Part 15

--En! huusi Elli silmät säihkyen. Mene sinä tiehesi ja anna minun olla rauhassa!

--Ka, ka ... mikäs nyt?

--Sinä olet kömpelin, tyhmin, sivistymättömin mies maailmassa!

Pastori seisoi siinä silmät selällään, koetti lyödä leikiksi, mutta kun hän näki, että Elli oli tosissaan, ja tiesi, ettei silloin auttanut ruveta keskustelemaan, meni hän kiltisti kamariinsa.

Ja Elli vaipui verannan rappusille purskahtaen kauan pidätettyyn itkuunsa.

Hän ylenkatsoo minua ... hän halveksii minua! vaikeroi hän kasvot käsiin kätkettyinä. Minä näin sen hänen silmistään, hänen pilkallisesta hymyilystään. Ja hän on oikeassa! Minä olen halveksittava! Minä rakastan toista ja suostun kuitenkin olemaan toisen...

Mutta minä _en_ suostu! Minä en voi kestää tätä kauemmin!... Minä tahdon sanoa hänelle, että hän luulee väärin ... että hän saa tehdä minulle kaikki, mitä tahtoo, kunhan vain rakastaa minua eikä minua jätä!

Ja ajattelematta sen enempää, mitä hän aikoi tehdä, hyppäsi hän ylös, juoksi vinnin rappujen juureen ja juoksi niitä ylös, mennäkseen hänen huoneeseensa, heittäytyäkseen hänen jalkoihinsa.

Mutta ovi oli kiinni, se oli niin armottomasti, niin kylmentävästi kiinni... Hän ei tahdo minusta enää mitään tietää!... Eikä Elli uskaltanut edes kolkuttaa.

Hän tointui, selvisi huumauksestaan, pelästyi itseään, sieppasi orrelta jotain käsivarrelleen ja juoksi alas kuin takaa ajettuna.

XXV.

--Ei! huudahti Olavi ylös tultuaan ja repäisi rinnastaan kukkavihkon, jonka Elli oli matkalla poiminut ja antanut hänelle. Tämä on jo liian naurettavaa! ... ja nyt on tämä lopussa.

Ja hän vetäisi esille matka-arkkunsa ja alkoi heitellä siihen ylös-alaisin vaatteitaan ja kirjojaan, mitä vain käteen sattui.

Tämä täytyy kerralla katkaista! jatkoi hän. Ja huomenna minä matkustan tieheni!

Tällainen suhde! Kulkea tässä kuutamosankarina hymyilyn palkasta, haaveksia hienoa rakkautta, kiipeillä ihanteitten korkeuksiin, vaipua tummapohjaisiin tunnelmiin ... ei kiitoksia! Minä olen jo liian vanha ollakseni koulupoikatrubaduurina, huokaillakseni hellämielisiä ruikutuksia maaseutukaunottarien ikkunain alla. Minulla on toden totta muutakin tekemistä! Ja mikä minut on nyt taas saattanut näihin suhteisiin, joita en eläessäni ole voinut sietää? Enkö minä ikinä viisastu? Olenko se iänikuinen rakkauden narri?

»Mennään sitten maata koko komppania!» Menkää jumalan nimessä ja nukkukaa, veikkoset, niin, että seinät helisee! Ottakaa siunaukseni, lisääntykää ja täyttäkää maa!

Hän naurahti onton ivallisesti, nakkeli tavaroitaan ja naurahti uudelleen sitä hullunkurista näytelmää, joka hänelle tänä iltana oli esitetty. Ja sillä tullaan häntä tietysti vastedeskin huvittelemaan.

Mutta sitten oli hänestä kuitenkin liikaa tämä kiukku. Kaikki oli niin liian narrimaista, ettei siitä olisi kannattanut edes suuttua. Ei toden totta maksa vaivaa sen tähden rauhaansa rikkoa, särkeä mielensä malttia ja kirjainsa kansia.

Itselleen hänen pitäisi ennemminkin nauraa. Hänkö tässä toteuttamaan platoonisen rakkauden periaatteita? Hänkö sitä oli täydellä todella ajatellut mahdolliseksi? Mutta kuinka hän oli siihen määrin voinut järkensä menettää? Kuinka siihen määrin pettää entisyytensä? Olivatpa ne vaatimuksia, joita hänelle oli asetettu onnen ehdoiksi! Minun pitäisi kai pitää kaikki hyvänäni ja olla tyytyväinen, jos saan edes hänen sormenpäitään suudella!

Mutta hänen omatuntonsa sanoi hänelle kuitenkin samassa, että hän nyt tuomitsee väärin. Elli on siitä itsekin onneton, hän kärsii siitä, eikä se tapahdu hänen tahdostaan.

Se alkoi häntä tyynnyttää, hän herkesi heittelemästä kapineitaan, laitteli papereitaan, jotka olivat joutuneet epäjärjestykseen, ja istuutui keinutuoliinsa rauhallisesti miettimään asemaa.

Olkoon kuitenkin miten on, päätti hän hetken kuluttua, minun asemani _on_ täällä mahdoton. Minä en voi jäädä tänne, siitä ei syntyisi muuta kuin ikävyyksiä itselleni ja hänelle. Ja hänelle varsinkin! Hänen tähtensä juuri täytyykin minun peräytyä!

Hän ihan ilostui, kun sai sen uuden näkökohdan eteensä. Hän sitä kehitti ja sai itsensä vakuutetuksi siitä, että hän tekisi väärin _Elliä_ kohtaan, jos viipyisi kauemmin. Eihän se muuta kuin siirtäisi eroa ja samalla tekisi sen yhä vaikeammaksi. Eikö olisi suorastaan hyvä työ, jos hän menisi nyt kohta?

Ja jo huomenna varhain päätti hän lähteä tapaamaan helsinkiläisiä tuttaviaan.

Aamulla ei hänen päätöksensa ollut horjunut. Mutta oli se kuitenkin vähän noloa, kun hän ylös noustuaan melkein kuin hiipimällä hiipi pois talosta. Nähdessään Ellin menevän rantaan pistihe hän ulos pihasta ja ilmoitti ainoastaan palvelustytölle lähtönsä. Oli hänellä epämääräinen tunne rinnassaan siitä, ettei hän menetellyt niin kuin oikeastaan olisi pitänyt. Oliko hänellä kuitenkaan oikeutta yht'äkkiä itse ratkaista kaikki, katkaista yhdellä ainoalla iskulla ne siteet, joita he molemmat olivat olleet punomassa? Mutta miksei? Kun hän kuitenkin oli varma siitä, että hänen tunteensa olivat kokonaan kylmenneet, niin kokonaan, ettei hän enää tuntunut voivan kaukaisimmittainkaan käsittää, mitenkä ne ollenkaan olivat voineet syntyä ja mitenkä hän siihen määrin oli voinut niiden valtaan antautua!

Olisi hän niin mielellään tahtonut vakuuttaa itselleen, että Ellinkin oli samalla lailla. Mutta se ei onnistunut. Elli oli pannut koko elämänsä tähän rakkauteen ... sen Olavi tiesi, ja hän oli nähnyt siitä niin monta todistusta. Eikä hän voinut estää itseään kuvittelemasta, miten tämä yht'äkkinen ero häneen tulisi vaikuttamaan. Hän saa kuulla, että olen mennyt kirkolle, ja samassa hän tietysti aavistaa kaikki. Ja se uudistuu tietysti, tuo viimesunnuntainen surkeus, josta hän niin elävästi oli kertonut.

Mutta samalla, kun Olavi taas tunsi heltyvänsä ja kun hänen omatuntonsa häntä vaivasi, se suututti häntä ja paadutti. Kiukkuisesti tiuskaisi hän itselleen maantietä myöten kiivakasti kävellessään: »Mutta mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä? Mitä hän tahtoo minusta? Täytyyhän hänen käsittää, että meidän suhteemme on mahdoton! Enhän voi hänen kanssaan Amerikkaankaan paeta!»

Vaan eihän hän mitään sellaista vaatisikaan, hän kai sanoisi. Ei hän muuta kuin pyytäisi, etten vielä menisi, jos häntä vähänkään rakastan. Mutta kun minä en rakasta! Vaan voinko minä sanoa sen niin kovakätisesti? Ja minkä ajatuksen hän minusta saa, jos tänään vakuutan päinvastaista kuin eilen... Minä en anna mitään selitystä, eikä hänellä ole oikeutta minulta mitään vaatia. Kunhan kerran olen poissa, niin voinhan jotain keksiä ja kirjoittaa... Kirjeessä se käy niin paljoa helpommin.

Mutta on tämä kuitenkin ikävä juttu. Vaan mitä minä voin, enhän voi teeskennellä, kun kaikki minua kyllästyttää... Oli kuitenkin ikuinen onni, etten saanut tahtoani läpi. On minulla sentään onni vielä toverinani, ainainen hauska ystäväni...

--Mies hoi, ota rattaillesi! huusi hän muutamalle hevosmiehelle, joka oli ajanut hänen ohitsensa. Ja pian oli hän kirkonkylän majatalossa.

Siellä ne olivat, hänen tuttavansa, kolme herraa ja kolme naista, iloisinta, hienointa helsinkiä, somissa, aistikkaissa matkailijapuvuissa. Jo kaukaa he hänelle huiskuttivat hattuja ja liinoja, huusivat ja hurrasivat. Se oli kuin tuulahdus vapaasta, suuresta maailmasta, ja empimättä hän lensi sen avattuun syliin.

Ei otettu kuuleviin korviinkaan, ettei hän tulisi mukaan. Mitä hän täällä ... sydänmaassa ... koko kesää...? Ihastunutko johonkuhun sinisilmään? Eihän vain? Ehkä tosiaankin...--Oo, Oo!--Vai ei kuitenkaan? No, hyvä sitten!--»Panet siis pillisi pussiin, ja tänä iltana lähdetään ... eihän tämä seutu näytä miltään erikoisen hauskalta ... me emme ainakaan viitsi viipyä täällä kauempaa.»

Hänet oli helppo saada houkutelluksi. Ja kysymyksien ja vastauksien sadellessa ja naurun niitä yhtämittaa keskeyttäessä päätettiin yhteisäänestyksellä, että Olavi Kalm syötyään heidän kanssaan aamiaisen ottaa talosta hevosen, ajaa takaisin pappilaan, laittaa kapineensa kuntoon ja hellät hyvästit otettuaan rouvalta, koska siellä kuuluu olevan nuori, sievä rouva, soudattaa itsensä Tyynelästä laivaan, kun toiset astuvat siihen kirkon rannasta. Ja sitten sitä mennään, yksi hauska mies lisää ennenkin iloisessa seurassa!

--Mutta elkää vain peruuttako, herra Kalm! huusi vielä yksi neitosista hänen jälkeensä, kun hän ajoi ulos pihasta.

--En, en!

--Saammeko olla aivan varmat, että tulette?

--Saatte olla!

Se oli pieni ketterä tyttö, eloisa kuin orava, ja keikkui koko matkan hänen silmissään, niin että hän vasta Tyynelän kattojen näkyessä taas muisti, minne hän oikeastaan ajoi.

Mutta nyt tuli hänelle oikein kiire saada kaikki suoritetuksi niin pian kuin mahdollista. Ja ennen kaikkea, sanoi hän, ei mitään hellämielisyyttä ja peräytymistä.

XXVI.

Kun Elli sai palvelijalta kuulla, että Olavi oli mennyt kirkonkylään, hänelle siitä mitään virkkamatta, luuli hän jo aavistavansa kaiken. Mutta hän ei sitä vieläkään tahtonut uskoa. Hän ei _voi_ niin tehdä, hän ei voi olla niin sydämetön. Mutta sitten tuli tyttö vähän päästä vinniltä ja kertoi, että herra varmaankin on poislähdössä, koska on jo heitellyt kapineitaan matka-arkkuunsa. Ja kun Elli näki ne siinä kuin vihaisella kädellä viskeltyinä sinne tänne kirstun pohjaan, niin hänen jo täytyi uskoa. Hän luuli nyt tietävänsä syynkin siihen. Eilen illalla heidän erotessaan hän sen oli päättänyt ... hän ei tahdo viipyä hetkeäkään enää ... hän halveksii ja ylenkatsoo.

Ja taaskin Elli syytti siitä vain itseään. Eihän hän, Olavi, joka oli niin arka ja hienotuntoinen, voinut sitä sietää, jos hän kerran luuli... Hän, jolla oli niin korkeat käsitykset rakkaudesta ja joka oli sanonut, että ainoastaan rakkaus oikeuttaa... Mutta hän ei saa jäädä siihen luuloon, hänen täytyy tietää se! Ja vielä viimeisenä pelastuksenaan hän tarttui siihen toivoon, että kunhan hän saa puhua hänen kanssaan, saa sanoa kaikki, luvata, mitä hän tahtoo, hän ehkä vielä jää ... ja se ei ehkä vielä ole lopullisesti lopussa.

Pitkän rupeaman harhaili hän sinne tänne huoneissa, verannalla, pihamaalla, puutarhassa, taas huoneissa ja taas verannalla. Ja joka hetki hän luuli kuulevansa hänen tulevan maantiellä.

Hetkellisenä toivon salamana leimahti hänen mielessään, että hänhän on voinut mennä noutamaan noita tuttaviaan ja että hän tuopi ne tänne. Mutta se sammui samassa. Mitäs varten hän oli ajanut tavaroitaan kokoon? Ja olisihan hän siinä tapauksessa ilmoittanut siitä...

Hän istui taas verannalla, oli jotain tekevinään, mutta ilman mitään selkoa siitä, mitä teki...

Silloin hän kuuli kiivasta ajoa portin takaa, sinne seisahtui hevonen ja rattaat. Olavi hypähti rattailta maahan, eikä hänellä ollut ketään muita mukanaan.

Elli aikoi jäädä siihen, missä oli, ottaa hänet rauhallisesti vastaan, mutta kun Olavi juoksi pihamaan poikki, pakeni hän saliin ja sieltä omaan huoneeseensa.

Ja sinne hän kuuli, nyrkillä sydäntään painaen, kuinka Olavi aikoi ensin mennä ylös, mutta poikkesi sitten pastorin luo, joka häntä huusi kamaristaan.--»No», sanoi pastori, »mitäs miehelle kuuluu?»--»Ei juuri muuta kuin että minun täytyy pyytää sinulta kyytiä laivalle.»--»Kyytiä laivalle? Aiotko sitten todellakin lähteä»--»Niin, kyllä asia nyt on niin päin kääntynyt.»--»Elähän, ja jo tänä iltana...»

Enempää ei Elli kuullut, sillä pastori ja Olavi poistuivat porstuaan, ja Olavi kuului nousevan ylös kamariinsa. Hän alkoi siellä kävellä edestakaisin lattiaa Ellin pään päällä, ja joka askel tuntui kuin sattuvan hänen päälakeensa, kuin takovan hänen aivojaan. Nyt hän liikautti kirstuaan, veti sitä lattiaa pitkin, pudotti sen pohjaan jotain raskasta. Nyt hän oli vähän aikaa hiljaa ja sitten hän alkoi viheltää.

Ja eikö hän aio tulla minulle mitään sanomaan, eikö tule edes itse ilmoittamaan lähdöstään?

Joku tuli. Se olikin vain pastori.

--Kuulehan, Elli, sanoi hän huolestuneesti, melkein kuin jotain onnettomuutta valittaen,--kun se kuitenkin on päättänyt mennä ... eikä sitä näy voivan mikään pidättää ... pitää kai laittaa sitten päivällinen valmiiksi laivan tuloon.

Mutta Elli ei liikahtanut paikaltaan, istui ikkunansa ääressä ja tuijotti järvelle.

Vihdoin hän kuuli hänen tulevan alas, kävelevän porstuassa ja verannalla, ja luuli hänen häntä etsivän. Hän nousi ja meni saliin. Vaan Olavi hakikin joitain vaatteitaan porstuan naulasta. Mutta Elli meni kuitenkin häntä vastaan.

--Te matkustatte tänään? sanoi hän eikä ymmärtänyt, kuinka hän kuitenkin sai estetyksi äänensä särkymästä.

--Niin, olenhan päättänyt...

--Ettekö tule takaisin?

--Tuskin tulen, ainakaan tänä kesänä.

--Teille tuli kiire lähtö?

--Niin, toverini vaativat välttämättä.

--Onhan hauskempi matkustaa seurassa.

Elli oli mennyt verannalle ja laskeutunut alimmalle portaalle, seisoen oven aukossa syrjittäin. Olavi oli löytänyt eteisestä sen, mitä hän sieltä etsi, ja aikoi taas mennä ylös. Mutta sitten hänkin meni verannalle. Ja vaikka hän oli päättänyt välttää kaikkia selityksiä, tuli hänelle nyt kuitenkin halu niitä antaa, koska Elli ei niitä vaatinut eikä kysynyt syytä hänen lähtöönsä.

--Te ehkä kummastelette äkillistä lähtöäni...

--Enhän sitä kummastele ... tottahan teillä on siihen syynne.

--Eihän minulla ole muuta mitään ... mutta uskokaa, että näin on parasta meille molemmille ... sekä teille että minulle...

--Tehkää sitten vain niinkuin teille on parasta...

--Niin, ja teille myös...

--Ja minulle myös.

Elli seisoi siinä liikkumatonna kuin patsas, kasvot jäykkinä ja vartalo suorana, näytti kuin ei olisi silmiäänkään räpäyttänyt, ja ääni tuli jostain kuin ulkopuolelta häntä. Olavin valtasi yht'äkkinen katumus, kaikki entiset tunteet tulvahtivat takaisin hänen rintaansa. Hän ei voi sitä tehdä, hän ei voi jättää... Mutta silloin raukesi samassa myöskin Ellin keinotekoinen pinnistys, hän astui alas rappusilta ja katosi alas pihalle. Olavi otti askeleen seuratakseen häntä. Mutta silloin hän näki pastorin tulevan pirtin puolelta... Ja mitä siitä tulisi, jos hän taas peräytyisi ... hän oli luvannut tovereilleen ... ei, ei, kyllä hänen täytyy mennä ... ja hän nousi takaisin lähtöään laittamaan, iloissaan siitä, että kaikki kuitenkin oli käynyt helpommin kuin mitä hän oli osannut toivoakaan.

Eikä enää ilmaantunut tilaisuutta uuteen yhtymiseen ennen kuin päivällistä syödessä. Se oli myöhästynyt, ja täytyi kiiruhtaa ehtiäkseen ajoissa laivan tuloon. Elli istui toisessa päässä pöytää, Olavi ja pastori toisessa. Hän koetti saada häneltä silmäyksen vastaukseksi, selitykseksi, lohdutukseksi. Mutta Olavin katse ei hetkeksikään pysähtynyt yhteen paikkaan, näytti kuin olisi joka taholla, minne hän sen loi, ollut jotain, jota samassa täytyi välttää. Katuiko hän, vaivasiko häntä paha omatunto? ja samalla hän oli Ellistä siinä niin vieras, niin kaukainen, niinkuin hän ei enää olisi ollut täällä, niinkuin ei olisi koskaan ollutkaan. Koko ympäristössä, kaikessa, mitä Elli näki ja kuuli, oli jotain epätodellista, suhdatonta, muodotonta ... huone ikäänkuin isoni, pöytä kuin venyi ja piteni, ja Olavi ja pastori kuin loittonivat jonnekin, ja niiden äänet kaikuivat luonnottomilta. Kunhan hän ei pyörtyisi, kunhan ei tuoli kaatuisi ja seinät hajoaisi. Ja hän ei voinut enää muuta ajatella kuin koettaa koota kaikki voimansa, ettei mitään häiriötä syntyisi.

Sitten hän näki heidän nousevan pöydästä, ja hän nousi itsekin. Olavi heitti serviettinsä tuolille, tuli hänen luokseen, sanoi jotain, sanoi: »Jääkää hyvästi nyt ja kiitoksia kaikesta», ja ojensi hänelle kätensä. Puristiko se hänen kättään? Vai hänkö puristi Olavin kättä? Ja olivatko hänen kasvonsa surulliset, vai niinkö hän vain luuli ja ihmetteli, etteivät olleet? Oliko hän vastannut mitään vai eikö? Mutta sitten taas Olavi meni ja Elli jäi korjaamaan astioita. Hän käski tytön panna sokeriastian kaappiin kärpästen käsistä ja viedä voilautasen kellariin.

--Nyt me menemme, Elli, sanoi pastori salin ovelta, joudu pian, jos aiot mukaan.

Oliko hän sitä aikonut? Eikö hän äsken puutarhassa turhaan häntä odottaessaan ollut päättänyt, ettei hän mene saattamaan? Hän on pettänyt minut, se on kurjasti tehty, hän on pitänyt minua leikkikalunaan, minä en tahdo nähdä häntä enää ... eikähän se ollut hän, joka pyysi tulemaan.

Mutta kun hänelle selvisi, että Olavi todella menee, ettei saa nähdä häntä enää ... onko hän edes jättänyt hyvästiään? ... rantaan mennessä saavat he ehkä vielä vaihtaa jonkun sanan ja hän lupaa ehkä tulla kohta takaisin,--niin kiiruhti hän heidän jälkeensä.

Herrat odottivat verannan edustalla. He kulkivat kolmisin rantaan, Olavi kantaen päällystakkiaan ja sateenvarjoa ja kulkien hiukan edellä. Venheeseen noustessa tarjoo hän Ellille kätensä, ja Elli ottaa sen vastaan. Sitten kehoittaa hän häntä istuutumaan, ettei kaatuisi, kun kokka irroitetaan maasta. Mutta kun Elli ei tule totelleeksi, typertyy hän venheen liikahtaessa tuhdolle, loukkaa kyynärpäätään ja saa vaivoin kyyneleensä pidätetyksi.

XXVII.

Olavi istui perässä, pastori hänen kirstullaan alahangoilla ja Elli keskellä venhettä.

Tuuli oli kylmänlainen pohjatuuli, taivas kirkas ja järven selkä tummansininen. Saarien rantakoivut notkistuivat ohi kulkiessa, puistelivat tuimasti latvojaan, ja kaikki tämä muistutti Elliä niin elävästi siitä illasta monta vuotta sitten, jolloin Olavi oli mennyt ja hän paennut koivulehtoon itkemään, kun pohjatuuli puhalteli. Sekö sitten nytkin jäisi viimeiseksi muistoksi hänestä? Ja uudelleen tulisi alkamaan sama elämä, joka silloin oli alkanut? Eikä saanut edes uhkaa mielessään syntymään, eikä heräämään etäisintäkään toivoa. Jos saisi edes kuolla pois, jos venhe kaatuisi tähän selälle ja he kaikki hukkuisivat ... tai hän vain hukkuisi ja muut pelastuisivat... Mutta sitten tuli toivomus, joka samassa kuitenkin kauhistutti häntä niin, että häntä pudistutti kuin horkassa... Hän oli kuin tietämättään ajatellut, että jos _pastori hukkuisi_ ja hän Olavin kanssa pelastuisi. Mutta mitä minä ajattelen? huudahti hän itselleen. Vieläkö sekin kaiken muun lisäksi, että minä saatan sellaista toivoa? Ja paetakseen itseään hän pakottautui kuuntelemaan, mitä ne puhuivat tuolla hänen takanaan.

Ne keskustelivat tyynesti ja rauhallisesti ja tuntuivat yht'äkkiä tulleen erittäin hyviksi ystäviksi. Mistä se nyt oli tullut tuo hellyyden puuskaus Olavin puolelta? Olavi puhui niin suurella innolla, kuin asia olisi ollut hänen omansa, että pastorin pitäisi hakea isompaan ja parempaan paikkaan, lähemmä muuta maailmaa, jonnekin rautatien varteen. Silloin tällöin voisivat he sitten pistäytyä Helsinkiin, ja Elli rouvalle se varmaankin olisi paljoa hauskempi.

--Mitäs sinä, Elli, arvelet? Pitäisikö meidän hakea pois täältä? kysyi pastori kääntyen taakseen.

--En tiedä, sanoi Elli.

--Sinä istut siellä niin piilossa ... nouse tänne minun viereeni, on tässä sijaa kirstun kannella meille molemmille.

--Istuhan vain ... kyllä minun on hyvä täälläkin.

Sen enempää hänestä välittämättä jatkoivat he taas jutteluaan. Pastori oli nähtävästi innoissaan saadessaan hänet kerrankin noin häiritsemättä ja kokonaan haltuunsa. Eikä hän lakannut päivittelemästä, että kun sinä kuitenkin nyt menet ... enhän minä sitä ollenkaan osannut ajatella ... vaan minä en laske sinua laivaan, ennenkuin lupaat ainakin jo ensi kesänä tulevasi takaisin. Elli säpsähti. Lupaisiko hän? Ei luvannut, ei sanonut voivansa ainakaan vielä sitä määrätä ... »tämmöinen lentävä lintu kuin minä ei koskaan tiedä, minne hän milloinkin...»--»Eihän sitä, eihän sitä», myönteli pastori, »vaan olisi se kuitenkin soma, jos tulisit».

He tulivat väylälle, mutta laivaa ei vielä näkynyt. Laskettiin maihin pienen kivikkosaaren niemeen ja alettiin odottaa. Elli istui muista vähän loitommalle, tyyneen puolelle, missä sileä takalaine aina tuon tuostakin rantaa nuolaisi, ja ainaisiksi ajoiksi painui tässä hänen mieleensä, muistoksi kaikista hänen pettyneistä toiveistaan, aava ulappa, valkea merimerkki, joka paistoi huikaisevan kaukana siintävien selkien perällä, ja etäiset maanselät hienosti kaareutuvina viivoina. Sillä sinnehän ne hänen kanssaan tulevat katoamaan myötätuulen vieminä.

Olavi ja pastori istuivat venheen luona ja puhuivat metsästyksestä.-- »Kun et olisi niin kiirettä pitänyt», sanoi pastori, »niin olisi tultu pian jäniksiä ampumaan tänne näihin saariin.» Ja sitten hän tuntui päivittelevän, että kun ei tullut otetuksi mukaan edes kahvineuvoja ... olisi tässä näytty ennätettävän vielä pannukin kiehauttaa ja juoda erokahvit.

Mutta taas tuli Ellille halu vielä vähän aikaa olla hänen seurassaan. Hän nousi, katkaisi muutaman kukan nurmikoita ja istuutui heidän luokseen. Ja nyt näytti Olavikin ystävällisemmältä, kääntyi hänen puoleensa ja katseli häntä, niinkuin näytti, lempeästi ja surullisesti, niinkuin olisi katunut, tahtonut lohduttaa, sanoa jotain, joka oli hänen sydämellään.

--Saanko tuon kukan? kysyi hän ja ojensi kätensä.

--Mitäpä te sillä,--mutta antoihan Elli sen kuitenkin.

Pastori oli poistunut vähän matkan päähän laivaa tähystämään. Silloin Olavi sanoi:

--Elkää olko niin surullinen ... antakaa minulle anteeksi, minä pyydän.

--Mutta miksi te menette?--Olavi ei ennättänyt vastata, kun pastori huusi:

--Nyt se tulee!

He kääntyivät katsomaan ja näkivät laivan, joka juuri ilmaantui niemen takaa. Sitten sanoi Olavi, ennenkuin pastori ehti tulla:

--Unohtakaa minut, minä en ansaitse, että minua muistelette.

Ja hän tunsi sen sillä hetkellä, hän oli omasta mielestäänkin menetellyt niin väärin, ettei hän ansainnut. Mutta Ellistä se oli vain uusi todistus siitä, että Olavi ei häntä rakastanut.

Se, mikä sitten tapahtui, oli taas kuin unennäköä, sellaista, joka ei haihdu herätessä, vaan jää niinkuin jotkut kamalat lapsuuden painajaiset elämän ajaksi mieleen.

He soutavat väylälle, pastori heiluttaa hattuaan ja laiva, joka yhä lähenee ja suurenee lähetessään, viheltää vastaukseksi. Ellistä tuntuu, että se ilkkuu hänelle ja että piipusta nouseva savu liehuu kuin riemuissaan jostakin.

Kannella tuolla ylhäällä seisoo laivan käsipuita vasten nojaten joukko naisia ja herroja. Olavi on noussut seisomaan, hän heiluttaa heille hattuaan, hänen silmänsä säteilevät, ja hän näyttää kuin tähtäävän jotakuta.

--Päivää, herra Kalm! huutaa heleä naisen ääni. Tulittepahan te!

--Miksen olisi tullut, kun lupasin, vastaa Olavi.

Laiva on kohdalla, sieltä heitetään nuora ja kiinnitetään kokkaan, samassa kun venhe liukuu laivaan kiinni. Elli näkee nostettavan tavarat laivaan, siinä on huutoa ja melua, laivasta kiirehditään ja sama heleä naisääni huutaa taas:

--Antakaa tänne sateenvarjonne ja palttoonne, herra Kalm!

Ja Olavi kiipee ylös ehtimättä heittää hyvästiäkään. Samassa nakataan nuora irti, venhe sysätään ulos laivasta, kone alkaa käydä ja laivan sivusta ruiskahtaa likaista kuumaa rasvavettä venheeseen, jonka propellista pursuava virta työntää armottomasti jälellepäin.

Venhe kääntyy niin, että Elli voi katsoa jälelleen. Hän näkee Olavin peräkannella, suuren iloisen ja nauravan seuran ympäröimänä. Ja taas siellä keikkui se neiti ensimmäisenä hänen edessään. Laiva poistuu poistumistaan, Olavi ei katsahdakaan tänne, hän kai jo on kokonaan unhottanut. Mutta yht'äkkiä hän astuu esiin, nostaa hattuaan ja tempaa sitten nenäliinansa. Muutkin sieltä huiskuttavat, ne vieraat, se neitikin liikuttelee päivävarjoaan. Pastori huiskuttaa vastaan.

--Huiskuta sinäkin, Elli! Etkö näe, kun ne kaikki huiskuttavat.

Elli ei kuitenkaan saa kuin pari kertaa kättään nostetuksi ja lasketuksi. Hänestä näyttää, että niistä muutamat tuolla ovat ottaneet kiikarinsa ja että ne häntä tähystelevät. Hänen täytyy kääntää pois päänsä laivasta, hän ei kärsi nähdä sen poistuvan, ja samassa kääntyy venhekin kotiin päin, Tyynelän lahtea kohden.

* * * * *

Kun he olivat vähän matkaa soutaneet ääneti, sanoi pastori yht'äkkiä:

--Kylläpä minä nyt alan ymmärtää, minkä tähden sillä oli semmoinen kiire. Näitkö sinä sen neitosen, joka otti vastaan Olavin tavarat?

--En.