Part 6
"Vielä sitä kysyt, mokoma hapsinkakkiainen!" -- ärähti Jeremias tuimasti. "Ikäänkuin et sitä jo tietäisi, kun olet yhtenä noiden rikkaiden rosvojen kanssa päättänyt saattaa minut, oman miehesi, häpiän ja pilkan alaiseksi. -- No sinustahan minulle heitti oikean onnen valvojan!"
Emäntä-Liisa hämmästyi korviaan myöten tällaisesta puheesta. Mutta hän arvasi nyt kuitenkin asiat ja päätti sen mukaan käyttäytyä. Hän näki Jeremiaalla olevan nyt kylliksi kuormaa kannettavana, eikä aikonut sitä lisätä, vaan oikean kristillisen vaimon tavalla olla miehellensä lohduttajana murheen ja vastoinkäymisen ajalla. Hän laski kätensä Jeremiaan olkapäälle ja kuiskasi lempeästi:
"Rakas Jeremias! Ethän toki minusta niin pahaa luulle kuin sanot?"
"Mitäpä minä tässä muutakaan enää osaan luulla, kun koko maailma näkyy yhtyneen minua sortamaan", -- vastasi Jeremias yhä äreänä ja nykäsi olkapäitänsä, vaan ei kuitenkaan sysännyt vaimoa pois luotaan.
"Ei, hyvä Jeremias, nämä vastoinkäymiset ole minun eikä muiden ihmisten tekemiä. Ne ovat Herran neuvoja meidän kuritukseksemme, vaan meidän pitää kärsivällisesti ottaa vastaan niin pahat kuin hyvätkin päivät."
Ja emännän silmissä kiilsivät kirkkaat kyyneleet näitä sanoja lausuessaan.
"Vai Herran neuvoja! -- Minä en ymmärrä laisinkaan, mitä hyötyä Hänelle taikka meille voisi olla tällaisesta 'kurituksesta', joka on saattaa ihmisen pois järjeltä."
"Herran tiet ovat tutkimattomat ja se, mikä välistä näyttää ainoastaan pahalta ja vahingolliselta, voipi kuitenkin jälkeen päin kääntyä meille hyväksi ja siunaukseksi. Luota, rakas Jeremias, Jumalaan vaikka kuinka kävisi tässä maailmassa ja rukoile Häneltä voimaa vastoinkäymisiä voittamaan. Silloin et koskaan epätoivoon joudu".
Nämä sanat näyttivät Jeremiasta rauhoittavan. Hän lopetti syöntinsä levollisemmalla mielellä, riisui vaatteensa ja heittäysi tilalle. Siinä käänteli ja väänteli hän vielä jonkun aikaa itseänsä, ähki ja puhki mitään virkkamatta, kunnes vihdoin uni vapahti hänet hetkeksi "elämän taisteluita" muistamasta.
Seuraavana päivänä myytiin pakkohuutokaupalla kaikki Jeremias Jormanaisen irtain omaisuus ryöstössä olleiden tuomioiden suoritukseksi. Ei jäänyt muuta kuin pitovaatteet ja läkkityökalut myymättä, jotka viimemainitut ainoastaan erään armeliaan velkojan suostumuksella Jeremiaalle jätettiin. Ihmisiä oli huutokauppa-tilaisuuteen kokoutunut paljon ja muutamat vähämielisimmät niistä tuon tuostakin viskasivat komppisanoja ja pilkkapuheita Jeremiaalle tämän muka liiasta ylvästelemisestä velkojiansa kohtaan. Mutta niistä ei Jeremias nyt näkynyt vähääkään välittävän. Hän oli nyt ihan kuin toinen mies edelliseen päivään nähden. Levollisen, melkeinpä iloisen näköisenä kantoi hän tavaroitansa nimismiehen myytäväksi, ja laskipa toisinaan jonkun viattoman leikkipuheenkin huutajia huvittaaksensa.
Joskus pimeni kuitenkin hänen muotonsa hetkeksi. Hänen silmänsä pyörivät niin kummallisesti ja rypyt otsassa syvenivät... Vaan heti selveni hän siitä jälleen. Hän katsahti ylöspäin ja huokasi. Ylhäältäpäin Jeremias Jormanainen nyt apua anoi ja sinne oli hän nyt asettanut viimeisen toivonsa. Jeremias Jormanainen luotti Jumalaan.
XII.
Mutta vaikka Jeremias Jormanainen kuinka ahkerasti työskenteli, vaikka hän kuinka koetti säästää ja puuhata, vaikka hän kuinka kovasti luotti Jumalaansakin, niin -- kaikki hänen pyrintönsä ja harrastuksensa kumminkin turhaan raukesivat. Sillä niinkuin keväinen lumi paahtavan auringon paisteessa sulaa ja hupenee tai niinkuin kiehuva vesi kuumassa kattilassa vähitellen kuivaa ja vähenee, samalla tavoin suli ja kuivi Jeremias Jormanaisen talous ja tavarat vähän kerrassaan niin, ett'ei niistä lopulla ollut mitään jälellä.
Se pakkohuutokauppa, jossa kaikki Jeremias Jormanaisen irtaimet tavarat Eenokin koulunaikuisten velkain suorittamiseksi myytiin, se se antoi ensimäisen tuntuvan kolauksen Jeremiaan taloudelle, sillä kun kaikki hevoiset, lehmät, lampaat, kärrit, reet, jopa yksin kaikkein tärkeimmät työkalutkin tulivat talosta pois myydyksi, oli tuiki mahdotointa hoitaa minkäänlaista maanviljelystä, ajattelipa asiaa miten puolin hyvänsä.
Jeremias Jormanaisen ensimäinen työ huutokaupan jälkeen oli siis koettaa hankkia edes välttämättömimmät maanviljelyskalut ja saada lehmiä eläkkeelle, jos mieli jatkaa elämää kotoisilla tantereilla, isän perinnöllä.
Eläkelehmiä hän tosin rikkailta helposti sai ja karjan puutos oli sillä; ainakin näennäisesti, autettu, mutta hevoista, jolla olisi saattanut ahoutuneita peltojaan edes sieltä täältä kynnellä kuoputella, ei hän saanut mistään velaksi, vaikka olisi mitä luvannut -- muista tärkeistä kapineista ja työ-aseista puhumattakaan, Hänen täytyi päiväläishevoisella ja hyyri-atralla kyntää kyntönsä, vuokraviikatteilla niittää heinänsä ja lainasirpeillä leikata elonsa, mainitsematta useita muita maanviljelykselle tarkettakin töitä, jotka hänen, työkalujen ja työvoimain puutteessa, täytyi kokonaan jättää tekemättä.
Mutta saadaksensa edes tällä keinoin hengentärkeimmät työnsä toimitetuksi, täytyi Jeremias Jormanaisen jo edeltäkäsin panna panttaukseen milloin joku viljahuuhta, milloin pielesala, milloin vastasyntyvät vasikat, milloin mitäkin. Ja sen arvasi jokainen, minne päin talonasiat silloin alkoivat kallistua, kun näin täytyi menetellä. Niinpä kävi Jeremias Jormanaisellekin, että syksyllä, kun oli ulos antanut velkamiehille edeltäkäsin pantatut elot ja tavarat, hänelle itselleen talvella lähtiessä ei jäänyt paljoa muuta kuin tyhjä käteen. Ja kun hän tällä keinoin oli elänyt muutamia vuosia, havaitsi hän kauhuksensa olevansa muutaman tuhannen markan veloissa lähiseudun maakauppiaille.
Näiden uusien velkain syntymiseen ja lisäytymiseen oli kuitenkin tällä välin ilmestynyt vielä yksi syy, jota moni syrjäisistä ei niin tarkoin tietänyt.
Muutamia viikkoja huutokauppa-toimituksen jälkeen oli Jeremias lähtenyt kylältä hakemaan lainaksi hevoista vetääksensä niityltä heiniä jo taloon tuoduille eläkelehmille. Mutta vaikka hän jo heti aamiaisen syötyä asialleen lähti ja oli sanonut aivan heti palaavansa, ei häntä kuitenkaan vielä illan hämärtyessäkään kotona näkynyt, jonka tähden emäntä-Liisa, kun pihassa ei ollut heinäkarvaakaan lehmille yönseutuna annettavaksi, kävi niitä kelkalla lähimmästä pieleksestä. Siinä sitte, lehmäin illaistettua, odotetaan ja odotetaan isäntää kotiin iltaiselle, mutta häntä vaan ei kuulunut, ei näkynyt, odottipa tahi oli odottamatta. Vihdoin luuli emäntä-Liisa hänen jo jääneen yöksi kylälle, jonkatähden hän lastensa kanssa söi niukan ilta-ateriansa ja asetti lapset maata; itse hän vielä viipyi jonkun aikaa ruo'an korjuun ja ruoka-astioiden pesun tähden valveilla.
Kun hän oli saanut nämä työt tehdyksi ja aikoi sammuttaa tulen ruvetaksensa maata, kuuli hän yht'äkkiä outoa nuhjetta ja ääntelemistä porstuasta, ikäänkuin ihminen siellä pimeän päässä olisi tupaan osaillut, mutta ei olisi löytänyt ovea. Emäntä-Liisa viskasi huivin hartioillensa ja työntäsi tuvan oven auki.
"Kuka siellä tulee niin äkkinäinen, ett'ei ovea löydä?" -- kysyi hän.
"O... olehan nyt tuossa!... Kuu... kun täällä on...on niin pirun pimeä!" -- kuului porstuasta käheä ääni ja emäntä-Liisa tunsi heti äänestä, että tulija ei ollut kukaan muu kuin hänen oma miehensä.
Emäntä säikähti kuitenkin luullen Jeremiaalle jonkun onnettomuuden tapahtuneen. Hän hyppäsi porstuaan huudahtaen:
"Voi Herra Jesus! Jeremiashan se onkin. -- Oletko kipeä, vai onko mikä muu vahinko sinua kohdannut?"
Ja hän tarttui miehensä kainaloon, auttaen häntä pirttiin.
Mutta heti miestänsä lähetessä havaitsi emäntä-Liisa oikean syyn tähän hänen outoon käytökseensä, sillä Jeremiaasta lähti tuo omituinen löyhkä, joka niin selvästi ilmaisee juopuneen, ett'ei hän parhaimmalla tahdollakaan voi asiaa salata, vaikka vielä olisikin siinä kunnossa, ett'ei syrjäinen muusta käytöksestä mitään erikoista havaitsisi.
Vihdoin sai emäntä miehensä tupaan, jossa tämä alkoi ärjyä ja mölytä kuin hurja.
"Heh vaan pojat!... Jottako tässä ei vielä kotiin päästäisi?... Ja jottako minä en olisi itse isäntä kotonani?... Jaa -- ah!... Kyllä minä sen vielä kerran näytän, että... että minä olen itse Jeremias Jormanainen... Olenpa kyllä!... Vai häh... Enkö minä ole sen suuren Jormanalan isäntä-Jeremias?... Pois eistä pojat!... Kyllä tässä... kyllä tässä vielä koi.... koitellaan!... Minä olen isäntä... minäh!... vaikka se veli Eenok... Eenokki... Mokoma papin rosvo... Vaan maltahan aikaa... maltahan!..."
Ja minkä näköinen hän sitte oli! Yltä yleensä lumessa, niin ett'ei paljon miestä näkynyt, suu vaahdossa, tukka ja parta pörröllään, rinta auki rehottamassa kuin kuumana kesäpäivänä.
Ensi hämmästyksestä hiukan toinnuttuansa -- hän ei ollut tätä ennen vielä nähnyt Jeremiasta humalassa -- alkoi emäntä Liisa riisua ja asetella miestänsä miten parhaiten osasi. Mutta tämä vaan reuhasi ja rähisi, nauroi ja itki, ja kun tällaisesta elämästä havainneet lapsetkin alkoivat täyttä kurkkua yhteen ääneen itkeä ja paeta äitinsä turviin, niin syntyipä siitä omituinen iltama sillä kertaa Jormanalassa.
Ja sitte rupesi Jeremias vaihtelevaisuuden vuoksi laulamaan:
"Röyhinä, Möyhinä, Iloleikki loppu, Kotia on hoppu Ja hankala on hattu; Huipata, Häipätä Poikain täytyy, Kun päähän äityy...
"Mutta missäs ne tästä ovat ne miehet?... Suutari Kankaalainen, Ukko Olkkolainen ja Lutka Lievonen?"
Näin peuhasi Jeremias Jormanainen, kunnes viina voitti. Hän rytkähti tuvan lattialla valmiina olevalle olkivuoteelle ja alkoi kuorsata.
Pappiveljensä kunnottoman kavaluuden ja ahneuden uhrina alkoi Jeremias Jormanainen vähitellen ja yhä useammin turvautua tuohon surujen ja kärsimysten petolliseen lievittäjään, joka viinan nimellä on niin monet, tuhannet sekä ajalliseen että ijankaikkiseen onnettomuuteen saattanut. Hänkin koetti hukuttaa edes hetkeksi maalliset huolensa viinavirtaan, aavistamatta, että siten vaan itse auttoi toista sen kuopan kaivamisessa, johon hän ennen pitkää oli ijäksi lankeeva.
Ei siis ollut enää elämä helppoa Jormanalassa...
XIII.
Mutta Jeremias Jormanainen luuli vielä voivansa pelastaa itsensä ja perheensä perikadosta. Tosin hän oli tullut vakuutetuksi siitä, ett'ei mikään tavallinen keino voinut häntä auttaa, vaan hän toivoi jonkun onnen sattuman taikka muun oudon, tavattoman tapauksen yht'äkkiä hajoittavan ne mustat pilvet, jotka hänen onnensa auringon olivat pimittäneet. Saattoihan se onnen pyörä tahi muu kiertotähti vielä hänenkin kohdalleen seisahtua. Olihan se ennenkin monelle muullekin tapahtunut. Sattuu ehkä löytämään aarteen... Taikka osuu pelastamaan jonkun korkean herran, ehkäpä keisarin, hengen... Niin, kyllä niitä onnella vielä keinoja oli, jos vaan tahtoi häntä auttaa. Sanoohan sananlaskukin: "kun hätä on suurin, silloin apu lähinnä".
Ja tämä hänen toivonsa muuttui vähitellen jonkunlaiseksi hämäräksi vakuutukseksi.
Pappiveljen velka seisoi liikuttamatta paikoillaan. Se muljotti mustana, uhkaavana ukkoispilvenä taivaan rannalla ja kasvoi vähitellen vaan varmasti Jormanalaan päin. Ja tätä pappiveljen velkaa ei Jeremias vielä ollut yrittänytkään lyhentämään, eipä hän edes ollut saanut yhtään penniä sen koroistakaan suoritetuksi, vaikka asia jo oli seisonut useampia vuosia. Veli taas, hengen mies kun oli, ei häntä lii'oin velallaan kiirehtinyt, vaan kirjoitti yhä Lapista, että Jeremiaan ei tarvitsisi turhan tähden ruveta liiaksi huolehtimaan eikä työllä liiaksi itseänsä rasittamaan, sillä eipä hänellä, papilla, hyvä rahapalkka kun oli ja pienet menot, ollut vähintäkään rahan tarvista, saati sitte halua ruveta veljeänsä saamisellaan kiristämään. Parasta oli, että Jeremias antoi velan seista semmoisenaan. Eipähän ne korot nyt muutamissa vuosissa niin ihmeitä tekisi. Ja tottapahan sitte, kun veli onnistuisi pääsemään johonkin lähemmäksi, asioita suuta suuksin selvitettäisiin. Olkoot siis vaan rahat siellä, jos niitä jo ko'ossakin olisi, sillä menisihän niitä lähetellessä postirahoinakin monta markkaa aivan turhaan. --
Ei siis veli Jeremiasta ahdistellut saamisellaan. Mutta kuta parempia ja veljellisempiä lupauksia tämä lähetti odottamisestaan, sitä raskaammasti rupesi Jeremiaan hartioita painamaan tuo veljellinen velka. Mitään onnen kohtausta, josta rahoja olisi ruvennut liukenemaan, ei hänelle näyttänyt sattuvan, vaikka kuinka olisi odotellut. Eikä unikakkiaskaan tahtonut hänelle neuvoa aarteitaan. Senpätähden Jeremias taas ryhtyi itse miettimään uusia keinoja rahan hankkimiseksi. Hän mietti ja mietti, mietti yhä uudelleen, kunnes tämä miettiminen alkoi pyörryttää hänen päätänsä... Vihdoin, monien mietteiden ja aprikoimisten, monien unettomien öiden ja monien päänkivistysten perästä, luuli hän keksineensä verrattoman nerokkaan keksinnön, joka olisi tuottava hänelle varsin vähällä vaivalla sekä tuon "pikku summan", minkä hän oli veljelleen velassa, että myöskin verrattoman suuren, miljoonia käsittävän omaisuuden puhtaassa rahissa...
Ollessaan jokseenkin taitava läkkiseppä, osasi Jeremias Jormanainen käännellä ja muodostella tuota kiiltävää läkkilevyä jos jonkinlaisiksi ympyröiksi, sylintereiksi ja muiksi kiekaroiksi, jonka tähden hän luuli voivansa rakentaa siitä vaikka mitä. Tätäpaitsi oli hän, ollessaan joskus läsnä oppineiden tai muiden herrasmiesten keskusteluissa, kuullut puhuttavan eräästä merkillisestä koneesta, joka olisi ollut välttämättömästi maailmaan saatava, vaan jota kukaan vielä siihen asti ei ollut osannut rakentaa. Hänelle suotiin vielä lisäksi, että tämä kone erosi muista nykyään käytettävistä koneista ainoastaan siinä pikku asiassa, että sen tulisi käydä ilman minkäänlaista käyttövoimaa. Ja jos Jeremias sattui kysymään, luulisivatko herrat sellaisenkin miehen, kuin esim. hän, saattavan tulla tuon uuden koneen keksijäksi, vastasivat nämä aina: "Miksikäs ei!" Ja vakuuttivatpa Jeremiaalle vielä päälliseksi, että jos hän tuon merkillisen koneen keksisi, saisi hän paljaastaan sen "patentilla" eli rakennusluvalla sangen, sangen paljon rahaa, ei ainoastaan satoja ja tuhansia, vaan miljooneja... monia miljooneja...
Ihmekös siis oli, jos Jeremias Jormanainen päätti kun päättikin rakentaa perpetuum mobile'n. Hän aikoi sillä ei ainoastaan hämmästyttää nykyistä velttoa ja uusiin suuriin keksintöihin kykenemätöintä maailmaa, vaan myöskin näyttää maailmalle, että oli niitä miehiä, merkillisiä miehiä, Suomessakin...
Hän siis meni taas, niinkuin kerran ennenkin, kaupunkiin, kävi kaupungin rannassa olevissa höyrylaivoissa katselemassa masinavärkkejä, kyseli asianomaisilta niiden sisällistä rakennusta, osti kirjakaupasta koneopin ja viinapuodista kannuisen putelin täyteen "ainetta".
Hän ei kuitenkaan nyt kotiin mennessään maistanut viinan tilkkaakaan, vaan päätti, säästää viinat kuuluisan keksintönsä harjakkaiksi. Vasta sitte, ajatteli hän, kun hänen oma tekemänsä valmis kone itsestään käydä naksuttelisi kotipirttinsä nurkkahyllyllä, niinkuin ennen isävainajansa hankkima, vaan huutokaupassa myyty vanha seinäkello oli naksutellut pöydän takana pirtin peräseinällä, vasta sitte sopisi hänen, Jeremias Jormanaisen, iloa nauttia ja viinaa ryypätä. Olkoon siis kirkas, kieltä karmaiseva neste siihen saakka rauhassa aitan nurkassa, kylläpähän vielä tuli aikaa sen kanssa seurustella... Eikä hänen muutoinkaan nyt sopisi ruveta ryypiskelemään, sillä "viinahan vie mielen miehen päästä", ja jos milloinkaan, niin nyt oli Jeremiaalle tarpeen kalkki se "mieli", joka hänen päässänsä mahtoi olla, olisipa ehkä mennyt hiukan lisääkin...
Kotiin tultuansa rupesi Jeremias uutta koneoppiansa tutkimaan. Hän luki sitä, luki siksi, että osasi sen vihdoin ulkoa paremmin kuin paras rippikoululainen "pitkän" katekismonsa. Niinkuin luonnollista olikin, ei hän siitä löytänyt neuvoja uuden koneensa rakentamiseen, vaan mitäpäs siitä! Täytyihän hänen kaikissa tapauksissa, voidakseen ruveta niin tärkeän kappaleen keksijäksi, omistaa perustiedot yleisessä koneenrakennusopissa. Se oli varmaa ja sen olivat herratkin Jeremiaalle sanoneet. Sen vuoksi luki Jeremias Jormanainen koneopin ulkoa. Ja kun hän oli sen oppinut kannesta kanteen, luuli hän ottaneensa tärkeän askeleen keksintönsä toteuttamiseksi.
Sitte rupesi hän miettimään uuden koneensa rakennussuunnitelmaa. Hän päätti rakentaa sen ainoastaan pienoiskoossa, niinkuin herrat olivat neuvoneet. Tottapahan sitte, kun hän sai itse aatteen kappaleen muotoon -- vaikkapa pienempäänkin -- sovitetuksi, tottapahan sitte oli aikaa tehdä se varsinaisessa "volyymissään", niinkuin Jeremias Jormanainen kappaleen ominaiskokoa tieteellisesti nimitti. Ja pakkokos hänen olikaan itse koskaan ruveta varsinaista työtätekevää masinaa rakentamaan ja siihen varojansa kuluttamaan. Sen saivat rakentaa rikkaat itse oikeissa mekaniikkiverstoissaan. Kunhan nyt Jeremias vaan noille typeräpäisille insinööreille näyttäisi mihin suuntaan tuo yksinkertainen kone oli rakennettava... Sillä niinhän ne herratkin olivat Jeremiasta neuvoneet...
Ja Jeremias Jormanainen, läkkiseppä kun oli, päätti tehdä tuon maailman kahdeksannen ihmeen läkkipellistä. Sillähän olivat kaikki ne ominaisuudet, mitkä tässä asiassa tarvittiin. Ensinnäkin oli sitä vallan helppo muodostella minkäkokoisiksi ja minkänäköisiksi esineiksi tahansa. Toiseksi oli se luonnoltansa keveää, ett'ei tarvinnut väsyä raskaita kappaleita nostellessa, ja -- kukas tiesi, jos se juuri köykäisyytensä tähden olikin vallan omiansa sellaisen koneen rakennusaineeksi, jonka tuli tyhjällä käydä. Sitä paitsi oli sillä erinomaisen kaunis väri, ulkonäkö, joka sekin puolestaan voisi, sitte valmista konetta näytellessä, saattaa herroja insinöörejä koneesen mieltymään. Ja vihdoin viimeksi oli läkkipellillä se viehättävä ominaisuus, joka Jeremias Jormanaiselle tällä kertaa oli kaikkein tärkein. Se oli erinomaisen halpaa hinnaltaan, eikä siis koneen rakennusaineissa tullut suurta vahinkoa, jos joku koneen osa -- taikkapa koko ensimäinen konekin -- menisi turmiolle ja olisi uudestaan tehtävä -- vaikka Jeremias Jormanainen oli niin vakuutettu onnistumisestaan, että itsekin nauroi tällaiselle ajatukselleen. Syntikö hänen lieneekin tuollaisen ajatuksen ihmisen päähän viskannut... No kaikkea sitä pitää tässä!
Näin kaikki asianhaarat pienimpiin yksityiskohtiinsa saakka ensin tarkoin punnittuansa ja tärkeimmät mietteensä muistoonkin -- vastaisen varalta -- kirjoitettuansa, ryhtyi Jeremias Jormanainen vihdoin itse rakennustyöhön. Hän leikkasi läkkipeltiä levy levyltä, otti tarkat mitat, teki hienoista hienoimmat juotokset, valmisti sylintereitä, mäntiä, rattaita, pyöriä, jopa vihdoin sai valmiiksi uuden uutukaisen tyhjyyden kattilankin, josta tuon näkymättömän, olemattoman voiman piti lähteä konetta käyttämään. Ja näin yksityiset koneenosat ensin erikseen valmistettuaan, liitti hän ne vihdoin yhdeksi ainoaksi perpetuum mobile'ksi, joka ulkonäöltään muistutti hyvin paljon tavallisia pienokaista -- paloruiskua.
Mutta... Nyt olisi epäilemättä ollut erittäin hyödyllistä, ett'ei tätä sanaa, eipä tällä sanalla merkittävää käsitettäkään, olisi maailmassa löytynyt. Sillä epäilemättä ja ainoastaan juuri tämän "mutta" sanan tai sillä sanalla merkittävän käsitteen olemassa olon tähden se Jeremias Jormanaisen uusi, kauniisti kiiltelevä perpetuum mobile ei ottanut käymään ruvetaksensa. Siinä se vaan seisoa törrötti kaikkine ihmeellisille värkkineen Jormanalan tuvan pitkällä pöydällä, eikä edes rakentajansa mielihyväksi kertaakaan pyörähtänyt, vaikka Jeremias Jormanainen kuinka olisi uskonut ja toivonut sitä.
Eikä se itsestään oppinut insinööri suinkaan ollut tarkastelematta ja tutkimatta syitä uuden koneensa käymättömyyteen. Hän tutki ja mittasi, mietti ja hikoili, käänteli ja pyöritteli sekä paranteli konetta senkin tuhannen tuhatta kertaa, vaan se ei tehnyt tehtäväänsä -- sanoi ken mitä tahansa -- se se tässä kumminkin pää-asia oli. Eikä ne oppineet insinööritkään, joilta Jeremias pulassaan neuvoja kysyi ja joille hän konettaan näytteli, kyenneet saamaan sitä liikkeelle. He vaan, konetta tutkittuansa, pudistivat paitansa, muhahtivat ja sanoivat: "No sepäs kumma ett'ei käy!"
Viimein, kun usko ja toivo eivät näyttäneet vähintäkään tässä tapauksessa Jeremias Jormanaista auttavan, otti hän sen aitan avaimen, jonka nurkkaan hän kaupungista tultuansa oli kätkenyt erään pölyisen melkein tyhjältä näyttäneen säkin. Hän meni verkalleen aittaan, kohotti säkin ylös nurkasta ja heilahdutti sitä. Ja Jeremiaan suu vetäysi autuaalliseen hymyyn, kun hän kuuli säkin sisästä iloisen loiskahduksen, ikään kuin hauki olisi pulskahtanut tyynessä heinikkolahdelmassa. Ja Jeremias Jormanainen avasi säkin suun...
Kotvasen aikaa viipyi Jeremias aitassa. Sitte tuli hän ulos, lukitsi oven ja vei avaimen paikoilleen tuvan ovensuunaulaan. Hän oli nyt kuin toinen mies. Ja kun hän aitassa käydessään oli tullut täydellisesti vakuutetuksi siitä, ett'eivät usko ja toivo voineet saattaa hänen uutta konettansa liikkeesen, turvautui hän tuohon kolmanteen tenhovoimaan, jonka sanottiin kaikki kärsivänkin. Hän rupesi rakastamaan tuota ihmeellistä pöydällä lepäävää olentoa... Ikäänkuin se olisi ollut erittäin suloinen, parhaallaan nuoruuden kukoistuksessa oleva neitonen, hyväili ja halaili hän sydämetöintä leikkikaluansa erittäin innokkaalla tavalla. Ja väliin tuuditteli hän sitä sylissänsä niinkuin vakaista lasta, hän lausui sille todellisia rakkauden sanoja, lauleli sille parhaita lempilaulujaan ja kylvetti sitä vilpittömän lemmen tulesta palavilla suukkosilla...
Kun tällaisesta, epäilemättä sangen hienosta kohtelutavasta ei kuitenkaan näkynyt lähtevän minkäänlaista "positiivista resultaattia" eli suoraa tulosta, pistäysi Jeremias vielä kerran aitassa. Ja sieltä takaisin tupaan tultuansa nöyrtyi vihdoin hänen paatunut sydämensä. Hän päätti kun päättikin rukoilemalla koettaa saada verrattoman kovasydämisen epäjumalansa mielen heltymään. Pian asetti sen korkealle nurkkahyllylle -- tuvan peränurkkaan, pitkän pöydän taakse, tietysti --, lankesi polvillensa sen eteen ja luki kaikkein kalleimmat rukoukset, jotka ulkoa muisti, saadaksensa "hänet" edes kerran, ainoan kerrankaan, liikahtamaan. Ja kun Jeremias, vanha mies kun oli, oli jo pisimmät rukoukset unohtanut, niin ettei niitä ulkoa muistanut, haki hän kammarista paksun mustakantisen virsikirjansa, ja luki sitte, silmälasit nenän latvalla, kaikki siinä löytyvät rukoukset alusta loppuun, sanaakaan pois jättämättä, vuodattaen katkeria katumuksen kyyneleitä läkkipeltisen neronsa tuotteen edessä ja tuon tuostakin kumartaen otsansa laattiaan asti, siten muka osoittaaksensa täydellisintä ja perinpohjaisinta kunnioitustaan ja kuuliaisuuttaan uppiniskaiselle onnensa haltijalle...
Mutta teki Jeremias Jormanainen vaikka mitä, nuoli vaikka pituutensa maata läkkitötterönsä edessä, ei se, luonnollisesti, voinut ruveta itsestänsä liikkumaan. Ja nähtyänsä näin kaikki pitkälliset, jopa väliin alentavaisetkin ponnistuksensa tyhjään raukeavan, suuttui Jeremias vihdoin eräänä päivänä. Hän koppasi läkkitötterön nurkkahyllyltä kouraansa ja paiskasi sen täydellä voimallaan tuvan laattiaan sekä poljeksi ja suhmuroi sitä siksi, ett'ei siitä jäänyt jälelle muuta kuin suuri muodoton läkkilevyläjä, jonka senkin Jeremias, kylliksi sille kiukkuansa osoitettuaan, viskasi ulos rikkatunkiolle.
Sitte tuli hän takaisin tupaan, istui penkille ja rupesi yksinänsä haastelemaan...
Ja emäntä-Liisa, joka Jeremiaan viime aikaisista käytöksistä, jo oli pahaa aavistanut, istui tuvan toisella penkillä selin Jeremiaasen, vuodattaen katkeria kyyneliä. Hän tiesi nyt, että hänen aviopuolisonsa ei ollut enää aina täydellä järjellä...