Part 5

"Tänä yönä emme ollenkaan nukkuneet; me puhelimme. Minun täytyi kertoa kaikki, mitä minulle oli tämän neljän vuoden aikana tapahtunut. Kun mainitsin kuulasta, joka lävisti käteni, huudahti Julia tuskaisesti, kalpeni ja tarttui omaan käteensä; minulle ei haavani voinut tuottaa niin paljon tuskaa kuin hänelle. — Sitten kertoi hän kuinka hänelle oli käynyt. Kelpo vanhus otti hänet taloonsa sanoen, että missä neljä tulisi ravituksi, siellä ei viidennenkään tarvitsisi kuolla nälkään. Mutta vanhus kuoli pian, tytär meni naimisiin, ja niin jäi taloon vaan kolme: vanhuksen molemmat pojat ja hän. Vanhempi olisi tahtonut naida hänet ja ahdisti häntä siihen saakka tarjouksillaan, kunnes hän ilmoitti, että se, joka oli tullut sinne hänen mukanaan, ei ollut hänen veljensä, vaan sulhasensa ja ettei hän tahtonut kuulua kenellekään muulle kuin hänelle. Kelpo nuorukainen ei puhunut siitä lähtein enää sanaakaan asiasta; mutta öisin kuuli hän hänen usein katkerasti huokaavan. Mielellään olisi hän lohduttanut häntä, mutta sehän olisi ollut turhaa. Päivisin oli hän iloinenkin, ainakin näytti olevan. Edellisenä syksynä oli hän kuollut keuhkotautiin ja testamenteerannut Julialle koko omaisuutensa ja pyytänyt häntä pitämään huolta veljestään Michelistä. Näin päätti Julia:

"'Puolet tästä omaisuudesta kuuluu minulle, tahdotko jakaa sen kanssani, Peter?'

"'En', sanoin minä, 'jättäkäämme se pikku Michelille. Mutta tahdotko sinä jakaa minun omaisuuteni kanssani?'

"'Oletko sinä säästänyt?'

"'Kyllä, voidaksemme panna alkuun kunnollisen talouden.'

"'Meidän ei siis tarvitse koskaan erota?'

"Ei, rakas lapsi, ei koskaan!"

"Kolme viikkoa myöhemmin riisui hän parton [tyttöjen päähine] päästään ja asetti hipin sijalle ja oli nimeltään rouva Peter Pergö, samoinkuin tänäänkin.

"Poissaollessani olivat hänen kasvonsa hiukan surkastuneet, mutta vaimokseni tultuaan kukoisti hän päivä päivältä yhä enemmän ja tuli yhä kauniimmaksi. Minusta ainakin näytti, että hän rouvana ollessaan oli vielä kauniimpi kuin tyttövuosinaan. Mutta sanonpa teille enemmänkin, vaikkakin sille nauraisitte! Hän on nyt kuusikymmenvuotias ja kumminkin näyttää hän minusta kauniimmalta kuin kaikki ne tytöt, joita olen nähnyt ja näen.

"Jokainen mustalainenkin kehuu hevostaan", ajatteli Ferko ja katseli Pannia, joka taas hänen mielestään näytti auringon alla vaeltavaisista kauneimmalta; ja siinä asiassa oli vähän perääkin, vaikkei se ollut aivan niin kuin hän luuli.

"Me perustimme talouden", jatkoi vanhus, "joka menestyi kelpo lailla. Michel oli kerran tyytyväinen, hän meni naimisiin myöhemmin ja me asetuimme sitten asumaan tähän kylään, ostimme talon ja näimme omaisuutemme enenevän. Minun pitäessä huolta taloudesta, kasvatti vaimoni ainoata poikaamme. Eikä hän turhaan olekaan niin paljon huolehtinut hänen kasvatuksestaan, sillä pojasta tuli kunnon mies. Niin, teidän isänne, rakkaat lapset, on kiireestä kantapäähän kunnon mies, ehkä vielä parempi talonisäntä kuin minä olin, hän on ymmärtänyt kartuttaa saatua omaisuuttaan."

En tiedä, tahtoiko vanhus vielä jatkaa kertomista vai ei? — Samassa palasivat pienokaisten vanhemmat ja mummo tappajaiskeitolta. — Pikku tyttönen oli jo aikoja sitte nukahtanut isoisän syliin, hänen sisarensa, Katri, kantoi hänet vuoteeseen. Pikku Peter oli sitävastoin vielä aika reipas ja meni heti kysymään, mitä tuomisia hänelle tuotiin. Palvelijat menivät levolle, toinen kyökkiin, toinen talliin. Kun he astuivat ulos tuvasta, tarttui Ferko Pannin käteen ja kuiskasi:

"Sanohan, rakas Panni! Jos minut vietäisiin sotamieheksi, kuten vanha isäntä, odottaisitko sinäkin minua neljä vuotta? Sanohan suoraan se!"

"Kyllä, totisesti odottaisin minä sinua", vastasi tyttö; "en odottaisi sinua ainoastaan neljää vuotta, vaan viimeiseen hengenvetooni saakka."

"Suloinen pikku tyttöni!" huudahti Ferko ja asteli laulaen talliin...

Sisällä tuvassa kertoi vanhus lapsilleen, että vanha kerjäläisparka oli pyytänyt yösijaa, voitaisiinhan toki hänelle valmistaa vuode uunin luo, johon hänen miniänsä oli heti valmis.

"Mutta sanohan, isoisä", sanoi äkkiä pikku Katri, "kuinka on käynyt sitten tuon pahan junkkarin, joka teki niin paljon pahaa isoisälleni ja isoäidilleni?"

"Tottapuhuen en tiedä sitä!" vastasi vanhus. "Sillä en ole ajatellut häntä sen enempää."

"Minä tiedän, mitä hänestä on tullut", sanoi kerjäläisvanhus.

"Tekö tiedätte? kysyi mestari Peter hämmästyneenä.

"Niin, minä tiedän sen. Isänsä kuoleman jälkeen eli hän kuin viimeistä päivää ja joutui vihdoin niin pitkälle, että hän nyt ryysyisenä kerjäläisenä ja paljain päin, jalat kiedottuina olkiin kenkien sijasta, seisoo edessänne, katuen tekojaan nyt, kun katumus on liian myöhäistä!"

Ukkovaari astui hämmästyneenä takaperin; säälien katseli hän miestä, joka oli suuresta herrasta alentunut kurjaksi kerjäläiseksi ja jupisi hiljaa itsekseen: "Jumala, kuinka suuri on sinun voimasi ja vanhurskautesi!"