Part 13

Sitten hän ehdotti että hautoisin silmiäni kuumalla vedellä ja palaisin arvokkuuteeni. Sen teinkin. Ja me kutsuimme Johnnien sisään. Hän seisoi -- omasta halustaan -- koko kohtauksen ajan. Tohtori puhui hänelle -- oi, niin järkevästi ja kauniisti ja inhimillisesti! John esitti puolustuksekseen että hiiri on vitsaus ja se pitää tappaa. Tohtori vastasi että ihmisrodun menestys vaatii monen eläimen uhraamista, edun vuoksi, ei koston, mutta että uhrin pitää tapahtua mahdollisimman tuskattomasti. Hän selitti hiiren hermorakenteen ja huomautti kuinka tuolla pienellä eläinparalla ei ollut mitään puolustuskeinoja. Oli raukkamaista kiusata sitä suotta. Hän käski Johnia kehittämään mielikuvitustaan sen verran että voisi katsoa asioita toisen henkilön näkökannalta, vaikka tuo toinen henkilö olisikin vain hiiri. Sitten hän meni kirjahyllylle ja otti esiin minun kappaleeni Burnsin runoja, kertoi mikä suuri runoilija Burns on ja kuinka kaikki skotlantilaiset rakastavat hänen muistoaan.

"Ja näin hän on kirjoittanut hiirestä", sanoi Sandy, haki runon "Voi pieni, värjyvä eläin parka", jonka hän luki ja selitti pojalle niinkuin vain skotlantilainen osaa.

John lähti katuvaisena, ja Sandy suuntasi ammatillisen huomionsa taaskin minuun. Hän sanoi että olen väsynyt ja vaihtelun tarpeessa. Miksi en lähtisi Adirondacksiin viikoksi? Hän ja Betsy ja Mr. Witherspoon liittyisivät komiteaksi ja hoitaisivat orpokotia.

Tiedätkö, juuri niin minä olisinkin tahtonut tehdä! Tarvitsen ajatusten vaihtelua ja vähän männyntuoksuista ilmaa. Kotolaiseni pystyttivät leirin viime viikolla, ja heidän mielestään minä olen hirveä kun en tule mukaan. He eivät _voi_ ymmärtää että kun kerran on ruvennut tällaiseen toimeen, ei sitä saata lykätä syrjään silloin tällöin kun haluttaa. Mutta muutamia päiviä voin helposti olla poissa. Orpokotini on vedetty vireeseen kuin kahdeksan päivän kello, ja käy viikon eteenpäin ensi maanantaista kello 4 i.p., ja sitten juna tuo minut takaisin. Ehdin kaikessa rauhassa asettua ennenkuin sinä tulet, ja aivoissani ei ole mitään harhailevia kuvitteluita.

Mutta Master John on onnellisen kuritetussa tilassa sielun ja ruumiin puolesta. Ja minä melkein aavistan että Sandyn siveyssaarnalla oli sitä suurempi voima, kun sen edellä oli käynyt minun pannukakun-kääntäjäni! Mutta yhden asian minä tiedän -- Suzanne Estelle on kauhuissaan kun vain jalallani astun hänen keittiöönsä. Otin sattumalta perunanuijan käteen antaessani lausuntoni eilisillan liian suolaisesta sopasta, ja hän juoksi piiloon puulaatikon oven taakse.

Huomenna kello 9 lähden matkoilleni, valmistettuani tietä viidellä sähkösanomalla. Ja oi, et voi kuvitella kuinka kiihkeästi odotan saada taaskin olla iloinen, huoleton nuori olento -- meloa kanoottia järvellä ja samoilla metsissä ja tanssia klubitalolla. Olin haltioitumisen tilassa koko yön ajatellessani sitä. En todellakaan ollut huomannut kuinka kuolettavasti olin väsynyt koko tähän orpokodin maailmaan.

"Teidän tarvitsee", sanoi Sandy, "päästä hiukan pois ja hurjistella vähän."

Tuo lääkemääräys oli suurenmoisen selvänäköinen. En voi ajatella mitä mieluummin tekisin tällä hetkellä kuin hurjistelisin hiukan. Tulen takaisin uusiutunein tarmoin, valmiina toivottamaan tervetulleiksi sinut ja työteliään kesän.

Kuten aina SALLIE.

P.S. Jimmie ja Gordon ovat molemmat siellä. Soisin niin että sinä voisit tulla mukaan. Aviomies on hyvin epämukava.

MCBRIDEN LEIRI, heinäkuun 29 p.

_Rakas Judy!_

Tämä kertoakseni sinulle että vuoret ovat korkeammat kuin tavallisesti, metsät vihreämmät ja järvi sinisempi.

Ihmiset näyttävät tulevan myöhään maalle tänä vuonna; Harrimanin leiri on ainoa toinen mikä on avattu meidän päässä järveä. Klubitalossa on hyvin niukalti tanssivia miehiä, mutta meillä on vieraana talossa kohtelias nuori poliitikko, joka tanssii mielellään, joten yleinen niukkuus ei ole minulle haitaksi.

Kansakunnan asiat ja orpolasten kasvatus on sysätty taustaan, kun melomme pitkin tämän viehättävän järven sinikukkaisia rantoja. Ajattelen vastenmielisesti ensi maanantaita 7.56, jolloin käännän selkäni vuorille. Kauheinta loma-ajassa on että kun se alkaa, himmentää onneasi jo sen lähenevä loppu.

Kuulen verannalta äänen, joka kysyy onko Sallie löydettävissä ulkoa vai sisältä.

_Addio!_

S.

Elokuun 3 p.

_Rakas Judy!_

Tullut takaisin John Grieriin, harteilla tulevan sukupolven taakat. Mikä kohtaisi silmiäni kun astun näille maille, jollei John Cobden, muistettava pannukakun-kääntäjästä, hihassa jokin merkki. Katsoin sitä lähempää ja luin "E.S.Y." kultakirjaimin! Tohtori on poissaollessani perustanut Eläinsuojelusyhdistyksen haaraosaston ja pannut Johnnien puheenjohtajaksi.

Kuulin että poika oli eilen pysäyttänyt työmiehet rakenteilla olevalla voudin mökillä ja nuhdellut heitä ankarasti siitä että he olivat lyöneet hevosia ylämäessä. Tämä kaikki ei voi tuntua hullunkuriselta muista kuin minusta.

On paljon uutisia, mutta koska tulet tänne neljän päivän kuluttua, miksi vaivautua kirjoittamaan? Vain yhden herkullisen palan säästän kirjeen loppuun. Pidätä siis henkeäsi. Saat vavahtaa sivulla 4. Kuulisit kuinka Sadie Kate vinkuu! Jane leikkaa hänen tukkaansa. Sensijaan, että pitäisi tukkaansa kahdella kireällä letillä, näin -- pikku velhomme on tulevaisuudessa oleva tämän näköinen --

"Nuo porsaansaparot ottavat hermoilleni", sanoo Jane.

Voit nähdä kuinka paljon tyylikkäämpi ja pukevampi nykyinen tukkalaite on. Ajattelen että joku varmaan tahtoo hänet kasvatiksi. Sadie Kate on vain tuollainen riippumaton, miehekäs pikku olento; luonto on ilmeisesti tehnyt hänet kykeneväksi pitämään huolta itsestään. Minun täytyy säästää kasvattivanhemmat heikoille.

Sinun pitäisi nähdä uudet pukumme! En jaksa odottaa kunnes tämä ruusunnuppujen seura saa puhjeta eteesi. Ja sinun olisi pitänyt nähdä kuinka nuo siniruutuis-silmät kirkastuivat, kun uudet puvut lopulta jaettiin -- kolme pukua jokaiselle tytölle, kaikki eri väriä, ja kaikki täysin yksilöllistä omaisuutta, omistajan nimi lähtemättömästi neulottuna kauluksen sisäpuolelle. Mrs. Lippettin laiska järjestelmä antaa joka lapsen ottaa pesusta mikä puku tahansa, oli solvaus naisluonteelle.

Sadie Kate vinkuu kuin pieni porsas. Minun täytyy mennä katsomaan onko Jane epähuomiossa leikannut häneltä korvan.

Jane ei ole. Sadien erinomaiset korvat ovat vielä koskemattomina. Hän vinkuu vain periaatteesta, samoin kuin ihminen vinkuu hammaslääkärin tuolissa luullen että seuraavassa hetkessä tekee kipeätä.

En todellakaan keksi kirjoittaa mitään muuta kuin uutiseni -- tässä se siis on, ja minä toivon että pidät siitä.

Minä olen kihloissa.

Sydämellinen tervehdykseni teille molemmille

S. McB.

JOHN GRIER HOME, Marraskuun 15 p.

_Rakas Judy!_

Betsy ja minä olemme juuri palanneet ajelemasta uudessa autossamme. Se epäilemättä lisää iloa laitoselämään. Auto kääntyi omasta halustaan Kalliotielle ja pysähtyi Shadywellin porttien eteen. Portissa oli ketju kiinni ja ikkunain edessä oli luukut ja koko paikka näytti suljetulta ja kolkolta ja sateen liuottamalta. Siinä oli jonkinlainen rappeutumisen leima, eikä se vähääkään muistuttanut sitä viihtyisää taloa, joka ennen vieraanvaraisesti tervehti minua iltapäivisin.

Minä en siedä että hauska kesämme on lopussa. Minusta tuntuu että eräs jakso elämääni on jäänyt taakseni ja että tuntematon tulevaisuus ahdistaa minua pelottavan läheltä. Itse asiassa tahtoisin lykätä häät vielä toiset kuusi kuukautta eteenpäin, mutta pelkään että Gordon parka nostaisi liian kauhean metelin. Älä luule että alan horjua, sillä sitä en tee. Minä vain jotenkin tarvitsisin enemmän aikaa ajatella asiaa, ja maaliskuu lähenee päivä päivältä. Tiedän ehdottomasti että teen kaikkein järkevimmin. Joka ihmisen, miehen tai naisen, on paras joutua sievästi ja sopivasti ja hauskasti naimisiin, mutta voi taivas, taivas! Minä vihaan mullistuksia, ja tästä tulee sellainen ennenkuulumaton mullistus! Vähin kun päivän työ on päättynyt ja olen väsynyt, ei minulla suorastaan ole rohkeutta nousta kohtaamaan sitä.

Ja nyt varsinkin kun te olette ostaneet Shadywellin ja tulette tänne joka kesä, en mitenkään tahtoisi erota. Ensi vuonna, kun olen kaukana poissa, kalvaa koti-ikävä minua, kun ajattelen työteliäitä, onnellisia aikoja John Grierissa, jossa sinä ja Betsy ja Percy ja äreä skotlantilaisemme teette hilpeästi työtä ilman minua. Kuinka mikään voisi korvata äidille 107 lapsen menetystä.

Minä toivon, että Judy nuorempi kesti matkan kaupunkiin menettämättä tavallista tasapainoansa. Lähetän hänelle pienen lahjan, jonka minä olen osaksi tehnyt ja Jane pääasiallisesti. Mutta minun täytyy ilmoittaa sinulle että kaksi kierrosta on tehnyt tohtori. Ihminen vain asteettain sukeltaa Sandyn luonteen syvyyksiin. Kymmenkuukautisen tuttavuuden jälkeen vasta saan selville että tuo mies osaa kutoa -- taito, jonka hän poikana oppi vanhalta lammaspaimenelta Skotlannin nummilla.

Hän pistäytyi täällä kolme päivää sitten ja jäi teelle, melkein jo entisellä ystävällisellä tuulellaan. Mutta senjälkeen hän on taas jäykistynyt samaksi graniittimieheksi, jonka tunsimme kaiken kesää. Olen luopunut yrityksestäni vaikuttaa häneen. Otaksun kuitenkin että voi odottaakin miehen olevan vähän lamassa, kun hänellä on vaimo hulluinhuoneessa. Soisin että hän joskus puhuisi siitä. On kaameata kun sellainen varjo liitelee ihmisen ajatusten taustassa eikä koskaan tule oikein näkyviin.

Minä tiedän että tämä kirje ei sisällä sanaakaan sellaisia uutisia, joita sinä tahtoisit kuulla. Mutta siihen on syynä märän marraskuun päivän typerä hämäryys, ja minä olen typerän epäreippaalla tuulella. Pelkään kauheasti että minusta on kehittymässä temperamentti-ihminen, ja taivas tietää että Gordonilla on siksi paljon temperamenttia kuin yhdessä perheessä tarvitaan! En tiedä mihin joutuisimme jollen minä säilyttäisi järkevän tyventä, hilpeätä luontoani.

Oletko todella päättänyt lähteä Jervisin kanssa etelään? Minä pidän arvossa (jossain määrin) tunteesi vaatimusta saada olla miehesi kanssa yhdessä, mutta minusta tuntuu hieman uskalletulta viedä niin nuori tytär tropiikkiin.

Lapset leikkivät sokkoa alakäytävässä. Luulen että menen hetkeksi teuhaamaan heidän kanssaan ja koetan olla ystävällisemmällä tuulella ennenkuin uudelleen tartun kynääni.

_A bientôt!_ SALLIE.

P.S. Nämä marraskuun yöt ovat aika kylmät, ja valmistaudumme muuttamaan teltat sisään. Intiaanimme ovat tätä nykyä hyvin hemmoiteltuja nuoria villi-ihmisiä, varustettuina lisäpeitoilla ja kuumavesipulloilla. Minusta on ikävää nähdä telttojen tyhjenevän; niistä on ollut meillä paljon hyvää. Poikamme ovat karaistuneita kuin Kanadan metsästäjät muuttaessaan sisään.

Marraskuun 20 p.

_Rakas Judy!_

Äidillinen huolenpitosi on herttainen, mutta minä en tarkoittanut mitä sanoin. Tietysti on täysin turvallista viedä Judy Nuorempi lauhkean troopillisiin maihin, joita Karaibin meri huuhtoo. Hän menestyy niin kauan kun et laske häntä suoraan päiväntasaajalle. Ja merituulten vilvoittama bungalow'nne palmujen siimeksessä, jäätelökone takapihalla ja englantilainen tohtori toisella puolen lahtea, tuntuu kuin tehdyltä vauvoja varten.

Vastaväitteeni johtuivat yksinomaan siitä itsekkäästä tosiseikasta että minä ja John Grier tulemme kaipaamaan sinua tänä talvena. Minä totisesti uskon että on hurmaavaa omata mies, joka harrastaa niin taiteellisia liikeyrityksiä kuin troopillisten rautateitten kauppaa ja asfalttijärviä ja gummilehtoja ja mahonkimetsiä. Soisin että Gordon asettuisi asumaan noihin maalauksellisiin maihin; tulevaisuuden romanttiset mahdollisuudet innostaisivat minua enemmän. Washington tuntuu kauhean arkiselta verrattuna Honduras'iin ja Nicaraguaan ja Karaibin meren saariin.

Minä tulen rantaan huiskuttamaan sinulle hyvästit.

_Addio!_ SALLIE.

Marraskuun 24 p.

_Rakas Gordon!_

Judy on palannut kaupunkiin, ja purjehtii ensi viikolla Jamaikaan, joka tulee hänen päämajakseen sillä aikaa kuin Jervis risteilee läheisillä vesillä hoitaen noita hauskoja uusia liikeyrityksiään. Etkö sinä voisi ruveta kauppayrityksiin etelämerillä? Luulen että mieluummin jättäisin orpokodin, jos sinulla olisi jotakin romanttista ja seikkailunomaista tarjottavana tilalle. Ja ajattele kuinka kaunis olisit noissa valkeissa liinapuvuissa! Uskon todellakin että kykenisin aivan pysyväisesti olemaan rakastunut mieheen, jos hän aina olisi puettuna valkoisiin.

Et voi kuvitella kuinka minä kaipaan Judya. Hänen poissaolonsa tekee iltapäiväni pelottavan tyhjiksi. Etkö pian voi tulla tänne sunnuntaiksi? Luulen että sinun näkemisesi olisi hyvin virkistävää, ja olen ollut kauhean lamassa viime aikoina. Sinä tiedät, rakas Gordon, että pidän sinusta paljon enemmän, kun olet ihan tässä silmieni edessä kuin jos vain ajattelen sinua kaukaa. Uskon että sinulla täytyy olla jonkinlainen hypnoottinen vaikutus. Silloin tällöin, kun olet ollut poissa kauan, lumouksesi vähän ohenee, mutta kun näen sinut, tulee kaikki takaisin. Olet nyt ollut poissa pitkän, pitkän ajan, niin että ole hyvä ja tule pian taikomaan minut uudelleen!

S.

Joulukuun 2 p.

_Rakas Judy!_

Muistatko kuinka korkeakoulussa, kun sinä ja minä suunnittelimme lempitulevaisuuttamme, aina käänsimme kasvot etelää kohti? Ja ajattele että nyt siitä on tullut tosi, ja siellä sinä olet, siellä purjehdit noiden troopillisten saarten lomitse! Oletko koskaan elämässäsi tuntenut sellaista väristystä, paitsi kertaa tai paria, jotka ovat yhteydessä Jervisin kanssa, kuin noustessasi laivankannelle varhaisena aamuna ja huomatessasi ankkuroitavan Kingstonin satamaan, jossa vesi on niin sinistä ja palmut niin vihreät ja ranta niin valkea?

Minä muistan kun ensi kerran heräsin tuossa satamassa; tunsin olevani kuin jokin suuren oopperan sankaritar keskellä epätodellisen kauniita, maalattuja kulisseja. Mikään neljällä Euroopanmatkallani ei ole koskaan vaikuttanut minuun niin valtavasti kuin noiden kolmen lämpimän viikon omituiset näyt ja maut ja tuoksut. Ja siitä saakka olen läähättäen toivonut takaisin. Kun rupean ajattelemaan sitä, saan tuskin niellyksi meidän epäintressantteja aterioitamme; tahtoisin syödä intialaista höystelihaa ja maissikääryleitä ja mangohedelmää. Eikö se ole hullua? Voisi luulla että minussa piilee pisara kreolilaista tai espanjalaista tai jotakin muuta lämmintä verta, mutta enhän ole mitään muuta maailmassa kuin kalsea sekoitus englantilaista ja irlantilaista ja skotlantilaista. Ehkä juuri siksi kuulen etelän kutsuvan. "Palmu uneksii männystä ja mänty palmusta".

Nähtyäni sinun lähtevän palasin New-Yorkiin ja kauhea matkustamisen jano jäyti kaikkia sisuksiani. Minäkin olisin tahtonut lähteä matkoille uusi sininen hattu päässä, uusi sininen kävelypuku yllä ja suuri kimppu orvokkeja kädessä. Viiden minuutin ajan olisin mielihyvällä sanonut ikuiset jäähyväiset rakkaalle Gordon paralle, jos siitä hyvästä olisin saanut avaran maailman vaellettavakseni. Otaksun että sinun mielestäsi ne eivät ole niin kokonaan yhteensopimattomat -- Gordon ja avara maailma -- mutta minä en nähtävästi kykene omaksumaan sinun näkökantaasi aviomiehistä. Minä näen avioliitossa samaa kuin miehet varmaan näkevät -- hyvän, järkevän, arkipäiväisen laitoksen, mutta joka kauheasti rajoittaa ihmisen vapautta. Kun kerta kaikkiaan on mennyt naimisiin, on elämä jotenkin menettänyt seikkailuntuntunsa. Silloin eivät enää mitkään romanttiset mahdollisuudet voi yllättää ihmistä joka käänteen takaa. Häpeällinen totuus on se että yksi mies ei näytä aivan riittävän minulle. Minä pidän mielialojen vaihtelusta, joka johtuu vain miesten vaihtelusta. Pelkään että olen viettänyt liian liehittelevän nuoruuden, eikä minun ole helppo asettua.

Minulla näyttää olevan hyvin harhaileva kynä. Palatakseni asiaan: näin sinun lähtevän ja palasin lautalla New Yorkiin, mielessä kauhean tyhjä tunne. Kolmikuukautisen läheisen, pakisevan yhdessäolomme jälkeen tuntuu kauhean vaikealta tehtävältä kertoa sinulle huoleni sävyssä, joka pääsee mantereemme perälle saakka. Lauttani kulki teidän laivanne nenän editse, ja saatoin selvästi nähdä Jervisin ja sinut nojautuneina kaidepuuhun. Heilutin vimmatusti, mutta te ette edes silmää räpäyttäneet. Katseenne oli ikävöiden kiintynyt Woolworth Buildingin huippuun.

Palattuani New Yorkiin lähdin erääseen kauppataloon suorittaakseni muutamia pieniä ostoksia. Kun astuin sisään pyörivästä ovesta, kuka pyöritti vastakkaiseen suuntaan jollei Helen Brooks! Meille tuli kauhean tukala kohtaus, sillä minä koetin päästä takaisin ulos ja hän takaisin sisään; luulin että saisimme pyöriä siinä ikuisesti. Mutta viimein pääsimme yhteen ja löimme kättä, ja hän kiltisti auttoi minua valitsemaan 15 tusinaa sukkapareja ja 50 urheilupaitaa ja lakkia ja 200 paria paitahousuja ja sitten juttelimme koko matkan Fifty-second Streetille, jossa söimme päiväaterian Naisylioppilaitten klubissa.

Olen aina pitänyt Helenistä. Hän ei ole juuri minkään näköinen, mutta vakava ja luotettava. Unohtaisitko koskaan kuinka hän iski kiinni seniorien huvitoimikuntaan ja takoi siihen järkeä sen sekasotkun jälkeen, minkä Mildred oli saanut aikaan siinä? Kuinkahan hän mahtaisi sopia minun seuraajakseni tänne? Olen täynnä mustasukkaisuutta kun vaan ajattelenkin seuraajaa, mutta otaksun että minun täytyy käydä kohtaamaan sitä ajatusta.

"Koska olet viimeksi nähnyt Judy Abbottin?" oli Helenin ensimäinen kysymys.

"Viisitoista minuuttia sitten", sanoin. "Hän on juuri nostanut purjeet Länsi-Intian saaria kohti, mukanaan mies, tytär, lapsenhoitaja, kamarineiti, miespalvelija ja koira."

"Onko hänellä mukava mies?"

"Parempaa ei voi ajatella."

"Ja vieläkö Judy pitää hänestä?"

"En koskaan ole nähnyt onnellisempaa avioliittoa."

Huomasin että Helen näytti hieman alakuloiselta, ja muistin äkkiä kaikki nuo juorut, joita Marty Keene kertoi meille viime kesänä. Käänsin siis nopeasti keskustelun niin täysin turvalliseen aiheeseen kuin orpoihin.

Mutta myöhemmin hän kertoi minulle koko tarinansa niin irrallisella ja personattomalla tavalla kuin olisi kuvaillut luonteita jossakin kirjassa. Hän on asunut kaupungissa yksinään nähden tuskin ketään ja tuntui olevan lamassa ja puhuvan mielellään. Helen parka näyttää tehneen kauheata sotkua elämästään. En tiedä ketään, joka olisi kokenut niin paljon niin lyhyessä ajassa. Loppututkintonsa jälkeen hän on ollut naimisissa, saanut lapsen ja menettänyt sen, ottanut eron miehestään, riidellyt perheensä kanssa ja tullut pääkaupunkiin ansaitsemaan elatuksensa. Hän on käsikirjoitusten tarkastajana eräässä kustannusliikkeessä.

Tavalliselta näkökannalta katsoen ei hänen avioeroonsa näytä olleen mitään syytä; avioliitto yksinkertaisesti ei sujunut. He eivät olleet ystäviä. Jos Henry olisi ollut nainen, ei Helen olisi hukannut puolta tuntia puheluun hänen kanssaan. Jos taas Helen olisi ollut mies, olisi Henry sanonut: "Hauska tavata. Kuinka voit?" ja jatkanut matkaansa. Ja kuitenkin he menivät _naimisiin_. Eikö ole kauheata kuinka sokeiksi tuo sukupuolijuttu voi tehdä ihmiset?

Helen oli kasvatettu sen teorian mukaan että naisen ainoa laillinen ammatti on kodinhoito. Lopetettuaan korkeakoulun hän tietysti oli innokas aloittamaan uransa, ja Henry ilmaantui näkyviin. Helenin perhe punnitsi Henryä tarkoin ja huomasi hänet täydelliseksi joka suhteessa -- hyvä perhe, hyvä moraali, hyvä taloudellinen asema, hyvä ulkomuoto. Helen oli rakastunut häneen. Helenillä oli suuret häät ja paljon uusia vaatteita ja tusinoittain merkattuja pyyhinliinoja. Kaikki näytti suotuisalta.

Mutta kun he alkoivat tulla tutuiksi, he eivät pitäneet samoista kirjoista eikä leikkipuheista eikä ihmisistä eikä huvituksista. Henry oli avomielinen ja seuraarakastava ja iloinen, ja Helen ei ollut. Ensin he väsyttivät ja sitten ärsyttivät toisiaan. Helenin järjestyksenmukaisuus teki Henryn kärsimättömäksi, ja tämän hutiloiminen saattoi Helenin suunniltaan. Hän pani päiväkausia komeroitten ja piironkilaatikkojen järjestämiseen, ja Henry teki niistä kaaoksen viidessä minuutissa. Henry jätti vaatteensa Helenin nosteltaviksi paikoilleen ja pyyhinliinansa sotkuiseen kasaan kylpyhuoneeseen eikä koskaan siivonnut kylpyammetta. Ja Helen puolestaan oli kauhean mukautumaton ja ärsyttävä, -- hän totesi sen täysin hyvin, -- hän joutui, sille asteelle ettei enää nauranut Henryn sukkeluuksille.

Otaksun että vanhanaikaisimmat, oikeauskoisimmat ihmiset pitäisivät kauheana purkaa avioliittoa noin viattomista syistä. Niin minustakin tuntui ensin, mutta kun Helen esitti yksityiskohdan toisensa jälkeen, jotka itsessään olivat vähäpätöisiä, mutta muodostivat vuorenkorkuisen kokonaisuuden, olin lopulta yhtä mieltä Helenin kanssa että olisi ollut kauheata antaa sen jatkua. Se ei todellakaan ollut avioliitto, se oli erehdys.

Niinpä kerran aamiaispöydässä, kun tuli puhe heidän kesänvietostaan, Helen aivan ohimennen sanoi että hän ajatteli matkustaa länteen ja asettua johonkin valtioon, jossa voisi saada avioeron kunniallisesta syystä; ja ensi kerran moneen kuukauteen oli Henry yhtä mieltä hänen kanssaan.

Voit kuvitella Helenin victorialaisen perheen vimmaa. Kaikkien niiden kuuden sukupolven aikana, jonka he olivat olleet Amerikassa, ei mitään tämäntapaista ole tarvinnut kirjoittaa perheraamattuun. Kaikki tulee vain siitä että Helen lähetettiin korkeakouluun ja sai lukea sellaisia kauheita uudenaikaisia kirjailijoita kuin Ellen Key'tä ja Bernard Shaw'ta.

"Jos hän vain olisi juonut ja vetänyt minua tukasta", vaikeroi Helen, "olisi kaikki ollut laillista, mutta koska emme heitelleet huonekaluja toistemme päälle, ei kukaan nähnyt mitään syytä avioeroon."

Pateettisinta koko asiassa on se että sekä hän että Henry olivat ihastuttavasti omiaan tekemään jonkun toisen onnelliseksi. He yksinkertaisesti eivät sopineet toisilleen, ja kun kaksi ihmistä ei sovi yhteen, eivät mitkään maailman juhlamenot voi naittaa heitä.

Lauantai-aamuna.

Aioin lähettää tämän kirjeen kaksi päivää sitten; ja tässä minulla on niteittäin kirjoitettua, mutta ei mitään postiin pantua.

Meillä on ollut juuri tuollainen inhottava petollinen yö -- kylmää ja hallaista kun paneutuu levolle, ja lämmintä ja elotonta, kun herää pimeässä, läkähtyen vilttivuoren alle. Kun olin pannut pois omat ylimääräiset peittoni ja pöyhinyt tyynyn ja asettunut mukavasti, ajattelin noita neljäätoista pyntättyä vauvaa raitisilmamakuusalissa. Heidän niinsanottu yöhoitajattarensa nukkuu kuin tukki yön läpeensä. (Hänen nimensä on lähinnä erotettavien listalla.) Niinpä nousin taas ja tein pienen viltinpoistamis-kierroksen, ja lopetettuani olin kerta kaikkiaan hereillä. Minä en usein valvo yötä, mutta kun sen teen, ratkaisen koko maailman ongelmia. Eikö ole hassua kuinka paljon selkeämpi ihmisen mieli on kun makaa valveillaan pimeässä?

Aloin ajatella Helen Brooksia ja suunnittelin uudelleen koko hänen elämänsä. En tiedä miksi hänen onneton tarinansa on saanut sellaisen vallan minuun; se on hyvin masentava aihe kihlatun tytön pohdittavaksi. Toistin itselleni: Entä jos Gordon ja minä, kun todella tulemme tutuiksi, muuttaisimme mieltä emmekä enää pitäisi toisistamme? Pelko iskee sydämeeni ja vääntää sen kuiville. Mutta minä en mene hänen kanssaan naimisiin mistään muusta syystä kuin kiintymyksestä. En ole erikoisen kunnianhimoinen. Ei hänen asemansa eikä rikkautensa ole koskaan houkutellut minua vähimmässäkään määrässä, enkä ainakaan mene naimisiin löytääkseni elämäntyöni, sillä mennäkseni naimisiin minun täytyy luopua työstä, jota rakastan. Minä todella rakastan tätä työtä, minä suunnittelen ja suunnittelen heidän pikku tulevaisuuksiaan, ja minusta tuntuu kuin rakentaisin kansakuntaa. Mitä ikinä minusta tulee myöhemmin elämässä, olen varmasti kykenevämpi siksi että minulla on ollut tämä järisyttävä kokemus. Ja se _on_ järisyttävä kokemus, se ihmisyyden läheisyys johon orpokodissa joutuu. Opin niin paljon uutta joka päivä että aina kun lauantai-ilta tulee, ajattelen viime lauantai-illan Sallie'a ja kummastelen hänen tietämättömyyttään.