Part 5

PASTORI (katsoo kelloaan ja vertailee sitä seinäkelloon.). Se on totta! Minun olisi pitänyt--onkohan tuo kello yhdessä rautatiekellon kanssa?

ELISABETH. Kymmenen minuttia jäljessä. Pitäisikö sinun mennä junalle?

PASTORI. Pitäisi. Piispa kun lähtee tänään katkismokomiteaan Helsingissä.

ELISABETH. Nytpä on jo liian myöhäistä. Et ennätä enää. Äsken jo soittivat.

PASTORI. Kas kun en minä kuullut.

ELISABETH. Nyt soittavat jo kolmannen kerran.

PASTORI. Aivan oikein. Ja vihellys! Se jo läksi liikkeelle.

ELISABETH. Jyrinäkin kuuluu selvästi tänne saakka...

PASTORI. Tyynellä ilmalla se aina kuuluu. (Martha tuo kahvia sisään.) No jaa, juodaanpa sitten kahvia, koska Martha tuo.

ELISABETH. Laskekaa tuonne pöydälle, Martha ja menkää sitten käskemään Maijuakin tänne juomaan.

MARTHA. Eihän se ole Maiju neiti kotonakaan. (Menee.)

PASTORI. Niin ei hän ole nyt kotona. Mutta tulee luultavasti pian.

ELISABETH. Missä hän sitten on?

PASTORI. No--se on pieni salaisuus meidän kesken, Maijun ja minun.

ELISABETH. Jotako minä en saa tietää?

PASTORI. Tietysti et.--Eihän se silloin salaisuus olisikaan.

ELISABETH. Vai niin! No--hyvä, hyvä! En ole utelias. Juodaan sitten me kahden.

PASTORI. Se oli vaan tuommoinen pieni seikka. Mutta sillä saattaa olla äärettömän suuri merkitys kasvatuksenkin suhteen.

ELISABETH. Ooh--sitten se on tärkeämpätä kuin luulinkaan.

PASTORI. Niin, näes, tällä tavoin pääsen minä häntä ikäänkuin likemmäksi. Saan hänen lapsellisen luottamuksensa ja opin häntä paremmin ymmärtämään. Sitten ei ole enää vaikeata ottaa ohjaksia käteensä ja viedä häntä oikeaan suuntaan.

ELISABETH., Ja minäkö jätetään tuosta ihan syrjään?

PASTORI. Suo anteeksi, Elisabeth, mutta minä pelkään, ettei sinusta oikein ole Maijun kasvattajaksi.

ELISABETH. Henrik, sinä--! Ai, ai, sitä itserakkautta.

PASTORI. Jaa, jaa--!

ELISABETH. Mistä tämä kirje?--Papalle ja mammalle--Maijun käsialaa.

PASTORI. Annapas tänne.--(Lukee.) Kuinka? Minä en ymmärrä.--

ELISABETH. Mitä siinä on?

PASTORI. Lue!

ELISABETH. »Anteeksi, voi, antakaa anteeksi! En voinut toisin tehdä, elämä täällä kävi liian tukalaksi. Elkää minua tuomitko kovin ankarasti. Hyvästi, pappa ja mamma. Teidän Maijunne.»--

PASTORI. Mitä hän tarkoittaa? Mitä hän on tehnyt?

ELISABETH. En ollenkaan käsitä.

PASTORI. Elisabeth--minä pelkään mitä pahinta.

ELISABETH. Jumala varjelkoon--Mitä sinä pelkäät?

PASTORI. Hän oli niin liikutettu ja kummallinen. Kun nyt ajattelen,--ei hän ole milloinkaan ollut senlainen.

ELISABETH. No niin--? Mutta pahinta?

PASTORI. Hän otti minulta hartaat jäähyväiset--ja vapisi kuin haavan lehti.

ELISABETH. Sinä uskot--?

PASTORI. Että hän on--lopettanut itsensä, mennyt ehkä järveen.

ELISABETH. Ei, ei, Henrik! Ei se ole mahdollista, kuinka voit senlaista ajatellakaan. Maijuko--Mennyt järveen? Ei milloinkaan maailmassa.

PASTORI. Mutta kirje, joka on kädessäsi? Mitä hän sillä tarkoittaisi?

ELISABETH. En ymmärrä. En osaa vielä sanoa. Jotain muuta, siitä olen varma.

PASTORI. Sinä et nähnyt hänen mielentilaansa, kuinka hän oli levoton ja säikkyi. Hän oikein parkaisi, kun minä tulin sisään.

ELISABETH. Vaikka vaan! Mutta, hyvänen aika, itsemurhaa,--ei hän semmoista tekoa ole miettinyt, ei kuuna päivänä. Ollaan levollisia. Odotetaan. Ehkä hän piankin ilmestyy.

PASTORI. Näkee, kuinka vähän sinä ymmärrät Maijun luonnetta. Hänelläkö olisi aikaa miettimiseen? Mikä päähän pistää, sen hän tekee.

ELISABETH. Sinä kuvittelet turhia, Henrik. Ja pelkäät suotta. Ajattelehan tyynesti asiaa.

MARTHA (tulee oikealta). Joko minä saan viedä kahviverstaat pois?

ELISABETH. Kuulkaa, Martha! Millä mielellä oli Maiju täällä tänä aamuna?

MARTHA. Milläkö mielellä?

ELISABETH. Niin--tarkoitan--puheliko hän mitään?

MARTHA. Puhelihan hän.--Paljonkin.

ELISABETH: Mitä hän sanoi?

MARTHA. Minäkös niitä kaikkia muistan.

ELISABETH. Jotain kumminkin.--Koettakaa, ettekö voisi--?

MARTHA. Hän vaan oli tuskainen kovin,--että uhkasi jo mennä järveenkin.

PASTORI. Siinä sen kuulet!

ELISABETH (nousee ja siirtyy levottomana toiselle puolen huonetta.) Muistatteko varmaan, että hän niin uhkasi?

MARTHA. Ka, minkätähden minä en muistaisi? Eihän siitä ole pitkää aikaa kulunut.

PASTORI. Uskotko nyt?

ELISABETH. Mitä meidän on tehtävä, Henrik?

PASTORI. Menemme ulos etsimään, joka mies. Marthakin.

MARTHA. Ketä sitä etsitään?

ELISABETH. Maijua. Martha ottaa huivin päähänsä, niin menemme yhdessä.

MARTHA. Rautatiellehän se läksi.

PASTORI. Rautatielle?

MARTHA. Niin, matkalaukkuun pisti vaatteita ja meni aika hamppua. Portilla vilkutti vossikkaa. »Mihinkä te nyt matkustatte?» minä kysyin, siinä kun toisesta päästä kannoin laukkua. Ei virkkanut mitään ennen kuin istui roskissa. Silloin vasta sanoi: »Helsinkiin», ja samassa läksi hevonen ajamaan. Mutta ilman tuo lienee piloillaan.

ELISABETH. Kyllä Martha saa korjata kahvilaitokset pois.

MARTHA. Pidetäänkö pannua kuumana Maijua varten?

ELISABETH. Ei tarvitse. (Martha menee.)

PASTORI. Kuinka tämä on ymmärrettävä?

ELISABETH. Minä pelkään arvaavani. Voi, sitä lasta, sitä lasta--!

PASTORI. Mitä arvaat?

ELISABETH. Hänellä oli semmoinen into teaatteriin.

PASTORI. Teaatteriin? Olisiko hän mennyt teaatteriin, Maiju? Minun lapseni?

ELISABETH. Hän tiesi, ettemme siihen koskaan suostuisi,--varsinkaan et sinä. Sen vuoksi sitten otti ja karkasi. Maiju raukka.

PASTORI. Raukka? Sinä häntä vielä säälit. Tuommoista, joka--joka pettää omia vanhempiaan, joka kevytmielisesti heittää kotinsa--

ELISABETH. Hän teki sen lapsellisuudesta. Muista, että hän vasta on seitsemäntoista vuotta.

PASTORI. Lapsellisuudesta? Onko kavaluus lapsellisuutta? Vielä lisäksi noin ilkeä, juonikas kavaluus, jota hän on tässä osoittanut. Onko se lapsellisuutta, minä kysyn.

ELISABETH. Sinä aina niin kiivastut.

PASTORI. Sinä taas et välitä niin mitään. Sinulle on yhdentekevä, näetpä lapsistasi mitä hyvään.--Kauhistun, kun ajattelen hänen menettelyään. Minä hänestä pidän huolta, pelkään hänen terveyttään, koetan huvittaa häntä kaikella tavalla, annan lopulta rahaakin leningin ostoon--ja hänellä koko ajan viekkaus mielessä. Hänellä on sydäntä ottaa nuo rahat ja käyttää niitä omiin vehkeihinsä--sillä niiden avulla hän tietysti pääsi matkustamaan. Eikö tämä voi tehdä ihmistä hulluksi.

ELISABETH. Minä en suinkaan tahdo häntä puolustaa. Mutta arvelen kuitenkin, että itse hän, raukka, saa kärsiä seuraukset.

PASTORI. Niin saakin, se on varma. Minä tuon hänet kotiin samaa kyytiä kuin hän on mennytkin. Ja sitten tulee tässä toinen kurssi.

ELISABETH. Kuinka niin toinen?

PASTORI. Ei hellyyttä enää hiventäkään eikä heikkoutta. Kovaa kuria vaan ja ankaraa silmälläpitoa. Yksin ei kaupungille milloinkaan ja lukkojen taakse, kun lähdemme kotoa pois.

ELISABETH. Elä mene, Henrik liian pitkälle. Semmoista vankeutta hän ei voi sietää.

PASTORI. Niin--minä kyllä arvaan, että sinä asetut puolelle. Mutta se ei auta, elä koetakaan, minä varoitan jo ajoissa. Tarpeeksi kauan olet sinä saanut häntä hemmotella. Nyt näet, mihin se on vienyt. Kaikki lapset olemme menettäneet. Joka ikisen!

ELISABETH. Ja minuako siitä syytät?

PASTORI. Sinua juuri. Ellet olisi pitänyt heitä näin helpossa, vaan pienuudesta asti kasvattanut heitä kurissa ja Herran nuhteessa, ei varmaan näin olisi käynyt.

ELISABETH (hiljaisesti). Parhaamman ymmärrykseni mukaan olen tehnyt, muuta en voi sanoa.

PASTORI. No niin,--siitä ei auta enää riidellä. Nyt tartun minä kiinni, ja koetan parantaa mitä parantaa voi. Laita vaatteeni kuntoon hyvissä ajoin.

ELISABETH. Milloinka sinä jo lähdet?

PASTORI. Siinäpä se! Minä en voi lähteä ennen kuin tulevan viikon lopussa. Huomenna alkaa rippikoulu. Ikävä seikka. Minun olisi pitänyt päästä heti jäljestä. (Kokoo paperinsa ja menee kammariinsa.)

ELISABETH. Rakas, taivaallinen isä--kuinka tämä päättyy?

(Esirippu alas.)

NELJÄS NÄYTÖS.

(Jussin ja Hannan asunto Helsingissä. Mukavasti sisustettu huone. Ovi eteiseen perällä, toinen ovi vasempaan. Jussin työpöytä oikeaan, vasempaan divaanipöytä, leposohva, kiikkutuoli j.n.e.

Jussi istuu pöytänsä ääressä lukien viimeistä, sivuksi taitettua korehtuuria sanomalehteensä. Teuvo seisoo vieressä, katsellen toista korehtuuri-sivua.)

TEUVO. Hyvä, hyvä!... Mainiota!... Kissa vieköön tämä on niin sukkelaa ja samalla niin pistävää, että tahtoisin nähdä, mitä osaavat sanoa.

JUSSI. Tietäähän sen edeltäkinpäin. »Nuori Suomi» pilkkaa uskontoa, ivaa kansan pyhimpiä tunteita. Sehän se on vanha virsi.

TEUVO. Ha-ha-ha-ha!

JUSSI. Mitä kohtaa sinä nyt luet?

TEUVO. »On ehdotettu 'Aamuruskolle' nimen muutosta. 'Iltarusko' muka paremmin vastaisi sen merkitystä. Tämä kuitenkin on suuri erehdys. Sillä mitä on iltarusko? Mailleen menneen auringon viimeinen heijastus, valon sammuvien säteiden ruusuinen hyvästijättö. Mutta ajatelkaamme siihen sijaan aamuruskon syntyä. Päivä nousee, lähettää ensimmäiset kirkkaat säteensä herättämään nukkuvaa maailmaa. Pääsevätkö nämä perille? Ei! Yö on tuonut sumua, usvaa, mustia pilven hattaroita taivaan rannalle. Näiden kosteaan helmaan vaipuu alkavan aamun ensimmäinen kirkkaus, säteet ehtivät vaan kullata hautansa reunan. Vasta sitten kun aurinko on saanut nämä esteet tieltään karkoitetuksi» --hyvä, hyvä! »kun aamurusko on taivaalta hävinnyt»--sattuvasti sanottu.--»vasta silloin on valon voitto täydellinen. Meidän pyhät, kunnianarvoiset isämme ovat niinmuodoin tyystin harkinneet työnsä tarkoituksen, he ovat tilansa oikein arvanneet antaessaan lehdelleen nimen 'Aamurusko'.»--Ha-ha-ha ha--

JUSSI. No, eikös se sitten ole niin?

TEUVO. Aivan, aivan! Niin loogillista ja selvää, ettei siitä pääse mihinkään. Mutta mahtaa niiden naamat venyä pitkiksi tätä lukiessa. Ja mitähän isä-ukkosi sanoo, eikö hän jo erehdy ja huuda: »Per--» ha-ha-ha-ha!

HANNA (tulee vasemmalta). Hiljaa, hiljaa, että Maiju saa nukkua.--Mitä te nauratte täällä?

TEUVO. Jussin kirjoitukselle, joka tulee tämän päivän lehteen. Se on niin mahdottoman terävä; oletteko lukenut, neiti Hanna?

HANNA. En ole, eihän se Jussi minulle näytä enää milloinkaan edeltäpäin.

JUSSI. Mitäs sinä aina intät vastaan?

HANNA. Täytyyhän minun, kun sinä et malta olla sättimättä.

JUSSI. Tietysti minä sätin, koska muut minua sättivät.

HANNA. Siitäkö se sitten paranee? Minusta tuo alinomainen riita on niin ikävää.

TEUVO. Vielä mitä! Ei ikävää ollenkaan. Varsinkin kun Jussi osaa antaa heille selkään, niin että tuntuu. Ei joudu alakynteen milloinkaan. Polemiikissa sinä ainakin olet mestari, Jussi, se täytyy sanoa.

JUSSI. Pakostakin siihen oppii sanomalehti-miehenä. Mutta Hanna ei sitä hyväksy. Pitäisi aina suoda vastustajalle viimeinen sana, ei puolustaa itseään eikä käyttää aseita.

TEUVO. Ja mikä siitä seuraisi? Luulisivat niin stuukanneensa Jussin, että hän senvuoksi piti suunsa kiinni. Ja yleisö olisi samaa mieltä. Eikä pitkää aikaa kuluisi, ennenkuin herhiläiset hyppäisivät hänen nenälleen kahta rohkeammin.

JUSSI. Se on varma. Ei, Hanna, niinkauan kuin vähänkään kuntoa lienee, niin pois minä ne silmiltäni karkoitan. En muuten mies olisikaan.

HANNA. Tähän saakka on kumminkin aina sanottu, että akat ne riitelevät ja haukkuvat toisiaan. Nyt miehet ovat ottaneet akoilta viran.

JUSSI. Ole nyt! Vertaatko sinä sanomalehtikiistaa akkojen kielen-pieksemiseen? Onhan asiassa ero.

HANNA. Ei minusta ero ole niinkään suuri. Saanko nyt muuten lukea tuon kirjoituksesi?

JUSSI. Tällä on kiire, poika odottaa eteisessä. Pianhan lehti ilmestyy, ennätät sen lukea sittenkin. (Hän käärii kokoon korehtuurit ja antaa ne eteisen ovelta pojalle.) Tässä, vie ne sukkelasti painoon.

TEUVO (ottaa pöydältä erään kirjoituksen). Mitäs tämä on? »Sodat hävitettävät, asevelvollisuus ja sotalaitos poistettavat.»

HANNA. Ai, elkää lukeko sitä!

TEUVO. Ahaa neiti Hanna! Oletteko tekin ruvennut kirjoittamaan »Nuoreen Suomeen»? Sepä hauskaa.

HANNA. Vaivaista hauskaa. Eiväthän ne hyvät herrat huoli minun kirjoituksistani lehteensä. Kaksi on jo pantu paperikoppaan. Tämä kolmas saa luultavasti mennä samaa tietä.

TEUVO. Mutta minkätähden?

HANNA. Niin, selittäköön Jussi sen asian.

JUSSI. Eikö sitä jo otsakirjoituksesta arvaa ilman muita selityksiä?

TEUVO. »Sodat hävitettävät, asevelvollisuus ja sotalaitos poistettavat»--niin, tätä tietysti ei käy painattaminen.

HANNA. Minä en ymmärrä, miksi ei käy.

JUSSI. Siksi, että kansalla täytyy olla kuntoa ja voimaa puolustaa itseään, jos vihollinen hyökkää maahan.

HANNA. Kansalla täytyy olla kuntoa ja voimaa pysyä totuudessa. Jos miestappo ja verenvuodatus on syntiä ja raakuutta, niin ei mikään maailmassa oikeuta sitä tekemään. Onhan se selvä asia.

JUSSI. On monta selvää asiaa, jota ei voi elämässä toteuttaa.

HANNA. Täytyy voida! Pelkuruus ei saa estää.

JUSSI. Pelkuruus? Mitä sinä aina sanot pelkuruus? Järki, käytännöllinen äly--ne ne kieltävät menemästä suinpäin surman suuhun.

HANNA. Sen juuri tekivät esi-isät ja sitä sanottiin urhoollisuudeksi. Soimaako heitä kukaan järjettömiksi, vaikka panivat henkensä alttiiksi isänmaan edestä?

TEUVO. Ei, mutta kuulkaa nyt, neiti Hanna--

HANNA. Jos Suomen kansa uskaltaisi kuolla marttyyri-kuoleman rauhan aatteen tähden, niin eipä se silloin olisi suotta elänytkään. Suurempaa historiallista tehtävää sille tuskin voi ilmestyä.

JUSSI. Mitä sanot tuohon, Teuvo? Eikö ole kaikki suoraa hulluutta. Mutta hän ei usko minua.

TEUVO. Ei, ei. Turhaa haaveilua! Ja sitäpaitse ei noista asioista sovi puhua julkisuudessa, neiti Hanna. Kyllä Jussi siinä on oikeassa. Mutta mitä koskivat teidän edelliset kirjoituksenne?

HANNA. Kannattaako niistä kertoakaan? (Istuu käsityötä tekemään.)

JUSSI. Niissä oli samanlaisia mahdottomia tuumia. Viimeisessä esimerkiksi hän väitti, että vankilaitokset kaikki ovat muutettavat kasvatuslaitoksiksi tai parantoloiksi. Rikokselliset ovat pidettävät joko moraalisesti sairaina, tai tylsinä, tai kehittymättöminä. Henkisestä puolesta koetetaan kyllä pitää huolta, on kouluja kaikille, yksin idiooteillekin, ja mielisairaille parannuslaitoksia, mutta siveellinen hoito tykkänään laiminlyödään--

TEUVO (hymyilee). No, no, tuo ei olisi ehkä niin hullua.

JUSSI (sytyttää papyrossin). Lapsellisuutta!

TEUVO. Niin, ei niitä aatteita tietysti voi toteuttaa milloinkaan. (Katsoo kelloaan.) Mutta kuulkaa, onko teillä jo teaatteripilettiä täksi illaksi?

JUSSI. Ei ole, vaan meille kuulutaan annettavankin vapaaliput, kun on Maijun koetusnäytäntö.

TEUVO. Se on totta, se. Mutta minunpa täytyy käydä ostamassa, ennenkuin loppuvat.

JUSSI. Tulet kait sitten tänne takaisin, että menemme yhdessä?

TEUVO. Tulen, tulen. Hyvästi siksi aikaa. Menee.)

JUSSI. No, Hanna?

HANNA. Mitä no?

JUSSI. Sinä olet pahoillasi.

HANNA. Olen. Kun sinä et ollenkaan minua käsitä.

JUSSI. Kyllä minä käsitän sinut, mutta sinä et käsitä minua. Kuulepas nyt, kun selitän sinulle asian oikein juurta jaksaen. Pane pois tuo ompeluksesi ja kuuntele minua tarkkaan.

HANNA (laskee työnsä syrjään). Nooh?

JUSSI. Oletetaan, että tänne pohjoiseen tulee puutarhuri etelämaasta. Hän ei tunne meidän ilmanalaa, vaan kylvää täällä oman maansa hienoja, arkaluontoisia kasvia. Kuinka luulet, että niiden kylvöjen käy?

HANNA. Ne eivät menesty. Tietäähän sen.

JUSSI. Oikein! Ne eivät menesty. Niiden kylvämisestä ei siis ollut mitään hyötyä, ei hänelle eikä muille. Olemmeko siitä yhtä mieltä?

HANNA. Olemme.

JUSSI. Tuo puutarhuri saattoi olla hyvinkin taitava kasvien hoitaja, mutta kumminkin hän oli epäkäytännöllinen ja lapsellinen, kun ei ottanut selkoa ensin maan ilmanalasta, ennenkuin meni kylvöjään tekemään, eikö niin?

HANNA. Niin--arvatenkin.

JUSSI. Ja halusta soisimme, että täällä kasvaisi rusinoita, veskunoita, appelsiinia, viinirypäleitä ja muuta semmoista. Mutta mikä on mahdotonta, se on mahdotonta.

HANNA. No niin--vaan minä en ymmärrä--

JUSSI. Mitäkö tämä koskee sinuun? Odotahan, me tulemme nyt siihen. Tahtoisin, näetkös, väittää, että sinä juuri olet tuommoinen epäkäytännöllinen puutarhuri.

HANNA. Minä? Kuinka? Millä tavalla?

JUSSI. Sinä tavoittelet semmoisia aatteita ja totuuksia, jotka eivät menesty tämän maapallon moraalisessa ilmanalassa. Ne kuuluvat, näet, johonkuhun muuhun taivaankappaleesen, jossa korkeamman elämän ehdot ovat edullisemmat. Täällä niitä on mahdoton toteuttaa.

HANNA. Mutta voisimmehan kumminkin koettaa. Voisimmehan edes puhua niistä.

JUSSI. Runoilija sen voi tehdä, niinkuin Ibsen tahi Tolstoi ynnä muut. He saattavat kirjoissaan haaveilla yhtä toista mahdotonta, vaikka hyvin tietävät, että hukka olisi käsissä, jos heidän aatteitaan seurattaisiin: Tolstoi itse myöntää, että hänen oppinsa veisi ihmiskunnan häviöön, ja Ibsenin Rosmer--niin, hän, ukko paha, on kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt. Ei käsitä tämän maailman meininkiä ollenkaan.

HANNA. Pelkään, etten minäkään käsitä.

JUSSI. Mutta sanomalehden, näetkös, täytyy ottaa ihmiset semmoisina kuin ne ovat, ja olot semmoisina kuin ne ovat, katsoa, mikä on mahdollista toteuttaa, mikä ei,--ja myöskin millä tavalla mikin asia voidaan perille ajaa. Lyhyesti: sen täytyy olla käytännöllinen ja viisas, ei haaveilla pilvien tuolla puolen eikä myöskään lyödä päätänsä seinään. Ymmärrätkös nyt?

HANNA. Kyllähän minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta sillä tavoin edistytään niin kauhean hitaasti--jos edistytään ollenkaan.

JUSSI. Elä rupea alakuloiseksi, pikku Hanna. Sinun täytyy heittää nuo korkeat ideaalit ja tyytyä matalampiin, paljon matalampiin, muuten tulet mielisairaaksi. Mitä hyötyä sinulla siitä, jos välttämättä tahdot kotimaassa kasvaneita appelsiinia, kun niitä kumminkin on mahdoton saada? Vähemmän tunnetta, enemmän järkeä, lapsi kulta--No, mitä nyt? Maiju siellä, luulemma, jo rymyää. Kas niin, tuossa hän on. Miks'et malttanut nukkua enemmän aikaa?

MAIJU (tulee väsyneen näköisenä sivuhuoneesta).

HANNA. Maiju rakas, kuinka sinä jaksat näytellä illalla, kun et ollenkaan lepää, etkä moneen yöhön ole saanut unta?

JUSSI. Ja ajattele miten tärkeätä, että onnistut tänä iltana, kun on koetusnäytäntö.

MAIJU. Eihän ole enää aikaa, kello on jo paljon. Täytyy mennä teaatteriin.

JUSSI. Kello on vasta kuus. Puoli tuntia ennätät vielä nukkua vallan hyvin.

HANNA. Mene takaisin pitkällesi. Kyllä minä herätän, jos sattuisit nukkumaan.

MAIJU. En minä enää. Antakaa minun olla täällä teidän luonanne. Jos tietäisitte, kuinka vaikeata se on, ette varmaankaan pakoittaisi.

JUSSI. Mikä on vaikeata?.

MAIJU. Se, se--. En minä hirviä kertoa.

HANNA. Kyllä arvaan. Ne yölliset näyt sinua kiusaavat.

MAIJU. Nehän ne kiusaavat.

HANNA. Ihme ja kumma! Eikö mitään apua bromkaalista, eikä puolikylvystäkään, jonka tänään otimme?

MAIJU. Ei mitään. Pahemmiksi vaan käyvät.

JUSSI. Minkälaisia näkyjä ne ovat? Saanko kuulla? Jospa minä ne karkoittaisin hyvinkin.

MAIJU. Ei ne vaivaa näin kun olen ylhäällä, ja kun puhelemme yhdessä. Mutta niin pian kuin menen levolle ja koetan nukkua--

JUSSI. Silloin ne ilmestyvät?

MAIJU. Silloin heti. Jos menen unenhortoon, on isä vuoteen ääressä ja kumartuu ylitseni. Hänellä on pitkä puukko kädessä, jolla aikoo pistää minua suoraan sydämeen. »Näin uhrasi Abraham ennen poikansa Iisakin», hän sanoo. Minä aina säikähdän ja vavahdan hereille.

JUSSI (nauraen). Ja tuommoista unta sinä pelkäät. Jopa olet lapsellinen.

MAIJU. Ei siinä ole vielä kaikki. Minä näen hänet välistä valveilla ollessakin, ennenkuin menen uneenkaan. Kun painan silmät kiinni, ja koetan nukkua, tunnen selvästi, että hän jo on huoneessa. Repäisen äkisti silmät auki, ja hän tosiaankin seisoo nurkassa perällä huonetta, ikäänkuin väijymässä; mutta kun oikein kiinteästi teroitan silmäni sinne, himmenee hän vähitellen, ja katoo aivan samaan paikkaan, seisovilta jaloiltaan.

JUSSI. Näköhairahduksia, hyvin tavallisia. Ei niistä huoli olla millänsäkään, Kun voisit olla pappaa ajattelematta--

MAIJU. Mutta kun minä en saa häntä pois mielestäni, en vaikka mitä tekisin.

JUSSI, Et ainakaan häntä pelkäisi, turhanpäin. Siitähän ne vaan tulevat kaikki nuo kuvittelut.

MAIJU. Niin, miksi täytyy minun häntä niin hirveästi peljätä! En sille mitään voi.

JUSSI. Me lähdemme huomenna lääkäriin, ehkä hän tietää jotain neuvoa. Nyt unohdamme pois kaikki kummitukset ja puhelemme muista asioista.

HANNA. Tehdään niin. Ajattelin sitä jo äsken ehdoittaa.

MAIJU. Mutta eikö minun pidä jo vähitellen lähteä? Jussi, katsoppa kelloasi.

JUSSI. Jaa-a! Ei tässä enää ole aikaa kovin vitkastella. Kymmenen minuttia korkeintaan.

MAIJU. Voi, voi! Kuinkahan minun nyt käynee!

HANNA. Joko tulee ramppi-kuume?

MAIJU. Kuulkaa--yhtä teidän täytyy luvata minulle.

HANNA. Nimittäin--?

MAIJU. Te ette saa tulla teaatteriin tänä iltana, ette kumpikaan.

JUSSI. Mitä hullua? Mekö emme saisi tulla teaatteriin?

MAIJU. Ette millään ehdolla! Minä pyydän ja rukoilen: jääkää pois!

HANNA. Mutta minkätähden?

MAIJU. Minä suorastaan en osaisi näytellä, jos tietäisin teidän olevan katselemassa. Ajattelin sitä juuri äsken tuolla.

JUSSI. No, nyt tuli kummat!

MAIJU. Etkö muista, Hanna? Koulun tutkinnoissakin ennen en peljännyt ketään niin paljon kuin mammaa ja sinua.--Samoin nyt. Ei saa ketään omia tulla teaatteriin, kun minä näyttelen, ei ketään.

HANNA. Eikö milloinkaan?

MAIJU. Sitten ehkä joskus--monen vuoden päästä, kun olen käynyt Pariisit ja muut.--Mutta tänä iltana ei varsinkaan.

JUSSI. Ja täälläkö meidän pitää istua epätiedossa kaiken aikaa? Kuule-- ei se käy laatuun.

MAIJU. Minä tulen kotiin heti, kun »Ensi lempi» on mennyt. Sitten istumme hauskasti yhdessä ja minä kerron tarkkaan, kuinka on käynyt.

JUSSI. Niin, mutta--En minä tiedä, tokkohan me tuohon suostumme, Hanna?

MAIJU. Teidän täytyy, minä sen sanon. Vai tahdotteko välttämättä tehdä minulle kiusaa, tahdotteko, etten onnistuisi?

HANNA. Ollaan poissa, Jussi, koska hän niin vaatii. Näemmehän sen sitten jonkun toisen kerran.

MAIJU. Hyvä, rakas Hanna, sinä olet aina kiltti. Voi, voi, kuinka sinä olet herttainen, minä pidän sinusta niin ihmeesti.

HANNA (hymyillen). Vähälläpä on lapsen mieli hyvitetty.

MAIJU. Mutta nyt alkaa jo olla kiire. (Katsoo kelloaan.) Jumaliste-- kohta puoli seitsemän.--No, Jussi, jäätkö pois, vai et?

JUSSI. Hm... Sepähän sitten nähdään.

MAIJU (polkee jalkaa). Sano sukkelasti!

JUSSI. Kuule--elä sinä äyski.

MAIJU. Kun on niin kauheasti kiire. Nyt minun pitäisi olla jo teaatterilla.

JUSSI. Mene sitten joutuun.

MAIJU. Lupaatko jäädä pois? Hyvä Jussi?

JUSSI. Sinulla on aina kaikenmoisia päähänpistoja, jotka eivät velvoita, ei niin mitään. Oikein harmittaa tuommoinen--

MAIJU. Lupaatko, lupaatko?

HANNA. Anna myöten, Jussi, hän muuten hermostuu.

JUSSI. Eikö liene jo parhaiksi hermostunut?

MAIJU. Taivas, kuinka sinä minua viivytät.--Puoli seitsemän jo!

JUSSI. No, mene, Jumalan luoma, mene herran nimeen.

MAIJU. Ja sinä et tule?

JUSSI. En. Ole rauhassa.

MAIJU. Käsi päälle.

JUSSI. Vielä minä sen panen alle. Ellet usko sanaa, niin--

MAIJU. Käsi päälle, minä sanon! (Ottaa sen häneltä puoliväkisen.) Noh, nyt on hyvä kaikki.

JUSSI. Hupakko.

MAIJU. Nyt se siis kohta alkaa!--Voih!

HANNA. No, Maiju--? Mikä vaivaa?

MAIJU. Jos olisi kaikki jo ohitse! Jos olisi kello yhdeksän ja me istuisimme täällä levossa!

HANNA. Elä rupea sitä nyt ajattelemaan. Sinä myöhästyt.

MAIJU. Niin, se on totta. Täytyy lähteä, ei auta mikään! Hyvästi, Hanna.

HANNA. Hyvästi, hyvästi! Ja onnea nyt! Ole rohkea vaan, elä hätäile yhtään. Kyllä sinä varmaan onnistut.

JUSSI. Ja ellet onnistu, niin väliäpä tällä! Ei se ole sen vaarallisempaa.

HANNA. Käännyt jollekulle muulle alalle sitten.

MAIJU. Hyvästi, Jussi! Elkää olko minulle ilkeitä huomenna lehdessänne.

JUSSI. Minustako se riippuu, kun et päästä edes katsomaankaan. Antaahan olla, ettet vaan saisi sitä katua.

HANNA. Ei hän saa, mitä sinä vielä kiusoittelet, Jussi, suotta. Riennä nyt, Maiju kulta.

MAIJU. Hyvästi. (Menee kiireesti eteiseen.)

HANNA (saattaa häntä ovelle ja tulee takaisin). Pää pystyyn! Näytä, että sinussa on terästä ja rautaa.--Maiju raukka! Luuletko, että hän onnistuu, Jussi?

JUSSI. Vaikea tietää edeltäpäin.

HANNA. Mutta ellei hän nyt onnistu eikä pääsekään teaatteriin--entäs sitten? Pappa varmaan kieltää häneltä kodin.