Part 4

Ja olipa tullut niinkuin mikä kirous Jeremiaan nerokkaimmille hankkeillekin. Läkkityö ei enää vedellyt läheskään niinkuin edesmenneinä vuosina, sillä mestareja sillä alalla alkoi kasvaa niinkuin sieniä maasta. Maanviljelys ei myöskään sanottavasti tuottanut, sillä pellot ja niityt olivat Eenokin koulu-aikana vähitellen rappeutuneet ja antoivat nyt kun ei ollut enää voimia niitä korjata, yhä niukemman tulon. Ja kun tähän päälle päätteeksi vähä väliä sattui -- joko karjan kulkutautien tai Jeremiaan typeryyden tähden kauppa-asioissa -- milloin suurempia milloin pienempiä vahinkoja, niin oli helppo arvata, millaisiksi olot Jormanalassa vähitellen muodostuivat.

Lapset, joista vanhimmat olivat tällä välin kuolleet vaan toisia sijaan syntynyt, kävelivät alastomina ja repaleissa kylmässä tuvassa äitinsä jälestä "puhdasta leipää" itkien (Jeremias Jormanainen koetti lopulla auttaa asioitansa perheellensä pettua syöttämälläkin), emäntä-Liisa oli tuon tuostakin vuoteen omana liian työn ja huonon ravinnon vaikutuksesta, eläinten jäännökset ammuivat navetoissa niukkaa olki-osaansa, jota sitäkin niille määrällä annettiin, ja Jeremias itse -- hän hiiviskeli lopulla harmaine hapsineen kuin aave, mitään virkkamatta, melkein tylsistyneenä.

Ei siis enää auttanut mikään, vaan vihdoinkin täytyi tulla loppu tällaiselle omituiselle yhdyselämälle.

Ja siihen tuli välttämätöin pakkokin.

IX.

Eräänä pilvisenä ja kylmän kolakkana heinäkuun päivänä, Eenokin jo lähes kolme vuotta pappina oltua, tuotiin Jormanalaan sana, että mitä välemmin sen parempi toimittaa pappilaan yksi tynnyri ruislestyjauhoja. Siellä, Eenokin iloisessa kodissa, ei juuri tiedetty -- taikka ei oltu tietävinään -- siitä puutteesta ja kurjuudesta, mikä Jormanalassa vallitsi. Mutta sitä paremmin se tunnettiin Jormanalassa itsessään, varsinkin nyt, kun talossa ei löytynyt taikinustakaan minkäänlaisia viljajauhoja, saati sitte rukiita lesettäväksi. Isäntä-Jeremias ei sattunut kartanolle ja sen vuoksi ilmoitti sanantuoja asiansa emäntä-Liisalle, joka sattui taas jalkeessa olemaan. Emäntä lupasi kertoa asian isännälle ja sanantuoja, joka ei joutanut isäntää odottamaan, meni matkaansa.

Mutta kohtapa saapui Jeremias Jormanainen tupaan ja emäntä-Liisa sanoi:

"Olipa hyvä, että niin väleen tulit, Jeremias, Minä olin juuri lähtemäisilläni sinua hakemaan".

"No mikäs se on hätänä?"

"Onpahan eräs sangen tärkeä asia, joka ei siedä enää hetkeäkään viivytystä".

"Kun se siinä vielä esipuheita pitää! -- Sano jo se asia".

"En tiedä sanonenko häntä aivan paikalla. Tullet lii'aksi hyvillesi ja sattunet ilosta kuolemaan, jos saat sen niin yht'äkkiä tietää. Sanovathan ne muutamat, että ihminen voipi ilostakin kuolla".

"Heitä jo verukkeesi! Saat olla huoletta ett'en minä kuole, vaikka ilmoittaisit uuden vapahtajan syntyneen taikka aarteen löytäneesi".

Ja Jeremias alkoi jo vilkastua. Hän luuli emäntäänsä todellakin nyt jonkun "hyvän sanoman saattajaksi".

"Ei se niin suuria asioita koske", Liisa, yhä kierrellen. "Se kuuluu vaan hiukan näihin jokapäiväisen leivän asioihin".

"Mitä? -- Onko kukaan luvannut jyviä tahi jauhoja?"

"Se asia ei koske toukojauhoja, eipä tavallisia ruisjauhojakaan, vaan siihen kuuluu lestyjauhot", -- virkkoi emäntä painavasti ja -- hymyili.

"Vai lestyjauhoja!... No Herra sitäkin armollista ihmistä siunatkoon, kun hän arvasi meidän suurimman puutteemme. -- Mutta olisihan meille välttäneet tavalliset ruisjauhotkin?"

"Eikös meillä enää ennestään ole tavallisiakaan ruisjauhoja?" -- kysyi emäntä-Liisa vuorostaan.

"Ei kourallistakaan, etkös sitä tiedä?"

"Entäs toukojauhoja?"

"Niitä vielä vähemmän".

"Mutta lieneehän noita rukiita edes muudan tynnyri purnun pohjalla?"

"No ei niin jyvääkään!"

"Niinpä kuule nyt!" -- lausui emäntä-Liisa, mennen Jeremiaan eteen ja lyöden etusormellansa tahtia joka sanaa sanoessaan. "Sinun pitää aivan paikalla lesettää vähintään yksi tynnyri hyviä rukiita, käyttää ne myllyssä ja viedä jauhot maisterilaan. Hyvä olisi, jos saisit jauhot sinne jo tänä iltana".

Jeremiasparka hämmästyi, vaan ei vielä täydelleen ymmärtänyt asian oikeata laitaa.

"Toivatkos ne rukiit tänne ja missä ne ovat?" -- kysyi hän vähän nyreyksissään, kun havaitsi pettyneensä äsköisissä toiveissaan.

"Ovatkos ne ennen milloin sieltä tuoneet rukiita tänne?" kysyi emäntä-Liisa vastaan.

"Eivätkös ne sitte tuoneetkaan rukiita? Mitäs rukiita minä sitte lesen?"

"No etkö jo ymmärrä, vai tapahtuuko tämä sinulle ensimäisen kerran. Sinun tulee panna omat rukiisi".

"Omat rukiini..."

Aviopuolisoiden keskustelu loppui tähän.

Jeremias Jormanainen istahti penkille ja huokasi. Sitte pääsi hänen suustansa kauhea kirouksen tulva:

"Voi nämä p..leen halvattavat!... Voi tuhannen tulimaiset!... Kaikki ovat helvetistä heitettyjä nylkyrejä, niin pappinsa kuin pippinsä!... Syödä ensin toinen puti puhtaaksi, kaluta sen luutkin, ja päälle päätteeksi pilkata vielä!... Voi teitä sanan saarnaajat ja Jumalan valtakunnan levittäjät maan päällä!... Te olette asetetut ohjaamaan ihmisiä ijankaikkiseen autuuteen, mutta ahneutenne ja nylkemisenne kautta saatatte te heidät pikemmin ajalliseen ja ijankaikkiseen kadotukseen!... Te saarnaatte ja pauhaatte sitä tavaraa vastaan, jota 'koi syö ja ruoste raiskaa', mutta itse te tätä samaa kirottua kalua kaikilla keinoin haluatte ja hankitte!... Sen syökärit!... Sen rosvot! Odottakaahan!... Aika tulee... aika tulee...!"

Ja Jeremias Jormanainen, joka tavallisesti oli niin sävyisä luonnoltaan, raivosi nyt kuin vimmattu. Hän pui nyrkkejänsä, puri hammasta, repi tukkaansa ja partaansa sekä tömisti jalkojansa, kunnes väsyneenä ja huohottaen retkahti penkille pitkälleen, johon hetken perästä nukahti.

Hetkisen levähdettyänsä nousi Jeremias Jormanainen ylös. Hän oli nyt näköjään kuin toinen mies. Levollisena, melkeinpä iloisella mielellä, puki hän puhtaammat vaatteet yllensä, valjasti hevoisensa ja ajoi kirkonkylään pappiveljensä luokse.

Ystävällisellä hymyllä otti veli Jeremiaan vastaan, käski istumaan, tarjosi tupakkaa ja alkoi niitä näitä jutella, jaaritella niinkuin ennenkin. Häntä tosin hiukan oudosti Jeremiaan nykyinen yksivakaisuus, joka näytti milt'ei juhlalliselta, mutta hän ei ollut siitä sen enempää tietävinään, taikka luuli sitä kolkon ilman vaikuttamaksi.

"Olipa hyvä. että niin väleen jauhot toit", -- lausui vihdoin pappi, -- "ne kuuluivat jo olleenkin aivan lopussa".

"Kyllä minä en nyt jauhoja tuomaan lähtenyt", -- vastasi Jeremias vakaasti.

"No miksikä et?" -- kysäsi pappi oudostuen.

"Siitä yksinkertaisesta syystä, ett'ei minulla ole kappaakaan eloa kotonani. Enkä minä, sitä paitsi, enää koskaan mitään tänne tuo".

"Vai et koskaan tuo mitään!... Olethan hulluksi tullut?"

"Kenties, mutta se on nälän ja pettuleivän vaikutuksesta, jos niinkin olisi käynyt". -- vastasi Jeremias, katsoen kiinteästi pappi-veljen silmiin.

"Minkätähden sinä olet pettuleipää syönyt? Eihän nyt ole hallavuosia ollut moneen Herran aikaan".

"Kun minulla ei ole muuta".

"Mihinkäs sinä ne viljat panet, jotka kontu antaa?"

"Vielä hän kysyy! Suurin osa niistä on vedetty tänne milloin missäkin muodossa ja loput ovat menneet työmiesten palkoista. En luule tänäkään vuotena kovin monta taikinaa konnun tuloista meillä paistetun, läkkityöllä olen petun sekaan suuruksia silloin tällöin saanut".

"Se on valhetta... kerrassaan mahdotointa!" -- huudahti pappi punastuen ja alkoi astuskella kammarinsa lattialla. Oliko se omatunto, joka syytti hänen tehneen vääryyttä veljelleen, vai oliko se kenties vihan puna, joka hänen jokseenkin pulleita poskipäitänsä tällä kertaa kaunisteli -- sen tunsi ainoastaan hän itse.

Nyt seurasi hetken äänettömyys, jota eivät muut häirinneet kuin komean seinäkellon määränperäinen naksutus ja pappi-veljen epätasaiset askeleet. Vihdoin istausi pappi virkapöytänsä edessä olevaan nojatuoliin. Jeremias istui oven suussa muulla karmituolilla.

"Sitte meidän täytyy tehdä ero pereesen", lausui pappi, silmäillen pöydällä levällään olevia "Helsingfors Dagblad'ia".

"Niin, sitä vartenhan minäkin nyt tulin", -- virkkoi siihen Jeremias, tähystellen hattunsa sisään ja sen päälakea kämmenellään silitellen.

"Oletkos miettinyt, millä tavalla me eroaisimme?" -- kysyi pappi, jolta puhe ei tahtonut nyt ottaa oikein sujuaksensa.

"Minä luulen, ett'ei mikään ole helpompi tehdä kuin meidän ero", -- lausui Jeremias. "Siinä ei pitäisi olla minkäänlaista jaksimista. Minä suostun yksin vastaamaan kaikista veloistani, enkä ai'o penniäkään vaatia sinulta niistä rahoista, joita sinulle ylioppilaana ollessasi annoin. Jätänpä vielä ilman vähintäkään palkkiota sinulle kaikki ne elot ja muut tavarat, jotka viimeisten puolen kolmatta vuoden ajalla olen sinulle antanut, kun sinä puolestasi annat minulle kuitatun kauppakirjan tilaosastasi ja -- tynnyrin rukiita lapsilleni petun sekaan että tästä uutiseen pääsisi".

"Aivan niin! Johan minä sen arvasin, että sinä näillä kirjoillasi ja nälkävalehduksillasi tahtoisit saattaa minut osattomaksi isäni perinnöstä. Mutta ei se ole niin helposti sinun näpissäsi!"

Ja maisteri näytti ankarasti suuttuneelta. Hän nousi ylös ja rätkäsi kädessään olleen lyyjykynän kirjoituspöydälle niin että kynä katkesi.

Mutta tämä viha oli teeskennelty. Sen tarkoituksena oli ainoastaan hämmästyttää Jeremias-veljeä ja tehdä tämä kykenemättömäksi suuttumaan.

"No no!" -- lausui Jeremias asetellen. "Eihän tässä sentähden suuttua tarvitse. Keskustellaan ja selvitetään asiat sovinnossa. Muistathan mitä isämme kuolinvuoteellaan..."

Vaan maisteri ei ollut kuulevinaankaan Jeremiaan puhetta. Hän keskeytti hänet ja jatkoi kiivastuneena:

"Mutta kun sinä aina näyt tahtovan sortaa ja pettää veljeäsi jokaisessa asiassa, vaikka tiedät Jumalan sanovan: 'Älköön kukaan sortako eli pettäkö veljeänsä jossakussa', niin tuleehan tuota joskus tuskaantumaankin".

Tästä ankaran papillisesta Jumalan sanan selityksestä tuli Jeremiasparka niin hämillensä, että jo itsekin alkoi uskoa "sortaneensa ja pettäneensä veljeänsä".

"Elähän tuossa nyt kuitenkaan liiaksi tuskaudu, sillä eihän tässä ainakaan vielä ole mitään vääryyttä sinulle tehty. Jos minä olen väärässä, niin oikaise minua, sitä vartenhan sinä pappi oletkin. Ainahan me ymmärtämättömät talonpojat tarvitsemme opettajain neuvoja ja varoituksia".

Näin puheli nyt sama Jeremias Jormanainen, joka samana päivänä aamupuolella oli niin ankarasti kironnut kaikkia pappeja!

"No, jos haastat niin haasta ihmisiksi ja tehdään välit kohtuullisiksi. -- Vai luuletko todellakin, että minä sinun osaasi tahtoisin?" -- jatkoi pastori nähtävästi rauhoittuneempana.

"Tehdään vaan niinkuin hyvä tulee. Vaan kun minun esitykseni tuntui sinusta niin pahalta käyvän, niin esittele nyt sinä vuorostasi. Saadaan sitte nähdä, tahdonko minä pettää veljeäni 'jossakussakaan' asiassa", -- sanoi Jeremias.

Kun siis maisteri näin oli valmistanut veljensä kuulemaan hänen kohtuullisia ehtojansa, lausui hän:

"No, jos tahdot tyynesti kuunnella minun ehdoitustani ja sitä myöskin järkevästi punnita, niin saatanhan minä mielipiteeni ilmaista. Mutta päältä puhe, ett'et saa antautua minkään yksityisen etusi katsomiseen etkä minkään järjettömän ja vanhan aikuisen ennakkoluulon valtaan, vaan sinun tulee punnita asia selvän lain ja puhtaan Jumalan sanan kannalta".

"Kyllä, kyllä koetan tehdä niinkuin neuvot", -- myönsi Jeremias ristissäkäsin.

"Minulla on oikeastaan kolmekin ehdoitusta, jotka kaikki tarkoittavat paljoa enemmin sinun hyötysi katsomista kuin minun oman etuni kannalta olisi suotavaakaan", jatkoi maisteri ottaen kasvoillensa oikean papillisen miinin. "Ensimäinen näistä ehdoituksista, joka epäilemättä olisi sekä sinulle että minulle paras, on se, että jakaisimme isältä perityn tilan kahtia, velat kahtia, vaan sinä saisit -- huomaa erittäin tämä kohta -- sinä saisit yksinäsi pitää kaiken siellä kotona löytyvän irtaimen tavaran ilman mitään palkintoa minulle".

Jeremiasta muhautti tämä aulius irtaimen tavaran suhteen, sillä hän tiesi, minkä verran sitä oli. Hän pysyi kuitenkin ääneti ja pappi jatkoi:

"Mutta jos et tähän tyytyisi, mikä kuitenkin niinkuin jo mainitsin, olisi meille molemmille edullisinta, niin on minulla vielä pari ehdoitusta. Jos sinä tahdot yksin omaksesi koko tilan velkoineen, irtaimineen ja kaikkineen, niin vaadin minä sinulta ainoastaan... ainoastaan puoli neljättä tuhatta markkaa, jota vastoin, jos sinä suostut lähtemään konnulta pois ja jättämään sen kokonaan minun vapaaseen hallintooni, minä maksan sinulle täydelleen viisituhatta markkaa. Tässäkin tapauksessa saat sinä vielä lisäksi pitää tilalla löytyvän irtaimiston, vaan tulisit itse maksaa nykyiset velkasi. Ja jos tarkastetaan asiaa tämän viimeisenkin ehdoitukseni kannalta, huomataan helposti, kuinka paljoa paremmat ehdot minä sinulle tarjoan kuin itselleni vaadin. Itsehän olet sanonut, että entiset velkasi ovat tuossa tuhannen markan seudussa ja minä kuitenkin antaisin sinulle, paitsi irtaimistoa, kokonaista puoltatoista tuhatta enemmän kuin sinun vaatisin itselleni maksamaan, jos sinä koko tilan ottaisit, -- Niin siinä nyt ovat minun ehtoni, ja jos ken uskaltaa sanoa, että ne eivät ole sekä kohtuuden, oikeuden että Jumalan sanan mukaiset, niin... niin hän valehtelee. -- Sanoppas nyt, mitä niistä arvelet?"

Jeremias Jormanainen ei vastannut mitään. Hän istui ääneti ja tarkasteli lakkinsa päälakea. Vihdoin löysi hän siitä pienoisen nukan höytyvän. Hän otti sen näppiinsä ja pudotti lattialle. Sitte rupesi hän pyörittämään lakkia kiivaasti. Hän pyöritti sitä, pyöritti yhä huimaavaa vauhtia...

"No, mitäs mietit mies?" -- kysyi pappi leikillisesti.

Jeremias Jormanainen keskeytti äkkiä lakkinsa pyörityksen.

"Mihinkäs lukuun se pannaan se isävainajan lupaus?" -- kysyi hän lakeen tirkistellen.

"Johan minä sinulle sanoin", selitti maisteri, -- "että sinä et saa, jos mieli sovinnossa erota, antautua järjettömien ennakkoluulojen valtaan. Sillä niinkuin itse muistat, oli isämme tuota määräystä tehdessään jo kuoleman kamppauksessa ja siis kykenemätöin asioita oikein ajattelemaan. Ja tätä paitsi sanoo Jumala pyhässä sanassansa katkismuksessa, että jos vanhempamme käskevät meitä varastamaan taikka muuta vääryyttä tekemään, emme silloin ole velvolliset heitä tottelemaan. Ja että tuo isämme mainitussa tilassa tekemä määräys ei ollut ainoastaan kokonaan väärä ja kohtuutoin, vaan myöskin melkein suora kehoitus sinulle varastamiseen, se on veljesi omaisuuden vääryydellä omistamiseen, siitä ei voi olla muuta kuin yksi ajatus. Sillä ajatellaanpas, että isämme tuossa kuoleman hetkellänsä olisi testamentannut koko omaisuutensa minulle ja jättänyt sinut osattomaksi, olisiko sellainen määräys ollut oikea ja luulisitko minun sitä edes yrittävänkään noudattamaan? -- Kaukana siitä! Olisihan minulla toki Jumala ja omatunto, jotka kieltäisivät sellaista, suoraan sanoen, varastamista harjoittamasta. Ja kun olen pappi niinkuin olenkin, ei minulla ole ainoastaan oikeus, vaan jopa ankara velvollisuuskin, estää sanankuulijoitani, vaikkapa ne olisivat lihallisia veljiänikin, tällaista hirmuista syntiä tekemästä".

Kun Jeremias Jormanainen oli kuullut loppuun tämän esityksen, oli hän kerrassaan vakuutettu siitä, että hänen isänsä tekemä testamentti oli sekä väärä että jumalatoin, ja että hän, sitä noudattaen, ei tulisi ainoastaan varkauteen, vaan kaikkiin muihinkin suuriin synteihin vikapääksi.

"Niinkös se tämä asia onkin Jumalan sanan valossa ymmärrettävä?" -- kysyi hän, silmäillen herttaisesti, jopa ihailemalla, jaloa papillista veljeänsä, joka tällä keinoin oli estänyt hänet äärettömän suureen syntiin lankeamasta.

"Niin. Ja paitsi kaikkea tätä, ei isällämme ollut vähintäkään valtaa tehdä minkäänlaista määräystä äitivainajamme jälkeen jättämästä omaisuudesta".

"Se vielä lisäksi!... No, koska asiat niin ovat, niin minä nöyrimmästi kiitän sinua, rakas veli, siitä hyvästä, että estit minua suurta syntiä tekemästä. Herran tiet ovat ihmeelliset... Se on tutkisteltava asia! Jumalan sanaa eivät ymmärrä muut, kuin ne, jotka Jumalan hengen ovat..."

Ja Jeremias Jormanainen innostui: Hän pani kätensä ristiin, korotti ne taivaasen päin sekä rupesi julistamaan ja rohventeeraamaan... Ja jos hänen papillinen sekä maltillisempi veljensä ei olisi estänyt häntä, olisi hän innostuksessaan langennut maahan ja rukoillut tätä... Ja tässä innostuksensa kiihkossa unhotti Jeremiasparka heidän isänsä kuoleman tilaisuudesta sen ainoan tapauksen, jonka papilliselle veljelle olisi pitänyt olla kaikkein sitovin, unhotti sen kalliin valanteon, jolla veli oli sitoutunut luovuttamaan hänelle koko isävainajan perinnön. Tämä unhotus oli epäilemättä sangen hyödyllinen papille, sillä hänelle olisi -- luultavasti -- käynyt erittäin vaikeaksi näyttää valan arvottomuutta -- varsinkin Jumalan sanan perustuksella.

Koettamattakaan estää heikkko-ymmärryksistä veljeänsä, salli pappi tämän rauhassa purkaa tunteitansa ja noudattaa sydäntänsä mielin määrin.

Vihdoin rauhoittui Jeremias ja lopetti ylevät "kanssapuheensa". Hän istuutui hikisenä tuolillensa ja -- pani tupakan. Ja veljekset polttelivat sitte jonkun aikaa ääneti, pappi "havannaa'nsa", Jeremias "Bruna primaa'nsa".

Vaan tällä äänettömyyden ajalla mietti pappi, miten hän oli tehnyt suuren tuhmuuden luvatessaan veljelleen, jos tämä jättäisi hänelle koko isän perinnön, viisituhatta markkaa. Olihan se liika paljon, varsinkin kun tila nyt oli niin rappiolle joutunut ja kun maatilain hinnat ylimalkaan olivat laskeutumaan päin. Neljässä tuhannessa olisi ollut kypimät kyllä, jopa liiaksikin... Jäisihän siitä veljelle velkainsa maksettua vielä kolmen tuhannen ryntäille... No kaikeksi sen ihmisen tuhmentaakin kun rupeaa!... Ja taiposen tahallaan!... Mutta elähän huoli! Onhan vielä mahdollisuus yllyttää veljeä tämän ehdoituksen hylkäämiseen. Hyljätköön tämän ja hyväksyköön jomman kumman toisista. Parasta olisi, jos veli rupeaisi maksamaan tuon puolineljättä tuhatta, Pitääpään kiihoitella veljen rakkautta isän perintöön... Sillä keinoin sen välemmin saisi.

Nämä pastorin mietteet ja punnitsemiset olivat kuitenkin turhaa vaivannäköä. Sillä ken Jeremias Jormanaisen tunsi, hän sai olla varmasti vakuutettu siitä, että Jeremias Jormanainen ei lähtisi isänsä perinnöltä, vaikka veli tarjoaisi kymmentä tuhatta -- ei ennenkuin pakosta. Päinvastoin olisi Jeremias nyt ollut valmis lupaamaan veljelle kuinka paljoa tahansa hänen osuudestansa.

Maisteri lopetti äänettömyyden.

"No joko olet miettinyt, minkä ehdoitukseni hyväksyt?" -- kysyi hän varovasti.

"Keskimäisen".

Maisteri hämmästyi ilosta tämän lakoonilaisen vastauksen kuultuansa.

"Ja sitoudut siis maksamaan minulle kolmetuhatta viisisataa markkaa kuuden prosentin vuotuisella korolla?" -- jatkoi maisteri.

"Sitoudun. -- Pyydän kuitenkin, ett'et muutamiin vuosiin päävelkaa perisi".

"Hooh, veikkonen! Vai minäkö paikalla rupeaisin sinulta perimään! Johan nyt jotakin! Ei sillä, velikulta, kiirettä ole varsinkaan viiteen vuoteen, kunhan vaan korot suoritat. Niin, saatanpa odottaa vaikka pitempäänkin. -- Kas niin! Tällä tavallahan veljesten pitää aina sopia välinsä Siitä on ilo ihmisille ja kunnia Jumalalle... Mutta kuulinhan että olet elon puutteessa. Niinkö todellakin on asia? Noo, siinä tapauksessa saat paikalla mennä kaupungista hakemaan kulin jauhoja. Tuossa on viisikolmatta markkaa rahaa... Ja jos vielä ennen uutista tarvitset jauhoja, niin käy vaan täällä. Kyllä minä rahaa annan. Olethan sinä minun ainoa lihallinen veljeni..."

Näin puheli maisteri ihastuksissaan siitä, kun veli oli ilman vähintäkään viekoittelemista hyväksynyt juuri sen hänen ehdoituksistaan, joka hänelle oli edullisin. Nyt oli maisterin vuoro purkaa veljellistä sydäntänsä, ja vähältäpä oli, ett'ei hän, veljellisen rakkauden innostuksessaan, langennut tuolle tyhmälle talonpojalle kaulaan ja suudellut häntä... Niin, se oli vähältä tapahtua, ja sen sai ainoastaan oppineen veljen papillinen sivistys tällä kertaa estetyksi...

Ja veljekset erosivat sinä päivänä rakkaampina ja sovinnollisemmalla mielellä kuin koskaan ennen.

Seuraavana päivänä tehtiin kauppakirjat ja -- velkakirja.

X.

Huikeasti huuhtoo jäämeren jäinen vihuri Lapin tunturin autioita lakeuksia ja pölyävä pakkaisen lumi tuprahtelee sen vaikutuksesta tuon tuostakin korkealle ilmaan, muodostellen mitä erinäköisimpiä nietoksia mäen törmiin ja epätasaisiin maalipaikkoihin. Sen vuoksi näyttää koko seutu, tähtien ja revontulten välkkyvässä valossa, omituisen viehättävältä, vaikkapa kuolleelta ja kylmältä. Vihurin yksitoikkoiseen vinkumiseen yhtyy vähä väliä uliseva ääni, joka, ollen muutoin yö-aikoina ainoana elämän merkkinä näillä "Lapin raukoilla rajoilla", vaikuttaa omituisen virkistävällä tavalla sekä niihin harvoihin matkustajiin, jotka näiden seutujen kautta silloin tällöin meren rannalle pyrkivät, että heidän vartavasten tällaisia oloja ja matkustuksia varten luotuun vetojuhtaansa. Mutta jos tämä väräjävä ulinan ääni alkaa kuulua liian usein ja liian läheltä haarasarristen hevoistensa kanssa samankarvaisia matkustajia, silloin muuttuu terveellinen virkistys verrattomaksi kauhistukseksi, sillä asiantuntijat vakuuttavat, että nälkäisten susien suussa maistuu peuran-nahkoihin puetun ihmisen liha ja veri milt'ei makeammalta kuin samannahkaisen eläimen. Ja silloin... silloin on kiire päästä lähimmälle ihmis-asutukselle, sillä laajan Lapin lukuisien susilaumojen kanssa ei tehne parilaankaan urheilijain mieli ruveta ottelemaan varsinkaan yksinään ja -- yöllä.

Sellaisella ilmalla ja yhtäläisissä oloissa kulki kaksi matkustajaa pitkin Lapin tunturia kaakkoista kohden. Eillimäisellä heistä oli pienoinen pulkka ja sen eteen yksi peura valjastettu, jota vastoin jälkimmäisen ajajan jalaspulkkaa veti kaksi aimo ajojuhtaa. Ja muutoinkin näkyi selvästi, että edellä ajaja oli halvempi-arvoinen mies kuin jälestä tulija -- vaikka reippaampi ja osavampi porolla ajaja --, sillä hänen peuran-nahkanpukunsa oli kulunut ja yksinkertainen ja hänen ajokalunsa sekä pulkkapeitteensä tavallista laatua. Jälkimmäisessä pulkassa ajaja näytti sitä vastoin kerrassaan lappalaisruhtinaalta. Hänen uusi komea peskinsä oli varustettu kaikilla sellaiseen pukuun kuuluvilla koristuksilla, punaisilla nauhoilla ja kiiltävillä napeilla, ja hänen valjaansa sekä karhun-nahkaiset pulkkapeitteensä loistavine koristuksineen todistivat, että ajaja oli joku tavallista lappalaista korkeampi olento. Ja koska edellisessä pulkassa ajaja tuon tuostakin nosteli päätänsä ikäänkuin tähtiä tarkastellen sekä katseli puolelle ja toiselle mitä tarkimmalla huolella aina vähä väliä silmäten jälestä tulevaa pulkkaa, havaitsi helposti, että hän oli saattajana eli lietsarina perästä ajavalla rikkaalla miehellä.

"Hoi Aslak! Vieläkö on monta penikulmaa perille?" -- huusi jälellä ajaja eräässä vastamäessä, jossa peurat juoksunsa hiljensivät.

"En oikein muista, kun en ole kuuteen vuoteen tätä matkaa kulkenut, vaan luulen vielä olevan varsinkin kolme penikulmaa pappilaan", -- vastasi puhuteltu.

"Kolme peninkulmaa!... Ihanhan nämä matkat täällä Lapissa ovat mittaamattomat, sillä viime pysähdyspaikassa sanottiin kirkolle olevan ainoastaan viisi peninkulmaa ja nyt olemme sitä ajaneet jo varsinkin kuusi, mutta yhä vielä on kolme jälellä".

Nämä viimemainitut sanat lausui pastori Eenokki Jöransson -- sillä hän se oli tuo jälellä ajaja -- enemmän itsekseen kuin matkakumppalilleen.