Part 6

--Niin noin yleensä vain.--Hän ei tiennyt oikein itsekään, mitä hän oli tarkoittanut, löysi kuitenkin selityksen ja lisäsi:--Mitäs meidän naisten toimista ... mehän emme kykene mihinkään oikeaan.

--Olisiko teillä sitten puolestanne halua johonkin erityiseen?

--Minullako? En minä puhu itsestäni erityisesti, yleensä vain meistä naisista.

Olavi katseli häntä tuohon, missä hän polvillaan maassa haki rikkaruohoja kukkastaimien välistä ja varovasti noukki niitä sieltä pois, eikä tullut vastanneeksi. Vähän aikaa vaiti oltuaan sanoi Elli:

--Mieheni moittii minua siitä, etten pidä tarpeeksi huolta hyödyllisistä kyökkikasveista, vaan viljelen ainoastaan kukkasia eli _ruohoja_, niinkuin hän sanoo. Siitäkin sen nyt näette, mitä sanoin.

Olavi oli ottanut esille paperossilaatikkonsa, joka oli hienoa hopeata, hän keikutti sitä vähän aikaa kahden sormen päässä ja sanoi sitten kun oli saanut tulen hienon, hyvälle tuoksuvan paperossin päähän:

--Tiedättekö, mistä tuo teidän taipumuksenne tulee?

--En.

--Teissä on varmaankin joku määrä taiteilijaluonnetta kätkettynä.

--Mistä te sen päätätte?

--Siitä, ettette tee sitä, mitä teette, käytännöllisessä tarkoituksessa, vaan ainoastaan sen itsensä vuoksi. Te rakastatte kukkien hoitoa kukkien vuoksi, nähdäksenne niiden kasvavan silmienne edessä.

Se oli kohteliaisuus, jonka hän muisti sanoneensa joskus ennenkin, kenties useammankin kuin yhden kerran. Ja hän oli tehnyt sen huomion, että kaikki naiset mielellään omaksuivat.

--Kyllä se on totta, että se siinä on minua enin kaikesta viehättänyt... Mitä pidätte näistä?

Hän näytti hänelle kimpun kieloja.

--Ne ovat mielikukkiani.

--Niin minunkin.

Olavi siirtyi hänen viereensä ja kumartui tarkastelemaan hänen kukkiaan.

--Nämä ovat erittäin viehättäviä.

--Ovat ne.

--Tämä on varsin soma ja aistikkaasti järjestetty tämä teidän »vaikutusalanne», mutta yksi pieni muistutus olisi minulla kuitenkin...

--Mikä sitten?

--Miksi olette istuttanut noin paljon noita syreenejä tuonne alalaitaan?

--Ettekö rakasta niitä?

--Minusta ne ovat niin kovin tavallisia.

--Niinhän minustakin ... mutta ne ovat oikeastaan mieheni tahdosta siinä ... hän niitä ihailee.

--Sehän on kauniisti teiltä, että tahdotte tehdä hänelle mieliksi.-- Mutta ettekö salli minun auttaa teitä jotenkin ... neuvokaa minulle joku penkki, jota saisin ruveta kitkemään.

--Ei toki, eihän teillä ole siihen _aikaa_. Te kun istutte niin ahkeraan päiväkaudet työnne ääressä, niin teille tekee varmaankin parempaa, jos vain poltatte rauhassa paperossianne ja kiikkulaudalla keinuen lepuutatte aivojanne.

--Päinvastoin minulle tekee hyvää, jos saan vähän liikettä.

--Mitä te niin uutteraan kirjoitattekaan, jos saan olla utelias? Se on varmaankin niin oppinutta, etten minä käsittäisi, vaikka selittäisittekin?

--Ei suinkaan ... aineeni on hyvinkin helppotajuinen, minä kirjoitan naisista.

--Naisista?

--»Nainen Ranskan nuoremmissa realisteissa».

--Ovatko ne hauskoja ne ranskalaiset naiset?

--Ovathan ne.

--Hyvin puetuita?

--Erittäin hyvin.

--Saako sen sitten lukea sen kirjanne, kun se valmistuu?

--Kyllä varmaan ... minä lähetän sen teille, sitten kun se on painettu.

Hän ei ryhtynytkään puutarhatyöhön, niinkuin Elli oli toivonut, vaan meni paperossinsa pohjaan poltettuaan taas takaisin työhönsä. Mahtaisiko hän lähettää minulle kirjansa? ajatteli Elli hänen mentyään. Ja mitähän se mahtaa sisältää? Pastori oli kertonut, että hänellä oli ollut »morsian» Pariisissa, mutta että hän oli hänet jättänyt. Kevytmielinen ja häilyväinen hän taisi olla. Mutta ei Elli sentään tuntunut voivan häntä siitä tuomita. Hän tahtoi jättää toisten ihmisten asiat heidän omiksi asioikseen. Itsepähän he parhaiten tietävät, mitä tekevät. Ja hän jäi siihen auringon laskuun saakka polvilleen maata penkomaan, antaen ajatustensa samalla aikaa kulkea omia epämääräisiä kulkujaan.

Mutta kun Olavi seuraavana päivänä samalla aikaa laskeutui puutarhaan, viipyi hän siellä jo kauemmin.

Hän sanoi välttämättä tarvitsevansa liikettä, ja hän pyysi saada olla avullisena vettä kantamassa ja käytäviä puhdistamassa. Elli oli estelevinään, mutta suostui kuitenkin mielihyvällä ottamaan hänet auttajakseen.

Se oli Olaville mukavaa tointa ajatustyön lomahetkinä. Milloin hän kantoi vettä kaivosta Annin kanssa, milloin ruiskutti sitä kukka- ja taimilavoihin, milloin pitkävartisella lapiolla katkoi käytävistä rikkaruohon juuria. Ja vähitellen innostui hän työhönsä niin, että hän heti aamulla noustuaan meni tarkastamaan, miten taimet yön kuluessa olivat edistyneet, ja usein hän vielä illallisen jälkeenkin ehdotti Ellille, että he menisivät puutarhatyöhönsä.

Hän kutsui sitä leikillä heidän »yhteistyökseen». Ellille oli siinä sanomaton viehätys, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, että oli joku, joka noin otti osaa hänen harrastuksiinsa ja viihtyi olemaan hänen seurassaan. Useinkin keskustelivat he pitkät hetket kaikenlaisista, joutuivat puhelemaan varsinkin taiteesta ja kirjallisuudesta. Ei hän ollut paljoa lukenut, mutta Olavi huomasi, että hän käsitti hyvin, ymmärsi heti kaikenlaiset pienet vivahdukset ja osasi kuunnella niin, että se innoitti puhumaan. Olavi oli siitä mielissään ja innostui kertomaan. Melkein aina oli hän se, joka puhui, mutta välistä hän otti hyväksyvästi vastaan senkin, mitä Ellillä oli sanomista. Silloin oli Ellistä, kuin hän olisi ollut ymmärtävämpi ja viisaampi kuin ennen.

Näissä toimissa ja puheissa oli Ellille vielä se viehätys, että pastori tavallisesti jäi ulkopuolelle niitä, aivan niinkuin ennen aikaan, kun he ensi kerran olivat tavanneet toisensa Ellin kotona. He olivat kuin salaliitossa keskenään ja häntä vastaan. Näkyi välistä sanoista ja käytöksestä, että hän, kun pastori sattui olemaan läsnä, kääntyi kohteliaisuudesta hänenkin puoleensa, antoi hänen puhua vähän aikaa, mutta palasi taas hetken kuluttua siihen, mistä he äsken olivat Ellin kanssa keskustelleet. Kun he sitten eivät näyttäneet lopettavankaan, poistui pastori omiin askareihinsa, tai jos oli ilta, meni ennen muita levolleenkin, jättäen heidät jutteluihinsa joko puutarhaan tai verannalle.

Silloin tällöin teki Olavi hienoa ivaa pastorista, tämän sitä huomaamatta, mutta kuitenkin niin, että Elli sen ymmärsi ja naurahteli itsekseen vähän poispäin kääntyneenä. Kerrankin, kun he olivat parhaillaan kukkia kastelemassa, sattui pastori tulemaan puutarhaan. Leveällä äänellään sanoi hän seisten kädet puuskassa:

--En minä vain viitsisi nähdä tuota vaivaa noin turhan tähden ... veisitte toki nuo ruiskunne ennemmin tupakkamaahan tallin taa ... mitä hyötyä niistä on noista teidän kukkasviljelyksistänne!

--Me olemme taiteilijaluonteita, sinun vaimosi ja minä ... me emme aina ajattele hyötyä, vaan rakastamme kauneutta kauneuden itsensä vuoksi, sanoi Olavi vastaten leikkipuheella leikkipuheeseen, mutta samalla iskien silmää Ellille, niinkuin olisi tahtonut sanoa: »Me kyllä ymmärrämme toisemme».

Ja sellaisia pieniä iloja valmisti hän Ellille useita näiden päivien kuluessa.

VIII.

Mutta muutamien päivien kuluttua alkoi Olavia jo kyllästyttää puutarhan hoito. Hän sai taas työstään kiinni, uppoutui siihen kokonaan ja unhotti kaiken muun. Oli sitä paitsi alkanut sataa ja tuulia. Se esti olemasta ulkona, eivätkä kukatkaan tarvinneet kastelemista.

Elli oli taas istuutunut tavalliselle paikalleen verannan ikkunan alle ompelemaan. Olavi laskeutui sinne harvemmin kuin ennen, oli silloinkin hajamielinen ja harvasanainen ja meni kohta jo takaisin työhönsä. Pastori enimmäkseen nukkui, ja silloin kun ei nukkunut, hän haukotteli.

Sadetta kesti monta päivää perätysten. Ilma oli syksyistä ja kylmää. Näköpiiri pappilan ympärillä oli pienentynyt, järventakaisia saaria tuskin erottikaan, ja metsän ja talon välissä oli ainainen harmaa verho. Märät olennot juosta rääppivät keittiöstä pirttiin ja pirtistä keittiöön, ja pihamaa oli vesilätäköillä.

Eräänä iltapäivänä sateen lomalla otti Elli kuitenkin työaseensa ja meni puutarhaan. Hän kuuli Olavinkin tulevan alas, mutta puutarhaan hän ei tullut. Hän oli ottanut päällystakkinsa ja keppinsä ja näkyi menevän maantielle päin.

Puutarhatyössä ei ollut nyt enää entistä viehätystä. Siellä oli niin kolkkoa ja likaista. Pastori tuli haukotellen sinne ja istuutui keinulaudalle.

Vasta jonkun ajan kuluttua sai Elli rohkeutta kysyäkseen oliko Olli mennyt kävelemään.

--Sanoi menevänsä kirkonkylään asti.

--Mitä hän sinne meni?

--Kuului olevan kirje postiin vietävänä.

--Eikö sitä olisi voinut lähettää?

--Itse sanoi tahtovansa mennä.

Se oli varmaankin kirje, jonka osoitetta hän ei tahtonut muille näyttää. Voihan olla, että hän oli kihloissakin? Tietysti hän olikin. Mitäpä se muutakaan olisi ollut... Ja hän koetti taas sanoa, että eihän siihen kellä ollut mitään asiaa, jos niin olikin...

Olavia ei kuulunut kotiin tulevaksi. Hän oli luultavasti jäänyt yöksi pappilaan, ja Elli sai syödä ikävän yksitoikkoisen illallisen kahden kesken pastorin kanssa.

Yötä vasten kiihtyi yhä enemmän tuulemaan ja satamaan. Puut huojuivat raskaasti, tuuli painoi ikkunoihin kuin niitä särkeäkseen, ja vettä valoi lattioita pitkin. Oli aivan kuin elämä taas olisi vajonnut vanhaan väyläänsä, matalain rumain rantojensa väliin.

Ellille muistui mieleen niin selvästi hänen ensi yönsä täällä, jolloin hän luuli olevansa koko maailman hylky ja jolloin hän epätoivoissaan ja häpeissään oli melkein toivonut kuolemaa itselleen.

Silloin oli ollut talvi. Vietettyään häänsä olivat he lähteneet ajamaan aamupimeässä ehtiäkseen päivässä perille. Hän istui reessä matkaturkkiin käärittynä, riippuen äitinsä kaulassa, joka kumartui hänen ylitsensä viimeisiä hyvästejä heittäen. Molemmat he itkivät ääneen, eikä erosta tahtonut tulla mitään. Viimein riuhtaisi hevonen, ja he lähtivät ajamaan. Vielä kerran jäljelleen kääntyessään hän näki vieressään miehensä. Kun se edes olisi antanut hänen rauhassa itkeä itkettävänsä! Mutta hän pyrki lohduttamaan, kietoi suojelevasti kätensä hänen selkänsä taa ja koetti viihdyttää. Eikä Elli päässyt mihinkään, hänen täytyi kuunnella. Päivä sitten vähitellen valkeni. Se oli tuollainen päivä, jolloin aurinko ei pääse esille huuruisen pakkasen takaa, jolloin kaikki on raakaa, väritöntä ja harmaata. He ajoivat virstoittain hiljaista, natisevaa menoa. Elli tuijotti sivulleen, jossa hitaasti vilisi jälellepäin kurjaa männikköä ja matalaa lumeen peittynyttä aitaa. Kun pastori oli aikansa häntä puhutellut, saamatta sanaa vastaukseksi, kääntyi hän juttelemaan kyytimiehen kanssa. Ne haastoivat halki kaikki pitäjän asiat. Syöttöpaikoissa tulivat emännät Elliä tervehtimään, puhuivat omista lapsistaan ja Ellin. Kohtahan niitä hänkin kai tulee saamaan. Elli oli menehtyä häpeäänsä.--Sitten pimeni ilta pimenemistään. Pastori oli nukkunut rekeen, suu auki, pää Ellin puoleen retkottaen. He ajoivat maantieltä oikotielle synkkään metsään. Nietokset näyttivät tulevan yhä suuremmiksi, ja puut olivat painuneet luokiksi tien poikki. Oli hän ennen aikaan hiukan toisenlaiseksi haaveillut häämatkaansa. Hän oli mielikuvituksessaan nähnyt kesäisen luonnon, päivänpaisteessa kimmelteleviä selkiä, suuren avaran laivankannen ja valkeita, komeita pukuja vilkkailla laivarannoilla. Alkoi tuikkaa tulia metsän sisästä, häämötti huoneita, ajettiin portista pihaan. Hän kuuli sanottavan, että oltiin perillä. Kahden korkeaksi luodun lumivallin välitse ajettua pysähdyttiin verannan eteen. Pastori hyppäsi ylös, auttoi häntä reestä, vei hänet sisään, päästeli pois turkit ja palttoot, suuteli ja sanoi: »Tervetullut uuteen kotiin!» Mutta kun hän tuli tähän huoneeseensa, jossa oli kaksi vuodetta vierekkäin, ja näki ikkunanruudut ulkopuolelta lunta puolillaan, tuntui hänestä kuin hän olisi ollut elävältä haudattu. Taas hän tahtoi tulla häntä hellyttelemään, mutta itkien heittäytyi hän vaate päällä vuoteelleen ja vaati häntä menemään tiehensä. Mutta hän ei mennyt. Ja silloin tuli hänelle ensi kerran kuin unennäkönä ilmestys, joka sitten usein uudistui. Hän luuli näkevänsä Olavin, joka tuli häntä vapauttamaan, joka vaati hänet omakseen ja joka lähti viemään häntä pois täältä kaukaisiin ihaniin maaiilmoihin. Se kasvoi varmaksi toivoksi, hän uskoi siihen kuin annettuun lupaukseen, hän odotti... Mutta hän oli nähtävästi odottanut turhaan. Hän oli tullut, mutta ei nähtävästi hänestä välittänyt. Hän menee niinkuin on tullutkin...

IX.

Sadepäivinä oli Olavilta sujunut työ hyvin. Kun vesi yhtämittaa rapisi ulkovinnin kattoon, antoi se hänelle kuuntelemista, silloin kun ajatus tarvitsi lepoa. Hän oli saanut pitkän ajatussarjan päätetyksi, ja useita uusia näkökohtia oli tullut entisten lisäksi.

Kun aurinko sitten eräänä iltapäivänä alkoi hajoitella pilviä, niin tunsi hän kuitenkin tarvitsevansa jotain vaihtelua ja laskeutui tyytyväisenä alas verannalle.

Elli istui siellä yhä ommellen. Pastori makasi vielä ruokalepoaan ja kuorsasi huoneessaan, jonne ovi oli auki. Elli kävi sulkemaan sen ja palasi sitten takaisin entiselle sijalleen. Hän näytti totiselta ja vähän vieraalta... Miten itsepintaisesti, melkein uhkamielisesti hänen kätensä liikkui kalvosesta! Suun ympärillä oli tuo kärsivä ja vähän katkera piirre, jonka Olavi siinä välistä ennenkin oli huomannut... Hänelle tuli yht'äkkiä sääli häntä, halu pudistaa pois tuo surumielisyys ja tempaista hänet mukaansa. Hän oli jo huomannut, että hän voi sen tehdä. Useinkin, kun hän vain puhutteli häntä, kääntyi hänen puoleensa, hän ihastui ja ikäänkuin valkeni.

Olavi oli mennyt ulos ilmaa tarkastamaan. Elli istui, niinkuin ei häntä olisi ollut olemassakaan, niinkuin ei olisi häntä huomannutkaan.

Olavi tuli takaisin ja seisahtui verannan ovelle.

--Ettekö tule soutelemaan? kysyi hän.

--Mutta nythän sataa.

--Se lakkaa heti kohta. Toinen puoli taivasta on jo poudassa. Tulkaa katsomaan!

Elli muuttui silmänräpäyksessä. Hän nousi kiireesti, heitti työnsä tuolille ja juoksi ulos kartanolle säätä katsomaan. Viimeiset pilvenrepaleet heittelivät haihtuessaan vielä viimeisiä pisaroitaan. Järvellä oli jo syntynyt leveitä tyyniä juovia, ja sen pintaa pitkin kulki saarien lomitse ja niemien päitse laaja valokimppu, joka samassa otti koko maailman haltuunsa. Se oli kuin ilon huudahdus Ellin omasta rinnasta, ja hänen olisi tehnyt mieli hypähtää ja lyödä käsiään yhteen.

--No? sanoi Olavi, joka seisoi hänen vieressään puutarhan aitaa vasten ja katseli häntä.

--Soutelemaanko! Mennään vain, jos teitä haluttaa!

--Eikö oteta onkia mukaan?

--Niin, mutta todellakin!

Ja voimatta pidättää itseään pyörähti hän kantapäillään ja juoksi keittiön kautta sisään valmistuakseen lähtemään.

Ja kun he, toinen vapoja kantaen ja toinen airoja, puoleksi juoksujalassa laskeutuivat rantaan, niin tuntui Ellistä, kuin he olisivat olleet vanhoja lapsuuden tuttuja, joiden oikeastaan olisi pitänyt sinutella toisiaan.

--Menkää te heittämään vettä venheestä ja hakemaan riippakiveä jostain, niin minä sill'aikaa kaivan onkimatoja tästä saunan kupeelta.

--Ei, antakaa minunkin tulla kaivamaan! Saanko?

--Kaivakaa veikkonen!

Saunan märkä seinä höyrysi lämpimän ilta-auringon paisteessa, lastukko oli murakkaa, ja onkimadot melkein uiskentelivat maanpinnalla.

--Tuoss? on ... ja tuossa taas ... hyi!

--Hyikö? Minusta ne pikkupoikana olivat niin maukkaita, että olisi tehnyt mieli suuhuni pistää.

--Ush teitä! Ehkä kuitenkin suostutte siihen, että jätämme nämä kaloille ja itse syömme kalat.

--Kernaasti minun puolestani, kuinka vain itse tahdotte!

--No, jo näitä nyt onkin.

He työnsivät Ellin pienen venheen vesille. Olavi aikoi Ellin antaa mennä perään, mutta hän ei suostunut, hän tahtoi istua airoille.

--Miksen saa minä soutaa?

--Se on niin ruman näköistä, kun nainen pitää perää ja mies istuu airoissa.

--Mutta neuvokaa sitten, mihin meidän on meneminen.

--Mennäänkö tuonne tuon saaren rannalle?

--Saako siellä?

--On sieltä ennen saanut.

Elli veteli pitkästi, voimakkaasti ja kauniisti.

--Tehän soudatte kuin vanha merimies...

--Tottahan nyt toki soutaa osannen, kun välistä vietän päiväkaudet vesillä.

--Yksinkö?

--Melkein aina yksin.

--Ettekö pelkää tuulen vievän?

Kerran se oli ollut viedä hänet, kertoi hän. Nousi yht'äkkiä ukkospilvi, kun hän sattui keskelle selkää. Hän taisteli voimainsa takaa, mutta ei päässyt paikaltaan. Ja hänen täytyi kääntää myötätuuleen, antaa venheen mennä menojaan, ajautua muutamalle saarelle ja siellä kalasaunassa odottaa puoli päivää.

--Eikö miehenne ollut levoton?

--Ei hän sitä saanut tietääkään ... minä kun välistä olen päiväkauden vesillä.

--Eikö hän tule mukaanne kalastamaan?

--Minä olen mieluummin yksin.

--Ehkä sitten laskette minut maihin?

--Eihän toki ... mitä te ajattelette!

--Te olette mieluummin yksin...

--Mutta ettehän te ole minun mieheni!

Ja sellaista leikkiä laskien saapuivat he ruohokkoniemeen ja pudottivat kiviriipan. Elli sitoi kokan pitimiksi kaislasolmun tulloon. Sitten alkoivat he selvitellä onkiaan. Järvi oli nyt kokonaan tyyntynyt, ainoastaan hiljainen maininki kävi vielä monipäiväisen tuulen jäleltä ja leikutteli vähän keveää venhettä. Siellä täällä tuonnempana näkyi muitakin onkimiehiä.

--Nyt koetetaan, kumpi meistä on parempi kalamies.

--Minä tietysti!--ja samassa vetäisi Elli kalan venheeseensä.

--Särki! Se on kovin moukkamainen kala, semmoinen tuiki tavallinen, poroporvarillinen.

--Mitkäs ne sitten ovat niitä aateliskaloja?

--Ahvenet tietysti!

--Ja kiisket?

--Miksei kiisketkin ... sellaiset itsenäiset, jotka aina ovat vastarannalla ... mutta erittäinkin salakat--katsokaa, katsokaa ... ne tuntee heti ... siin'on ... ja siinä taas!

Ja hän sujahutti salakan toisensa perästä venheen pohjaan, niin että siima lauloi.

--Ne ovat toki toista kuin tuo teidän särkenne ... kas taas! ... ne ovat tulisia ja intohimoisia ... ettekö luule, että kaloillakin on tunteita?

--Voi olla, vastasi Elli nauraen.

--Minä olen varma, että heillä on ... mikseivät ne voisi nekin vihata ja rakastaa.

--Sappi se ainakin on särjelläkin.

--Tehän osaatte olla leikillinenkin.

--Miksen sitten osaisi?

--En tiedä, mutta siltä minusta ainakin tuntui, kun ensi kerran teidät näin ... te olitte silloin niin kauhean totinen.

--Samaa luulin minäkin teistä. Minä melkein pelkäsin teitä.

--Pelkäättekö vieläkin?

--Pelkään minä vähän vielä nytkin...

--Mutta mistä syystä?

--Kun te istutte siellä ylhäällä niinkuin tänään, eilen ja toissapäivänä ja tulette vain pikimmältään alas ja olette niin kovin miettiväisen ja viisaan näköinen, niin minua aivan hirvittää. Ja kun te silloin katsotte, niin tuntuu siltä, kuin tahtoisitte tunkea läpi luiden ja ytimien.

--En tiedä siitä itse mitään.

--Mutta tunnustakaa, että te arvostelette ihmisiä niin, että ne teidän mielestänne ovat kovasti typeriä, ja ajattelette, että mitähän tuokin puhuu, kun se ei kuitenkaan mitään ymmärrä.

--Nyt te aivan erehdytte ... ainakin mitä teihin itseenne tulee, erehdytte perin pohjin ... minun kun päinvastoin on useinkin tehnyt mieli sanoa, että on ihmeellistä, kuinka te käsitätte monet asiat aivan samalla tavalla kuin minäkin.

--Ja sitten minä olen varma, että te sanotte paljon niinkuin nytkin ... vain kohteliaisuudesta.

--Mutta siitä huolimatta sanon taas minä, että minua miellyttää tuo teidän suorapuheisuutenne.

--Vetäkää, vetäkää! Kohonne on veden alla!

Olavi nosti järvestä suuren komean ahvenen, joka oli niellyt ongen syvälle kitasiinsa.

--Tämähän on hauskaa! innostui hän saatuaan taas uuden ahvenen. Meidän täytyy tulla usein tänne.

--Jos te ette vain kyllästy siihen yhtä pian kuin puutarhan hoitoonkin?

--Minäkö olisin kyllästynyt puutarhan hoitoon, joka jok'ainoa ilta olen katsonut ikkunastani, eikö jo lakkaisi satamasta.

--Niinkö?

Ellillä oli koko ajan ollut mielessä kysymys, jota hän ei kuitenkaan ollut uskaltanut tehdä ennen kuin nyt, jolloin Olavi onkeaan heittäessään oli varomattomasti satuttanut sen Ellin ongen siimaan ja josta irtipäästyään se tarttui hänen esiliinaansa.

--Oliko teillä hauska pappilassa toissa iltana? Tuoss' on nyt onkenne ... elkää sitä enää kolmatta kertaa tartuttako?

--Eihän mitään erittäin ... mutta kun tuli ilta ja alkoi sataa armottomasti, niin päätin jäädä yöksi.

--Olisihan sen kirjeenne voinut lähettää jonkun toisen mukana.

--Minun olisi kuitenkin täytynyt mennä noutamaan rahakirjettäni, joka oli maannut postissa jo useita päiviä.

Ellin olisi tehnyt mieli kiittää häntä siitä tiedonannosta. Hänen oli nyt taas niin hauska ja hyvä olla, hän oli niin iloinen, ettei olisi malttanut istua ja onkia tässä yhdessä kohden, vaan soudella, meloa tai mennä maihin tuonne saaren rannalle heittelemään kiviä tyyntä vettä pitkin. Mutta tuskin oli hän ehtinyt ajatella niitä toivomuksiaan, kun venheen kokka yht'äkkiä kohosi ylös ja kaisla katkesi tullosta ... sitten painui kokka taas alas, jolloin perä keikahti ylös, airot kieriskelivät venheen pohjalla ja onget joutuivat epäjärjestykseen.

--Mitä ihmettä! huudahti Olavi ja pudotti vapansa järveen tarttuessaan molemmilla käsillään venheen laitoihin. Elli ei voinut pidättää nauruaan ja Olavi nauroi mukana, kun oli huomannut, että laineet olivat äsken ohi menneen höyrylaivan laineita. Salaperäisinä ja sileinä olivat ne vaeltaneet yli tyynen selän ja jatkoivat matkaansa nuoleksien mennessään niemien neniä ja saarien kivisiä rantoja.

--Ne menevät tuonne meidän rantaamme saakka.

--Kuuletteko, kuinka hauskasti ne kohisevat mennessään!

--Se on aina kesäaikoina minulle jokapäiväistä musiikkia. Ne tulevat tuonne nuottakodan alle saakka, ja minä menen melkein joka ilta niitä sinne vastaanottamaan. Teistä se varmaankin on hyvin sentimentaalista.

--Minä olen itsekin sentimentaalinen.

--Oletteko?... Minusta on niin hauskaa, kun ne vyöryvät sieltä aivan hiljaa ja sitten yht'äkkiä murtuvat rantakiville ... kuuletteko, nyt ne ovat jo siellä.

Kun kala ei enää tuntunut huolivan onkea, muuttautuivat he toiseen paikkaan. Syöntiaika oli kuitenkin jo ohitse ja kalastus päätettiin jättää sikseen. Olavi ehdotti, että he sen sijaan tekisivät pienen kierroksen järvellä. Elli nosti taas airot tulloihin ja alkoi soutaa.

--Elkää soutako, antakaa minä melon, eihän meillä ole mihinkä kiirettä.

Päivä jo oli laskemaisillaan, ei läikähtänyt enää lainettakaan järven pinnalla, pienet virit vain siellä täällä osoittivat, missä muikut pistelivät. Äänet kuuluivat kirkkaasti pitkien matkojen päästä sateen puhdistaman ilman läpi. Vasikat ynisivät erään rantatalon rannassa, keskellä selkää souti venhe, sen hangat lauloivat, ja joskus välähti melan kärki keltaisen päivänsäteen heijastusta. Korkealla ilmassa lensi kaakottava kuikka pitkiä poutia luvaten.

Elli oli heittäytynyt kokkakaarta vasten nojaamaan ja tuijotti olkihattunsa reunojen alaitse vettä pitkin peränpitäjän pään ohitse. Olavi oli vaipunut katselemaan maisemaa edessään ja harhaillut siitä vähitellen yhä loitommalle omiin mietteisiinsä. Hän meloskeli koneellisesti. Hän näytti siltä, kuin olisi kuljeskellut hyvin kaukana täältä, ja hiukan alakuloiselta. Mahtoiko hänellä olla suruja joitain tai katkeria vanhoja muistoja. Olisi tehnyt mieli herättää hänet mietteistään ja lohduttaa. Hän meloi huomaamattaan aivan väärälle suunnalle, pois kotoapäin. Mutta Elli ei tahtonut häiritä häntä ... jos meloo, niin melokoon ... meloisikin tuonne laivareitille ja sieltä yhä eteenpäin ... eikä milloinkaan palattaisi takaisin.

Kauan aikaa lipui venhe näin veden pintaa myöten.

--Tämä on verratonta, sanoi Olavi vihdoinkin ja laski melan polvelleen. Olen minä nähnyt paljonkin, olen nauttinut monestakin maisemasta, mutta ei minussa kuitenkaan koskaan ole syntynyt sitä mielialaa, joka tällaisena iltana syntyy. Pienenä poikanakin se otti minut välistä niin täydellisesti valtaansa, että siitä suorastaan kärsin. Olisin ollut valmis itkemään, tietämättä oikein miksi...

--Olen minäkin tuntenut samaa.