Part 7

Ja jos Jeremias Jormanaisen talo ja kontu lienevät joutuneet rappiolle Eenokin viimeisinä kouluvuosina, jos Jeremias Jormanainen silloin ei, läkkityön tähden, liene joutanut maanviljelyksestään huolta pitämään, ei ole kumma, että asiat nyt siinäkin kohden menivät yhä huonommalle kannalle. Silloin oli Jeremiaalla toki tuloja läkkityöstään, jos maan antimet vuosi vuodelta vähenivätkin, vaan nykyisistä puuhistaan ei hänelle ollut vähintäkään hyötyä, mutta sitä enemmän tappiota. Tuon itsestään käyvän maailman ihmeen rakennuspuuhassa meni Jeremiaalta ei ainoastaan kokonaisen parin vuoden aika, vaan myöskin kului häneltä sentähden muutamia satoja markkoja rakennustarpeihin, matkustuksiin ja minkä mihinkin. Ja kun hän vihdoin tästä hullutuksesta lakkasi, oli hän sekä ruumiin- että etenkin hengenvoimiltansa kykenemätöin minkäänlaiseen tuottavaan työhön. Sillä ne lihalliset, voimien yli menevät ponnistukset, joilla Jeremias koetti aineellista perikatoaan estää, olivat vieneet hänen työkykynsä sekä saattaneet hänet juoppouteen ja -- hulluuteen.

Tukalammaksi, yhä tukalammaksi alkoi siis elämä käydä Jormanalassa.

XIV.

Pastori Eenokki Jöransson'in hartaimmat toiveet ovat toteutuneet. Hän on elämänsä päämäärän saavuttanut. Hän istuu nyt kotipitäjäänsä kirkkoherrana ja odottelee vaan rovastin titteliä.

Mutta vielä viettää Jeremias Jormanainen joukkoinensa kurjaa elämäänsä isänsä perinnöllä. Vielä on se talo, jossa hän on syntynyt, hänen nimissänsä. Vielä kutsutaan häntä, vaikkapa välistä pilkan vuoksi, Jormanalan isännäksi.

Vielä siis on Eenokki-pastorilla yksi tehtävä ennenkuin rupeaa "viisaan lepoa" nauttimaan. Kun hän sen on suorittanut, saattaa hän ottaa apulaisen, "pistää sorkkansa seinälle" ja -- olla rovasti.

Pastori Eenokki Jöransson on huono lakimies. Mutta se on hänelle pikemmin kunniaksi kuin häpeäksi. Sillä hänen velvollisuutenansa on evankeliumin saarnaaminen ja levittäminen.

Sentähden käskee hän pehtoorinsa valjastuttaa vasta ostetun liinakko-oriin pienten avovaunujen eteen ja ajaa "visiitille" naapurinsa, kihlakunnan tuomarin, luo. He eivät ole vielä tähän asti paljoa kanssakäymistä pitäneet, vaan ovat kuitenkin joskus kohdanneet toisensa.

Tuomari tulee jo rappusille vierastansa vastaan ottamaan.

"Terve tuloa, terve tuloa! Onpa erittäin hauskaa että naapuri vielä muistaa käydä minuakin tervehtimässä".

"Hyvää iltaa, hyvää iltaa!" -- vastasi pastori korkeata hattuansa kohteliaasti kohotellen. "Kyllähän sitä minä olen käynyt ja käyn vastakin, mutta eipä minulla ole ollut kunniaa juuri usein herrassöörinkiä kotonani nähdä. Odottelin tänäänkin koko päivän, vaan kun ei vieraita näkynyt, päätin pistäytyä katsomassa miten täällä voidaan".

"Kiitoksia tulostanne! Olenhan sitä minäkin käynyt ja aikomukseni on näinäkin päivinä ollut monta kertaa lähteä pappilaan, vaan... nuo kirotut kiireelliset virkatoimet! Niistä me tuomaripoloiset olemme pääsemättömissä. Ei ole väliin yön lepoa, saati sitte päivän rauhaa. Juoksee talonpoikia toinen toisensa perästä, mikä haastoa hakemassa, mikä pöytäkirjoja pyytämässä... Ja entäs sitte nuo sihteeriroistot!... Ne velikullat eivät viitsisi mitään tehdä, vaan juoda jollottaisivat päivät ja yöt myötäänsä, jos ei olisi joka askeleella seljän takana keppi kourassa", puheli tuomari vieraalta päällysnuttua ottaessaan ja häntä sisään saattaessaan.

Kun siinä sitte oli sikarit sytytetty, totivesi tuotu, lasit valmiiksi laitetut ja niitä näitä pikkuisen pakistu, ryhtyi pastori vihdoin siihen asiaan, jota varten oikeastaan oli tullut.

"Niin tosiaankin! Juohtuupa tässä mieleeni eräs asia, jonka sinä veli, lakimies kun olet, ymmärrät parhaiten toimittaa", -- virkkoi pastori puheen käänteessä. Tuomari ja kirkkoherra olivat ikään juoneet veljenmaljat.

"Jos minun vähä kokemukseni voisi olla veljelle hyödyksi, niin on se alttiina käytettäväksesi" -- vastasi tuomari. "Tahdon kuitenkin edeltäpäin ilmoittaa, ett'en saata ilmaista mielipidettäni niistä laki-asioista, jotka mahdollisesti voisivat tulla minun tuomittavikseni".

"Ei se asia, josta minä ai'oin puhua, tule koskaan sinun ratkaistavaksesi", -- selitti pastori, -- "sillä saaneehan selvällä velkakirjalla tuomion Kuvernöörin kautta, vai miten luulet?"

"Tietysti; ell'ei vastaajan puolelta väitetä velkaa vääräksi".

"Se ei voi tulla tässä asiassa kysymykseenkään. Mutta minä huono lakimies kun olen, en tottaperään kykene itse niinkään selvää asiaa ajamaan, vaan pyytäisin että veli ottaisi koko asian huostaansa. Vaivasi ja kulungit olen minä rehellisesti palkitseva".

"Kenenkä velka ja millainen asia se on?"

"Se on evään talollisen Jeremias Jormanaisen velkakirja, joka pitäisi saada rahoiksi, vaan kun miesparka ei taida muutoin saada velkaansa suoritetuksi, täytynee myyttää hänen tilansa".

Tuomari säpsähti ehdottomasti, sillä hänkin oli jo kuullut puhuttavan tästä kummallisesta velasta. Hän hillitsi kuitenkin itseänsä ja kysyi tyynesti:

"Mutta eikös Jeremias Jormanainen ole arvoisan veljen veli?"

Nyt oli pastorin vuoro hämmästyä. Hän ei luullut tuomarin tuota tietävän.

"Kyl... kyllähän tuo mies oli ennen veljeni", -- vastasi hän tapaillen.

"No eiköhän herra past... tuota arvoisan veljen kävisi laatuun vielä odotella veljensä velkaa. Ehkäpä hän, kun saisi odotusaikaa, voisi muutoinkin asiansa suorittaa. Olisihan sääli ajaa hänet pois isänsä perinnöltä".

"Velka on jo kovin vanha ja sitä paitsi on minulla muita tärkeitä syitä nyt periä saamiseni ulos?"

"Ovatko veljen omat raha-asiat sillä kannalla, että vaativat saamisien uloshakua?" -- kysyi tuomari. Hän oli kuullut pastorin olevan jokseenkin varakkaan miehen.

"Eivätpä juuri niinkään" -- vastasi pastori hymyillen -- "vaan jokainenhan on omansa saapa".

"Se on tiettyä se".

Mutta toti alkoi tehdä vaikutustansa pastoriin. Ja kun hän luuli, että arvoisa isäntänsä pitäisi häntä tylynä, sydämettömänä miehenä, elleivät ne perusteet, joita hän veljensä tilan myyttämisestä esiin toi, olisi täysin tyydyttävät, tahtoi hän perinpohjin selittää asiat ja näyttää tuomarille, että hänen oli tuiki pakko tehdä niinkuin oli sanonut.

"Minä olen Jeremias Jormanaiselta varsin oikealla ja rehellisellä tavalla saanut kolmentuhannen viidensadan markan velkakirjan", -- ryhtyi siis pastori selittämään, -- "jolle velalle olen hankkinut veljeni omistamaan maatilaan ensimäisen kiinnityksen. Tämä saamiseni nousee nyt jo yli viidentuhannen markan. Eihän noin kaunista rahaa kukaan asioistaan huolta pitävä mies saata jättää perimättä. Olisihan kokonaan kevytmielinen teko uhrata tuollainen rahasumma vieraille ihmisille. Se olisi, sitä paitsi, suuri vääryyden teko omia perillisiäni kohtaan. Ja kun on mahdotoin toivoakaan, että veljeni voisi tällaisen velan muuten saada suoritetuksi, on minun selvä pakko, suora velvollisuus, ottaa saamiseni hänen kiinteästä omaisuudestaan".

"Kyllähän asia lain kannalta katsoen niin on", -- tuumasi tuomari, totilasiansa teelusikalla hämmentäen.

"Ilman sitä on minulla muitakin tärkeitä syitä tuon veljeni tilan myyttämiseen", -- jatkoi sielunpaimen, maistettuaan lasista, "Niinkuin arvoisa veli tietää, on minulla paljon lapsia ja suuri huusholli. Kirkkoherran puustellikartano on minun perheelleni verrattain pieni, eikä ole toivoakaan nykyisissä oloissa saada seurakunnan suostumusta sen suurentamiseen. Sen vuoksi on minun hankittava toinen talo, jossa joku osa perheestäni, etenkin kesä-aikoina, saattaa oleskella. -- Eikä tuo kirkkoherran puustelli muutenkaan ole oman talon arvoinen. Sattuisin milloin tahansa yht'äkkiä kuolla kupsahtamaan -- josta Jumala vielä kauan varjelkoon! -- niin siihen jäävät muille silloin kaikki. Ei ole leskellä, saati lapsilla, siinä enää sitte pitkään isännöimistä. Täytyy mennä matkaansa, vaikk'ei olisi mihin mennäkään. Kyllähän ne tosin armovuoden, kenties kaksikin, ja eläkerahan saavat, vaan niillä ei pitkälle päästä. Varovinta ja parasta kaikissa tapauksissa on hankkia oma talo, johon jälkeen jääneet voivat minä päivänä hyvänsä muuttaa. -- Täytyyhän sitä jokaisen rehellisen miehen, vaan erittäinkin papin, pitää huolta jälkeen tulevaisistaan".

"Onhan tuo syy tuokin", -- myönsi tuomari, -- "vaan saattaisihan veli, kun varoja on, ostaa jonkun toisen talon eikä tehdä veljeänsä onnettomaksi".

"Niinhän sitä saattaa puhua, kun ei asioita tunne", -- vastasi Eenokki-pastori rohkeasti: "Mutta vaikka arvoisa veli voisikin ihmisyyden tai armeliaisuuden nimessä kumota äsken esiintuomani syyt veljeni tilan myyttämiseen, löytyy kuitenkin yksi syy, jonka täytyy olla kerrassaan kumoamaton. Se on sekä Jumalan kirkkaan sanan mukainen että myöskin tässä samassa Jumalan sanassa jokaisen oikean kristityn -- varsinkin jokaisen papin -- ankaraksi velvollisuudeksi määrätty. Vai luuleeko veli, että yksikään, joka hiukankaan Jumalan sanaa tuntee, saattaisi kieltää, ett'ei raamatussa määrättäisi jokaisen velvollisuudeksi koettaa estää lähimmäistään syntiä tekemästä?"

"Täytyy häpeäkseni tunnustaa, että minä hyvin vähän tunnen raamattua, mutta ehkä jonkun verran ihmisyyden ja armeliaisuuden lakeja", -- lausui lakimies vakavasti.

Puhumaan innostunut seurakunnan paimen ei huomannut pistoa kohteliaan isäntänsä vastauksessa, vaan jatkoi jokseenkin kiihtyneenä:

"Mutta minun, ollessani pappi, täytyy tuntea raamattu perin pohjin, ja tuskinpa tarvitsisin tätä tunnustustani hävetä, vaikka itse piispan kanssa keskustelisin. Raamatun ja luterilaisen kirkon opin mukaan on jokaisen papin tärkeä velvollisuus kieltää ja estää sanankuulijoitaan pahuutta harjoittamasta. Nyt on kuitenkin kaikille tiettyä, että Jeremias Jormanainen alkaa yhä enemmän ja enemmän vajota juoppouden kauheaan syntiin, jonka tähden minun, jopa oman autuuteni uhalla; on suora täytymys estää häntä siitä. Ja tämä voi edes jossakin määrin tapahtua ainoastaan siten, että minä, kun käteni käypi, otan häneltä pois omaisuuden, jolla hän viinaa hankkii. -- Niin. Siinä on syy, oikea perussyy, joka on itsensä Jumalan tekemä ja jota ihmiset eivät pysty kumoamaan".

"En tahdo yrittääkään kilpailemaan arvoisan veljen kanssa raamatun selityksessä", -- virkkoi tuomari, -- "vaan eikös siinä kirjassa jossakin kohden käsketä 'rakastamaan lähimaistaan niinkuin itseänsä?'"

Raamatun selityksen taitamatoin lakimies luuli lyöneensä sananselittäjän eteen valttiässän. Mutta valmis oli pastorilla vastine tuolle korkealle kortille.

"Aivan oikein! Mutta se onkin juuri kristillinen rakkaus, joka pakoittaa minua veljeäni kohtaan näin menettelemään. Sillä käskipä itse Kristuskin erästä rikasta miestä, jota hän rakasti, vaan jolle hän tiesi rikkauden olevan pahennukseksi, hävittämään kaiken omaisuutensa".

"No olkoonpa vaikka niinkin. Mutta mistä on tämä arvoisan veljen saaminen syntynyt? Olet tietysti antanut puhtaat rahat veljellesi?"

Tämä kysymys oli odottamatoin ja saatti pastorin hämille. Mutta hän koetti siihenkin vastata.

"Velka on syntynyt siten, että minä myin veljelleni osuuteni isämme jättämästä perinnöstä".

"Mutta mistäs arvoisa veli sai varoja lukutiellä ollessaan?"

"Kotoani tietysti".

"Otettiinkos ne varat lukuun isiin perintöä jakaessa?"

"Se ei ollut tarpeellista".

"Olisin kiitollinen, jos herra past... tuota arvoisa veli tahtoisi selittää, mitenkä jako muutoin kävi laatuun?"

"Se on lyhyesti selitetty", -- rastasi pastori. "Meitä jäi kaksi veljestä ja isämme jättämän maatilan vuotuiset tulot olisivat tietysti varsinaiseen eroon asti olleet kahtia pantavat, mutta minä jätin ne veljelleni yksinänsä. Hän ainoastaan toimitti minulle ylöspidon lukuajallani".

"Mutta tokkohan teidän... tuota sinun osaksesi lankeavat vuotuiset tulot riittivät sinun koulukustannuksiksesi?"

"Tietysti riittivät, eivätkä menneetkään; sillä elättihän veljeni isämme jättämässä talossa monta vuotta vaimoa ja suurta lapsilaumaa, enkä minä missään tapauksessa, vaikkapa koulunkin käyden, yksinäni voinut niin paljoa kuluttaa. Sitäpaitsi elin minä koulussa ja yliopistossa ollessani erittäin tarkasti".

"Hm, vai niin!" -- virkkoi tuomari, viskasi tyngäksi palaneen sikariin hampaistansa ja sylkäsi.

Siinä sitte vielä kotvasen, iltaa istuttiin totilasin ääressä ja pastori selitteli kantaansa tässä velanperimysasiassa.

Ollaksensa oikea kansallismielinen pappi -- ja siitä Suomen pappien yleisestä hyveestä ei Eenokki-pastori tahtonut tehdä poikkeusta -- katsoi hän velvollisuudekseen edistää maansa ja kansansa yleistä parasta muillakin luvallisilla aloilla kuin ainoastaan niillä, jotka hänen varsinaiseen hengelliseen virkatoimeensa kuuluivat. Koska siis jokaisen rehellisen kansalaisen, yksin papinkin, selvä velvollisuus oli kykynsä ja tilaisuutensa mukaan "edesauttaa" maamme pää-elinkeinon, maanviljelyksen, vaurastumista, seurasi siitä epäsuorana johtopäätöksenä, että myöskin jokaisen kansalaisen velvollisuus oli voimainsa takaa estää tämän tärkeän elinkeinon rappiolle joutumista. Nyt olivat kuitenkin maanviljelysasiat Jormanalassa, niinkuin hän oli nähnyt kokonaan rappiolle menneet, ja peljättävä oli, että tila, vaikkapa pohjaltaan parhaita maita, voisi piankin käydä kerrassaan mahdottomaksi parhaallakaan viljelyksellä parantaa. Ja sentähden, juuri senkintähden, oli Eenokki-pastorin velvollisuus ottaa veljensä tila itsellensä ja estää siten jommoinenkin yleis-isänmaallinen eli kansallinen tappio.

Mutta kuta enemmän pastori puhui uudelle veljellensä asiansa oikeudesta, sitä äänettömämmäksi kävi tämä, kunnes vihdoin pastori näki parhaaksi tehdä lähtöä.

"No aikooko arvoisa veli ottaa tämän velan perimyksen huostaansa?" kysyi hän.

"En voi", -- vastasi tuomari lyhyesti.

"Miksikä et?"

"Tuota... niin! Minulla on omat syyni, vaan saattaahan herra pastori itse ajaa noin selvän ja oikean asian." Tuomari pani eri painon sanalle "oikean".

"'Herra pastori!' Minä luulen, että tulimme äsken lähemmiksi tutuiksi", -- huomautti hengen mies.

"Ai todellakin! -- Pyydän anteeksi erehdykseni, mutta... minulla on niin huono muisti", -- sanoi tuomari, vaan arveli mielessään, että tuo veljeyden teko saisi pysyä ijäti unohduksissa.

"Koska arvoisan veljen ei käy laatuun asiaan ryhtyminen, niin täytyy minun muuta neuvoa pitää", -- sanoi pastori nähtävästi loukkautuneena ja nousi ylös.

"Kyllä se voipi olla parasta."

"Hyvästi siis!"

"Hyvästi, hyvästi!"

Ja vasta veljeksi tulleet lain ja evankeliumin julistajat erosivat toisistansa paljoa epäkohteliaammasti kuin äsken olivat yhtyneet. Ei tuomari auttanut päällyspalttoakaan vieraansa hartioille. Eivätkä kutsuneet toisiaan käymäänkään.

XV.

Nolosti oli käynyt Eenokki-pastorille tuomarin luona. Ja häntä harmitti etenkin se seikka, että oli tullut tuolle lainoppineelle "lurjukselle" puhuneeksi liian paljon.

Mutta Eenokki-pastori ei ollut niitä miehiä, joiden oli tapana luopua mielipiteistään tai purkaa kerran tehtyjä päätöksiänsä. Hän oli oman kannan mies.

Eräänä synkeänä syyspäivänä, vuosi sen jälkeen kuin Eenokki-pastori oli kotipitäjäänsä kirkkoherraksi tullut, lähetti hän hakemaan veljeänsä pappilaan. Hänellä oli tärkeä asia veljensä kanssa suoritettava, sillä veljen velka alkoi käydä vanhaksi.

Jeremias Jormanainen tuli emäntinensä, sillä emäntä-Liisa oli pyrkinyt mukaan. Hän ei ollut pappilassa käynyt sitte lankonsa Lapista tultua.

Pastori otti heidät vastaan virkahuoneessaan. Hän käski vieraat istumaan ja tarjosi Jeremias Bruna primansa.

Niinkuin luonnollista ja tavallista, haasteltiin siinä aluksi huonosta ilmasta, sateisesta syksystä y.m. Jeremias Jormanainen oli kuitenkin melkein ääneti. Hän vaan veteli kiivaasti savuja sikarristaan ja katseli ympäri huonetta. Toisinaan räiskähti hän hyötä hyviään raikkaasen nauruun, mutta keskeytti sen kohta yhtäkkiä ja rupesi katsoa tuijottamaan matoitettuun lattiaan. Kun hän siitä loi silmänsä ylös, välkähtelivät ja pyörähtelivät ne oudolla tavalla...

"Kuuleppas veliseni!" -- lausui pastori yht'äkkiä. "Se sinun velkakirjasi alkaa mennä vanhaksi".

"Vanhaksi... mikä velkakirja?"

Ja Jeremias Jormanainen pani vasemman silmänsä umpeen, kallisti päätänsä oikealle ja katsoi oikealla silmällänsä arvoisan veljensä silmiin.

Hengellistä herraa näytti suututtavan.

"Mitä sinä joutavaa kujeilet!" -- lausui hän ankarasti. "Se sinun minulle isäni perinnöstä antama velkakirja".

"Vai se... No niin... onhan se se".

"Niin, mutta minä aion tästä puoleen vaatia siitä maksua".

"Maksua... mistä?"

"Siitä velkakirjasta tietysti".

"Niin no siitä... Saattaahan tuon vaikka... niin no... maksaa pois".

Jeremias katsahti, näin sanoessaan, vaimonsa silmiin ja pisti kätensä housun taskuun ikäänkuin rahakukkaroa ulos vetääksensä. Hän sillä hetkellä ei muistanut taskunsa tyhjyyttä.

"Jos herra rovasti odottaisi vähän aikaa, kunnes mieheni selviää", -- lausui emäntä-Liisa niiaten. "Hänellä on toisinaan tuollaisia outoja häiriöitä".

Oltiin siinä siis hetkinen ääneti. Vihdoin näytti todellakin ikäänkuin Jeremias olisi unesta herännyt. Hän nousi seisoalleen, läheni rovastiveljeänsä ja sanoi kättänsä ojentaen:

"No Jumalan terveeksi!"

"Mitä sinä hupsit? -- Johan tässä on aikoja sitte tervehditty", -- vastasi rovasti.

"Jokos sitä?... No totta tosiaan, kun en ollut muistaakaan. Vaan minulla on välistä... Ja arvaathan sinä, rakas veli, kun en pariin viikkoon ole saanut yhtään... Minä kun olen siihen jo siksi tottunut, että pitäisi joka aamu olla edes hiukka... Ei, totta tosiaan, ilman tahdo ajatukseni juosta".

"Mitä pitäisi joka aamu olla?" -- kysyi rovasti.

"Niin no... hiukka... vaikkapa vaan vingerporillinen".

"Minä en todellakaan vieläkään käsitä mitä sinä tarkoitat?"

"Niin no... viinaa, viinaa, rakas veli! -- Kun siihen kerran tottuu, niin..."

"Vai viinaa!" -- matki rovasti veli painavasti. Hän istui sitte hetkisen ääneti hymyssäsuin katsellen komeita kellonperiänsä. Sitte nousi hän ylös, astui piirongilleen ja kaasi lasin täyteen oikeata tisleeriä.

Kun Jeremias Jormanainen tämän näki, vetäysi hänen suunsa autuaalliseen hymyyn ja koko hänen ruumistansa alkoi vapisuttaa niinkuin horkassa.

"Otahan tuosta yksi ryyppy", lausui rovasti ojentaen lasia Jeremiaalle.

"Yksi ryyppy -- ainoalle veljelle", -- vastasi Jeremias, tarttuen molemmin käsin kiini täyteen lasiin.

"Niin, minä en anna kellekään enempää kuin yhden lasin, olipa veli tahi vieras. Eihän minun, ollessani rovasti, sovi juoppoutta edistää", lausui rovasti juhlallisesti.

Mutta Jeremias Jormanainen ei enää kuullut hengellisen veljensä puheita. Hän eli omaa elämistään rakastetun viinalasinsa kanssa. Vähä väliä maisteli hän siitä, mutta vaan hiukan, hyvin hiukan kerrassaan, jota tehdessään hän tuon tuostakin siveli toisella kädellään rintaansa ja puheli ikäänkuin itseksensä:

"Oih, kuin se tekee suloisen vaikutuksen!... Se vahvistaa ja lämmittää, sulostuttaa mielen ja reipastuttaa koko ihmisluonnon... Se on, totta tosiaan, verratoin Jumalan lahja tuo viina ihmiskunnalle... Taivaan mannakaan ei voi olla makeampaa!... Tuskinpa elämän leipäkään..."

"Niin, ryyppy, muudan tekee nykyään Jeremiaalle hyvää", -- lausui emäntä-Liisa pannen painoa sanalle "nykyään".

"Hän ilman sitä ei osaa yhtään ajatellakaan, vaan menee välistä ihan sekaisin".

Vai niin suureksi juopoksi sinä veliseni jo olet tullut, niin syvälle langennut! Etkös tiedä, että Jumalan sanassa sanotaan: "Syömäritten ja viinan juomaritten ei pidä tuleman sisälle Jumalan valtakuntaan?"

Mutta Jeremias, joka oli juonut ryyppynsä pohjaan, hymyili tyytyväisesti niinkuin viisas mies ainakin ja vastasi:

"Onhan se asia niin, vaan onhan se toisinkin. Sanoohan samassa Jumalan sanassa itse Kristuskin itsestänsä, että hän tuli 'syöden ja juoden'."

"Kyllä sanookin, vaan Hän tarkoittaa kohtuullista nautintoa, eikä sellaista ääretöintä viinan orjuutta, johon sinä olet langennut. Ei Jumalan sanaa saa selittää oman pimiän järkensä mukaan, etkä sinä missään tapauksessa ole sovelias sanan selittäjäksi".

"No, olkoonpa niinkin. -- Vaan etkös sinä tiedä minkätähden minä olen juomari?"

Eenokki-pastori punastui kuin kukko, mutta ei vastannut mitään. Tiesiköön hän syytä Jeremiaan juoppouteen?...

"No niin", -- jatkoi Jeremias. "Koska sinä et ole sitä tietävinäsi, sanon sen sinulle vasten naamaa, sillä nyt en ai'o kursastella. -- Se on juuri sinun syysi, että minä olen juoppo, yksistään sinun".

"Minun syyni, että sinä olet renttu?... Hyi häväisty!"

Ja rovasti sylkäsi voimakkaan häväistyssyljen -- ei kuitenkaan veljensä silmille.

Mutta "renttu", jota väkevä ryyppy todellakin ihmeteltävällä tavalla virkisti, jatkoi kiivaalla äänellä:

"Syljeksi mitä syljeksit, häväise niinkuin haluat minua, mutta tosi se on sittekin ja tulee totena pysymäänkin, että ilman sinun hävytöntä ahneuttasi ja kavaluuttasi olisin minä nyt kunniallinen mies, perheelläni olisi kyllä leipää ja maani sekä talouteni vähintäin tyydyttävässä kunnossa. -- Vai uskallatko kieltää, ett'et sinä petollisilla lupauksillasi vietellyt minua maksamaan sinun ylioppilasvelkojasi, joita minä en olisi ollut velvollinen muuta kuin takaamaan?... Voitko omantuntosi päälle vakuuttaa, ett'et sinä ilmeisellä vääryydellä kiskonut minulta yksin tärkeimmät elämäni tarpeetkin täällä rovasti vainaan apulaisena ollessasi?... Ja rohkenetko vieläkin tässä minun, perikadon partaalla olevan 'rentun', silmäin edessä väittää, ett'et sinä valapattoisuudellasi pakoittanut minua antamaan tuota onnetointa paperia, jonka sisältöä nyt kuulut aikovaa minulta periä?... Mutta niin totta kuin Jumala taivaassa elää, tulevat vielä kerran kaikki nämä vääryydet, kaikki se onnettomuus ja kurjuus, jota minä joukkoineni sinun tähtesi olen saanut kärsiä, sinun vastattavaksesi -- yksin minun onnetoin juoppoutenikin".

"Herra siunatkoon sinua Jeremias! Mikä sinun nyt, juuri nyt, pani noin... hm... noin järkevästi puhumaan?" -- sanoi emäntä-Liisa hätäisesti asetellen innostunutta miestänsä.

"Mikä minun pani!... Saanhan kerrankin sanoa totuuden konnalle... koiralle... itse pelsepupille!" -- ärjyi Jeremias ja tömisteli likaisia jalkojansa pappilan puhtailla matoilla. --

Tällainen vieraan, vaikkapa veljenkin, käytös olisi epäilemättä saanut tavallisen ihmisen vimmastumaan. Mutta Eenokki-pastori oli älykäs mies. Hän hillitsi luontonsa eikä suuttunut koskaan, kun vaan toinen ehti ennen suuttumaan. Sen oli hän kokemuksesta nähnyt erittäin hyödylliseksi. -- Hän siis vaan hymyili armollisesti Jeremiaan räiskäessä ja antoi tämän vapaasti purkaa sydäntänsä. Vihdoin, kun onnetoin mies oli täysin tyyntynyt, lausui hän levollisesti:

"Niin, aiotteko maksaa velkanne?"

"Voi armollinen herra rovasti! Millä me sen maksamme, kun käsi on tyhjä ja toisessa ei ole mitään", -- vaikeroi emäntä-Liisa.

"Siinä tapauksessa täytyy minun myyttää tilanne", -- vastasi hengellinen herra kylmästi:

"Veli myyttää minulta isän perinnön!" -- lausui Jeremias harvaan ikäänkuin itseksensä.

Mutta emäntä-Liisa lankesi polvillensa lankonsa eteen, ojensi kätensä häneen päin ja kyyneleet valuivat virtana hänen kuihtuneita poskiansa pitkin, kun hän lausui:

"Ah herra rovasti! Olkaa kärsiväinen meidän kanssamme ja -- me koetamme maksaa teille".

Eenokki-pastori käänsi päänsä poispäin, huokasi keveästi ja vastasi:

"En voi enää odottaa".

Mutta emäntä-Liisa ei jättänyt pastoria niin vähällä. Hänen äidinrakkautensa onnettomia lapsiraukkojansa kohtaan pakoitta häntä koettamaan kaikki naisen keinot hellyttääksensä ankaraa lankoansa. Hän kumartui maahan Eenokki-pastorin jalkain juureen, pesi kyynelillänsä tämän kiiltäviä saappaita ja rukoili armoa kaikilla niillä sanoilla, joita ainoastaan naiset osaavat käyttää.

Kaikki turhaan...

Vihdoin nousi hän jälleen ylös, katsahti pastoria silmiin ja sanoi:

"Eiköhän teidän sydämmessänne siis löydy vähintäkään armahtavaisuutta minun onnettomia lapsiani, teidän veljenne lapsia kohtaan?"

"Minulla on kyllä itsellänikin lapsia, joista olen velvollinen huolta pitämään", -- vastasi rovasti äkäisesti.

"Muistakaa kuitenkin 'Armotointa palveliaa', herra rovasti, ja ajatelkaa, miten hänelle kävi, kun oli niin ankara kanssapalvelijalleen. Sillä ettehän suinkaan viimeisenä päivänä soisi kuulevanne Kaikkein Tuomarin suusta noita kauheita sanoja: 'Sinä paha palvelija!'"