Part 1

PAPPIPARKA

Kirj.

Koito [Kustaa Juuti]

Viipurissa, Matti Kurikka, 1889.

Eenokki on hänen nimensä. Ja hän on pappina kristillisessä seurakunnassa.

I.

Niinkuin tulipunainen tynnyrinpohja loisti aurinko koko terältään läpi savuisen autereen, Se oli juuri mailleen menossa ja sentähden saattoi siihen nyt silmiään kupristaen katsoa, vaikka heikon ihmissilmän täytyy sen tavallista loistoa hävetä. Pitkällisen poudan vaikuttama raukaiseva tyyneys teki pölystä ja ilman kuivuudesta nolostuneet koivunlehdet kahta hermottomammiksi ja jopa tuon varjoisan puun viheriässä verhossa näkyi siellä täällä kellertäviä pilkkuja, ikäänkuin syksyn ensimäiset tuulahdukset jo olisivat valkovyötä halailleet, vaikka niityllä kuului vielä tuon tuostakin viikatteen hionnan karskutusta ja vaikka pääskysen pojat eivät vielä kyenneet etemmäksi kuin pesänsä aukolle äitinsä suusta kilvan kärpäsiä nokkimaan. Äänistä niin rikas kesäinen luonto oli nyt kokonaan mykkänä, ja ell'ei tuota heinämiesten ja -naisten aseiden teroituksesta syntyvää, hampaita kylmäävää ääntä olisi silloin tällöin kuulunut, olisi todellakin luullut itseänsä ainoaksi eläväksi olennoksi aution ja tyhjän maan polttavalla pinnalla. --

Ja että tällainen ilman kuivuus yhdistettynä tavattoman kuumuuden kanssa ei voinut olla tuntuvia ja tukalia jälkiä jättämättä niin hyvin ihmisten viljelysmaille kuin heidän mieliinsäkin, sitä todistivat sekä nuo heleänkeltasilta hohtavat touvon alut että ne alakuloiset, toivottomuutta ilmaisevat katseet, joilla maamiehet vainioitansa silmäilivät. Tuon tuostakin nostelivat isännät lakkiansa, pyyhkäsivät hikeä otsaltansa ja, katsahdellen autiolle taivaalle, huo'ahtivat: ei sada... voih, kun ei jo sada...

Tällainen oli heinäkuun ilta muutamassa Karjalan kulmassa eräänä Herran vuonna. Ja jos helle ja hiljaisuus luonnossa vaikuttivat samallaista elämää ihmistenkin keskuudessa ylimalkain, näytti kuitenkin eräässä talossa tavaton äänettömyys vallitsevan. Ainoastaan varpaillaan hiiviskeli talon väki tärkeimpiä askareitaan toimitellessaan ja ainoastaan kuiskailemalla uskalsivat he toisiansa puhutella. Ei siinä kuulunut kenkien kopsetta, ei ovien narahduksia, saati sitte raikasta naurua tai muuta virkeän elämän merkkiä. Luuli todellakin olevansa aaveiden asunnolla.

Ja syynä tähän verrattoman umpimieliseen elämään tässä talossa ei suinkaan tällä kertaa ollut yksinänsä kuumuus ja siitä seurannut kuolemankamppailu luonnossa. Siihen vaikutti epäilemättä paljoa enemmän se sisällinen kuumuus, joka kohta oli juuriaan myöten polttava erään niistä olennoista, joita liiallinen auringon pouta harvoin todellisesti turmelee, vaan jotka välistä eivät paremmin voi säilyttää itseänsä sisälliseltä poudalta, kuin ohran oraat auringon kuivaavalta kuumuudelta...

Niin se oli. Jormanalan talon isäntä oli elänyt aikansa maailmassa, vaikka olikin vasta keski-ijässä, Hänen röyheä rintansa oli korkealle pullistunut, paljoa korkeammalle kuin koskaan ennen. Se nousi ja laskehti nyt viimeisiä kertojansa ja pian oli loppuva sen sihinä ja sähinä, heti taukoava hengen herkeämätöin ahdistus. Luonto oli ottava omansa.

Siitä syystä vallitsi Jormanalassa tällä kertaa näin hiljainen elämä.

Mutta jo olikin tämä isäntä tehnyt tehtävänsä tässä maailmassa. Nuorin kymmenestä veljeksestä, oli hänen jo aikaiseen täytynyt lähteä isänsä kotoa avaraan maailmaan einettänsä etsimään. Ensin paimenpoikana ja tavallisena renkinä muutamia vuosia vierehdittyänsä, pääsi hän vihdoin isäntärengiksi seudun suurimpaan taloon Sorsalaan. Kokonaista kymmenen vuotta palveli hän tässä talossa yhtä isäntää ja säästi sillä välin tarkkuudellaan ja ahkeruudellaan pienoisen omaisuuden. Joka vuosi keyripäivänä kantoi hän säännöllisesti palkkansa isännältä, mutta hän ei huroitellut rahojansa niinkuin muut rengit "riiviikon" ajalla -- eipä hän monasti riiviikkoa pitänytkään --, vaan osti niillä lehmiä, jotka hän sitte antoi perheellisille loisille ja mökkiläisille vahvaa voi-arentia vastaan eläkkeelle. Kun hän siis kymmenentenä keyripäivänä riisui talon vaatteet yltänsä ja pukeusi omiinsa, saattoi hän kehumatta kohottaa rintansa korkeammalle kuin tavalliset rengit, sillä hänen rintansa pullotti ulospäin, ja tämän pullottamisen vaikutti täysi kukkaro.

Tosin löytyi suomalaisia panettelijoita jo silloinkin. He kuiskivat keskenänsä, että Jeremias Jormanaisen rinnan pullistukseen oli kokonaan toiset syyt kuin ne joita hän itse sanoi. Ja varsinkin hänen palveluksensa viimeisinä vuosina, kun Sorsalan isäntä kuoli ja tämän leski taloutta isännöi, arvelivat nämä panettelijat Jeremias Jormanaisen rinnan päässeen oikein kohoamaan. Hän oli leskelle kaikki kaikessa. Hän peri saamiset, maksoi maksut, mittasi elot, myi ja osti, oli yhdellä sanalla niinkuin isäntä ainakin talossa. Kävihän hänen siis povitaskuansa paksuntaminen, varsinkin kun tiedettiin siihen halua olevan. Vieläpä kertoivat ne, jotka luulivat salaisimmat asiat tietävänsä, että Jeremias Jormanaisen hallussa hänen kymmenentenä keyrinänsä oli Sorsalan isäntävainajan vanha kissannahka; että hän oli sen saanut huostaansa isäntävainaan pesijäisissä, hän kun oli hangelle vienyt sen olkipulsterin, jolle isäntä kuoli ja jossa tämän tiedettiin rahakissaansa säilyttäneen; ja että itse Sorsalan emäntä oli tämän asian tähden jo monta kertaa itkenytkin...

Näin puhuivat panettelijat, vaan olihan tuota jo ennen sitäkin paneteltu ihmisiä.

Pää-asia oli kuitenkin se, että palveluksesta erottuansa Jeremias Jormanainen osti keskolaisen maatilan, nai emännän ja alkoi elää niinkuin muutkin konnulliset. Hänelle syntyi naimisensa ensi vuosina kaksi poikaa, joista vanhempi -- vaikk'ei ollutkaan ruskea ja karvainen -- rupesi peltomieheksi, vaan nuoremmasta päätti isä tehdä papin. Muita lapsia ei heille syntynytkään siitä luonnollisesta syystä, että äiti kuoli nuoremman pojan lapsivuoteesen. Lopun ikänsä eli Jeremias Jormanainen leskenä.

Kun nyt siis Jeremias Jormanainen aikoi lähteä pois tästä matoisesta maailmasta ja itse muuttua madoiksi, kutsui hän molemmat poikansa, Jeremiaan ja Eenokin, kuolinvuoteelleen, lausuaksensa heille viimeiset jäähyväisensä ja antaaksensa heille isällisen siunauksensa. Kammarista, jossa isännän sairasvuode oli, käskettiin siksi aikaa muu talonväki poistumaan.

Pojat tulivat isänsä sairashuoneesen. He olivat molemmat jo täysikasvuisia ja Jeremiaalla sitä paitsi vaimo sekä yksi lapsi. Eenokki oli viime kevänä päässyt lukion toiselle luokalle, jolle päästäksensä hänen oli täytynyt käydä koulua yksitoista vuotta.

"Kuulehan sinä Jeremias", -- lausui sairas murtuneella, vapisevalla äänellä, -- "tulehan tänne lähemmäksi".

Jeremias astui isänsä vuoteen viereen ja sairas jatkoi:

"Kun minun nyt näkyy täytyvän, niinkuin muinoin kuningas Taavetin, 'mennä kaiken maailman tietä', ai'on vielä ennen kuolemaani antaa sinulle muutamia neuvoja".

"Antakaa vaan, hyvä isä".

"Ja tehdä muutamia määräyksiä jälkeeni jäävästä omaisuudesta kirjallisesti".

"Tehkää vaan, rakas isä",

Eenokki, joka tähän asti oli seisonut edempänä ikkunan vieressä sormillansa soitellen pölyisiä ruutuja, astui nyt esiin.

"Kaikki kirjalliset määräykset, isä rakas, ovat Jeremiaan ja minun välillä tarpeettomat", -- lausui hän. "Sellaisista saisivat vaan kylällä juoruamisen aihetta. Tehkää määräyksenne tässä meidän kuullen, niin me lupaamme niitä rehellisesti noudattaa ja sillä hyvä. Olemmehan me veljeksiä, vai mitä Jeremias?"

Ja Eenokki laski kätensä Jeremiaan olkapäälle, hymyili rehellisesti ja katsoi häntä silmiin.

"Mutta jos toinen, kumpi tahansa teistä, jälkeenpäin hyvinkin ei tahtoisi muistaa nykyisiä puheita?" -- kysyi sairas.

"Kyllä me muistamme", -- ehätti Eenokki vastaamaan. "Ja jos tahdotte, niin teemme tässä teidän kuolinvuoteenne edessä kalliin valan siitä, että päätöksenne tulevat noudatetuiksi".

"Mitäs Jeremias siihen sanoo?"

"Eikös tuo liene samantekevää", -- vastasi tämä haukotellen ja päätänsä raapien.

"No... olkoon sitte menneeksi", -- lausui isä.

Ja vähän levähdettyänsä jatkoi hän puhettansa:

"Niinkuin tiedätte rakkaat lapseni, ovat minun vähäiset säästöni menneet kaikki Eenokkia kouluuttaessa. Mutta ei sillä hyvä, onpa täytynyt tehdä jo muutama tuhat markkaa velkaakin Saarelan isännälle. Sen vuoksi -- ja varsinkin kun Eenokki ei näyttänyt olevan hyväpäinenkään -- ai'oin jo lopettaa tuon turhan rahankulutuksen (näitä sanoja kuullessaan vaaleni Eenokki). Mutta kun toisaalta katsoen olisi sääli jo niinkin suuria kulutuksia hukkaan heittää ja kun Eenokkikin jo nyt on siksi mielistynyt, että luultavasti rupeaa omin taiten lukemaan (Eenokin muoto alkoi kirkastua) --, ja kun vielä lisäksi tämä maatilakin menisi olovahkon pieneksi kahdelle eläjälle -- lienee parasta, että Eenokki lukee papiksi asti".

"Niin papiksi... papiksi, kallis isäni!" teroitti Eenokki väliin.

"Mutta kun tämä talo ei jaksa sinua papiksi asti kouluttaa", -- jatkoi sairas, -- "niin olen päättänyt, että Jeremiaan tulee kuitenkin vielä sittekin takauksellaan olla sinulle avullisena rahojen hankinnassa aina siihen asti kun olet papiksi vihitty. Mutta pankaa mieleenne, että tämä talo on kaikkine kampsuineen jääpä yksin Jeremiaalle, kun hän vaan on Eenokin yli yliopistoon asti koul... kouluut... tanut... Ymmär... rät... tekö?"

Näin pitkästä puheesta oli sairas niin väsynyt, että viimeiset sanat tulivat katkonaisina ulos.

"Kyllä, kyliä rakas isä ymmärrämme!" -- vastasi Eenokki ja molemmilla pojilla kiilsi kirkkaat kyyneleet silmissä.

"Ja lupaatteko pitää, mitä... mitä olen puhu... puhunut?"

"Lu... lupaamme!" -- vastasivat veljekset yhdestä suusta nyyhkytellen.

"Van... vannokaa sen pääl... päälle."

"Me vannomme!" -- lausui Jeremias vakavasti.

"Eiköhän se ole tarpeetonta ja -- alentavaa?" -- ehdoitti Eenokki.

"Ha'e, Jeremias, koulumestari-Aapo kirjan tekoon, koska Eenokki ei vanno", -- käski kuoleva isä.

"Kyllä, kyllä minä vannon!" -- sanoi Eenokki hätäisesti.

"No ruvetkaa sitte polvillenne lap... lapseni".

Pojat tottelivat.

"Ot... ottakaa tois... toisianne kädestä ja antakaa kä... kätenne tänne".

Niin tehtiin. Molemmat pojat ottivat toisiansa kädestä ja isä puristi yhdistetyt kädet omain vapisevain käsiensä väliin rintaansa vasten.

"Lu... lukekaa mi... minun jälestäni".

Ja siinä luettiin silloin, isä edellä pojat jälestä, seuraava vala, joka kuitenkin sairaan heikkouden tähden tuon tuostakin keskeytyi:

"Me Jeremias ja Eenokki Jormanaiset lu... lupaamme ja van... vannomme tässä is... isämme kuo... kuolinvuoteen ääressä, että tämä talo on... on jääpä Jere... Jeremiaalle koko... nansa, sitte kun hän... hän on minut Ee... Eenokin yli... yliop... ylioppilaaksi asti kou... kouluuttanut, eikä Eeno... Eenokilla ole sit sitte siihen mi... mitään os... osaa, niin... totta... Jum... Jumala meitä aut... autta... koon ruu... ruumiin ja sielun puo... puolesta... amen!"

Viimeiset sanat oli sairas lausunut ainoastaan kuiskuttamalla ja kun valan loppuun päästiin, ummisti hän silmänsä eikä niitä enää avannut. Rinnalle yhteen puristetut kädet aukesivat itsestänsä ja muutamia kertoja raskaasti huoahdettuansa, oli vanhemman Jeremias Jormanaisen sielu eronnut ruumiista ja lähtenyt matkustamaan sinne, josta ei takaisin pääse...

* * * * *

Ja sitte pidettiin ukko Jormanaisen hautajaiset.

Maantavan mukaan tulivat vieraat hautajaistaloon jo hautaustoimituksen edellisenä iltana "yön istujaisiin". Heitä kestitettiin kahvilla ja ruo'alla parhaan mukaan eikä kuokkavieraitakaan tyhjin suin laskettu pois. Uunipaistia ja ryynivelliä, verestä kaalia ja ryynimakkaraa riitti kerjäläisillekin kylliksi. Eikä ne muuten ukko Jormanaisen hautajaiset olisi olleetkaan... Ja ahkerasti kuljeskeli nuori isäntä, Jeremias, isävainajansa iso taskumatti povella ja vanha hopeapikari kourassa, miesvieraiden keskellä, Tuon tuostakin veti hän matin näkyviin, laski siitä pikarin kukkuralleen ja ojensi sen asianomaiselle lausuen: "Kipsooppas pois!" Ja "kipsattiinhan" siinä, kuinkas muuten! Sen todistivat selvästi sekä nuo jo ennen syöntiänsä sinne tänne nurkkiin nukkua kumpsahdelleet naapuri-isännät, kuin myöskin, vaikka vähemmässä määrässä, heidän vielä ruokapöydissä istuvat vellirintaiset ja rasvanaamaiset kumppalinsa. Ja mitenkäs se muuten olisi käynyt laatuunkaan. Eihän ne ilman olisi ukko Jormanaisen hautajaiset olleetkaan...

Seuraavana aamuna anivarhaisen aamiaisen syötyä lähdettiin ruumista kirkolle kuljettamaan. Ja tulipa sitä saattoväkeäkin koko joukko. Mitä lienee pariinkymmeneen hevoiseen ollut. Kirkolla sitte vainajan ruumiilliset jäännökset "koulun" ja kahden papin kanssa erikoishautaan laskettiin. Sillä eihän miten sopinut ukko Jormanaista yhteishautaan panna, eihän toki... Pitipä rovasti vielä korean ruumissaarnankin. Sitä kuunnellessa tipahteli vaimoväeltä tuon tuostakin katkeria vesipisaroita valkoisille neliskolkkaisiksi taitetuille nenäliinoille, miltä silmistä miltä -- nenästä. Ja oikeinhan se olikin. Tokkopas niitä muuten olisi ukko Jormanaisen hautajaisiksi tiennytkään...

Mutta näissä hengellisissä toimissa oli päivä jo puolitiehen kulunut ja itsekunkin ajatukset alkoivat kääntyä yhä enemmän ja enemmän maallisiin asioihin. Naisten hiukan kostuneet nenäliinat pistettiin siis avariin hameen taskuihin, miesten hatut painettiin lujasti päihin ja sitte ajettiin täyttä karkua lähinnä hautausmaata olevaan suntion taloon. Siellä sitte vielä kerran yhdessä pappien ja lukkarin kanssa vainajan muistoksi ryypättiin ja syötiin läski- ja matikkakukkoja. Ruokailun asianmukaiseksi päätökseksi piti seurakunnan kappalainen tässä tilaisuudessa pitkän... pitkän ja ylevän puheen "edesmenneen ristiveljemme" kerrassaan verrattomista ansioista, jonka puheen kestäessä tietysti jokainen läsnä-olija oli velvollinen vuodattamaan kaikkein katkerimpia kaipauksen kyyneleitä. Ja kun sitte vihoviimeiseksi ukko Jormanais'-vainaan oma poika, nuori Eenokkimaisteri, oikein sulavilla sanoilla kiitteli ei ainoastaan kirkkoherroja ja muita virkamiehiä, vaan vielä lopulta yhteisesti kaikkia muitakin vieraita, siitä muka suuresta kunniasta, jota nämä hautajaisiin tulollaan olivat hänen isävainajalleen osoittaneet, niin ihme olisi ollut, jos ei jokainen olisi ymmärtänyt, että nyt ne pidettiin ne ukko Jormanais'-vainaan hautajaiset...

II.

Isänsä kuoltua vietti Eenokki kesälupaa Jormanalassa niinkuin nuoret herrat ainakin. Hän metsästi ja kalasti, ui ja ratsasti niinkuin pappilankin nuoret herrat tekivät, sanoen näillä urheiluilla hankkivansa "voimia" syksyllä alkavaan raskaasen lukutyöhönsä. Tavallisista maatöistä hän ei huolinut vähääkään, sillä eihän sen, joka herraksi oli luotu, miten muka sopinut niihin alentautua. Talouden töitä teki ja johti Jeremias yksinään.

Eräänä lauantai-iltana, kun työväki jo oli syönyt ja kylpenyt, tuli Eenokki pappilan vanhimman nuoren herran Vernermaisterin karissa Jormanalaan. Herrat olivat olleet pari päivää vesilintuja ampumassa ja poikkesivat nyt yöksi Eenokin kotitaloon. He astuivat suoraa päätä kammariin, jossa Jeremias talonpojan tapaan istui puhtaissa saunassa muutetuissa alusvaatteissaan kylpiessä kostunutta tukkaansa harjaillen...

Jeremias säpsähti herrat nähtyänsä, "Ohoh!" -- lausui hän. "Minä luulin Eenokin siellä kirkolla yötä olevan, enkä viitsinyt enää saunan perästä pukeutuakaan".

"Siitä sen näkee oikein aika moukan. Ei ole edes kenkiä jalassa", -- murahti Eenokki äreästi.

"Ei se mitään, ei se mitään", lausui Vernerherra. "Sehän on täällä yleinen maantapa, eikä siinä ole mitään vioksittavaa".

"Oo ei tuota nyt tuolla tavalla kehtaisi näyttäytyä ihmisille. Etkö jo ala mennä pukeutumaan!" -- virkkoi Eenokki käskevästä yhä tyytymättömän näköisenä.

"Kyllä... kyllähän minä."

Ja Jeremias kiiruhti vähän häpeissään pitovaatteita yllensä hankkimaan.

"Sellaisia pöllöjä ne ovat nuo talonpojat", -- virkkoi Eenokki Jeremiaan mentyä. "Ei niistä tule kalua vaikka kuinka kouluttaisi".

"Minun mielestäni olet sinä tässä asiassa kokonaan väärässä", virkkoi Vernerherra, joka oli ylioppilas, vakavasti. "Ei ihmisen sivistys ja säädyllisyys riipu siitä, miten säntillisesti hän tietää ja taitaa vaatettaa itsensä. Se ei ole muuta kuin ulkonaista kuorta, jonka alla usein piilee mitä törkein säädyttömyys. Ja sitä paitsi on aivan mahdotonta meidän ruveta talonpoikaiselle kansalle opettamaan hienon muoti-yleisön keinokkaita toaletti-sääntöjä. Eikä voi sanoa, että kansa aina menettelee älyttömästi tässä kohden. Minun mielipiteeni päinvastoin on, että kylvyn jälkeen täysiin vaatteisiin pukeutuminen, varsinkin kesä aikana, ei terveysopin kannaltakaan ole hyväksyttävä".

Vernerherran vakavaa väitöstä ei Eenokki kyennyt kumoamaan. Jotakin yritti hän kuitenkin sanomaan, mutta jo tuli Jeremiaskin takaisin täysissä vaatteissa.

"Herrat ovat hyvät ja tarinoivat vähän aikaa, kunnes vaimoni hankkii voita leipää pöytään", puhui hän kohteliaasti, aikoen poistua.

"Kiitoksia, kiitoksia hyvä isäntä, vaan mihin teillä on kiire? Istukaa täällä meidän luonamme, niin saadaan keskustelu vaihtelevammaksi", -- pyysi Vernerherra.

"Eihän tästä enää näin myöhään ole mihin menoa", -- vastasi Jeremias ja istahti kammarin ovenpielessä olevalle tuolille.

Siinä sitte tarinoitiin useammasta asiasta jonkun aikaa ja keskustelu alkoi käydä vilkkaaksi.

"Miksikäs virkamieheksi Vernerherra aikoo itsensä lukea?" kysäsi puheen käänteeksi Jeremias.

"Lääkäriksi olen aikonut -- jos onnistun pääsemään".

"Vai tohtoriksi aiotte".

"Mutta minä vaan en rupeaisi lääkäriksi, vaikka niitä maksettaisiin", -- sanoi Eenokki puolestaan. "Se on niin erittäin vaikea ja vaivaloinen virka, vaikka tulot siinäkin virassa kuuluvat olevan hyvät".

"Jokaisen pitää pyrkiä siihen toimeen virkamiesurallakin, mihin tuntee itsellään olevan halua ja taipumusta", -- vastasi Vernerherra.

"Tämä meidän mieshän papiksi aikoo, mikä hänestä sitte tullee", -- virkkoi Jeremias.

"Niin papiksi minä aion ja papiksi minä rupean, siinä ei auta laupiaat silmätkään, sillä papin virka on kaikista viroista paras", -- kehui Eenokki.

"Miten niin?" -- kysyi Vernerherra.

"Siitä yksinkertaisesta syystä, että pappina ollessaan saa ihminen vähimmällä vaivalla suurimmat tulot".

"Eipä nuo apupappien palkat, sen verran kuin minä asioita tiedän, pitäisi olla niinkään kehuttavia", -- arveli lääkärinkokelas.

"Tässä ei ole otettava lukuun ainoastaan apupapit, niinkutsutut maisterit, vaan on katsottava asiaa koko papiston kannalta selitteli Eenokki. Maisterina-olo on kovin vähäinen aika papin elämässä, eikä silloin vielä -- tavallisesti poikamiehenä kun ollaan -- suuria tuloja tarvita. Mutta onpa sillä maisterivirallakin etuisuuksia, joita turhaan hakee muilta virkamiesaloilta. Se aika on, niin sanoakseni, papin elämän kevät, sen varsinainen runollisuuden aika. Kuinka onkaan hauskaa ajatella itseänsä nuoreksi, vasta papiksi vihityksi maisteriksi. Sehän on oikea onnen lapsi! Hänet määrätään jonkun vanhan, halvatun tai upposokean rovastin apulaiseksi, jolla on komea pappila, herttainen harmaapäinen ruustinna ja -- monta kaunista tytärtä. Ja ajatelkaat, mitä miettivät nämä punaposkiset neidot tuolla sydänmaan avarassa pappilan pytingissä nuoresta maisterista, joka heille kohta tulee, vaan jota he eivät vielä ole nähneet? Ja mitä sitte kun he hänet, näkevät? Niin tietäähän sen, mitä he... Ja kuinka lystiä on kesäisinä iltoina kuluttaa joutohetkensä herttaisten tyttöjen parissa pappilan puutarhassa tai välkkyvän järven pinnalla valkolaitaisessa lystivenheessä. Ja kukas sen arvaa, mikä siitä lopuksi tulee? Kunpahan sattuisinkin pääsemään apulaiseksi --"

"Täytyy myöntää, että puheessasi on paljon perää", -- lausui Vernerherra hymyillen Eenokin runolliselle innostukselle. "Vaan mitäs ajattelet seuraavasta pappisviran asteesta, kappalaisesta?"

"Kappalaisen asema", vastasi Eenokki, -- "on jo proosallisempi, vaan ei siitäkään hyviä puolia puutu. Tokkohan yksikään muu virkamies maailmassa niin vähällä työllä ansaitse senkään verran kuin kappalainen? Hän tosin kantaa kapottain saatavansa -- ja tästä hänen vaikeimmasta työstään lienee hänen virkanimensäkin tullut --, vaan kapoista kertyy tynnyrejä Ja 'kellä on ruista sillä on rahaakin'. Eikä se suinkaan ole mikään synti, saati sitte laillinen rikos, jos ankaran koulutyön ja vaivaloisen apulaisviran jälestä muutamia vuosia lepäileekin vähemmällä työllä. Ja saattaahan sitä kappalaisena ollessaan terveydekseen toimia muitakin asioita, kun varsinaiselta virkatoimeltaan joutaa ja jaksaa. Viljelee enemmän maata, metsästää enemmän 'Kauniita ajatuksia!'" -- virkkoi Vernerherra mietiskellen.

"Entäs sitte itse rovastiksi päästyä!" -- jatkoi Eenokki innostuneena. "Voiko mukavampaa elämää ja parempaa tulolähdettä, kuin rovastina-olo, kukaan syntinen ihminen täällä murheen laaksossa ajatellakaan?... Olla suurin ja arvokkain herra koko pitäjäässä; kantaa tynnyrittäin ja lehmittäin saatavia ei ainoastaan eläväin 'lammasten' sielujen paimentamisesta, vaan vielä kuolleittenkin edestä; vetää tuloja manttaalien kokoisesta puustellista; asua kartanossa kuin linnassa, jonka pienimmätkin korjaukset seurakunta toimittaa, ja itse -- kävellä tohvelit jalassa ja pitkävartinen vaakunapiippu hampaissa pitkin komeasti matoitettuja salien laattioita taikka istua päiväkaudet pehmeäksi vuoratussa keinutuolissa, johon pienimmätkin tarpeet paikalla passataan. Sillä eipä se rovasti oiva rovasti ole, joka itse virkansa toimittaa. Ja pakkoko on toimittaa? Maksaa muutamia satoja apulaiselle, antaa hänelle vapaan ylöspidon ja on itse huoletta. Tarvitsevathan nuo apulaisparatkin paikkoja. Ja jos vielä sattuu tyttäriä olemaan..."

"Oletpa todenperään vallan oikeassa, mitä papinviran etuihin tulee", -- lausui Vernerherra. "Mutta oletko milloinkaan ajatellut niitä raskaita velvollisuuksia, jotka tätä virkaa seuraavat, tunnetko olevan itselläsi sisällistä taipumusta, halua noita velvollisuuksia täyttämään, ja ennen kaikkea, oletko itse täydellisesti vakuutettu kaikesta siitä, mitä pappisvelvollisuutesi sinun vaativat puhumaan ja toimimaan?"

"Niitä asioita ehtii kylliksensä ajatella sitte kun on papiksi päässyt, nyt on minulla tarpeeksi mietittävää siinä, miten papiksi pääsen", -- vastasi Eenokki huolettomasti.

"Herrat ovat hyvät ja nousevat ottamaan leipää" -- lausui Jeremias, nostellen tuoleja katetun pöydän ääreen.

"Kiitoksia, kiitoksia!" -- vastasi Vernerherra, "Kylläpä se ruoka mahtaa nyt maistuakin, kun on koko päivän järvellä soudellut".

Ja nuoret herrat istuivat pöydän ääreen.

III.

Elokuun loppu oli käsissä ja Eenokin piti lähteä Kuopioon lukujaan jatkamaan, jos mieli papiksi. Mutta sinne lähtiessä tarvittiin rahaa, ennen kaikkea rahaa, ja tämä "herran lahja" oli niinä aikoina niillä seuduin niukassa. Siitä ei Eenokki kuitenkaan paljoa huolinut, sillä kumminkin hänelle täytyi veljen hankkia rahaa, käyköötpä muut asiat sitte miten puolin hyvänsä.

Tosin elovuosi Jormanalaan, niinkuin muuallekin, näkyi tulevan huono, -- pouta kun viljat poltti -- ja elon osto talossa kohta käsillä. Voi myös oli mitättömän alhaisessa hinnassa, eivätkä eläimetkään sinä syksynä tuntuneet hintaantuvan. Oli siis vaikea, sangen vaikea, maamiehen -- vieläpä jo ennestään velkaisen -- tänä kovana aikana saada rahaa kokoon edes muutamaakaan satamarkkaista, mikä oli vähin määrä, jolla Eenokin kävi lähtöään yrittäminen.

Mutta Eenokki kiristi ja patisti vaan veljeänsä.

"Joko olet saanut niitä rahoja?" -- kysyi hän kerrankin, kun Jeremias hikisenä ja läähättäen tuli tupaan ja heittäysi penkille levähtämään.

"Enhän minä nyt rahan hausta tule", -- vastasi Jeremias hätäisesti. --

"Mistäs sinä tulet?"

"Siemenrukiita kävin lainaksi Saarelan isännältä, kun omat uutisrukiimme eivät idä".

"Vai siemenrukiita! Kyllä sinä siemenrukiista huolen pidät, vaan et vähääkään huolehdi siitä, pääsenkö minä Kuopioon vai en", -- lausui Eenokki vihaisesti.

"No, Herra Jumala! Eikö niistä siemenistä sitte pitäisi huolta pitää? Jo ilmankin jäi rukiinpano meillä tänä kesänä liian myöhäiseksi. Eihän meillä enää olisi elämän toivoakaan, jos jättäisimme peltomme kylvämättä", -- arveli Jeremias.