Part 8

"Tällä asialla ei ole mitään yhteyttä tuon Herran vertauksen kanssa", -- lausui todellakin "Armotoin palvelija".

"Ja jos teillä ei ole muuta sanomista, niin voidaan jo lopettaa keskustelu tästä asiasta".

Herra rovastille alkoi luultavasti keskustelu käydä tukalaksi.

"Lähdetään sitte Jeremias-raukka pois, kun ei enää mikään auta", -- sanoi emäntä Liisa. "Jumala suokoon teille kuitenkin siunauksensa, herra rovasti!"

"Anna edes yksi ryyppy vielä konna! Vie sitte minulta isän perintö", -- pyysi viinaan menevä Jeremias.

"Vai vielä ryyppy -- sinulle!" -- vastasi rovasti ylenkatseellisesti.

"Eiköhän kauppa kannata?"

"Lähdetään, Jeremias, lähdetään! Lapset itkevät kotona", -- kiirehti emäntä Liisa väliin.

"Etkö sitte anna -- rosvo?" -- pyysi Jeremias yhä.

"En".

Hm!... Vai ei minulle anneta kahta ryyppyä isän perinnöstä!... No, onhan tuo jotakin...

"Se on jo ilmankin liian kallis herra rovastille", -- sanoi emäntä-Liisa ja veti Jeremiaan mukaansa ulos.

He menivät kotiansa.

Ja puolisokean mustalais-Reetan muinainen ennustus alkoi yhä enemmän ja enemmän toteutua...

XVI.

On kylmä päivä kevättalvella. Talvi ponnistelee viimeisiä voimiansa korkealle kohoavan kevätauringon lämmittäviä säteitä vastaan sillä nämä ovat osoittautuneet sangen vaarallisiksi sen elämälle ja olemukselle. Niiden lämpö on vähitellen vaan varmasti tehnyt talven lumipuvun yhä ohuemmaksi, jopa paikka paikoin kuluttanut sen rei'ille ja rakoloille, ja nämä pakkasen valkean vaipan mustalta ammottavat repeämät osoittavat silminnähtävällä tavalla vaatteuksen haltijan köyhtymistä, heikkonemista. Turhaan on hän, kylmä poika, tuon tuostakin koettanut uudella lumella paikkailla kuluneen takkinsa hartioita ja kyynäspäitä, sillä nuo uudet paikat, vanhaan vaatteesen pantuina, pikemmin vaan edistävät kuin estävät koko puvun auttamatointa häviötä. Mutta hänpä tuskin tiesikään, ett'ei "uudella veralla saa paikata vanhaa vaatetta." Ja lopputuloksena tästä elämän taistelusta on talven vallan täydellinen häviö.

Paljon kansaa on kokoutunut Jormanalan avaraan ränstyneesen pereentupaan. Pitkän pöydän päässä istuu lyhyt, pulleanaamainen ja paksumahainen herra, suuret irtonaiset rillit nenänlatvalla. Hän on paikkakunnan ruununvouti. Hänen vasemmalla sivullansa pöydän takana istuu nuori hienonnäköinen herrasmies, joka kirjoittaa paperille ruotsiksi ukko herran sanelemisen mukaan. Penkillä perä-ikkunan edessä, voudin oikealla puolella, istuu pitäjään rovasti Eenokki Jöransson poltellen havannaa ja aina välistä vaihtaen lauseen toisen ruotsinkielellä lihavan naapurinsa kanssa. Muu kansa hälisee siellä täällä tuvassa, mikä seisaalla kumppalinsa kanssa puhellen ja naureskellen, mikä pitkin penkkilöitä venyen ja piippuansa imeskellen.

"Hiljaa talonpojat!" -- kuului voudin kumea ääni. "Nyt alkaa tilan huutokauppa. Paljonko siitä tarjotaan?"

"Paljonko se minun kiinitetty saamiseni kulunkineen päivineen tekee?" -- kysyi rovasti selvällä suomenkielellä ja rykäsi ylhäisesti.

"Herra rovastin ja ritarin saaminen kaikkineen tekee pennilleen viisituhatta kuusisataa seitsemänkymmentä seitsemän markkaa", lausui ruununvouti virallisesti.

Pastori Eenokki Jöransson oli siis jo ritarikin...

"Niin paljon... vai niin paljon!" -- kuului väkijoukosta hälinä.

"No paljonko tilasta tarjotaan, vai eikö mitään?" -- uudisti myyjä kysymyksensä.

Kaikki katsoivat rovastiin.

"Minä tarjoon kaiken sen summan, jonka olen Jeremias Jormanaiselta saapa", -- lausui tämä vakavasti.

"Niin paljon... vai niin paljon!" -- suhisi ääni ihmisjoukosta,

"Siis: viisituhatta kuusisataa seitsemänkymmentä seitsemän markkaa... ensimäinen!" -- huusi ruununvouti. "Eikö kukaan lisää?"

"Kukapa tuohon lisännee", -- lausui joku.

"Jo tuossa on hintaa liiaksikin", -- äännähti toinen.

"Kylläpä kontu tulee rovastille täyteen hintaan", -- virkkoi kolmas.

"Eikö siis kellään ole halua hintaa lisätä?" -- uudisti vouti kysymyksensä, "Siinä tapauksessa; viisituhatta kuusisataa seitsemänkymmentä seitsemän markkaa... ensimäinen, toinen ja... kolmas!"

Vasara paukahti pöytään. Ruununvouti nousi ylös, kätteli herra rovastia ja toivotti hänelle onnea talon uutena isäntänä.

Silloin tunkeusi väkijoukosta esiin puolialastoin mies hattu päässä ja vaatteet repaleissa. Hänellä oli pienoinen itkevä lapsi käsivarrella, toinen toisella, ja hänen auki rehottavan paitansa sevalmuksesta pisti putelin kaula esiin. Kaikki antoivat hänelle tietä, sillä jokainen tunsi hänet Jeremias Jormanaiseksi, talon entiseksi isännäksi.

Jeremias astui suoraan rovasti- ja ritariveljensä eteen, laski lapset sylistänsä, otti hatun päästänsä, kumarsi syvään ja lausui osoittaen lapsia:

"Tietääkö herra rovasti ja ritari, miksi nämä lapset näin parkuvat?"

Rovastia näytti tällainen odottamatoin kysymys hämmästyttävän. Hän ei vastannut mitään, vaan käänsi päänsä pois. Hänen mielensä olisi tehnyt pötkiä matkaansa, päästäksensä "tuon rentun" kanssa tekemisistä, vaan läsnä olevain seurakuntalaisten tähden ei hän sitä julennut tehdä, Hän luuli kumminkin ruununvoudin virkansa puolesta ehkäisevän Jeremiaan sopimatointa käytöstä, mutta tämä ei näkynyt nyt poliisivelvollisuuttaan muistavankaan ja katseli oudostellen kurjaa miestä.

Rauhan häiritsijä sai siis rauhassa uudistaa kysymyksensä.

"Mistä minä sen voin tietää", vastasi rovasti äreästi.

"Niillä on nälkä", -- lausui Jeremias.

"Siinä tapauksessa on niille annettava ravintoa", -- huomautti rovasti.

"Vaan kun minulla ei ole niille ravintoa antaa, saat sinä nyt pitää ne omina lapsinasi, kun olet niiden omaisuudenkin ottanut... Suostutko?"

"Minulla on tarpeeksi omia lapsia", -- vastasi hengen mies.

"Minä pyydän: ota nämä lapset ja hoida ne niinkuin omasi, tee niistä kunnon ihmiset maailmaan, kun minusta ei ole enää heidän kasvattajakseen; ja -- minä tyydyn kohtalooni. Tee nyt se, täytä ainoan veljesi ainoa ja viimeinen pyyntö... Täytäthän?"

Olipa nyt arvoisa sanan palvelija tulisilla hiilillä, mutta hän vaan vastasi:

"En voi".

"Vielä kerran: rakas, kallis veljeni! Kuule nyt tämä ainoa kerta minua ja minä olen pitkin mierontietä kulkiessani rukoileva Jumalan siunausta sinulle ja ilmoittava kaikille ihmisille, miten jalon työn sinä olet tehnyt".

"Heitä jo!"

"Hm... Sinuun ei pysty mikään... ei mikään!"

Kaikki olivat hiljaan kuin kirkossa ja rovasti nousi ylös lähteäksensä.

Mutta Jeremias Jormanainen, joka näki viimeisenkin yrityksensä hengellisen veljensä sydämen lauhduttamiseksi turhaan raukeevan, muuttui yhtäkkiä kalman karvaiseksi. Hänen rintansa alkoi kiivaasti nousta ja laskeutua, hänen kätensä koukistuivat suonenvedon tapaisesti ja hänen silmänsä välähtelivät "kuin salamat öisellä taivaalla". Kiukusta vapisevalla äänellä ja tuon tuostakin rovastia nyrkillänsä uhaten puheli hän seuraavaa:

"Koska sinulle ei enää kelpaa köyhän rukous eikä kukistetun nöyryys, koska sinun kivikovaa sydäntäsi ei voi enää viattomain lasten parkukaan hellyttää, lasten, joiden tulevaisuuden sinä olet vääryydelläsi ja äärettömällä ahneudellasi perinpohjin sortanut, koska sinä et näy enää häpeävän ihmisiäkään, saati pelkäävän Jumalaa, jonka erityiseksi palvelijaksi itsesi kutsut, -- niin tahdon minä nyt tässä kaiken kansan läsnäollessa julistaa minkäkarvainen mies sinä, herra rovasti ja ritari, oikeastaan olet".

"Kuulkaa... kuulkaa!" -- kuului väkijoukosta. Kenenkään estämättä jatkoi onnetoin mies puhettaan:

"Muistatko sinä, arvoisa herra, mitä tapahtui isämme kuolinvuoteen ääressä juuri vähäistä ennen hänen kuolemaansa?... Muistatko sinä, kenelle isämme määräsi tämän talon ilman minkäänlaisia lunastusrahoja?... Ehkä ei ole vielä kokonaan mielestäsi mennyt se kallis vala, jonka yhtenä isämme kuolinvuoteen ääressä polvillamme vannoimme ja jossa sinä vannoit itsesi osattomaksi tähän taloon, kun vaan minä sinun ylioppilaaksi kouluutan?... Enkö minä sitä ole täyttänyt lisän kanssa?... Eikö omatuntosi hituistakaan soimaa sinua. Jumalan sanan saarnaajaa tuon väärän valasi tähden?..."

"Kauheata... kovin kauheata!" -- supisi joku joukosta,

"Ja mistä on nyt syntynyt tämä velka, joka saattaa minut mieron tielle?" -- jatkoi Jeremias, "Täällä on vielä yksi rehellinen todistaja, joka tietää sen kokonaisuudessaan tulleen muka sinun maa-osastasi tässä talossa".

"Se on totta, se minun täytyy todistaa", -- lausui eräs lähellä seisova keski-ikäinen mies, joka oli ollut vierasmiehenä silloin kuin Jeremias ja Eenokki konnun kaupat tekivät.

"Vai niin... vai niin! Sepä outoa!" -- kuului rahvaan seasta.

Mutta seurakunnan paimen istui kuin naulattu. Hänellä ei ollut sanaakaan puolustuksekseen.

Ja Jeremias jatkoi vielä yhä kiivastuneempana:

"Siispä muista se, kurja petturi ja valasi kieltäjä, että taivaan kirous on vielä kerran kauheasti... liian kauheasti lankeava päällesi, vaikka tässä maailmassa saisitkin rauhassa konnuutesi hedelmiä nauttia!"

"Mi... minä aion saat... saattaa tuon miehen lailliseen edesvastuusen hävyttömyydestään", -- sai rovasti ja ritari vihdoin sopertaneeksi.

"Aio mitä aio, polje minut vaikka lokaan jalkoihisi, niinkuin jo olet tehnytkin, vaan kuule sanani: Hirmuisena lepää Herran kirous sinun päälläsi. Minä näin... minä näin..."

Nyt loppui vihdoinkin ruununvoudin kärsivällisyys.

"Lopettakaa jo! -- Eihän tämä ole mikään riitapaikka". -- lausui hän tuntein virkamahtinsa.

"Enhän minä, vaan tuohan tuo..." -- lausui rovasti niinkuin rikoksen tehnyt koulupoika opettajalleen.

Mutta Jeremias Jormanainen hoipertui taaksepäin, kiristeli hampaitansa ja soperteli outoja sanoja...

"Viekää pois tuo retale!" -- äänsi herra ruununvouti polkaisten jalkaansa.

* * * * *

Toimitus oli loppunut. Ruununvouti seurueineen lähti pois ja heti hänen jälestään meni rovastikin. Vähitellen alkoi muukin kansa talosta hälvetä ja kotiin mennessään puheli kukin kumppalinsa kanssa siitä oudosta kohtauksesta, mikä Jormanalassa juuri oli tapahtunut.

"Armotoin mies tuo meidän rovasti", -- lausui eräs kulkijoista.

"Kummakos se, kun veli on tuollainen renttu", -- vastasi toinen.

"Mutta entäs jos tuo renttu sittekin on oikeassa", -- äänsi kolmas. "Minä puolestani luulen rovastin olevan väärässä".

"Mistä sinä sen voit päättää?" -- kysyi toinen. "Vai uskotko sinä tuon renttu-Jeremiaan juorupuheita paremmin kuin pappia?"

"Enkä usko enkä ole uskomatta, vaan eihän kunnon pappi tule 'ikkunasta sisään' niinkuin hän tuli meidän pitäjääsen".

"Ja eipäs se rovasti paljon kyennyt vastustelemaankaan Jeremiasta, vaikka tämä niin häntä säimäsi", -- jatkoi ensimäinen.

"No en minä muuta tiedä, vaan kuulin kerran Hovilassa työssä ollessani Hovilan herran sanovan rovastia 'aika koiraksi', vaikka he aikoinaan, rovastin täällä maisterina ollessa, olivat olleet hyvät ystävykset", selitti kolmas.

"Oli miten oli, vaan kummallista se sittekin oli".

"Hm, kummallista!"

"Kummallista!..."

XVII.

Rovasti ja ritari Eenokki Jöransson istuu mukavasti pehmeässä sohvassaan Jormanalan hovin uudessa komeassa asuinkartanossa. Hän on sen rakennuttanut kauniille kunnaalle jonkun matkan päähän entisestä lahonneesta talosta. Lähellä hovia, aivan sen puutarhaksi aiotun pienen pellon takana, on pienoinen erittäin ihana sydänmaan lampi, jonka välkkyvä pinta kimaltelee salin ikkunoihin rannalla kasvavan tuuhean mäntymetsän läpitse. Onhan tuollainen paikka kuin luotu mukavaksi, rauhaisaksi tyyssijaksi virasta väsyneelle lähes viidenkymmenen ikäiselle sielunpaimenelle.

Sillä rovasti ja ritari Eenokki Jöransson on nyt jo siinä tilaisuudessa, ett'ei tarvitse itse virkaansa toimittaa. Eipä hänellä ole siihen enää erityistä haluakaan, sillä saahan ihminen papin-virastakin vihdoin kylliksensä... Ja varsinkin kun on ollut suuren pitäjään rovastina... Hän on siis ottanut virallisen "ex offisio", apulaisen, ett'ei tarvitse olla minkäänlaisessa edesvastuussa seurakunnan sielun hoidosta. Ja tämä apulainen näkyy olevan hyvässä sovinnossa rovastin ja ritarin vanhimman tyttären kanssa...

Jormanalan maatila alkaa muutoinkin olla kukoistavassa kunnossa. Tultuansa talon isännäksi ryhtyi rovasti sitä pontevuudella parantamaan. Ahoiksi jääneet pellot kynnettiin, lannoitettiin ja laajennettiin, niityt raivattiin ja ojitettiin, aidat pantiin täyteen kuntoon ja uuden kivinavetan valmistuttua perustettiin taloon meijerilaitos. Ihmekös siis oli, jos herra rovasti ja ritari tuli kuuluisaksi maanviljelijäksikin, niinkuin oli kuuluisa hengen mieskin ollut. Hänet kutsuttiin paikkakunnan maanviljelysseuran kunniajäseneksi, sai palkinnon ja diplomin toinen toisensa perästä, milloin erinomaisista karjantuotteista, milloin kylvyheinän viljelyksestä, milloin malliksi kelpaavasta hevoishoidostaan. -- Mutta hätäkös hänen oli näin ryskää ja vuovata, hätäkö maanviljelystänsä parantaa ja edistää. Niinkuin orjat raatoivat palkattomat päiväläiset hänen hovinsa parantamiseksi ja kaunistamiseksi. Hän sai vuosittain seurakuntalaisiltaan parituhatta päivätyötä.

Rovasti ja ritari Eenokki Jöransson on siis täydelleen saavuttanut maalliset tarkoituksensa. Hänellä ei ole enää mitään toivottavaa.

Mutta viime aikoina on hän ruvennut käyttäytymään vähän kummallisesti. Se on ehkä yleisen, liiallisesta virkatyöstä tulleen heikkohermoisuuden vaikutusta. Hän ei tahdo saada unta. Ja jos hän milloin nukkuukin, on hänen unensa erittäin rauhatointa. Hän näkee outoja unia ja nytkähtelee, vavahtelee tavattomasti maatessaan. Onpa hänen kuultu joskus unissaan puhelevan outoja sekanaisia sanojakin. Hän mainitsee silloin usein sanat "Jeremias!" ja "väärä vala!"... Eikä hän milloinkaan rupea yksinään maata. Sanoo pelkäävänsä ja näkevänsä kummituksia...

Pappiparka!...

Selvän selvää siis on, että tällainen rovastin ja ritarin yleinen heikkous sietäisi pikaista parannusta. Läheiset lääkärit eivät kuitenkaan ymmärrä taudin syytä. Hänen tarvitsisi mennä jonnekin ulkomaille kylpemään. Ja hän meneekin, menee ensi kesänä, se on päätetty asia. Siitä ainoastaan ei vielä olla selvillä, tuleeko hänen mennä Aachen'iin vai Baden-Baden'iin...

* * * * *

On kylmä talvipäivä, ankara tuisku. Laiha, kuihtuneen näköinen kerjäläisvaimo vetää pitkin umpista maantietä kelkkaa perässänsä, tuon tuostakin levähdellen ja huoahdellen. Kelkassa on hänellä kaksi pienoista itkevää lasta, jotka yhä valittavat viluansa ja nälkäänsä.

"Voi voi äiti, kun minulla on niin nälkä!" -- uikutteli yksi.

"Ja minulla niin vilu!" -- vaikeroi toinen.

"Kärsikää, kärsikäähän lapseni! Kohta pääsemme hoviin ja siellä saatte leipää sekä lämmintä", -- lohdutteli voimatoin äiti.

"Hoviinko me menemme? -- Mihinkä hoviin?" -- kysyi uteliaampi lapsista.

"Sedän hoviin, lapseni, sedän hoviin".

"Ai ai! Me pääsemme sedän hoviin, sedän hoviin! -- Onhan se setä hyvä?"

"On, hyvä on setä", -- vastasi vetäjä, vaan hänen rinnastaan puhkesi raskas huokaus.

Lapset taukosivat itkemästä.

Vielä kotvasen ponnisteltuansa sai vaimo raskaan kuormansa vedetyksi Jormanalan hovin kyökin rappujen eteen. Hän purki repalaiset lapsensa kelkasta, otti niistä toisen syliinsä toisen selkäänsä ja kompuroi rikkaan talon kyökkiin.

Lempeä ruustinna otti kerjäläiset ystävällisesti vastaan. Hän käski heitä istumaan ja lämmittelemään sekä kiirehti toimittamaan väriseville lapsille lämmintä maitoa.

"Mistäs nämä vieraat ovat?" -- kysyi sitte ruustinna ystävällisesti.

"Emmehän me hyvin kaukaa ole", -- vastasi kerjäläisvaimo tukeuttaen liikutuksensa.

"Olette siis tästä pitäjäästä. -- Voi voi kuinka nuo lapset värisevät! Tule tänne, pienoiseni, hellan eteen lämmittelemään", -- kutsui hyväsydäminen ruustinna.

Ja vanhempi lapsista meni ujostellen lämmittelemään. Mutta ruustinnan ystävällisyydestä ja lämpimän suloisesta vaikutuksesta rohkaistuneena alkoi hän katsella ympäri huonetta ja puhella.

"Tämmöinenkös se on se sedän hovi?" -- kysyi hän yht'äkkiä viattomasti katsellen hymyilevän ruustinnan silmiin.

"Sedän hovi!" -- kertoi ruustinna hämmästyen.

"Niin, äiti sanoi äsken tuolla maantiellä, että me menemme sedän hoviin ja että setä on hyvä", -- pilpatti pikku kerjäläinen.

Ruustinna punastui ja jäi ääneti seisomaan pienen kerjäläisen eteen. Sillä ehk'ei hän tarkemmin tiennytkään rovastin ja Jeremias Jormanaisen välisiä asioita, tiesi hän kuitenkin sen, että tämä hovi oli ennen, ollut rovastin veljen talona ja että tämä veli joukkoinensa nyt oli suuressa köyhyydessä. Sitä paitsi oli ruustinna joskus kuullut huhuna kerrottavan, että hänen miehensä oli muka vääryydellä ottanut tämän talon veljeltään; vaan kun rovasti ja muutamat muut ruustinnan tuttavat olivat vakuuttaneet Jeremias Jormanaisen juomisella taloutensa hävittäneen, tyytyi ruustinna siihen eikä sen enempää asiaa perustellut. Jeremias Jormanainen taas ei koskaan rovastin uudessa hovissa käynyt, eikä ruustinna muutakaan joukkoaan ollut sitte Lapista muuttonsa nähnyt. Ei siis ihme ollut, jos hän, kälynsä ja tämän lapset tuollaisessa tilassa tavattuansa, hämmästyi ja häpesi sekä omasta että etenkin rovastin puolesta.

"Vai Jeremias Jormanaisen poika sinä olet. Ja oletteko te Jeremias Jormanaisen emäntä?... Voi voi, ja tuollaisessa kurjuudessa!... Miksi ette ennen ole meillä käyneet?"

Näin puheli ja kyseli tuo hyväsydäminen ruustinna.

"En ole rohjennut ennen käydä, vaan -- kerkisihän tuota nytkin", -- vastasi kerjäläis-Liisa kälynsä kysymykseen ja hänen molemmille poskillensa putosi kuuma kyynelpisara.

"Mutta missäs se setä on, se hyvä setä?" -- kyseli puhelias lapsi.

"Setä on täällä kammarissa. Odotahan, minä menen häntä hakemaan", lausui ruustinna liikutettuna ja hävisi kammariin vievästä kyökin ovesta.

Kauan... kauan viipyi hän tuolla komeassa salongissa miehensä luona. Mitä siellä puheltiin, mitä taisteluja taisteltiin, sitä ei kukaan kyökissä olijoista tiennyt. Sen vaan jokainen huomasi, että kun ruustinna vihdoin yksin kyökkiin palasi, olivat hänen silmänsä turvoksissa Hän näytti ankarasti itkeneen...

"Setä, lapseni on kipeä, eikä jaksa tulla teitä katsomaan, vaan hän käski minun antaa teille ruokaa ja juomaa, kyydin seuraavaan taloon ja tämän", -- lausui ruustinna vapisevalla äänellä ojentaen Liisalle viiden markan setelin.

"Kiitoksia... kiitoksia armollinen ruustinna teille hyvyydestänne!" -- vastasi Liisa ottaen rahan. "Jumala teitä siunatkoon ja antakoon teille onnea! Hän siunatkoon ja armahtakoon myöskin sairasta herra rovastia!"

Sanalle "armahtakoon" tuli Liisan lausuessa erityinen paino. Tapahtuikohan se tarkoituksella vai ilman tarkoitusta?...

Ja kerjäläisjoukkoa ruokittiin sitte rovastin kyökissä parhaan mukaan. Vieläpä tuo hellä ruustinna pani heille runsaasti ruokavaroja evääksikin, antoi lapsille entisiä omain lastensa pitovaatteita ja kutsui heitä usein käymään uudessa Jormanalassa. Sitte vietiin oudot vieraat hevoisella lähimmäiseen naapuriin, josta nämä jatkoivat matkaansa kaikkeen maailmaan.

* * * * *

Entäs Jeremias Jormanainen. Mitenkä hänelle kävi isänsä perinnöltä pois jouduttuansa?

Hänellä ei, isältä perityt mullatkin menetettyänsä, ollut enää mitään huolta tai murhetta tässä maailmassa, eipä vastoinkäymistäkään. Eikä koskaan kuultu puutteen valitusta hänen huuliltaan, vaikka toisinaan sai useammat vuorokaudet päästänsä syömättä olla. Hän oli kerrassaan onnellinen ihminen, sillä hän oli -- hullu.

Jeremias Jormanainen kulki sitte muutamia vuosia, erillään vaimostaan ja joukostaan, talosta taloon hupsien puuta heinää. Usein kuultiin hänen tietä pitkin astuskellessaan, milloin raikkaasti nauravan, milloin laulavan seuraavaa värssyä:

"Ei ole minulla maata Eik' isän perintöä, Ei ole minulla turvaa Eik' neuvon antajaa".

Vihdoin löydettiin hänet kuolleena Jormanalan hovin alla olevan lammin rannalta, mihin vesi oli hänen ruumiinsa työntänyt. Hän oli kulkenut sinne eräänä syysyönä ja hukuttautunut lampiin.

Ja puolisokean mustalais-Reetan muinoinen ennustus oli toteutunut...

* * * * *

Niin. Eenokki on hänen nimensä. Ja hän on pappina kristillisessä seurakunnassa...