Part 3

"Mutta olisihan se ensin saatava päältä pois", -- äänsi maisteri nyt jo jotenkin tuskastuneena näin epäkohteliaasta vastaanotosta.

"Ai tosiaankin!... Minä kun en jo ennen älynnyt..."

Ja vihdoinkin töytäsi Jeremias veljeltänsä turkkia riisumaan.

Kun siinä sitte viimeinkin oli saatu lii'at vaatteet maisterin yltä karsituksi, päällyskengät lankkikenkien päältä pois vedetyksi ja silmälasit huurusta nenäliinalla puhdistetuksi sekä paikoilleen asetetuksi, otti maisteri kauniisti hatun vasempaan kainaloonsa, kumarsi kohteliaasti emäntä-Liisan edessä ja ojensi mitä suloisimmasti hymyillen tälle kätensä.

"No, mihinkäs nyt näin väleen?" -- kysyä tokaisi tämä, luullen typeryydessään maisterin aikovan poislähtöä.

"Ei mihinkään, vaan saan kunnian ilmoittaa, että nyt olen tilaisuudessa tervehdysvelvollisuuttani suorittamaan", -- lausui maisteri puhdasrotuisen kavaljeerin liukkaalla tavalla.

"Sitäkös se vaan olikin! Minä jo tottaakseni aloin luulla maisterin poislähtevän", -- nauroi emäntä-Liisa yksinkertaisella tavallaan ja sutkasi käsihankonsa niin tuntuvalla tavalla lankonsa hienon peukalon ja kämmenen väliin, että tämä oli päästää huudahduksen. Mutta tällä kertaa pidätti hän luontonsa ja kärsi kipuansa sileäksi ajelluita huuliansa pureskellen. Kylläpähän vielä tuli aikaa opettaa veljen vaimolle sievempiä tervehdystapoja...

Saatiin siinä vihdoinkin tervehdysseremoniat suoritetuksi, kuulumiset kysytyksi, niin jopas Jeremias kysäsee veljeltänsä:

"No jokos sinut nyt vihittiin?"

"Juu-u!" -- vastasi nuori maisteri yksitoikkoisesti, pisti kädet housujensa taskuihin ja alkoi pasteerailla kammarin lattialla. Äkkiä veti hän kiiltävän kotelon uusimuotisen kaftaaninsa takataskusta ja sytytti paperossin.

Näin yksitoikkoinen keskustelu tuntui käyvän tukalaksi Jeremiaasta. Hän päätti siis, vaikka tosin omalla moukalla tavallaan, saada sitä vilkkaammaksi ja kysäsi taas:

"No pidettiinkös häät tahi edes tavalliset nostokannut?"

"Pidettiin ja oikein fiinit. Niissä oli läsnä kaikki Kuopion papit piispasta lähtien. Ja siinä oli silloin enemmänkin rymäkkätä, sillä samalla pidettiin minulle uudet ristiäisetkin".

"Ristiäiset! No vie nyt sen tasakäpälä! Käännyitkö sinä venäjän uskoon, vai ristittiinkö sinut turkkilaiseksi?"

"Hihihii!" nauroi nuori maisteri veljensä omituiselle kysymykselle. "En kääntynyt mihinkään vieraasen uskoon, vaan minä otin uuden sukunimen, kun entinen nimeni oli niin ruma ja -- talonpoikainen".

"Talonpoikainen!" -- toisti Jeremias hämillänsä "No mikä se sinun uusi sukunimesi sitte olisi?"

"Jöransson!" -- lausui Eenokki ylpeästi.

"Härän son...!" -- kertoi talonpoikainen veli mietiskellen. "Etköön jättänyt yhtä tavausta nimen lopusta lausumatta?"

Mutta oppinut veli vaan nauroi Jeremiaan kieltämättä epähienolle nimen väännökselle. Hän ei viisaanakaan käsittänyt siinä löytyvää halveksivaa pistopuhetta, vaan luuli väännöksen syntyneen yksinkertaisesti siitä, ett'ei Jeremiaan kieli kääntynyt hänen uutta nimeänsä oikein ääntämään.

"Koetappas lausua minun jälestäni: Jöransson!" -- opetti maisteri nähtävästi tyhmää veljeänsä.

"Härän son...ni!" -- matki Jeremias niin että kammarin seinät kajahtelivat. Hän pani erityisen painon viimeiselle tavulle ikäänkuin huomauttaakseen, että sen sijassa voisi olla eräs toinenkin.

"Hihihihii!" -- nauroi maisteri. "Voi kuin sinä olet kankeakielinen! Vaan niinhän se on: Vanhasta ei tule konkaria".

"Härän sonni! Sepä lystiä!" -- kertoi Jeremias hyvillään uudesta sanan sutkauksestaan. "Vaan kun minä, vaikka olen sinun sekä lihallinen että hengellinen veljesi, en saanut olla siellä Kuopiossa sinua papiksi ja Härän sonniksi nostamassa, niin täytän sen tehtäväni nyt ja tässä paikassa".

Ja maisterin suureksi hämmästykseksi ryntäsi talonpoikainen veli hänen kimppuunsa, tarttui hänen kaikkein papillisimpiin haarukoihinsa ja nosti häntä monta monituista kertaa ylös lattiasta tavalla sellaisella, että hänen otsalle kammattu tukkansa liehui kuin parhaan pekunan otsajouhet tulisimmassa juoksun kiihakassa ja että hänen Kuopiossa otetuista nostokannuista vielä hellältä tuntuva takaraivonsa oli paukahtaa matalan kammarin mustuneesen lakeen. Eikä hän, Jeremias, vähintäkään huolinut hienon herran kimpuilemisista, vaan teki tehtäväänsä kunnes väsyi, yhä tuon tuostakin huudahdellen:

"Ylyys!... ylyys!"

Vihdoin pääsi maisteri kuitenkin kahdelle jalalle. Hän ei ollut laisinkaan tyytyväinen tällaiseen "raakaan" kohteluun, jonka tähden hän pukuansa ja tukkaansa järjestellen ärjäsi:

"Huuti, tolvana!... Vai sillä tavalla sinä tulet parempain ihmisten kanssa vehtaamaan... Vaan se panekin, Jeremias, mieleesi, että minä, vaikka olenkin veljesi, olen kuitenkin nyt pappi, ja sinun tulee papin läsnäollessa ja hänen kanssansa toisella tavalla käyttäytyä".

Tällaisen puheen nyt jo ymmärtää tuhmempikin, sen käsittää vaikka talonpoikakin olisi. Ja sentähden jäikin Jeremias, nämä sanat veljensä suusta kuultuansa, suu auki seista hojottamaan, kunnes vihdoin meni tuolille istumaan, lausuen:

"Hm!... Ja kun minä poloinen luulin, että se on veli!"

Emäntä-Liisa, joka puoliksi typerryksissään puoliksi hämmästyksissään äsköisestä miesten käytöksestä, oli sitä koko ajan ääneti katsellut, puuttui nyt vihdoin puheesen:

"Ähä! Saitkos nyt Jeremias! Jokos alat ymmärtää, että veljesi on pappi?"

"Kyllä... kyllä nyt jo ymmärrän!"

"Niin, niin se näkyy olevan tässä maailmassa, että 'ystävist' äl' ihastu, veljein väli rikkaantuu'", -- huokasi emäntä ja meni ruoan puuhaan.

Veljekset jäivät kammariin ääneti istumaan, jota äänettömyyttä tuon tuostakin keskeyttivät ainoastaan Jeremias Jormanaisen määränperäiset huokaukset hänen tuossa uunin luona tuolilla pää käsien nojassa istuessaan.

Elämä Jormanalassa alkoi tuona Joulun-aattona tuntua jokseenkin tukalalta...

Vihdoin oli emäntä-Liisa saanut ruo'an pöytään ja kävi siitä asiasta kuiskaamassa miehensä korvaan.

"Lähdetäänpäs ottamaan leipää", -- lausui Jeremias nousten.

Maisteri totteli ääneti kehoitusta ja veljekset astuivat isoon tupaan, jonka pitkän pöydän yläpäähän "vieras" asetettiin istumaan.

VII.

Kun lapset näkivät komean mustan herran pirttiin tulevan, juoksivat he kukin nurkkaansa, piiloutuen miten parhaiten osasivat. He kun tuiki harvoin olivat herrasvieraita kotonansa nähneet, pelkäsivät nytkin setäänsä ikäänkuin pahempaakin otusta. Ainoastaan Taavetti, Jeremiaan vanhin poika, joka jo kävi kansakoulua, rohkastui sen verran, että isänsä kehoituksesta astui esiin ja antoi ujostellen vieraalle kättä.

"Vai tämä se on sinun vanhin poikasi. Mikäs sen nimi taas olikaan?... Taavetti... Niin, Taavetti... Noo, johan se Taavetti alkaa olla kokonainen mies... Terve, terve!... Vaan etpäs sinä ole oppinut vielä kumartamaan vieraille kättä antaissasi... No koetappas nyt!... Kas niin, kyllä sinusta vielä mies tulee".

Näin puheli nuori maisteri veljensä pojalle, jonka jälkeen käytiin ruokaan käsiksi. Ja siinähän se meni tuo ruokakin, vaikk'ei ollutkaan mitään hienoja laitoksia. Uunipaistia vaan ja ohraryynivelliä sekä jälkiruoaksi äsken uunista otetuita ryynimakkaroita. Vaan eihän sitä herrasruokaa osannut toivoakaan talonpoikaisen veljen kotona. Täytyi syödä, mitä sattui saamaan. Ja olihan tuo lystiäkin joskus syödä ihka talonpojiksi...

Syödessä ei paljon sanoja vaihdeltu, vaikka maisteri; havaiten taannoin lii'an jyrkästi menetelleensä, nyt puhui paljon ja koetti tuon tuostakin saada Jeremiasta puhelemaan. Mutta tämä ei tahtonut onnistua siitä syystä, että nuo maisterin leikkipuheet eivät olleet niinkään viatointa laatua, vaan koskivat milloin talonpoikaista ruokaa, milloin Jeremiaan kömpelyyttä ruoka-aseiden käytännössä j.n.e., kuitenkin aina niin, että niistä selvästi kuvasti yleinen talonpoikaisen rahvaan pilkkaaminen ja halveksiminen.

Syötyänsä menivät veljekset jälleen kammariin ja vähitellen haihtui Jeremias Jormanaisesta hänen taannoinen jöräkyytensä -- lieneekö se sitte tapahtunut maisteriveljen liukkaiden puheiden vuoksi vai runsaan ja ravitsevan ateriani vaikutuksesta. He alkoivat nyt puhella niistä näistä Jeremiaan talouden asioista, hänen läkkityöstänsä, veloistansa y.m., kunnes maisteri vihdoin lausui:

"Mutta ethän sinä vielä ole kysynyt sitäkään, mihinkä minä papiksi tulen".

"Se, totta tosiaan, on tässä muussa hötäkässä kokonaan mielestäni mennyt. Mutta kysymmä häntä nyt? 'No tähän pitäjääsen, juuri teidän ukko-rovastin apulaiseksi minut määrättiin'."

"Hm, vai niin", -- vastasi Jeremias mietiskellen, "Mutta tokkos olet sitä ajatellut, 'ett'ei kukaan ole prohveetta isäinsä maalla?'"

"Hja! Mitä vielä! Kyllä minä osaan kotipitäjääni akkoja itkettää ja ukkoja uneen saarnata niin hyvin kuin muualtakin tulleet papit", -- lausui maisteri ja alkoi astuskella reippaasti kammarin lattialla paperossia poltellen.

Hetken äänettömyyden perästä sanoi Jeremias:

"Vielähän ne meidänkin välit ovat sepimättä ja sinulta tila-osasi kauppakirja saamatta. Eiköhän noita asioita tässä pyhinä selvitellä? -- Siitä, minkä jäät minulle velkaa, saattaisit selvyyden vuoksi antaa velkakirjan, vaikka eihän sillä sentähden perimyksellä kiirettä olisi".

"Mitä?... Minä velassa sinulle?" -- huudahti vasta vihitty pappi.

"Niin, tottakaiketi, sillä tiedäthän itse, että olen hankkinut sinulle rahat Helsingissäkin olo-aikanasi, vaikka isän määräys oli ainoastaan Kuopion koulu läpi käyttää". -- vastasi Jeremias vakavasti. Hän ei huomannut sitä tummaa katsetta, jonka maisteri häneen loi.

Ainoastaan vaivoin sai nuori Hengen mies estetyksi suomalaisen kirouksen suustansa ulos tulemasta, vaan lausui alahuultansa ankarasti purren:

"Mirabile dictu!"

"Mitäs kieltä se oli?" -- kysyi Jeremias ystävällisesti.

"Olipahan vaan", -- vastasi maisteri yhä luontoansa asetellen.

"Ja mitä se suomeksi merkitsee?"

"Ei se muuta merkitse kuin: 'Herra siunatkoon meitä'", -- vastasi nuori totuuden saarnaaja ja nauroi imelästi sukkelalle selitykselleen.

"Mutta mitäs tuumaat ehdoituksestani?" -- kysäsi Jeremias taannoista puhetta jatkaen.

"Ehditäänhän me ainakin niistä haastella", -- vastasi maisteri, joka nyt oli saanut entisen levollisuutensa. "Vaan eiköhän olisikin parasta, että jatkettaisiin yhä yhtä tuumaa, eli että minä tienaisin rahaa, joilla sitte maksettaisiin yhtenä sinun velkasi, ja että minä ottaisin täältä kotoa mitä ruoka-aineita ja maantavaraa tarvitsen. Sillä keinoin päästään välemmin asioista ja parannetaan maata, että sitte varsinaisessa erossa olisi enemmän jakamista".

"Jakamistako?... Mitä jakamista tässä sinulla on?" -- kysyi Jeremias säikähtäen.

"No no!" -- rauhoitti hengen mies. "Ei se sentähden niin vaarallista ollut. Se on vaan minun yksityinen ehdoitukseni, jonka saat hyväksyä tai olla hyväksymättä. Enhän minä sinua mihinkään pakoita".

"Mutta kun sinä puhuit jakamisesta, niin oikein säikähdin. Eihän vaan sinun tarkoituksesi liene ollut sanoa, että tämä talo nyt olisi sinun ja minun yhteinen?" -- kysyi Jeremias yhä huolestuneen näköisenä.

"Minun tarkoitukseni ei ole ollut sanoa sitä eikä tätä", -- vastasi maisteri kiertämällä, -- "vaan minun tarkoitukseni on aina ollut ja tulisi vastakin olemaan sekä sinun että oman etuni katsominen, jos sinussa vaan olisi älyä oikeihin tuumiin puuttua. Mutta kun minun neuvoni sinusta näyttää tuntuvan pahalta, niin olkoon sitte sillänsä".

Ja maisteri pyörähti kantapäällänsä teeskennellen, itsensä loukkaantuneeksi.

"No elähän nyt kuitenkaan suutu; tuumitaanhan asioista", -- lepytteli vuorostaan Jeremias. "Vaan sanohan nyt selvästi, mikä sinun tarkoituksesi olisi?"

"Lyhyesti sanoen se, että oltaisi vielä edeskinpäin niinkuin veljekset, sillä sanoohan sanassakin: 'Katso, kuinka hyvää ja suloista se on, kun veljekset sovinnossa keskenänsä asuvat'."

Nerokkaasti kyllä, käytti vastaleivottu "sanan"-selittäjä tässä tilaisuudessa "sanaa" välikappaleena typerän veljensä kietomiseksi, sillä hän hyvin tiesi, että tämä oli paras keino herkkä-uskoisen veljen voittamiseksi.

"Jottako minä sitte en tahtoisi elää sovinnossa ainoan veljeni kanssa?... Pois se! Sano vaan, miten tehdään, ja saat nähdä tahdonko minä rakentaa riitaa välillemme".

"No sitähän minäkin!" -- vastasi maisteri liukkaasti. "Ollaan siis ennellään, puuhataan yhtenä ja eletään yksissä tuumin niinkuin veljekset ainakin".

"Tehdään niin".

"Ja kun minäkin nyt joudun rahaa tienaamaan, niin niinä annan sinulle tuloistani minkä riittää ja sinä puolestasi annat minulle maantavaraa sen hiukan, minkä minä nyt pienessä huushollissani tarvitsen".

"Aivan niin".

"Enkähän minä, ainakaan aluksi, paljoa tarvitsekaan, sillä meitä ei tule kuin kaksi henkeä ja joku piikatyttö koko huusholliin", -- jatkoi maisteri, nähdessään veljen nyt myöntyvän vaikka mihin.

"Olkoon menneeksi! Vaan sanoppas minulle, kuka se kolmas henki sinun huusholliisi tulee itsesi ja pii'an lisäksi? Ethän vaan renkiä aikone ottaa?" -- kyseli asian arvaamatoin Jeremias.

"No sinä nyt vasta olet aika tyhmeliini!" -- nauroi maisteri, lyöden kämmeniään vastakkain. "Etkö jo arvaa, että se toinen henki on rouva".

"Hm, vai rouva!" -- murahti Jeremias nyt jo itsekin typeryytensä älyten.

"Niin, rouva se juuri on, eikä kukaan muu", -- vakuutti maisteri yhä hyvillään tällaisesta puheen käänteestä.

"No sehän hyvä! Vaan saattanethan tuon ainakin minulle jo sanoa, kuka ja mistä tuo nuorikko on sekä joko hänet milloin taloon tuodaan?"

"Se on eräs köyhä tyttö Helsingistä ja tuodaan 'taloon' niin pian kun vaan minä täällä saan vähän huoneita laitokseen ja huushollin asetetuksi. Ja sentähden pitääkin minun jo aamulla mennä kirkolle soveliaita huoneita hyyräämään sekä yhtä ja toista puuhaamaan".

"No sepäs lystiä! Vaan oikeinhan se onkin, sillä onhan se sinunkin ennemmin tahi myöhemmin ihmisvelka maksettava".

Ja Jeremias toivotti sydämmellisesti onnea veljensä aiotulle avioliitolle sekä poistui, lausuen hyvää yötä, pirttiin makaamaan. Maisteri-veljelle oli laitettu tila talon ainoaan sänkyyn, joka hänen talossa olin-ajakseen oli muutettu tuvasta kammariin.

Tyytyväisenä ja puoliksi iloisella mielellä heittäysi Jeremias Jormanainen pitkäkseen tuvan laattialle oljista laitetulle pitkälle lavalle, jossa jo täyttä untansa vetelivät kaikki hänen neljä lastansa. Emäntä-Liisa havahtui Jeremiaan tullessa, vaan nukkui hän uudelleen ja Jeremiaalla oli kyllin tilaisuutta antaa ajatustensa liidellä sekä miettiä niin hyvin menneitä kuin tuleviakin asioita.

Hän oli melkein riemastuksissaan siitä, kun nyt oli saanut tietää, että velikin kohta aikoi mennä pyhään avioliittoon, sillä hän tunsi Jumalan käskyn, jossa sanotaan: "Parempi on naida kuin palaa". Sillä vaikka Jeremias tällä kertaa ajatuksissaan enemmän liikkuikin aatteellisuuden aloilla, täytyi hänen kuitenkin myöntää, että hänen veljensäkin "liha on heikko", vaikka tämä veli olikin pappi ja hengelliseen säätyyn kuuluva. -- Hän oli myös mielessään erittäin hyvillään siitä, että nyt oli tehnyt uuden sovinnon veljensä kanssa ja siten ennen kaikkea täyttänyt sen Jumalan käskyn, joka käskee veljesten keskenänsä sovinnossa elämään. Ja kukapas sen tiesi, jos hänen maallinenkin toimeentulonsa tämän sovinnon kautta tulisi edistetyksi. Olihan veli, joka oli papiksi asti lukenut, viisaampi kuin hän niitäkin asioita edeltäpäin aprikoimaan. Kenties saavat sillä keinoin yksissä neuvoin hyvinkin pian hänen velkansa maksetuksi. Kenties tulee tilakin välemmin parannetuksi, aidat pannuksi, ojat puhdistetuksi, kartano korjatuksi. Niin, ja sitte kun hän velattomana miehenä sekä kuntoon laitetulla tilalla isännöisi, heittäisi hän ainakin vähemmäksi tuon pilkanalaisen läkkisepän työnkin ja -- tulkootpas sitte koiranhampaat hänelle verukkeitansa vetelemään!...

Ja Jeremias Jormanainen siunasi itsensä, nukkui rauhallisesti ja uneksi komeista kartanoista, uusista aidoista ja viljavista vainioista...

Ja tilallansa kammarissa virui äsken papiksi vihitty nuori mieskin. Hän ei saanut unta, sillä hän ei ollut tottunut näin aikaiseen maata menemään, vaan käänteli kuvetta ja toisia kahisevaa olkipulsteria vastaan. Ja monenlaiset hämärät kuvat hänenkin mielikuvituksensa suuresta säiliöstä yrittelivät tuon tuostakin astumaan esiin ja luomaan näkösälle kauniita kuvia. Mutta nuo kuvat eivät kertaakaan päässeet valmiiksi, vaan särkyivät aina keskentekoisina jotakin käsittämätöntä todellisuutta vastaan. Ja tämä käsittämätöin todellisuus oli hänen allansa. Se ei ollut mikään muu kuin tuo rytisevä ja ratiseva olkipulsteri...

Vihdoin, kun oli vakaasti päättänyt, ett'ei enää milloinkaan tämän erän perästä rupeaisi olkipulsterille maata, nukahti nuori pappi ja makasi selvään päivään asti. Unia hän ei koskaan nähnyt minkäänlaisia. Se ei ollut hänen tapansa.

VIII.

Pari vuotta on kulunut. Maisteri Eenokki Jöransson ja hänen veljensä Jeremias Jormanainen elävät yksissä tuumin. Se on syrjästäkin katsoen oikein kaunista nähdä. Ja ihmiset sanovatkin, että heistä olisi monien muidenkin veljesten esimerkki otettava.

Maisteri asuu kirkonkylässä pienessä vaan somassa kortteerina. Hänellä on nyt rouva ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Seurakuntalaiset pitävät hänestä paljon ja ovat yksissä tuumin päättäneet kutsua hänet neljänneksi vaalisaarnaajaksi avonaisena olevaan kappalaisen virkaan. Hän on todellakin "prohveetta omalla maallansa".

Hänellä on pieni huusholli. Ei se paljoa vedä. Ja kun mikä ruoka-aine osuu loppumaan, niin käydään vaan sanomassa Jormanalassa ja kohta puutos lähtee. Jeremias Jormanainen vetää valmiiksi maisterin huushollissa tarvittavat tavarat: jauhot, ryynit, lihat, kalat, villat ja nahkat sekä polttopuutkin. Ei niitä tarvitse munalta hapuilla eikä rahalla ostaa.

Ja maisterin kotona oltiin erittäin ystävällisiä kaikkia seurakuntalaisia kohtaan, vaan erittäinkin Jeremias Jormanaiselle ja hänen perheellensä. Kun Jeremias, maisterille talouden tarpeita vetäissään, tuon tuostakin tuli tämän asunnossa käymään, ei häntä milloinkaan laskettu pois tyhjin suin, Jos ei muuta milloin sattunut, niin kahvikuppi toki aina oli tarjona ja siihen lisäksi välistä viinaryyppy, sikaritupakka ja se tämä. Ruokaa tosin harvemmin tarjottiin, vaan harvoinhan se Jeremias herrasväen ruoka-aikoina sattui tulemaankaan, eikä sitä ruokaa muissakaan herrasväkilöissä ruukattu usein, varsinkaan talonpoikaisvieraille antaa. Muut Jeremiaan kotiväestä harvoin kävivät kirkollakaan, sen harvemmin vielä joutuivat siellä käydessänsä vierailemaan, vaan jos emäntä-Liisa sattui jonkun kerran vuodessa lankolassaan käymään, niin oli hänellä sitte kotiin tultuansa vähintäänkin viikkokaudeksi kertomista siitä erinomaisesta ystävyydestä, jota maisterin rouva -- vaikka olikin kerrassaan niin puhdasta ja täysivillaista herrasväkeä, ett'ei vielä oikein osannut suomeakaan puhua -- hänelle oli osoittanut, ja niistä harvinaisista erittäin maukkaista ruo'ista ja juomista, joita hänelle siellä oli tarjottu.

Maisteri itsekin näytti nyt kokonaan muuttuneen. Pois oli hänestä kadonnut tuo herrasylpeys ja se erinomainen hienous käytöksessä, jota hän ensimältä näkyi niin ankarasti noudattavan. Hän eli talonpojiksi talonpoikain kanssa, herroiksi herrain keralla, ja harvapa taisi se kerjäläinenkään olla, jolle ei maisteri tielläkin vastaan tullessaan olisi kättä tupannut taikka ainakin jotakuta ystävällistä sanaa lausunut. Hän näkyi ymmärtävän "elää maalla maan tavalla".

Oli ainoastaan yksi asia -- niin, se oli ainoastaan yksi asia --, joka Jeremias Jormanaisen mielestä ei ollut niinkuin olisi olla pitänyt maisterin ja hänen välillä. Heidän viimeksi tehdyssä sopimuksessaan oli maisteri sanonut, että hän ei ainoastaan ottaisi taloutensa tarpeita Jeremiaalta, vaan myöskin antaisi Jeremiaalle rahaa sekä velkain maksuksi että vielä tilan parantamiseksikin. Mutta vaikka nyt edellinen näistä määräyksistä varsin tunnollisesti noudatettiin, -- ja sen noudattamisen takauksena oli Jeremias Jormanaisen tunnettu rehellisyys -- ei jälkimäisen ehdon täyttämisestä koskaan nostettu edes puhettakaan. Mutta olihan tälle laiminlyömiselle varsin luonnolliset syyt.

Jos katsottiin asiaa maisteri veljen kannalta, niin ei mikään voinut olla sen luonnollisempaa, kuin se, että hänkin vuonna vuotuissaan sai osansa Jeremias-veljen hoidossa nyt olevan, vaan heidän yhteisesti omistettavan maatilansa vuotuisista tuloista. Eikä hän sittekään suinkaan tullut saamaan kaikkea sitä, mikä hänelle oikeuden mukaan olisi ollut tulevaa. Sillä hän, maisterina kun oli, ymmärsi toki sen verran, ett'ei suinkaan puolet kaikista konnun tuloista voinut sopia niihin kymmenkuntaan viljatynnyriin, muutamiin voileivisköihin, joihinkuihin liha- ja kalakuormiin y.m., jotka Jeremias vuosittain hänelle toi. Tokihan kumminkin sellaisen konnun piti enempi antaa!... Ja senpä vuoksi saattoikin hän hyvällä omallatunnolla "pitää ja nautita" sen vähän, minkä Jeremias-veljeltä sai. Tuo puhe Jeremiaan velkain maisterin rahoilla maksamisesta olikin lausuttu vaan leikillään ja veljen hetkelliseksi viihdyttämiseksi, eikä se siis voinut olla sitova, ei varsinkaan näin päivän selvässä asiassa... Kyllähän se välistä vähän harmitti, kun Jeremias tällä tavalla yksissä tuumin eläessä, sai suurimman osan tilan tuloista hyödyksensä käyttää, vaan olkoonhan nyt vielä. Tottapahan tässä vielä. Ja onhan hänellä, raukalla, suurempi joukkokin.

Ja että, maisterin kannalta katsoen, tämä oli varsin johdonmukaista, jopa armeliastakin, sitä ei voitu kieltää. Hän ainoastaan tilan tuloja laskiessaan unhotti ottaa lukuun erään pikkuseikan. Hän ei muistanut tehdä eroitusta "brutto'n ja netto'n" välillä -- vai lieneekö jo koulussa ollessaan ollut huono matematiikassa, niinkuin useimpain teoloogeiksi aikovain väitetään olevan. Hän unhotti konnun tuloista vetää pois mitä työt tulivat maksamaan.

Mutta jos silmäiltiin asiaa Jeremias Jormanaisen talonpoikaisen sielun silmillä, silloin tuli esiin kokonaan toisellaisia näkökohtia, vaikka johtopäätös niistäkin oli sama. Hän arveli, että maisteri-veljen rahatulot näin ensimältä menivät muihin välttämättömämpiin asioihin, eivätkä nyt vielä joutaneet hänen velkainsa maksuksi tai hänen tilansa parannukseksi. Olihan maisterin talous vasta alulla ja ainoastaan se, joka itse on taloutta, vaikkapa pientäkin, tyhjästä perustanut, voipi sanoa kuinka paljon rahaa siinä tarvitaan. Olihan siis varsin luonnollista, että maisteri-veljen vielä pienenlaiset rahatulot olivat tähän asti menneet talouskalujen ostamiseen, varsinkin kun kaikki neulasta naskaliin on ollut rahan nenästä hankittava. Herrashuusholli sitä paitsi, vaikkapa pienikin, ei voinut käydä päinsä ilman rahatta. Tarvittiinhan siihen vähä väliä ostaa kahvia, sokeria ja siirappia, sikuria, sikaria ja vaappenia, paperossia, pippuria ja piparkakkuja, samettia ja silkkiä ja -- mikäpä niitä kaikkia herraskampsuja muistaakaan! Se vaan on varmaa, että kaikki ne rahaa vetävät. -- Ja onhan maisteri-veli saattanut tehdä velkaa omaan sottaansakin koulussa ollessaan, varsinkin viime vuosina, sillä vähä väliähän noita rahakirjeitä postiin vietiin. Niin, kyllä sillä on tarpeeksi rahan reikiä itsellään, ei se ilman olisi sitä antamatta... Eikähän tuota ole tullut vielä pyydetyksikään. Mistäs tietää, jos hyvinkin antaisi?... Vaan olkoonhan nyt vielä, vielähän tuossa on toimeen tullut ilman pyytämättäkin... Ja kunhan tässä odottelee, niin ehkäpä se itsestäänkin... Sillä vastahan hän, miesrukka, on ollut virassakin pari vuotta. Tottapa häntä vielä kerkiää.

Ja niin sitä elettiin, toinen toistansa odotellen, pari vuotta yksissä tuumin.

Mutta sillä välin alkoivat kuitenkin Jeremias Jormanaisen asiat käydä yhä arveluttavammaksi. Eikä se ihme ollutkaan. Hän oli pinnistänyt viimeiset voimansa, tyhjentänyt viimeiset varansa, Eenokkia papiksi saattaessaan, ja kun nyt, tämän virkaan päästyä, suurin osa konnun puhtaista tuloista oli hänen huusholliinsa annettava, eivät Jeremias Jormanaisen parhaatkaan ponnistukset voineet estää talon silminnähtävää köyhtymistä. Turhaan teki hän työtä yöt päivät kuin pahin afriikkalainen orja, turhaan piti hän itseänsä ja joukkoansa nälkäväitökselläkin. Se ei vähintäkään auttanut.