henget tässä maailmassa näyttävät tarvitsevan sitä. Vieraani jätti minut tarvitsemaan sitä. Olen siitä saakka pohtinut mitä tekisin jos menisin naimisiin miehen kanssa, joka jättäisi minut gummia-pureskelevan tytön tähden ja tulisi kotiin ja löisi rikki korukapineita. Otaksun, päättäen tämän talven teattereista, että sellaista voi tapahtua kenelle tahansa, varsinkin parhaissa seurapiireissä. Sinun pitäisi olla kiitollinen kun olet saanut Jervisin. Hänenlaisessaan miehessä on jotakin niin kauhean varmaa. Mitä kauemmin elän, sitä varmemmaksi tulen että luonne se yksin merkitsee jotakin. Mutta kuinka maailmassa voit koskaan laskea? Miehet ovat niin hyviä puhumaan!

Hyvästi, ja hauskaa joulua Jervisille ja molemmille Judyille!

S. McB.

P.S. Olisi mieluisa huomaavaisuus jos vastaisit kirjeisiini vähän nopeammin.

JOHN GRIER HOME, Joulukuun 29 p.

_Rakas Judy!_

Sadie Kate on viettänyt viikon sepittämällä joulukirjettä sinulle, joten minulle ei jää mitään kerrottavaa. Oi, meillä on ollut ihmeellinen joulu! Paitsi kaikkia lahjoja ja leikkejä ja hauskoja syötäviä meillä on ollut heinäreki-retkiä ja luistinkilpailuja ja makeispalkintoja. En käsitä kuinka nämä hemmoitellut pikku orvot koskaan taas asettuvat tavallisiksi lapsiksi.

Paljon kiitoksia kuudesta lahjastani. Pidin kaikista, etenkin Judy Nuoremman valokuvasta. Hammas lisää miellyttävän piirteen hänen hymyynsä.

Tulet varmaan iloiseksi kun saat kuulla että olen antanut Hattie Heaphyn kasvatiksi erään papin perheeseen, ja herttainen perhe se onkin. He eivät edes silmää räpäyttäneet kun kerroin heille ehtoollispikarista. He antoivat hänet itselleen joululahjaksi, ja hän lähti niin onnellisena pitäen kiinni uuden isänsä kädestä!

En kirjoita enempää koska 50 lasta kirjoittaa kiitoskirjeitä, ja Judy täti parka ihan hautautuu postinsa alle kun tämän viikon laiva saapuu.

Rakkaat terveiseni Pendletoneille.

S. McB.

P.S. Singapore lähettää terveisiä Togolle ja pyytää anteeksi että puri sitä korvaan.

JOHN GRIER HOME, Joulukuun 30 p.

Oi, rakas Gordon, minä olen lukenut niin järkyttävän kirjan!

Koetin puhua vähän ranskaa toissa päivänä, ja kun en juuri onnistunut, päätin että minun on paras käydä käsiksi ranskaani jollen tahdo unohtaa sitä kokonaan. Tuo skotlantilainen tohtorimme on armollisesti jättänyt tieteellisen kasvatukseni sikseen, joten minulla on vähän aikaa itseäni varten. Jokin onneton sattuma sai minut alkamaan Daudet'n _Numa Roumestanista_. Se on kauhean hämmentävää luettavaa tytölle, joka on kihloissa poliitikon kanssa. Lue se, Gordon rakas, ja kasvata ahkerasti luonnettasi toisenlaiseksi kuin Numan luonne. Se on kertomus poliitikosta, joka on huolestuttavan hurmaava mies (niinkuin sinä). Jota ihailevat kaikki, jotka tuntevat hänet (niinkuin sinua). Jolla on erinomainen suostuttelutaito ja kyky pitää ihmeellisiä puheita (taaskin niinkuin sinulla). Kaikki palvovat häntä, ja kaikki sanovat hänen vaimolleen: "Kuinka onnellinen teidän elämänne mahtaa olla, kun tunnette niin läheisesti tuon ihmeellisen miehen."

Mutta hän ei ollut kovinkaan ihmeellinen tullessaan kotiin vaimonsa luo -- vain saadessaan yleisöä ja kättentaputuksia. Hän joi jokaisen tilapäisen tuttavan kanssa ja oli iloinen ja pulppuava ja avomielinen, ja palasi kotiin äreänä ja synkkänä ja lamassa. "Joie de rue, douleur de maison", siinä kirjan ydin.

Luin sitä kahteentoista viime yönä, ja rehellisesti sanoen pelästyin niin etten saanut unta. Minä tiedän että suutut, mutta ihan totta, Gordon rakas, tuossa kirjassa on juuri yksi vivahdus liian paljon totuutta jotta se voisi kokonaan huvittaa minua. En aikonut edes viitata enää tuohon elokuun 20:nnen päivän onnettomaan juttuun -- puhuimme sen valmiiksi aikanaan -- mutta sinä täysin hyvin tiedät että tarvitset vähän silmälläpitoa. Ja siitä ajatuksesta minä en pidä. Minun pitää saada tuntea ehdotonta luottamusta mieheen, jonka kanssa menen naimisiin. En voisi elää jos minun aina pitäisi levottomana odottaa häntä kotiin.

Lue _Numa_ itse, niin näet naisen näkökannan. En ole kärsivällinen enkä säyseä enkä pitkämielinen millään tavalla ja pelkään hiukan mitä kykenisin tekemään jos minua ärsytettäisiin. Sydämeni pitää olla mukana asiassa, joka on saatava sujumaan ja oi, minä tahtoisin että avioliittomme sujuisi!

Anna anteeksi että kirjoitan sinulle kaiken tämän. En tarkoita että todella luulen sinusta tulevan "katuilon, kotisurun". Minä vain en nukkunut viime yönä, ja tunnen jonkinlaista onttoutta silmien takana.

Jospa tuleva vuosi toisi hyviä neuvoja ja onnea ja tyyneyttä meille molemmille.

Kuten aina S.

Tammikuun 1 p.

_Rakas Judy!_

Jotakin kauhean kummallista on tapahtunut, ja totisesti en tiedä tapahtuiko se vai näinkö vain unta. Kerron sinulle alusta asti, ja ajattelen että sinun on paras polttaa tämä kirje, se ei ole oikein sovelias Jervisin silmille.

Muistathan että olen kertonut sinulle Thomas Kehoen tapauksen, hänen, jonka sijoitimme työhön viime kesäkuussa? Hän on perinyt taipumuksia juomiseen molemmin puolin, ja näyttää siltä että häntä lapsena on lihotettu oluella eikä maidolla. Hän tuli John Grier Homeen yhdeksän vuoden iässä, ja on kahdesti, päättäen merkinnöistä Tuomiopäivän Kirjassa, onnistunut saamaan itsensä juovuksiin, kerran oluella, joka oli varastettu joiltakin työmiehiltä, ja kerran (ja perinpohjin) konjakilla. Arvaat minkälaisin epäilyksin sijoitimme hänet pois, mutta me varoitimme perhettä (työteliästä ja raitista maanviljelijäväkeä) ja toivoimme parasta.

Eilen perhe sähkötti että he eivät enää voi pitää häntä. Olisinko hyvä ja lähettäisin hakemaan häntä kuuden junalta? Turnfelt oli asemalla kello 6. Ei mitään poikaa. Lähetin yösähkösanoman, jossa ilmoitin että hän ei ollut saapunut, ja pyysin lähempiä tietoja.

Olin eilen illalla ylhäällä tavallista kauemmin järjestäen laatikoltani ja -- jotenkin valmistaen mieltäni kohtaamaan uutta vuotta. Kahdentoista tienoilla äkkiä totesin että oli myöhäinen ja että olin hyvin väsynyt. Olin melkein valmis menemään sänkyyn, kun äkkiä kuulin koputusta päätyovelta. Pistin pääni ikkunasta ja kysyin kuka siellä oli.

"Tommy Kehoe", sanoi hyvin epävarma ääni.

Menin alas ja avasin oven, ja tuo poika, kuusitoistavuotias, hoiperteli sisään sikahumalassa. Taivaan kiitos että Percy Witherspoon oli kuuluvilla eikä kaukana intiaanileirissä! Herätin hänet, ja yhdessä kuljetimme Thomaksen vierashuoneeseemme, joka on ainoa säädyllisen eristetty paikka rakennuksessa. Sitten soitin tohtorille, jolla -- pelkään -- oli jo ollut pitkä päivä. Hän tuli, ja me vietimme todella hirveän yön. Myöhemmin tuli selville että pojalla oli ollut matkatavarainsa joukossa pullo voiteluöljyä, joka kuului hänen isännälleen. Se oli tehty puoleksi väkiviinasta ja puoleksi noitapähkinästä, ja Thomas oli virkistänyt matkaansa sillä!

Hän oli sellaisessa tilassa etten suorastaan luullut meidän saavan hänestä eläjää -- ja minä toivoin ettemme olisi saaneet. Jos olisin lääkäri, antaisin tuollaisten tapausten kauniisti livahtaa pois yhteiskunnan hyväksi, mutta olisitpa nähnyt kuinka Sandy teki työtä! Tuo hänen hirmuinen elämänsäilyttämis-vaistonsa oli herännyt, ja hän taisteli jota tarmon hiukkasella, minkä omistaa.

Minä keitin mustaa kahvia ja autoin minkä voin, mutta yksityiskohdat olivat aika sotkuiset, joten jätin molemmat miehet hoitamaan häntä ja palasin huoneeseeni. Mutta en yrittänyt mennä levolle, pelkäsin että he tarvitsisivat minua taas. Noin neljän tienoilla Sandy tuli kirjastooni sanoen että poika nukkui ja että Percy oli kantanut telttasängyn vierashuoneeseen ja aikoi nukkua siellä lopun yötä. Sandy parka näytti niin kurjalta ja kalpealta ja lopen väsyneeltä. Kun katselin häntä, ajattelin kuinka epätoivoisesti hän tekee työtä pelastaakseen toisia, eikä koskaan säästä itseään, ja ajattelin tuota hänen ikävää kotiaan, jossa koskaan ei ole ilon kajastustakaan, ja tuota hirveätä murhenäytelmää hänen elämänsä taustassa. Kaikki kauna, jota oli kertynyt mieleeni, näytti hälvenevän ja myötätunnon aalto tulvahti ylitseni. Ojensin käteni hänelle, hän ojensi kätensä minulle. Ja äkkiä -- en tiedä kuinka -- tapahtui jotakin sähköistä. Seuraavana hetkenä olimme toistemme syleilyssä. Hän irroitti kätensä ja pani minut istumaan suureen nojatuoliin. "Hyvä Jumala, Sallie, luuletteko että olen raudasta?" sanoi hän ja meni pois. Minä jäin nukkumaan tuoliin, ja kun heräsin, paistoi aurinko silmiini ja Jane seisoi edessäni kummissaan ja kauhistuneena.

Tänä aamuna kello 11 Sandy tuli takaisin, katsoi minua kylmästi silmiin ja sanoi silmää räpäyttämättä että Thomaksen piti saada kuumaa maitoa aina kahden tunnin päästä ja että täpliä Maggie Petersin kurkussa oli pidettävä silmällä.

Tässä olemme taas vanhalla kannallamme, enkä todellakaan tiedä näinkö unta tuon yhden minuutin yöllä!

Mutta olisipa sekin tilanne, eikö totta, jos Sandy ja minä huomaisimme rakastuvamme toisiimme, hän jolla on täysin hyvä vaimo hulluinhuoneessa, ja minä jolla on vimmastunut sulhanen Washingtonissa. Enpä tiedä eikö minun olisi viisainta erota heti paikalla ja lähteä kotiin, jossa saisin rauhassa asettua muutamiksi kuukausiksi merkkaamaan kirjaimia "S. McB." pöytäliinoihin, niinkuin muut säädylliset kihlatut tytöt.

Toistan hyvin lujasti että tämä kirje ei ole aiottu Jervisin nautittavaksi. Revi se pieniin palasiin ja sirottele ne Karaibin mereen.

S.

Tammikuun 3 p.

_Rakas Gordon!_

Sinulla on oikeus olla suutuksissa. Minä tiedän etten ole tyydyttävä rakkauskirjeiden kirjoittaja. Minun ei muuta tarvitse kuin vilkaista Elizabeth Barretin ja Robert Browningin julkaistuun kirjeenvaihtoon huomatakseni että tyylini lämpö ei saavuta oikeata tasoa. Mutta sinä tiedät jo -- olet tietänyt kauan -- että minä en ole kovinkaan tunteellinen ihminen. Voisin kai kirjoittaa pitkät jutut tällaista kuin: "Joka valvottuna hetkenä olet sinä ajatuksissani." "Rakas poikani, minä elän vain kuin sinä olet lähelläni." Mutta se ei olisi ehdoton totuus. Sinä et täytä kaikkia ajatuksiani, 107 orpoa tekee sen. Ja minä elän todella vallan mainiosti, olit sinä täällä tai et. Minun tulee olla luonnollinen. Et varmaankaan tahtoisi minua teeskentelemään suurempaa ikävää kuin mitä tunnen. Mutta minä niin mielelläni näen sinut -- sen tiedät varsin hyvin -- ja olen pettynyt kun et voi tulla. Annan täyden arvon kaikille viehättäville ominaisuuksillesi, mutta, rakas poikani, en voi olla hempeämielinen paperilla. Ajattelen aina sitä hotellin siivoojatarta, joka lukee kirjeet, jotka sattumalta jätät kirjoituspöydälle. Sinun ei tarvitse väittää että kannat ne lähinnä sydäntäsi, sillä minä tiedän varsin hyvin että sitä et tee.

Anna minulle anteeksi tuo viime kirje, jos se loukkasi tunteitasi. Sitten kun tulin tähän turvakotiin, olen ollut hyvin arka juomakysymyksessä. Monet tipuseni ovat surullinen tulos juomarivanhemmista, ja heillä ei koskaan tule olemaan menestystä elämässään. Ei voi katsella ympärilleen tällaisessa paikassa joutumatta kauheitten mietteitten valtaan.

Olet oikeassa, pelkään, siinä että naisen asiana on olla suuremmoinen ja suoda anteeksi miehelle eikä sitten enää koskaan antaa hänen kuulla koko jutusta. No niin, Gordon, minä en todellakaan tiedä mitä sana "anteeksianto" merkitsee. Siihen ei voi sisältyä "unohtaminen", sillä sehän on fysiologinen ilmiö eikä aiheudu tahdon toiminnasta. Meillä kaikilla on kokoelma muistoja, joista hyvin kernaasti pääsisimme, mutta juuri ne tarrautuvat mieleemme kaikkein itsepintaisimmin. Jos "anteeksianto" merkitsee sitä että lupaa olla koskaan enää puhumatta asiasta, kykenen epäilemättä siihen. Mutta ei ole aina viisainta sulkea epämiellyttävä muisto sisäänsä. Se kasvaa ja kasvaa ja virtaa läpi koko olemuksen kuin myrkky.

Voi hyvänen aika! En todellakaan aikonut sanoa tuota kaikkea. Koetan olla tuo hilpeä, huoleton (ja jonkun verran ajattelematon) Sallie, josta pidät eniten, mutta olen hyvin paljon tullut kosketuksiin _todellisuuden_ kanssa tänä viime vuonna, ja pelkään että minusta on tullut aivan toinen ihminen kuin tuo tyttö oli, johon sinä rakastuit. En ole enää nuori iloinen olento, joka leikkii elämällä. Tunnen sen aika perinpohjin nyt, ja se merkitsee etten aina voi nauraa.

Tiedän että tämä on toinen typerän epäreipas kirje -- yhtä paha kuin viime kirje ja ehkä pahempikin -- mutta jospa tietäisit mitä olen juuri kokenut! Eräs poika -- kuusitoistavuotias -- jolla on yhtä ja toista perittävää, on melkein myrkyttänyt itsensä inhottavalla sekoituksella väkiviinaa ja noidanpähkinää. Olemme kolme päivää tehneet työtä ja olemme nyt päässeet varmuuteen että hän tointuu siksi paljon että voi tehdä sen uudelleen! "Maailma on hyvä, mutta ne ovat pahoja jotka siinä asuvat."

Anna anteeksi tuo skotlanninkieli -- se pujahti huomaamatta. Anna anteeksi kaikki.

SALLIE.

Tammikuun 11 p.

_Rakas Judy!_

Toivon että nuo kaksi sähkösanomaani eivät järkyttäneet sinua liian kauheasti. Olisin odottanut ja antanut ensimäisten uutisten tulla kirjeessä, johon voi panna yksityiskohtia, mutta pelkäsin niin että saisit kuulla asian jotakin epäsuoraa tietä. Koko juttu on kamala kylläkin, mutta mitään ihmishengen hukkaa ei sattunut, ja vain yksi vakava tapaturma. Emme voi värisemättä ajatella kuinka paljon pahemmin olisi voinut käydä, kun toistasataa lasta nukkuu talossa, joka on kuin tarjolla tulipalolle. Tuo uusi varauloskäytävä oli täysin hyödytön. Tuuli puhalsi sitä kohti, ja liekit yksinkertaisesti ympäröivät sen. Pelastimme lapset keskikäytävän kautta -- mutta minä alan alusta ja kerron koko jutun.

Oli satanut koko perjantaipäivän, kiitos armollisen Sallimuksen, ja katot olivat likomärät. Yön tullessa alkoi jäätyä, ja sade muuttui lumirännäksi. Kymmenen tienoilla, kun menin sänkyyn, puhalsi tuuli kauheana myrskynä luoteesta, ja kaikki mikä talossa oli irrallaan, paukkui ja rätisi. Kello kaksi hätkähdin äkkiä täysin valveille, kirkas valo silmissäni. Hyppäsin sängystä ja juoksin ikkunaan. Vaunuvaja oli yhtenä liekkimerenä, ja kipinöitä satoi yli talon itäisen siiven. Juoksin kylpyhuoneeseen ja nojasin ulos ikkunasta. Saatoin nähdä että katto lastenkamarin yläpuolella paloi noin kuudesta paikasta.

No niin, rakas Judy, sydämeni suoraan sanoen ei lyönyt yhteen minuuttiin. Ajattelin noita seitsemäätoista vauvaa ylhäällä katon alla, enkä saanut niellyksi. Onnistuin viimein saamaan vapisevat polveni taas toimimaan ja syöksyin alas halliin, siepaten ohimennessä autotakin ylleni.

Rummutin Betsyn ja Miss Matthewsin ja Miss Snaithin oville juuri kun Mr. Witherspoon, jonka valo myöskin oli herättänyt, harppasi yläkertaan kolme porrasta kerrallaan riuhtoen harpatessaan päällystakkia ylleen.

"Viekää kaikki lapset ruokasaliin, vauvat ensin", läähätin. "Minä menen hälyyttämään."

Hän syöksyi kolmanteen kerrokseen sillä aikaa kun minä juoksin puhelimeen -- ja voi, en luullut koskaan pääseväni sentraaliin. Ihminen nukkui sikeästi.

"John Grier Home palaa! Toimittakaa palohälyytys ja herättäkää kylä. Saanko numeroon 505", sanoin.

Sekunnissa sain tohtorin puheilleni. Enkö ehkä ollut iloinen kuullessani hänen kylmän, kiihtymättömän äänensä.

"Meillä on tulipalo"! huusin. "Tulkaa pian ja tuokaa kaikki miehet mitä saatte käsiinne!"

"Minä olen siellä neljännestunnissa. Täyttäkää kylpyammeet ja pankaa viltit veteen." Ja hän ripusti torven pois.

Lensin takaisin halliin. Betsy soitti palokelloamme, ja Percy oli jo marssittanut intiaaniheimonsa makuusaleihin B ja C.

Ensi ajatuksemme ei ollut pysäyttää tulta, vaan toimittaa lapset turvalliseen paikkaan. Aloimme makuusalista G, kuljimme sängyltä sängylle, sieppasimme vauvan ja viltin kustakin, lennätimme ne ovelle ja ojensimme intiaaneille, jotka laahasivat ne alakertaan. Sekä G että F olivat täynnä savua ja lapset niin sikeässä unessa ettemme voineet saada niitä kävelykannalle.

Monet kerrat seuraavan tunnin aikana kiitin Sallimusta --- ja Percy Witherspoonia -- noista kovaäänisistä koehälyytyksistä, joista olimme kärsineet viikottain. 24 vanhinta poikaa, joita Percy johti, ei sekunniksikaan menettänyt malttiansa. He jakaantuivat neljään ryhmään ja juoksivat paikoilleen kuin pienet sotilaat. Kaksi ryhmää auttoi makuusalien tyhjentämisessä ja piti järjestystä kauhistuneitten lasten kesken. Yksi ryhmä hoiti paloruiskua kupoolin vesisäiliöstä kunnes sammutusmiehet tulivat, ja neljäs ryhmä ryhtyi pelastamaan tavaroita. He levittivät lakanoita lattialle, kaatoivat arkkujen ja piironkilaatikkojen sisällön niihin ja kantoivat ne alas portaita. Kaikki ylimääräiset vaatteet pelastettiin paitsi ne jotka lapsilla oli ollut yllä edellisenä päivänä, ja suurin osa henkilökunnan tavaroista. Mutta vaatteet, vuoteet -- kaikki mikä kuului huoneisiin G ja F meni sen tien. Huoneet olivat niin täynnä savua että niihin ei ollut turvallista astua senjälkeen kun saimme viimeisen lapsen ulos.

Kun tohtori saapui, mukanaan Luellen ja kaksi naapuria, jotka hän oli poiminut matkalla autoonsa, marssitimme viimeistä makuusalia alas keittiöön, joka oli tulesta kauimpana. Tipuparat olivat enimmäkseen avojaloin ja käärittyinä viltteihin. Käskimme heitä ottamaan vaatteensa kun herätimme heidät, mutta säikähdyksessään he ajattelivat vain ulospääsyä.

Tähän aikaan käytävät olivat niin täynnä savua että voimme tuskin hengittää. Näytti kuin koko rakennus menisi, vaikka tuuli puhalsikin poispäin länsisiivestä.

Toinen auto täynnä Knowltopin palvelusväkeä saapui melkein heti, ja he kaikki ryhtyivät sammuttamaan tulta. Vakinainen palokunta tuli vasta kymmenen minuuttia myöhemmin. Heillä näes on vain hevoset; ja me olemme kolmen peninkulman päässä ja tiet aika huonot. Se oli hirveä yö, kylmä ja räntäinen, ja sellainen tuuli puhalsi että tuskin pysyi pystyssä. Miehet kiipesivät katoille ja tekivät työtä sukkasillaan, jotteivät liukastuisi. He tukahuttivat kipinöitä märillä vilteillä ja vuorottelivat ja hoitivat ruiskuja ja käyttäytyivät kuin sankarit.

Sillävälin tohtori otti haltuunsa lapset. Ensi ajatuksemme oli saada heidät pois turvalliseen paikkaan, sillä jos koko rakennus palaisi, emme voisi marssittaa heitä ulos tuohon kauheaan tuuleen vain yöpuvuissa, viltti suojana. Tähän aikaan oli jo tullut useita uusia autoja täynnä miehiä, ja me pyysimme saada käyttää autoja.

Knowltop oli Sallimuksen johdatuksesta avattu loppuviikoksi erästä kotijuhlaa varten vanhan herran 67:nnen syntymäpäivän kunniaksi. Hän oli ensimäisiä tulijoita ja antoi koko talonsa käytettäväksemme. Se oli lähin pakopaikkamme, ja otimme sen vastaan viipymättä. Peitimme 20 pienintä palleroamme autoihin ja lennätimme heidät taloon. Vieraat, jotka kiihtyneinä pukeutuivat tullakseen palopaikalle, ottivat tipuset vastaan ja pistivät ne omiin vuoteisiinsa. Tämä riitti hyvin täyttämään kaiken tilan sisällä huoneissa, mutta Mr. Reimer (Mr. Knowltopin sukunimi) oli juuri rakentanut suuren stukkiaitan ja sen viereen vajan; molemmat olivat kauniisti lämmitettyinä ja valmiina meitä varten.

Kun pikkulapset oli majoitettu taloon, rupesivat nuo avuliaat vieraat työhön ja laittoivat kuntoon vajan ottamaan vastaan lähinnävanhimmat lapsukaiset. He peittivät lattian heinillä ja levittivät sille vilttejä ja matkatakkeja ja peittelivät sinne 30 lasta riveihin kuin pikku vasikat. Miss Matthews ja lastenhoitajatar lähtivät heidän kanssaan, tarjosivat kuumaa maitoa ympäri lattiaa, ja puolen tunnin kuluttua pallerot nukkuivat yhtä rauhallisesti kuin omissa sängyissään.

Mutta sillävälin meillä talossa oli mielenliikutuksia. Tohtorin ensimäinen kysymys tullessa oli ollut:

"Oletteko laskeneet lapset? Tiedättekö että kaikki ovat tässä?"

"Olemme vain varmat siitä että joka makuusali oli tyhjä ennenkuin lähdimme", vastasin.

Ymmärräthän ettei heitä voinut laskea siinä hämmingissä: noin parikymmentä poikaa puuhasi vielä Percy Witherspoonin johdolla makuusaleissa pelastaen vaatteita ja huonekaluja, ja vanhimmat tytöt lajittelivat ääretöntä kenkäkasaa ja koettivat sovitella niitä jalkaan pikkuisille, jotka juoksivat avojaloin ja vaikeroivat surkeasti.

No niin, kun olimme lastanneet ja lähettäneet matkaan noin seitsemän autollista lapsia, huusi tohtori äkkiä:

"Missä on Allegra?"

Seurasi kauhistunut hiljaisuus. Kukaan ei ollut nähnyt häntä. Ja sitten Miss Snaith hyppäsi ylös ja _kirkui_. Betsy tarttui hänen olkapäihinsä ja ravisti häneen koossapysyväisyyttä.

Näyttää siltä että hänen mielestään Allegra oli ollut sairastumaisillaan yskään, ja saadakseen hänet kylmästä pois Miss Snaith oli siirtänyt hänen pikku sänkynsä lastenkamarin raittiista ilmasta varastohuoneeseen -- ja sitten unohtanut sen.

Rakas ystävä, sinähän tiedät missä varastohuone on! Me vain tuiotimme toisiimme kasvot valkeina. Tällöin oli koko itäinen siipi tyhjennetty ja kolmannen kerroksen portaat liekeissä. Ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta että lapsi enää eläisi. Tohtori ensimäisenä pääsi liikkeelle. Hän sieppasi märän viltin, joka makasi liottuneena kasana hallin lattialla ja juoksi portaita ylös. Me huusimme häntä tulemaan takaisin. Se näytti suorastaan itsemurhalta, mutta hän jatkoi matkaansa ja katsoi savuun. Minä syöksyin ulos ja huusin sammutusmiehille katolle. Varastohuoneen ikkuna oli liian pieni jotta mies pääsisi kulkemaan siitä, ja he eivät olleet avanneet sitä peläten sen aiheuttavan vetoa.

En osaa kuvata mitä tapahtui kymmenenä seuraavana kauhun minuuttina. Kolmannen kerroksen portaat putosivat alas ryskien ja liekkejä syösten viisi minuuttia senjälkeen kun tohtori oli kulkenut niistä. Olimme jo menettäneet kaiken toivon hänestä kun äkkiä kuului huuto ihmisjoukosta ruohokentällä ja tohtori tuli hetkeksi näkyviin erääseen ullakkoikkunaan ja käski sammutusmiehiä nostamaan tikapuut. Sitten hän katosi, ja meistä näytti etteivät he koskaan saaneet noita portaita paikoilleen, mutta vihdoin he saivat, ja kaksi miestä kiipesi ylös. Ikkunan avaaminen oli aiheuttanut vetoa, ja he melkein läkähtyivät niihin savumääriin, joita tuprusi ylhäältä. Iäisyyden jälkeen tohtori tuli taas näkyviin valkoinen käärö käsivarsillaan. Hän ojensi sen miehille hoippui sitten taaksepäin ja katosi näkyvistä.

En tiedä mitä tapahtui seuraavina minuutteina, käännyin poispäin ja suljin silmäni. Tavalla tai toisella he saivat hänet ulos ja puolitiehen tikapuita ja sitten he antoivat hänen liukua. Ymmärrät että hän oli mennyt tajuttomaksi kaikesta nielemästään savusta, ja tikapuut olivat liukkaassa jäässä ja kauhean hoippuvat. Oli miten oli, kun taas avasin silmäni, makasi hän yhtenä kasana maassa ihmisjoukon juostessa ympärillä. Joku yritti antaa hänelle keinotekoista hengitystä. He luulivat ensin että hän oli kuollut. Mutta tohtori Metcalf kylästä tutki hänet ja sanoi että hänen jalkansa ja kaksi kylkiluuta oli katkennut, mutta että hän muuten näytti kokonaiselta. Hän oli vieläkin tajuton kun he panivat hänet kahdelle lasten patjalle, jotka oli heitetty ikkunoista, ja nostivat hänet rattaille, joissa tikapuut oli tuotu, ja veivät kotiin.

Ja me muut, jotka jäimme, jatkoimme työtä aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Omituista tällaisissa onnettomuuksissa on se että joka taholla on niin paljon tehtävää ettei ehdi ajatella hetkeäkään eikä saa mitään arvoja arvioiduiksi ennenkuin perästäpäin. Tohtori oli hetkeäkään empimättä pannut henkensä alttiiksi pelastaakseen Allegran. Se oli rohkein teko mitä koskaan olen nähnyt, ja kuitenkin meni koko asiaan vain 15 minuuttia tuota kauheata yötä. Sillä hetkellä se tuntui vain välikohtaukselta.