Part 3

Hilma rupesi yhä enemmän istuskelemaan puistossa, missä luki muassaan olevia kirjoja, tai kuljeskeli yksinään avarilla tiluksilla. Eikä hän sisälläkään ollessaan paljon puhunut, saattoipa niinkin tapahtua, että hän tuntikaudet istui salissa toisten seurassa kokonaan lukemiseensa uppoutuneena.

-- Mikä se on tuo kirja, joka noin sinut kiinnittää.

Hilma nosti katseensa ja vastasi, lisäten vielä olevansa todellakin niin kiintynyt siihen, ettei voinut heittää kesken.

-- Sepä sitten kirjaa, naurahti kauppias, joka tuskin elämässään mihinkään kirjaan oli syvemmin kiintynyt.

Mutta nyt halutti hänenkin sitä katsoa. Ja todellakin valvoi hän illalla tavallista myöhäisempään.

Aamulla kysyi Hilma tervehdittyään:

-- Mitä piditte kirjasta, setä?

-- Hm! Enpähän tullut tarkoin loppuun lukeneeksi, vastasi kauppias kierrellen.

-- Ettekö? Ja minua se niin miellytti, puhui Hilma avosydämmisesti.

-- Hm! Vai miellytti se sinua!

-- Todellakin, setä. Se on läpeensä niin luonnollista, niin todellista, että luulee elävänsä mukana, näkevänsä hyvät ja pahat puolet ihan elävin silmin; melkeinpä iloitsee iloitsevien ja itkee itkevien kanssa yhdessä. Itkut siinä eivät ole satunnaisia eivätkä ilot, kaikkiin ovat selvät syynsä, aivan jokapäiväisestä ihmiselämästä otetut.

-- Minua se ei ollenkaan miellyttänyt, keskeytti kauppias innostuneen arvostelijan.

-- Sepä kummallista!

-- Semmoista roskaa en lue, äännähti kauppias jo melkoisesti lämmenneenä. -- Niinkuin ei maailmassa muuten rumaa ja likaista saisi nähdä ja kokea! Hiiteen semmoinen roska!

-- Niinpä niin. Kuten setäkin myöntää, maailmassa on niin paljon mädätystä; tarvitsee leikata, leikata sydäntä myöten.

-- Mutta kun ei ole mitään mädätystä, puhui kauppias kiihkeästi -- niin pitääkö sitten sietää nenänsä edessä kaikkien hylkyjen mädätyksiä revittävän?

-- Semmoista on meidän yhteiskuntaruumiissa niin paljon, ja sentähden, voidaksemme tartunnasta...

-- Se on vale! Eikä se sillä parane, että sitä revitään ihmisten nenäin edessä. Päinvastoin pahenee. Semmoisten kirjojen ihaileminen osottaa jo täydellistä paheen tietoisuutta.

Hän pysähtyi äkkiä ja näytti kuin olisi katunut viimeisiä kiihkolla lausutuita sanojaan.

Mutta Antti iloitsi sydämmestään.

Rouva katsoi arasti vuoroin mieheensä, vuoroin Hilmaan ja näytti kuin olisi toivonut väittelyn loppuvan.

-- Oikein, setä, vastasi Hilma hämmästyttävällä varmuudella. -- Jospa elämässä ei esiytyisikään semmoista! Mutta kun paheen ilkeät siivet ulettuvat kaikkialle, niin pidän onnenani, että tiedän siitä jotain, voidakseni vaaroja välttää. Avossa silmin se on helpompaa kuin nukkuessa. Muutamia vuosia sitten uhkasi minua sama vähätietoisuuden vaara, mikä niin monta nuorta tyttöä on kurjuuteen saattanut. Esimerkin avulla siitä pelastuin; sain lukeakseni muutamia kirjoja, joista löysin oman itseni tanssimassa nielevässä pyörteessä.

-- Hilma, heitä! Minua kauhistuttaa! huudahti rouva todellakin kauhistuneen näköisenä.

-- Niin, täti, niin minuakin se ajatus, että olisin hukkunut tuohon pyörteen vihuriin.

Itsetietoisen pöyhkeydellä sekautui nyt Anttikin puheeseen, koettaen antaa sanoilleen mitä juhlallisimman painon.

-- Neiti Heikkinen! En olisi odottanut naisen suusta tuollaista puhetta, sanoi hän.

Hilma heitti häneen vakavan, melkein säälivän katseen ja vastasi:

-- Serkkukin! Jospa elämäsi olisi yhtä kainoa kuin uskottelet korviesi olevan!

Antti lensi tulipunaiseksi.

-- Lopeta! Minä vaadin sen!

Kauppias oli jo suuttunut väittelystä, sen hänen jyrkkä äänensä kyllin selvään todisti.

-- Olen oppinut kuulemaan hienoutta naisten puheissa, sanoi Antti taasen rohkeutuneena halveksivalla äänellä.

Kauppias katsahti poikaansa ylpeästi ja äiti lempeän hellästi.

Mutta Hilman katsetta hän ei kärsinyt, se oli tuiman ankara, ikäänkuin jos hän olisi aikonut murtautua hänen sisimpänsä, kaivautua syvimpiin ja rumimpiin elämän salaisuuksiin.

IX.

Hilma oli menettänyt viimeisenkin suosion; häntä kohdeltiin, jollei juuri tylysti, kumminkin jotenkin kylmästi. Varsinkaan kauppias ei sen perästä halunnut hänelle melkein mitään puhua. Hän oli loukkaantunut syvästi; sillä vaikka väittelyssä saikin viimeisen sanan, huomasi hän varsin hyvin, ettei voitto sillä ollut ratkaistu.

Raskasta oli Hilmastakin, sen hyvin näki kaikesta. Hän oli vähäpuheinen silloinkin, kun oli muiden seurassa, ja enimmäkseen hän olikin yksikseen, joko sitten istui puistossa lukemassa tai kuljeskeli ympäri ajatuksiinsa vaipuneena.

Mutta Antti, vaikka olikin niin loistavasti väittelyssä esiytynyt ja saanut sillä vanhempainsa suostumuksen, oli sittenkin niin levoton ja arka, ettei mitenkään olisi tahtonut tulla vähimpäänkään yhteyteen serkkunsa kanssa. Varsinkin nuo hänen viimeiset sanansa olivat niin masentavasti häneen vaikuttaneet.

"Jospa elämäsi olisi yhtä kainoa, kuin uskottelet korviesi olevan!" oli serkku hänelle kiinteästi häneen katsoen sanonut.

Nuo sanat pyörivät mielessä ja rasittivat kuin kiusaava painajainen.

Ne saivat hänet väkiselläkin taasen ajattelemaan itseänsä ja elämäänsä, eikä hän voinut saada mielestään sitä tunnetta, mikä alinomaa kuiski, että serkku oli sittenkin oikeassa.

Hän tunsi oman itsensä, masentui, vieläpä toisinaan teki vakavia päätöksiäkin vastaisen elämän varalle.

Ja sitten hän ei voinut olla katkera serkulleen; päinvastoin salaisesti kunnioitti tätä ja tämän katsantokantaa.

Kun Hilma joko istui lukemassa puistossa tai ajatuksissaan käveli siellä sinne ja tänne puiden ja pensaiden välissä, niin huomaamattaan oli Antti useinkin nojautunut akkunaan ja häntä kauan katsellut, ja omituista sulavuutta tunsi hän silloin sielussaan, oli kuin ylpeys, viimeinenkin karvaus, vieläpä arkuus ja pelkokin olisivat kadonneet, muuttuneet -- ihailuksi.

Olihan kaikki hänessä kumminkin niin raitista, niin luontaisen elävää.

Kerran hänen tämmöisessä tilassa ollessaan astui Hilma hänen kamariinsa.

Antti hämmästyi ensin; mutta sitten pyysi kumminkin jotenkin myötätuntoisella äänellä istumaan.

Ison aikaa hän istui sanaakaan lausumatta, ja samoin Antti.

Antti oli jo kerjennyt häneen luoda usein salaisia silmäyksiä.

Hän oli sangen miettivän näköinen, melkein surullisen, jollei se vain ollut masentumisesta -- Antti melkein uskoi sitä.

Mitä mahtoi hän ajatella?

Antti kävi taasen levottomaksi, ja vihdoin huomaamattaan tuli virkkaneeksi:

-- Serkulla näyttää olevan ikävä.

Hilma katsoi häneen hetken vakavasti, mutta ei kumminkaan niin lujasti, kuten ennen jo useasti.

-- Minun oloni täällä lieneekin serkulle, kuten muillekin, vaivaksi.

Antti katsoi häneen hämmästyneesti; olihan muutos odottamattoman suuri.

-- Mitenkä niin? hän kysyi.

-- Täällä -- hän jatkoi surullisesti -- olen outo ilmiö teistä; vapaa, suora ja elämää toisilla silmillä katsova kuin te. Mutta siitä huolimatta katson velvollisuudekseni lausua sinulle suoraan mielipiteeni, mikä minulla sinusta on.

Aina yhtä surunvoittoinen oli hänen äänensä. Antti oli luonut katseensa alas.

-- Sinä kuulut nyt levähtävän, jatkoi hän. -- Mutta tuommoinen levähtäminen ei tuota lepoa, päinvastoin veltostuttaa se sinua vain päivä päivältä. Ryhdy uutteraan työhön ja toimeen! Se saa sinuun virkeyttä ja elämisen intoa, se poistaa sinusta tuon aikaisen lamautumisen.

-- Serkku tietänee, että menen syksyllä kauppias Kaukosen palvelukseen? sanoi Antti hämillään.

-- Tiedän. Mutta sitäkään en pidä hyvänä. Sinä olet, suo anteeksi että sanon suoraan vakaumukseni sinusta, jo niin perin väsynyt hurjasta kaupunkielämässä, että olisi paljon parempi pysyäksesi täällä kotonasi ja täällä tehdäksesi työtä.

Se oli taasen liikaa ja se suututti häntä; mutta hän ei löytänyt sanoja vastatakseen.

-- Sinä olet henkisesti masentunut, menettänyt tarmosi, ehkäpä melkein tahtosikin. Sinun on ensinnäkin voitettava jokukaan osa takaisin, ennenkuin kykenet luovimaan suuren maailman elämässä tiheään löytyviä salakareja. Minua surettaa, että jo näin nuorena olet laivasi rappiolle ajanut, serkku parka.

-- Millä oikeudella serkku niin luulee? äyhkäsi Antti vihaisesti

-- Itse, herraseni, olet valitettavasti päivän selvä, varman varma vastaus siihen. Kysyhän itseltäsi, innostuttaako elämä sinua. Eikö kaikki toimi ja työ ole sinusta ikävää ja arkipäiväistä.

Sen tunsi Antti nyt valitettavan hyvin. Mutta että toinen sen niin varmaan tiesi ja sen osoitti, se luonnollisesti häntä suututti.

-- Eikö suurin nautintosi elämästä ole ollut semmoista, että sen aina täytyy julkisuutta peljätä.

Jo kuohahti Antin sisällä kiukkuinen viha, mutta terätön.

-- Mistä serkku aikoo minua sitten syyttää, jos saan luvan kysyä? äännähti hän pistelijäästi, koettaen saada äänensä niin välinpitämättömän ilkeäksi kuin suinkin voi, päästäksensä hänestä.

Mutta Hilma ei näyttänyt välittävän, jatkoi vaan levollisesti, melkein äidinomaisella hellyydellä, katsoen häneen surullisen osanottavasti, niinkuin Antti todellakin olisi ollut hänen mielestään auttamattomasti mennyttä kalua.

-- Serkku hyvä! Sinä olet väsynyt. Et unen puutteesta vaan liikanaisesta unesta. Sinä olet henkisesti nukkunut ja niinkuin tavallisessakin unessa elänyt itsemääräämätöntä elämää, elänyt viettien höllimpienkin määräysten mukaan, ja luultavasti niin ollen mennyt mihin asti hyvänsä epäoikeaan. Työhön, työhön, elostavaan työhön sinua neuvon!

Antti koetti pinnistäytyä vastatakseen jotain; mutta häneltä puuttui sanoja, ehkäpä ajatuksiakin -- pää tuntui olevan kuin säkki viljaa etsivän köyhän miehen olalla.

-- Tuntuu siltä kuin minulla olisi joku selittämätön velvollisuus sinua kohtaan, Antti; siksi olen sinulle puhunut.

Ja todellakin, sen Anttikin huomasi, oli niinkuin tuossa katseessa olisi ollut jotain odottamattoman outoa, surullisen lempeää osanottavaisuutta.

Mutta sepä se olikin omansa loukkaamaan. Sillä ylpeys voi elää väsyneessäkin rinnassa.

-- Minä luulen olevani yhtä viisas kuin serkkukin, jamasi hän jotain vastatakseen.

-- No, no, serkku! Tässä ei ole kysymyksessä meidän viisautemme vertailu, vaan...

-- Minua ei haluta kuunnella serkun typerää sekaantumista toisten ihmisten elämään ja asioihin, keskeytti Antti ja heitti päänsä huolettomasti keinutuolin taustalle.

Hilma loi häneen pettyneen, surullisen silmäyksen ja lähti.

-- Loukkautukoon! äännähti Antti huolimattomasti ja karvaasti.

-- Mitä hänen tulee minuun, olinpa minä mikä olin ja millainen olin?

-- Vai parantaakseen minua!

Hän olisi kostanut, kostanut oikein tuntuvasti. Mutta ei löytänyt mitään aukkoa siihen, ei jaksanut edes ajatella mitään.

Illallispöydässä osui hänelle kumminkin tilaisuus.

Hilma tarjosi hänelle sävyisästi, ikäänkuin olisi viimeisen kiistan unhottanut, melkeinpä rukoilevaisesti, jonkun muassaan olevan kirjan.

Antin katse elostui.

-- Suokaa anteeksi! En ihaile roskakirjallisuutta, hän huolettomasti sanoi.

-- Vai niin, virkkoi Hilma katkera hymy huulillaan.

-- Oikein, poikani! lausui kauppias ja nosti tyytyväisenä olkapäitään.

Antti ei ollut enää katkera; olihan hän voittanut, ja nautti nyt voittonsa suloisia hedelmiä. Hän oli melkein virkeän iloinen.

-- Niin, meillä ei suosita eikä tarvita semmoista kirjallisuutta, lisäsi vielä kauppias päättävästi Antin riemuksi.

X

Antti oli monta päivää voittonsa vaikutuksesta hyvällä, melkeinpä virkeällä tuulella. Ei välittänyt vähääkään Hilmasta, nauratti vain kun näki hänet alakuloisena käyskentelevän milloin missäkin.

Eikä hänkään näyttänyt Anttia huomaavan.

Mutta siitä ei Antti välittänyt.

Kamarissaan istuskeli hän kaiket päivät ja kirjoitteli nyt oikein tukulta kirjeitä tuttavilleen ja entisille tovereilleen.

Hän oli niin hyvällä tuulella, että oli pakko purkaa sydäntään.

Hän kertoi pääasiallisesti viimeisistä kohtauksista erään serkkunsa kanssa, jota suvaitsi kutsua -- karhunpenikaksi.

Naurun hykähdys pääsi useinkin kirjoittaessa.

Kertoipa hän muutamalle Almastakin -- toki kumminkaan arvoa mainitsematta.

Ja hän itsekin hämmästyi sitä hienoa notkeutta, millä osui sen tekemään; kerrassaan runolliset olivat lauseet hänen itsensä mielestä.

Mutta juuri kun hän paraillaan ihaili sitä ja siitä mielihyvää nautti, astui Alma sisään, itse elävä kuvauksen esine.

Eikä se missään tapauksessa häirinnyt hänen herttaista mielentilaansa; päinvastoin virkisti vain lisää lämpöä.

Kaunis, verrattoman viehättävä nyt kuten ennenkin, aivan samanlainen, kuin oli hänestä vasta kirjoittanut.

Anttia huvitti lukea se hänelle ja vielä suoraan sanoa, että se nyt oli kokonaan, kaikkineen hänestä.

Tyttö hymyili herttaisesti, ja silmissä paloi tuo omituinen hempeys, joka maailman alusta on miehille ollut niin vaarallinen kielletyn puun hedelmä.

Hän nauroi pehmeästi, melkein häveliäästi ja puhui, että kaikkia se herra keksii ja -- viitsiikin.

Antti nautti kaikesta.

Tytön rinta näytti aaltoilevan niin nielevän houkuttelevasti.

-- Neiti Heikkinen lähti ajelemaan rouvan kanssa, sanoi hän sitten tapaillen.

-- Äitikin?

-- Niin. Rouva puhui jotain, että tekin...

-- Ei minulle ole mitään puhuttu.

-- Neiti ei tahtonut.

-- Ei tahtonut?

Antin ääni oli käynyt kiinteämmäksi.

-- Neiti sanoi hänellä olevan rouvalle tärkeää puhumista, tai jotain sellaista hän sanoi.

Veitikkamainen katse seurasi tuota, mutta muuttui vähitellen raskaaksi, lähes surulliseksi. Hetken äänettömyys.

-- Hän lieneekin morsian.

-- Hänkö? Kenen sitten?

-- Teidän.

Anttia harmitti, ja hän vain vastenmielisesti myrähti.

Mutta Alma sen ymmärsi, ja hänen katseensa elostui.

-- Sitähän minäkin, kun se on niin miesmäinen, hän kevyesti sanoi.

Kuinka noihin hänen silmiinsä olikin autuaallista katsoa!

Alma seisoi niin lähellä Antin edessä, ettei tämän tarvinnut kuin vähän ojentautua tarttuakseen hänen vyötäriinsä ja vetääkseen hänet hellävaraisesti syliinsä.

-- Mutta jos joku tulisi...

-- Pane ovi säppiin.

Hän teki sen ja supatti tuskin kuuluvasti:

-- Tuo Pieti vielä tulisi... Hypännyt koko päivän minun perässäni.

Antti veti hänet uudestaan syliinsä.

-- Pietikö? Mitä sanot?

-- Hän. Siltä otukselta en saa missään rauhaa.

-- Mitä hän sinusta?

-- Tukkii sormusta, minkä on kevätmarkkinoilta ostanut.

-- Entä sinä? kysyi Antti nauraen.

-- Minäkö tuosta köntistä.

Antin mieli oli vetreä; hän oli kevyt kuin auringon terän editse liitävä höyry, mutta samalla salaisesti rauhaton.

Avainta liikutettiin ovessa.

He eivät uskaltaneet täysin hengittääkään.

-- Kuka siellä? kysyi vihdoin Antti, kun rykimisestä kuuli, ettei siellä ainakaan isänsä ollut; mutta hätäinen oli sittenkin ääni ja vavahteleva.

-- Minä täällä vaan. Se oli Pietin ääni.

-- Mitä tahdot?

-- Niin, tuota... Onko Alma siellä?

-- Täällä! Oletko järjeltäsi, pöllö!

-- Ajattelin vain. Mutta saisinko vähän puhutella herraa?

-- Et nyt. Minä levähdän. Puolen tunnin kuluttua.

Vihdoinkin hän meni.

Alman hiukset olivat vallattomassa epäjärjestyksessä.

Mutta nopeasti hän järjesti hiuksensa viettelevät suortuat otsalle ja ohimoille, hieroi kämmensyrjällä poskien värin entiselleen, ja hetken perästä meni.

Antti heittäytyi sohvalle.

Oli niin säikähtyneen levotonta, niin tukalan kuumaa; tyynykin poltteli siihen vaipunutta raskasta päätä.

Ja muutenkin sitä poltteli.

Siellä ajatukset sekavina niin vimmatusti risteilivät.

XI.

Tartuttiin avaimeen.

Antti nousi ja kävi keinutuoliin istumaan.

Pieti työntyi sisään.

Iso, jykevä, tavallinen työmies, sävyisät kasvojen piirteet, vaikka yksinkertaiset.

Hän seisoi kauan äänettömänä ovipielessä lakkiansa hypistellen ja silmät harhailivat levottomina lattiassa.

Hän oli poikasesta pitäin palvellut talossa ja oli saavuttanut isäntäväkensä suosion ja täyden luottamuksen, saanut jo monet vuodet parempaa palkkaakin kuin toiset tavalliset työmiehet.

Monesti oli kiitetty, ani harvoin moitittu.

Olipa Anttikin hänestä ennen lapsena pitänyt, ja hänen vanhempansa, jotka muuten pitivät tarkasti huolta siitä, ettei lapseen työväki saisi vaikuttaa alhaista katsantokantaa, antoivat pojan olla vapaasti Pietin seurassa, joka oli hiljainen ja hyväluontoinen ja aina hyväntapainen, ei koskaan rivostellut puheissaan eikä teoissaan.

Antti oli monen monta kertaa mielihyvällä saanut istua kelkassa, jota vasta mieheksi varttunut Pieti oli vetää kiidättänyt pitkin pihaa, tai oli nöyrästi pyydettyään päässyt rekeen Pietin haloille tai heinään mennessä, tuonne vähän matkan päähän, ja Pieti se oli hänet ensi kerran kouluunkin kyydinnyt.

Mutta nyt ei enään moniin vuosiin Antti ollut häntä kohdellut muuna kuin palvelijana, tyhmänä kollona, työjuhtana, kuten luonnollistakin, kun oli miestynyt ja sivistynyt ja oppinut arvonsa tuntemaan.

-- Mitä asiaa? kysyi hän vihdoin kyllästyneenä töykeätekoisen miehen läsnäoloon.

-- Tuota, alkoi Pieti epävarmasti. -- Minä tuota olen tässä aikonut vähän niinkuin naimapuuhiin ruveta.

-- Entä sitten?

-- Se on tuo Alma, jota olen vähän niinkuin meinannut.

Tuo yksinkertainen tunnustus hytkähdytti Antin sydänalassa.

Pieti seisoi ison aikaa ääneti.

-- Hän tuota onkin jo melkein suostunut.

-- Vai on.

-- Tässä keväällä se jo oli varma asia. Mutta sittenkun nuoriherra tuli kotiin, on tyttö ruvennut minulle niskojansa netkauttelemaan.

-- Mitä sillä tarkoitat? kysyi Antti hätäisesti, kumminkin koettaen pysyttäytyä rauhallisen ja välinpitämättömän näköisenä.

Pieti vastasi tyynesti:

-- Olen vain tullut ajatelleeksi, että jos hän niinkuin toivoisi.

-- Mies, oletko hullu. Pieti jatkoi edelleen:

-- Ja kun olen huomannut kerrankin vähän niinkuin vilkuilevan...

-- Kitasi kiinni, aasi!

Mutta Pieti oli päättänyt puhua suunsa puhtaaksi.

-- Ja kun nuo toiset piiatkin...

-- Mitä?

-- Ovat minua kiusotelleet, että se Alma viipyy toisinaan liian kauan nuoren herran kamarissa.

Se oli jo ääretöntä röyhkeyttä ja se kiehutti hirmuisesti Antin sisua.

-- Olen tuosta tullut vain ajatelleeksi, että jos se herra niinkuin huvikseen vain konstaelisi tytön kanssa, lisäsi hän, ja ääni oli muuttunut katkerammaksi.

-- Ulos täältä, nauta! kirkasi Antti vihasta vapisten. Mutta Pieti seisoi vain kuin petäjän kanto kankaassa, ei hievahtanutkaan paikaltansa.

-- Enhän minä olekaan sitä uskonut; on vain tullut semmoisiakin ajatuksia, kun se on tuo Alma ollut niin toisenlainen nykyisin.

-- Ulos, roisto!

Mutta kaikki oli turhaa. Hän kohahdutti vain pikkaraisen noita ylen leveitä hartioitaan ja seisoi liikahtamatta ovipielessä.

Sen huomasi Antti, ja huomasi myös, ettei hän kovuudellaan voi mitään.

-- Mitä minulla on tekemistä teidän naimispuuhiinne? sanoi hän sitten, koettaen näyttäytyä niin välinpitämättömältä kuin suinkin. -- Ota hänet vaikka huomenna taikka jo tänään.

Pietin kasvot nykähtelivät ilonliikutuksesta. Hän astui Antin eteen ja puristi karhunkourallaan tämän kättä.

Iloisesti muljahtivat hänen isot silmänsä, ikäänkuin jos olisi tahtonut lisätä:

-- Kyllähän sen arvasinkin. Hän meni.

Antti käveli kiihkeästi edestakaisin huoneessaan, puri hammasta ja oli kiukuissaan.

Mutta kun hetken perästä tuli rouva kamariin, täytyi hänen taasen tekeytyä rauhalliseksi.

Ja nauraen kertoi rouva Alman ja Pietin niin hirmuisesti kinastaneen heinitallissa. Mutta ei tiennyt, mistä oli kysymys, ei ollut viitsinyt kuunnella, oli suoraan kärryistä tullut sisälle. Hilma oli jäänyt hevostaan riisumaan; mahtoi kuulla kaikki.

Antti oli kalpea ja ruumista väristytti.

Mutta sitten muuttui rouvan ääni totiseksi.

-- Sanoi sinun olevan henkisesti kuolemaisillasi. Antti puri huultaan.

-- Mutta vaikeahan minun on sitä uskoa, jatkoi rouva.

Pidätetty huokaus tunkihen kumminkin rinnasta.

XII.

Päivällisen jälkeen olivat he kaikki salissa kahvea juomassa.

Kauppias istui jäykästi nojaten lujatekoisen tuolin selkämykseen ja puhalteli haalahtavia savupilviä pitkävartisesta piipustaan.

Hän oli huolettoman näköinen nyt, semmoinen juuri kuin tavallisesti ihmiset silloin, kuin jo esiytymisellään tahtovat oikein vasiten näyttää toisille, etteivät puutu eivätkä sekaudu mihinkään, turhaa on koettaakin.

Antti oli levoton.

Synkkänä istui Hilma ja ajattelevana sohvalla rouvan vieressä, joka yksin oli vähän pirteämmällä tuulella.

-- Kerro nyt, hyvä Hilma, mistä ne siellä jaahasivat! hän kehoitti, ei niinkään uteliaisuudesta, vaan saadakseen ikävän, kankean juhlallisuuden loppumaan. -- Eihän tuo nyt vaarallista liene, jos joutavaa onkin.

-- Sitäpä minäkin toivoisin, virkkoi Hilma luoden Anttiin väsyneen säälivän katseen, joka Antista nähtävästi tuntui hirmuiselta, ikäänkuin olisi aikonut tunkeutua hänen päänsä jokaiseen aivosokkeloon.

Kuumiksi kihahtivat Antin ohimot ja posket ja hänen hengityksensäkin kävi epätasaiseksi.

Hilma näkyi huomaavan sen ja kiinnitti katseensa yhä terävämmin ja tuimemmin häneen.

Antti oli tavallistakin kalpeampi.

Kauppias huomasi sen ja vähän levottomasti kysyi:

-- Mikä sinulla on?

-- Todellakin! huudahti samaan rouva.

Hilman katse yhä vain ahdisti häntä.

Antti oli vallan hämillään eikä tiennyt, mitä olisi siihen vastata.

Hätäytyneesti hän vihdoin tokasi: -- Noin peittelemätön naisen katse saa miehenkin hämilleen.

Hilma hymyili katkerasti ja vähääkään loukkautumatta virkkoi:

-- Niinköhän, serkku?

Antti pelastui, sillä samassa astui Pieti sisään, ja kaikkein huomio kääntyi häneen.

-- Mitä asiaa? kysyi kauppias äänellä, mikä hänellä tavallisesti oli puhutellessaan palvelijoita ja muita samalla asteella olevia ihmisiä, kun ei ollut kysymyksessä tavalliset kauppa-asiat.

Pieti seisoi ovipielessä synkän näköisenä, melkein kuin jos olisi saanut kylmää vettä niskaansa, ja tyhmästi tuijotti lattiaan.

-- Tuota -- alotti hän soinnuttomalla tapailevalla äänellä -- minun nyt täytyy lähteä talosta.

-- Lähteä? kysyi kauppias kummastuneena, tuijottaen ankarasti mieheen.

-- Mitä nyt? huudahti rouva levottomasti, ikäänkuin hänen herkkään, naiselliseen sieluunsa asiain todellisuus olisi hämärästi koskenut.

Hilman silmät iskeytyivät uudestaan Anttiin; katse oli säälimättömän ankara.

-- Kyllä minun lähteä täytyy, lisäsi Pieti alottamaansa tapaan. -- Asiat ovat nyt sillä kannalla, etten saata olla tässä talossa.

-- Miksi et? ärjäsi kauppias ankarasti.

-- Tuota, mitäpä se tähän kuuluu.

-- Mitäkö kuuluu? Mutta minä en päästä sinua niin vain kesken vuoden.

-- Mutta minä lähden, lähden heti!

-- Mene! Mutta palkkaasi et saa! kiljui kauppias, jota jo suunniltaan suututti miehen salaperäinen itsekkyys.

-- Pitäkää, jos niin tahdotte.

Tuo kuului niin omituiselta; siinä ilmeni halveksivaa yhtäkaikkisuutta ja samalla väistymätöntä uhkaa.

Kauppias oli ääneti, katsoi syvästi mieheen ja koetti saada syitä selville.

Pieti oli hiljainen, hyväntahtoinen mies, koskaan ei ollut vastustanut, ei sanan väännettä ollut välissä. Muutos hämmästytti ja, jos niin voidaan sanoa, lannisti kauppiaan kiukkua.

-- Sano, miksi olet semmoista ruvennut ajattelemaan! puhui kauppias nyt aivan uhottelemattomalla äänellä. -- Poikasesta pitäin olet tässä ollut, hyvin palvellut ja hyvän kohtelun sekä palkan saanut.

Tuo näytti koskevan Pietiin.

-- Niinhän olen. Vaikeatahan tuo on, mutta minkäpä sille tekee, puhui hän vapisevalla äänellä.

-- Syy, syy, minkä tähden täytyy!

Pieti oli hetken ääneti ja katse harhaeli. Vihdoin loi hän sen häveliäästi Hilmaan ja puhui:

-- Kyllä kaiketi sen ryökkinäkin arvaa.

Kauppias ja rouva katsoivat kummastuneina Hilmaan.

Antti oli aivan kalpea ja henkeä ahdisti.

-- Mitä, mitä se on? utasi Kauppias Hilmalta.

Rouva peitti kasvonsa käsiin; hän ei enää kehottanut kertomaan.

Ja mykkänä oli Hilma.

-- Mitä tiedät? Kerro!

Hilma loi häneen loukkautuneen katseen ja virkkoi:

-- Se ei kuulu minulle, setä.

Pitkä, kiduttava äänettömyys.

Mutta vihdoin puhui Pieti.

Hän kertoi, kuinka oli ollut hänellä ja Almalla vakaat tuumat mennä yhteen, hän jo sormuksenkin oli kevätmarkkinoilta ostanut. Mutta sitten nyt kesällä oli tyttö yhtäkkiä muuttunut; neitikin sen oli kuullut, kuinka tallissa oli kerskunut hänelle, ettei ole pakko kontata kun kävelläkin taitaa. Oli vielä hänen varotuksiinsa uhotellut, että parempi kerran voitaleipää kuin aina kalaaleipää. Jo lopuksi hän sen suoraan sanoi, että nuoren herran tähden se ei enää hänestä huoli.

Kauppiaan otsa kyrtistyi ja synkkä pilvi sille nousi. Hän astui ovelle.