Part 2

Hän näytti levolliselta, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

Rouva istui tuolille pöydän viereen ja virkkoi puheen alkuun päästäkseen:

-- Se on hyvä tyttö tuo Alma, vaikka ottaessani pelkäsin hänen tapojansa.

Hän pysähtyi. Katse oli kiintynyt Anttiin; näytti huomaavan jotain.

Mutta sitten hän jatkoi:

-- Tytön äiti viime syksynä kaupungissa käydessäni itki minulle ja sanoi pelkäävänsä pahinta, että tyttö, kun on vilkas ja huikenteleva luonteeltaan, joutuu vielä huonolle jäljelle, kun kaupungissa on niin kauheasti viettelyksiä ja vaaroja. Vaimo parka oli köyhyydessään kasvattanut orpoa lasta, tehnyt uutterasti työtä ja niin omin neuvoansa tytön ihmiseksi saanut. Ja aina sittenkin oli vaalinut häntä neuvoilla ja varoituksilla. Minun kävi säälikseni eukko parka, ja kun huolensa hyvin tajusin, otin tytön palvelukseen.

Antti istui levottomana ja hypisteli kellonsa periä. Ei olisi tahtonut mitään nyt hänestä kuulla. Mutta äiti jatkoi:

-- Niin hän on todellakin hyvä tyttö, minä pidän hänestä paljon. Ehkä lienee huikenteleva; mutta toivon hänen täällä maalla vakaantuvan.

Anttia väristytti.

Äidin seurassa oli taasen niin hirmuisen tukalaa.

V.

Kolmen istuivat he aamiaispöydässä, kuten tavallisestikin. Alma tarjosi ruokia.

Antti loi häneen sivusilmäyksen aina kuin hän kulki kyökistä ruokahuoneesen, mutta niin varovaisen kuin odottaakin sopi näin vanhusten läsnä ollessa. Ja hän olikin jo kerjennyt vakautua ja jo ajatellakin, sillä olihan hän jo lähes kolme viikkoa ollut kotona ja osan siitä ajasta viehkeillyt tytön kanssa, ja heidän välinsä pysynyt syvimmässä salaisuudessa. Siinä nyt ei tosin muuta ollutkaan kuin huvi. Antti sen jo voi ihan kylmästi ajatella, ettei muu kuin huvi, kun ei muutakaan huvia ollut. Mutta huvi elähdytti kumminkin ja piti hänen mielialaansa jotenkin pirteänä.

Rouva jatkoi alotettua keskustelua.

-- Hän on ankara järjestyksen ihminen, sanoi hän. Kauppias nyökäytti tyytyväisenä päätään.

-- Ja hirmuisen vaativainen maalaistyttö tietysti, ehätti siihen Antti pistelijäästi.

-- Ankara ja vaativainen järjestyksen puolesta, huomautti siihen kauppias, vieden ison lihaviipaleen suuhunsa. -- Minä kunnioitan semmoisia ihmisiä, varsinkin nuoria.

Antti luuli tuossa viimme lauseessa huomaavansa jonkunlaisen sivuletkauksen itseänsä vastaan.

Sillä ukko, vaikka ei siitä ollutkaan mitään puhunut, näytti jo usein kyllästyneeltä poikansa toimettomaan elämään ja joskus jo sanojen lomissa luuli Antti huomanneensa piikkejäkin.

Hän ei vastannut; istui vain ja koetti näyttäytyä niinkuin ei olisi koko kysymyksestä välittänyt sen enempää.

-- Täytyy ihmetellä Hilman aikaista kehitystä, jatkoi rouva. -- Alun toisellakymmenellä oli vasta äitinsä kuollessa. Talouden hoito jäi silloin väettömän tytön huoleksi. Mutta siellä oli kumminkin aina sievää ja siistiä, aistikas järjestys vallitsi kaikkialla, ja hän hääri ja toimi kuin aika ihminen.

-- Ja nyt pari vuotta veljeni kuoleman jälkeen on hän itse hoitanut järkevästi liikettä ja taloutta, ihan yksin kaikkea. Hämmästyin talvella siellä käydessäni sitä asioiden hyvää menoa, mikä siellä oli, lisäsi kauppias.

Antti ei siihen mitään sanonut, vaikka harmittikin mieltä tuo tavaton kiitos, mitä varsinkin isänsä tavallisesti oli kyllin saita kenestäkään ihmisestä lausumaan.

Puhe oli kauppiaan veljentyttärestä, neiti Hilma Heikkisestä, jolta oli vasta tullut kirje, missä ilmoitti tulevansa sedän luo kyläilemään ehkä parin viikon ajaksi.

Ja vanhukset olivatkin siitä hyvillään, sillä he pitivät hänestä paljon.

Mutta Anttia se ei miellyttänyt.

Hän ei tosin häntä tuntenut, eikä ollut edes nähnyt häntä sittenkuin lyseon alemmilla luokilla ollessaan, jolloin Hilma niinikään aloitteli koulunkäyntiänsä tyttökoulussa. Siis ei hän itse puolestaan tiennyt, millainen koko tyttö nyt oikeastaan oli. Vanhempiensa kertomukset hänestä eivät Anttia vain miellyttäneet. Sillä sellaisessa naisessa, joka toimii itse asioitaan kuin mies, ei voinut olla rahtuakaan naisellista hienoutta ja viehättäväisyyttä, arveli Antti.

Varsinkin olivat häneen pahat epäilykset serkusta heränneet niistä alkuenteistä, jotka talossa tapahtuivat heti kirjeen saavuttua.

Äiti, joka tytön hyvin tunsi ja tiesi millainen hän oli, liikkui ja lensi niinkuin olisi tuli jalkojen alla polttanut, ja palvelusväki oli samallaisessa pyryssä.

Sillä kirjeessä seisoi, että hän aikoi saapua samana päivänä kuin kirjekin.

Kaikki oli silloin nurin talossa: sängyt, kaapit, pöydät, tuolit, ja sanalla sanoen kaikki olivat saaneet siirtyä paikoiltaan. Ja piikojen kosteat raasut ne tunkeutuivat kaikkialle.

Antin rauhallinen kamari ei saanut sekään olla vapaa tuosta hävittävästä mullistuksesta, ja koettipa hän olla vaikka missä, aina oli hän tiellä ja sai siirtyä muualle.

Itse Almakin oli monesti nykässyt pois tuolin, jolle Antti juuri oli aikonut istua, ei hänkään joutanut katsomaan, ei hymyilemään, lensi ja pyöri vain kuin tuulessa. Hiki valui kuumuudesta hehkuvia poskia alas kaulalle.

-- Herran serkku kuuluu olevan erinomainen tomu- ja tahrapaikkojen nuuskija, sanoi hän kerran sivumennessään Antille.

Anttia nauratti Alman sukkeluus.

Tomu- ja tahrapaikkojen nuuskija!

Se oli sukkelasti sanottu.

Nyt hän vasta sai oikein selvän kuvan, millainen oikeastaan oli se arvoisa serkku, jota varten kaikki tämä mullistus oli tapahtunut.

Ja nyt vasta kuva olikin kaikkea muuta kuin miellyttävä: törkeä tekoinen, vino, ilkeä ja sietämättömän pikkumainen.

Mutta toiset odottivat häntä aivan toisellaisin tuntein; olipa isä vetänyt päälleen uudemman nutun -- seikka, joka oli vallan tavatonta näin arkipäivänä.

-- Onko kyökissäkin kaikki tarpeellisessa kunnossa? katsoi hän vielä päivällispöydässäkin tarpeelliseksi muistuttaa, vaikka hän muuten ei juuri sekautunut naisväen tehtäviin.

Kaikki sanottiin olevan tarpeellisessa kunnossa, ja siihen hän virkkoi tyytyväisenä:

-- Hyvä!

-- Isä, näen mä, odottaa arvokkaita vieraita, pisti Antti muka leikillisesti.

-- Aivan niin, vastasi tämä. -- Me saamme ehkä piankin kunnian ottaa vastaan serkkusi.

-- Ja siksi on isä oikein juhlatuulella!

-- Näetkös, se kannattaa! Hän on niitä sellaisia ihmisiä, että saisin hänet vaikka...

Hän vilkutti leikillisesti silmiään.

-- Mitä isä tarkoittaa?

-- Niinpä niin. Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, vaikka hänestä tulisi minulle -- miniä.

-- Isäpä on tänään oikein veitikkamainen, vastasi Antti huultaan purren suutuksissaan, sillä hänen mielessään kummitteli puhuttu sukulainen vähintäänkin karkeana talonpoikaiskörrinä. Vilahti jo vastenmielinen tunne siitäkin, että hänellä oli sukunimenä sama Heikkinen kuin heilläkin, jolla kyllä muutenkin oli iljettävän talonpoikainen sointunsa, ja että hän vielä lisäksi julkesi olla heidän sukulainen.

Hän kääntyi akkunaan ja katseli pitkin kylän valtatietä ja kylän laiteella olevaa näreikkötakalistoa, mihin tie piiloutui. Ja tuolla, missä se mutkikkaana, kylän aukealle solahti, näki hän paksun pölypatsaan lähenemistään lähenevän jättäen peräänsä summan, jälkeen ohenevan tomukiehkuran. Se läheni kuin oikukas tuulispään kurimo.

-- Ehkäpä tulee hän nyt tuossa pölypatsaassa, se odotettu prinsessa.

Se oli Antin paraan ymmärryksen mukaan tilaisuutta varten keksitty sukkeluus.

-- Totisesti! huudahtivat vanhukset kuin yhdestä suusta.

-- Mutta minusta näyttää, että amatsooni istuu rattailla vallan yksin ilman kyytimiestä, ivaili edelleen Antti.

-- Hän se on, sanoi isä.

-- Niin minäkin luulen, myönsi äiti.

-- Onpa tosiaan koko körötys! murisi Antti puoliääneen.

VI.

Koko Heikkisen väki riensi ulos pihalle, sillä kaikki olivat tuon hurjan tulon havainneet. Anttikin oli tullut uteliaisuudesta näkemään, miten portilla oli käypä, kun siinä oli jyrkkä käänne tehtävä, että rysähtääköhän koko tuulispää tukevaan portinpieleen vai? -- häntä ei pelottanut, hän oli vain utelijas.

Ja juuri kuin pääsivät ulos pihalle, syöksyi hevonen hurjana, vauhkona portista tallin seinää vasten ja kohona näyttivät kärryt lentävän perässä.

Siihen se kumminkin korskuen seisahtui; jos askeleen olisi lisää ottanut, niin pää olisi ollut maskina vahvoja hirsiä vasten. Mutta lujalle olivatkin ohjakset vedetyt.

Rattailta hyppäsi alas keskikokoinen naishenkilö vahvasti tomuisissa vaatteissa ja hattu takaraivoilla kallellaan; kasvot olivat tulipunaiset ja silmät säihkyivät.

Suoraan hän juoksi hevosen suitsiin, ei näyttänyt vastaanottajiaan huomaavankaan.

Hevonen korskui ja koetti vieläkin riekkua.

-- Poku, Poku! Johan sinä nyt varsin vauhkona riehut, hyväseni! Tyynny nyt toki! puheli hän taputtaen hevosen höyryävää kaulaa.

Kun vihdoinkin sai hevosen rauhoittumaan, niin hän kääntyi levollisesti kartanolla seisojiin ja virkkoi:

-- Hyvää päivää, setä ja täti, hyvää päivää!

-- Taivaan Jumala! huudahti rouva, joka, kuten kaikki muutkin, viimeisestä kohtauksesta oli kauhistuksen vallassa.

-- Saisikohan talliin tämän hurjan? puhui tulokas tyynesti.

-- Saamme, saamme, lapsi kulta. Mene sinä vain sisälle! sai kauppias Heikkinen itse vihdoinkin sanotuksi ja astui lähemmä tervehtimään.

-- Tule, Hilma rakas! rouva vapisevalla äänellä puhui. -- Jumalan kiitos, että vielä kipene henkeä on sinussa.

Vieras naurahti.

-- Ei mitään vaaraa. Terve, terve! Tulista tuloa tosin. E-ei! Kyllä niinä itse riisun. On tottunut itsepäiseksi, kun ei melkein koko kesänä ole ajettu, puhui hän ja ryhtyi hevosta valjaista riisumaan.

Hän päästi jo toisesta aisasta ja pistäytyi täysin tottuneesti hevosen kaulan alitse toisesta päästämään.

Silloin kaikeksi onnettomuudeksi tervehti talon nuori Piiu aitauksestaan vierasta huimapäätä, joka kohta teki intohimoisen hypyn ja äkkikäänteellä pyörsi tervehtijään, luontoperäisesti korskuen.

Kauppiaan ronkkaan osui pyörä niin voimakkaasti, että hän päistikkaa keikahti kartanoon.

Rouva kirkasi kipeästi ja vaipui melkein tiedottomana Antin syliin, ja jääkylmät väreet kiirivät tämänkin selkäpiissä.

Mutta neiti Heikkinen riippuili hullun hevosen päässä eikä hellittänyt, ennenkuin sai sen asettumaan. Kauppias vääntihen muristen ylös vetäen loukkautunutta jalkaansa.

-- Suokaa anteeksi, setä! virkkoi Hilma hengästyneenä, taluttaen hevosta takaisin.

-- Miten lie itsesikin laita? virkkoi siihen kauppias melkein surkeasti. -- Mutta missä lemmossa se Pieti on? Antti, vie hevonen talliin.

Antti ei kehdannut kieltäytyä, vaikka totisesti vastenmielistä olikin ryhtyä mihinkään tekemisiin sekä tuommoisen serkun että enitenkin hänen villin hevosensa kanssa.

Mutta tuskin oli hän pari vastenmielistä askelta ottanut, kuin vieras luoden häneen vakavan tutkivan katseen virkkoi:

-- Tuskin sinä tätä talliin saat. Ryvetät vaan vaatteesi.

Antti punastui kuin koulupoika.

-- Neiti luulee siis...

-- Niin, todellakin, ettei serkku ole tottunut tämmöisiä vallattomia hillitsemään.

Antti puri loukkautuneena huultaan ja seisoi siinä hölmistyneenä ja suuttuneena häneen tähdätystä pistoksesta; mutta ei hän sentään voinut serkulleen mitään ilkeää vastata paraalla tahdollaankaan.

Löytyy näet ihmisiä, joita väkiselläkin täytyy ihmetellä, vaikkapa ei heitä ihailisikaan, ja hän, neiti Heikkinen, kuului tähän ihmisten lajiin.

Neiti Heikkinen oli taluttanut hevosen tallin ovelle, aukasi säpin ja vei sen itse edellä astuen sisälle.

-- Se oli hämmästyttävä kohtaus! huokasi rouva, päästen vähän levollisemmaksi, kun vauhko hevonen vihdoinkin oli poistettu näkyvistä.

Portailla seisoivat piiat ja nauraa kikittivät salaa, hupaisesta näystä pirteytyneinä.

-- Siinä on tyttöä!

-- On siinä!

He oikein ihmettelivät.

-- Tallirengiksihän tuota muuten luulisi.

Se oli Alma, joka niin sukkelan pistävästi vastatulleesta lausui.

Antti kuuli sen eikä voinut olla sille hymyilemättä.

Kauppias mennä lyyhästi tallin ovelle ja puoliääneen mutisi:

-- Ruunaksi tuommoinen peto!

-- Kuinka setä?

Neiti Heikkinen pistäytyi juuri tallin ovesta. Kauppias joutui hämilleen.

-- Poku on kelpo hevonen eikä minulla siis ole mitään häntä vastaan. Tuittupäinen tosin; mutta kyllä se siitä talttuu. Mutta sattuiko setään pahastikin? kysyi Hilma huolestuneesti.

-- Ei ollenkaan, koetti tämä levollisesti vakuuttaa, -- Ronkkaa se vaan vähän vikuutti.

Iloisesti ja avoimesti tervehti sitten vieras sukulaisiaan.

-- Mutta miten uskallat ajaa tuollaisella vauhkolla? kysyi rouva äidillisen hellästi.

-- Mihinkäpähän selvältä tieltä päässee, vastasi tyttö korjaten taakse solunutta hattuaan. Eikä se tuommoinen aina ole. Sattui nyt säikähtymään metsästä hakotaakkaa kantavaa miestä, siinä kaikki!

-- Herra siunaa! Se oli varmaankin Pieti! huudahti rouva säikähtyneenä, ikäänkuin olisi äkkiä huomannut olevansa yksin syyllinen koko vaaranalaiseen tilaan.

Pieti oli todellakin laitettu hakoja noutamaan tallin lattialle. Tuolla tiellä hän nyt tallustelikin ryhevä hakotaakka seljässä.

Kaikki olivat menneet sisälle. Antti oli käynyt jäljessä ja ollut miettivän näköinen. Se uutuus, mikä vieraan esiytymisessä ja koko käytöksessä esiytyi, se se nyt antoi hänelle ajatuksen aihetta. Ensi vaikutus ei saattanut arvostelemaan vielä vähemmin ihailemaan, synnyttihän vain tuommoista ihmettelyn sekaista kummastelua.

VII.

Illalla istuttiin puistossa teetä juomassa.

Kauppias oli nuorekkaalla tuulella, puheli tavallista enemmän, laskipa leikkiäkin väliin.

Kaikesta päättäen piti hän erittäin paljon veljensä tyttärestä.

He olivatkin juontuneet innokkaasti keskustelemaan keskenään kauppiaan mieli-aineesta, maanviljelyksestä. Hilma kertoi paraallaan, että heidän niityillä viime kesänä olivat heinämadot tuhojaan tehneet, mutta hän oli kohta teettänyt ne pelloksi ja niihin kylvättänyt kauraa ja kylvöheinää. Uutisviljelyksestä ja vuoroviljelyksestä puhui hän niin asiantuntijan tavalla, että vanha kauppias kuunteli häntä kunnioittavalla tarkkuudella kuin mitäkin vanhaa maanviljelyksen neuvojaa.

Keskustelusta olivat jo aikaa jääpyneet toiset, se oli heille sekä outoa että nuoren sukulaisen esittelemänä tavatonta ja vastenmielistä kuulla.

Rouva istui äänettömänä pöydän toisessa päässä ja hypisteli ajatuksissaan ruohon helppeitä helmaansa. Hänen rinnallaan istui Antti ja käytti tilaisuutta tarkastellakseen serkkua. Se kävikin hyvin päinsä, sillä tämä oli niin kokonaan vajoutunut keskusteluun, ettei ollenkaan tarvinnut peljätä hänen tarkastelua häiritsevän.

Hän ei todellakaan ollut ollenkaan semmoinen, miksi hän oli häntä kuvitellut.

Siisti ja aistikas, vaikka yksinkertainen oli hänen kansallispukunsa, ja koristelematon hattu sopi vallan mainiosti.

Esiytyminen varmaa ja suoraa, mutta ei ollenkaan töykeää eikä raakaa.

Vartalo moitteeton. Rinnat ja vyötäinen tosin eivät olleet erittäin silmään pistävät; vaan siihen saattoi olla syynä tuo väljähkö puku.

Kasvot olivat melkein kauniit ja varmaan sitä olisivatkin olleet, jollei kevään ja kesän ahva olisi niihin ottanut. Pieni, pyöreähkö oli leuka, täyteläiset ja verevät hienohipiäiset posket. Suu oli kohtalainen; huulet päättävästi suljetut, hitaat hymyämään. Mutta niitä tuli Antti kumminkin pitemmän aikaa tarkastelleeksi. Tuntui kuin niihin lemmen viehkeys olisi ollut kahlittuna ja odottaisi vain irtipäästön aikaa. Sievä valkoinen hammasrivi näyttäytyi ainoastaan hänen puhuessaan. Nenä oli suomalainen, mutta ei tökerö eikä liian kippuraksi hätäytynyt. Siniset silmät olivat isot ja elävät, katse viehättävän naisellinenkin toisinaan; useimmin kumminkin kiinteän päättävä. Otsa oli selvä ja kauniisti, kaareva, mutta ehkä liian korkea. Tukka tuuhea, tarkoin ylös kammattu, ettei otsalle päässyt yhtään kiharaa; palmikko paksu ja pitkä, paljon alemma vyötäisiä ulettuva.

Ääni oli kaunis, teeskentelemättömän sointuva. Lauseet tulivat selvinä ja varmoina, kuin jos jokainen sana olisi ollut perusteellisesti punnittu.

Antti oli vaipunut ajatuksiinsa.

Mutta hän oli niin tavattoman erilainen kuin muut naiset, nuoret neitoset.

Ajaa esimerkiksi hevosta, tappelee hurjapäisen oriin kanssa kuin mies ja taluttaa sen kuonosta talliin -- nuori nainen!

Ja Antti sen taasen tunsi aivan selvästi, ettei se ollut sopivaa.

Todellakin tallirengin tehtäviä.

Ja oliko sekään naisellista, ensinkään sievää ja kainoa, että hän puhui pelkästään vain maanviljelyksestä ja yksinomaisesti kauppiaan kanssa, joka itse innostuneena aineeseen ei puolestaan siinä mitään epähienoa huomannut.

Semmoiset keskustelut olivat Antin mielestä kyllä miesten kesken joskus anteeksiannettavia, mutta että nainen semmoisista puhui ja haasteli oli kerrassaan epähienoa.

Neiti Heikkinen oli sinutellut häntä. Mutta millä oikeudella? Lapsina olivat molemmat sen tehneet ilman vähintäkään sopimusta; nyt olivat aika ihmisiä ja kokonaan outoja toisilleen.

Mutta Antti ei ollut mikään ankara eikä liikanainen vaatimuksissaan, kun kerran oli asian ottanut oikein perinpohjaisesti punnitakseen.

-- Missäpä olisikaan hienompia tapoja oppinut? hän ajatteli, ja melkein kävi sääliksi.

Hän lakkasi katselemasta.

-- Jos haluat, niin lähdemme iltakävelylle katsomaan kuokoksia tuonne vainion laiteelle. Kyllä huomaat, ettei siitä olisi peltoa yksistään ojittamalla tullut.

-- Mitä ajattelet? Onhan Hilma väsynyt sinne lähtemään, puuttui puheesen rouva, melkein nuhtelevasti katsoen kauppiasta.

-- En, täti, en ollenkaan ole väsynyt, ehätti Hilma.

-- Semmoisen matkan kulkenut!

-- Kaikkia! Suottahan olisin nuori, jos tuommoisesta väsyisin. Päinvastoin tunnunkin nyt virkeältä, virkeämmältä kuin pitkään aikaan. Hei, täti! Minä voisin vaikka kantoja vääntää.

Hänen kasvonsa säihkyivät niin terveen iloisesti ja näytti kuin vastustamaton halu olisi pakottanut häntä johonkin vallattomuuteen, vaikkapa viskaamaan nurin jonkun seuralaisistaan.

Kauppias nauraa hytkytti kevyesti; mutta hämillään oli rouva, ja Antti käänsi ylenkatseellisesti katseensa toisaalle.

-- Lähdemmehän? kysyi Hilma.

-- Lähdetään vaan, myönsi kauppias.

Selvään huomattava vastenmielisyys kuvastui Antin kasvoilla.

-- Serkku näyttää väsyneeltä, virkkoi Hilma heittäen terävän katseen häneen.

Antti joutui hämilleen.

-- Väsymystä sanotaan olevan kahta lajia, väsymistä työstä ja väsymistä levosta, jatkoi Hilma tarkoittavasti.

Antti punastui ja puri huultaan, mutta ei mitään vastannut.

Täytyi lähteä hänenkin.

Yhdessä äidin kanssa kävelivät, kumpikin lähes äänettöminä.

Mutta edellä menivät kauppias ja Hilma, ja vilkkaasti juttelivat keskenään.

VIII.

Neiti Heikkisellä oli tavattoman laajat ja monipuoliset tiedot, kuten pian tultiin huomaamaan, ja se tinkimättä tunnustettiin. Itse Antinkin se täytyi hiljaisuudessa myöntää, vaikka vastenmielistä se olikin. Sillä tämänpä tähden hän kävi yhä aremmaksi ja epävarmemmaksi itse.

Kauppias oli silmittömästi häneen ihastunut -- siihen epäilemättä vaikuttivat keskustelut maanviljelyksestä ja karjanhoidosta sekä sittemmin kaupasta.

Taloudenhoidosta keskusteli rouva mielellään hänen kanssaan sekä varsinkin kasvien hoidosta, johon Hilmakin näytti hyvin ihastuneen. Mutta sittenkin oli hän epävarma tunteistaan häntä kohtaan. Toisen kerran ihaili rajattomasti, mutta toisen kerran taasen tuntui sopimattomalta hänen käytöksensä ja esiytymisensä.

Olipa Anttikin toisinaan sulautua hänen mehevän noreista liikkeistään ja hänen kasvojensa, varsinkin noiden isojen sinisilmien elävyydestä. Tuntui aina silloin, kuin jos hän olisi ollut kaunis, viehättäväkin.

Mutta siihen hänen olisikin pitänyt pysähtyä, ei mennä pitemmälle, ja vielä parempi olisi hänelle itselleen ollut, jos olisi valjastanut hullun oriinsa ja mennyt samallaista pyryä, kuin oli tullutkin.

Silloin olisivat kaikki jääneet ihmettelemään, puolitietoisiksi hänen suhteensa.

Mutta niin ei hän viisaudessaan ymmärtänyt tehdä.

Ensinnäkin herätti huomiota ja hiljaista paheksumista hänen varomaton seurustelunsa palvelusväen ja työläisten kanssa. Niille hän jutteli jokaisessa sopivassa tilaisuudessa milloin mitäkin, välin kuultiin hänen työväelle lepoaikoina puhuvan sivistyksen tarpeellisuudesta ja ihmisten yhdenvertaisuudesta, välin laski leikkiä näiden kanssa, nähtiinpä kerran juoksevan kilpaakin jonkun torpparin nuoren, huimapäisen tytön kanssa.

Kun rouva kerran ruokapöydässä hyvin varovasti mainitsi tuosta, lausui hän suoraan, kuin olisi valmistautunut siihen:

-- Seurustelemalla työväen kanssa saamme nämä luottamaan itseemme, ja jos meillä jotain hyvää ja edullista on tarjota, niin he sen omistavat.

Siitä ei kumminkaan väittelyä sukeutunut, sillä tämä kysymyksessä oleva asia oli toisista niin vähäpätöistä laatua, etteivät siitä katsoneet kannattavan pitemmälle puhua. Kauppiaskin vain, vaikka asemassaan aina jyrkkä ja alhaisoa luokseen päästämätön, myhähti hyväntahtoisesti hänelle niinkuin lapselle, joka viattomuudessaan on sanonut tyhmän mutta vähemmän vaarallisen sanan.

Mutta Anttiin koski muutamana päivänä hänen tunkeilemisensa kovin.

Alma oli vienyt kahvea hänelle hänen kamariinsa, missä yksinään ollen oli jo totutun tapansa mukaan hyväillyt tyttöä. Tämän pitemmän aikaa viivyttyä ja vihdoinkin mentyä kuuli hän raolleen jääneestä ovesta serkkunsa puheen.

-- Alma!

-- No?

-- Te olette vielä nuori ja kokematon; siksi varoitan teitä...

-- Mistä?

Antti pidätti hengitystään ja kuunteli tarkoin.

Neiti Heikkinen mahtoi olla vähän hämillään, koskapa kului hetkinen, ennenkuin hän jatkoi.

-- Pelkään, ettette ole tulleet ajatelleeksi, mikä teidän korkein rikkautenne on, hän vihdoin puhui.

-- Minulla ei ole mitään rikkautta, vastasi tyttö kevyesti.

-- Siinäpä se. Te ette ole ajatelleet, että voitte, jos itse tahdotte, olla rikkaampi kuin moni kurja kaikkine kultineen, nimittäin jos säilyttäydytte puhtaana.

Äänettömyyttä.

-- Ajattelemattomuus on useimmin lankeemisen ensimmäinen askel. Siksipä neuvonkin teitä, ajatelkaa, varokaa.

Hiukset nousivat pystyyn Antin päässä ja kylmä, jäinen väristys luisui läpi ruumiin.

-- Tuo, varsinkin meidän naisten onnen kerrassaan kukistaja, hempeyteen vajoaminen voipi olla teidän kovinkin läheinen vihollisenne. Sillä te olette kevyt ja nautinnoista haaveileva. Mutta teidän täytyy tietää, että olette yhtä hyvä ihmisenä kuin kuka hyvänsä ja ettei kenelläkään ole oikeutta teidän onnenne pääomaan kajota.

Antti oli saanut kuulla tarpeeksi, ja ymmärsi hyvin tuon hirmuisen ihmisen tarkoituksen.

Nyt hän oli perin loukkautunut, koetti halveksia häntä sydämmestään, mutta onnistumatta sitä hänelle suoraan osottaa. Siihen oli sekin esteenä, että vanhemmat kunnioittivat häntä vielä niin suuresti.

Tosin rouva jo näytti vähin erin luopuvan siitä, varsinkin sen perästä kuin Hilma oli tehnyt hänelle julkisen muistutuksen siitä, ettei hän täytä haltijan velvollisuutta palvelusväkeensä nähden, kun ei koetakaan kehittää heidän henkistä puoltansa.

Antti oli hyvillään, kun äiti loukkautuneena siitä hänelle kertoi. Hän koetti kevyesti nauraa semmoisille mielipiteille, ja nauroi niille äitikin.

Hilma itse sitä ei kumminkaan saanut kuulla.

Kerran, hänen ollessaan ajelemassa, virkkoi jo rouva kauppiaalle, että häntä hämmästytti Hilman käytös ja mielipiteet, sillä hän oli näihin asti pitänyt häntä sivistyneenä ihmisenä.

-- Ja sinä häntä täytyykin pitää, sillä hänellä on laveat tiedot ja on kyvykäs kaikin puolin, vastasi kauppias huolimattomasti.

-- Senkö pidät kyllin riittävänä, huomautti rouva loukkautuneesti. -- Tuoko on kaunista, kun hän tahtoo olla kaikki kaikissa? Jos minä nyt sekautuisin sinun asioihisi, kuten hän jo hyvin usein on tehnyt...

-- Se nyt on toinen asia.

Mutta hämilleen oli kauppias joutunut.

-- Hän on myöskin nainen, ja mikä kerran on muille sopimatonta, on hänellekin, väitti rouva.

Kauppias ei puhunut mitään.

-- Minua iljettää hänen käytöksensä, puuttui Anttikin puheesen.

-- Sinua!

Omituinen oli ukon katse, kiukkuinen, pettynyt ja hämmästynyt yht'aikaa.

Hän poistui sen enemmittä puheitta.

Hän siis toisten harmiksi piti vielä veljensätytärtä suuressa arvossa.

Mutta huolimatta siitä luuli Antti ilokseen pian huomaavansa serkun itsensäkin tajuavan, mitä hänestä yleisesti ajateltiin. Ja vähäpuheisemmaksi kävi isäkin -- se suloisena tunteena hänen sydämmessään hykersi.