Part 9

Ei uskaltanut Annikki silmiään maasta nostaa eikä niitä Kariin luoda. Ei muistanut häntä vielä milloinkaan oikein kasvoihin katsoneensa, kaukaa vain oli hänen käyntiään seurannut, vartaloaan ihaellut, kuunnellut hänen puheensa sointua ja hänen laulujaan, kun toinen paimenessa kulki, toinen metsälle meni. Olihan kerran kuitenkin silmiinkin katsahtanut sinä kuutamoisena syysyönä, kun oli eksynyttä lammasta korvesta etsinyt ja Kari tullut tiellä vastaan. Oli hän ensin säikähtänyt, oli luullut ryöstäjän tulevan ja oli häntä metsään paennut, mutta ei poika pahaa tehnyt, hellästi puhutteli, seuraan yhtyi, ja yhdessä he vuonan jälkiä noudattivat ja sen näreen juuresta määkimästä löysivät. Kari kantoi lampaan pihaan, erosi veräjällä ja katsahti erotessaan niin oudosti, että tytön sydäntä sykkyrälle veti. Miekka oli hänellä vyöllään, jousi olalla, kupeella viini, ja siitä katosi hän metsään kauniina kuin Tapion poika, sanaakaan sanomatta poistui. Olisi Annikin häntä metsän neitona seurata mieli tehnyt, ajaa riista hänen eteensä, hänet hilpeille, viljaisille maille houkutella ja siellä viileässä viidassa päänsä hänen rinnoilleen painaa.

Ei ollut hän alussa uskaltanut luottaa siihen, mitä emäntä tuli kertomaan, että Kari oli häntä Panulta kosinut ja luvannut lunnaita maksaa, niin paljon kuin Panu tahtoo. Mutta kun Kari aina omakseen kutsui ja kaivotiellä tavatessaan karitsakseen nimitti, jonka kerran olallaan kotiinsa vie, niin herahti ilokyynel silmästä, ja monet yöt se ajatus ullakossa valvotti. Vähät siitä, saisiko Kari lunnaansa kootuksi, kunhan häntä lempi! Se lempi, otti niin hellästi kädestä nyt ja luokseen kohotti, pää tuolla ylhäällä, jonne ei uskaltanut silmiään nostaa. Ja ikäänkuin autuaassa unessa hän nyt Karin rinnalla karkeli ja tunsi rohkeutensa ja luottamuksensa kasvavan eikä enää huolinut välittää niistä, jotka häntä halveksivat ja pitivät liian huonona Karille.

Tanssi taukosi, ja Annikki tapasi itsensä taas karsinassa, josta kiireen kautta pujahti pirttiin ollakseen apuna emännälle. Porstuassa seisoi Ilpotar kädet puuskassa ja loi häneen pahansuovan katseen, sähähtäen korvaan:--Keiku, mitä keikut, vaan oksalla et keiku!--Entäpä kerran keikkuisin minäkin, ajatteli Annikki, mutta ei huolinut vastata, solahti mahtavan emännän sivuitse pirttiin, tempasi siellä piakan toisen naisen kädestä ja alkoi sillä riemuavin mielin piiraita uuniin kiidätellä.

--Tule kuulemaan, kun Kari laulaa ... sinulle laulaa! kuiskasi hänelle hetken päästä korvaan toveri, toinen orjatyttö ... minä vartioin piiraita, etteivät pala ... käy pian!--ja tyttö työnsi hänet pois pankon äärestä porstuaan.

Karkelojen välillä helskytteli Jorma kanneltaan ja hyräili säestykseensä. Nuoren väen iloksi lauloi hän Lemminkäisen lemmentöistä ja hänen seikkailuistaan saaren impien iloissa, kassapäiden karkeloissa. Vähän aikaa laulettuaan työnsi hän kanteleen Karille, joka hänen vieressään istui, ja virkkoi:

--Käheä on ääneni ja virteni vanhat ... laula nuoremmuuttasi, paremmin osaat.

--Hyvät on laulusi, kauneimmat Karjalassa...

--Laulahan nyt kuitenkin.

--Laula, Kari, kehoittivat muutkin.

Kari oli jo laulamassa, kun näki Annikin oven suussa. Lopetettuaan lyhyeen ensimmäisen laulunsa, vaikeni hän vähän aikaa, juoksutteli vanhaa säveltä ylitse uuteen ja alkoi:

--Yks on ystävä minulla tämän ilman kannen alla, yksi armas ainokainen koko kolmessa kylässä. Muut ne mustaksi sanovat, kekäleeksi kellertävät; minun on silmästä simana, mesimarja mielestäni, vaan on vaiva vuottaessa, yksin ollessa ikävä; harvoin yhtehen yhymme, harvoin näemme toisiamme, vesi on virtainen välissä mieron vihat virtaisemmat, vihat voitan, virrat kierrän, kannan kotihin omani.

--Semmoinen oli se laulu!

--Laula vielä!

--Laulakoot nyt muut.

Mutta kaikki Karilta vielä toista laulua vaatimaan, Taas juoksutteli hän säveltä suruvoittoisesta ilonvoittoiseen ja lauloi:

--Konsa istuit, maa iloitsi, kun kävit, käki kukahti, kussa seisoit, seinä paistoi, kussa tanssit, tanhut keikkui, tuost' olet tullut, tuosta mennyt, tuossa istunut kivellä, tuossa astunut aholla, kivi on tullut kirjavaksi, paasi on toistansa parempi, korpi kuutta kukkelampi, lehto viittä lempeämpi.

--Kenestä on Kari laulunsa tehnyt? kysyi Panun emäntä.

--Eihän ole kuin yksi musta tyttö kylässä, pisti Ilpotar.

--Mutta se onkin virtensä veroinen, virkkoi Jorma. Mutta Annikki oli luikahtanut tiehensä, liikutustaan pakoon.

--Laula vielä! Ei kahta kolmannetta! kehoitettiin yhä, ja Kari oli jo aikeissa kolmatta lauluaan aloittaa, kun kuului toitahdus tuvan seinän takaa ja pojat alkoivat ulkona huutaa:

--Markkinamiehet tulevat! markkinamiehet tulevat!

Soitto keskeytyi, ja kaikki väki pullahti tanhualle tulijoita vastaanottamaan. Järven päässä näkyi musta joukko lähenevän. Pian huomattiin kuitenkin, etteivät tulijat olleetkaan Panun väkeä, vaan reitalaisia poroineen.

Missä panulaiset ja reitalaiset vastakkain sattuivat, siellä oli aina tappelu valmis, ja nyt olivat oluet ja hyvät ruuat mieliä kiihoitelleet.

--Annetaanko vähän tuliaismaistiaisia! huusi Taru, nuorista miehistä suurisuisin, ja kohta oli vanhempain miesten ja Karin kiellosta huolimatta hurjimmilla sukset jalassa ja jouset olalla. Koirineen karkasivat he jäälle tulevia vastuuseen ja piiloutuivat pienoisen saaren suojaan, jonka taitse tie kulki.

Pahaa aavistamatta ja luottaen markkinarauhaan, jota pyhänä pidettiin, ajoivat reitalaiset hölkkäjuoksua suurta selkää pitkin. Saarta lähetessä höröstyivät porot, päät nousivat pystyyn, ja jalat notkahtelivat levottomasti. Vaan eivät ennättäneet ajajat, jotka oudostellen tarkastelivat väen paljoutta Panulan kartanolla, pyöräyttää porojaan takaisin, kun mieslauma haukkuvine koirineen huutaen ja kiljuen karkasi saaren suojasta heiltä tietä tukkeamaan. Koiria pillastuneet porot puhalsivat hurjaan laukkaan ja etumaiset ehtivätkin ohi, mutta kahdesta viimeisestä pulkasta putosivat ajajat, Hilappa ja Aslo, lumeen ja estivät, käsivarsistaan hihnoissa kiikkuen, porojaan pakenemasta. Heidät saavutettiin, heitä mukuroitiin jousien ponsilla ja lumessa ryveteltiin, porojen kimpuroidessa ja koirien niiden ympärillä häristessä. Pienet lappalaiset puolustivat itseään, minkä taisivat, koettivat pujahtaa pakoon ja hypätä pulkkiinsa, mutta aina syöstiin heidät suulleen lumeen. Sen saivat kuitenkin puolustautuneiksi, ettei hihnoja heidän käsistään saatu.

--Ei saa syyttä repiä ... älkää, hyvät miehet, repikö! vaikeroi Hilappa ollen armoille antauvinaan.

--Saa syyttäkin reitalaista repiä! huusi Taru. Tänne tievero! Anna viinasi, niin pääset!

--Riisutaan poro ja viedään pulkka pihaan!

Toiset reitalaiset olivat telmeen kestäessä tehneet kierroksen jäällä, mutta eivät saaneet vauhkoutuneita porojaan menemään päin, apuun päästäkseen. Ahdistelijat usuttivat koiriaan heidän kimppuunsa ja ammuskelivat heitä tylsillä nuolilla. Mutta silloin kuului vihainen vingahdus ilmassa ja samassa parahdus.

--Voi lempoa, kun rautanuolella ampui! huusi Taru.

Kaikki kokoontuivat Tarun ympärille ja unohtivat hetkeksi ahdistettavansa. Hilappa ja Aslo käyttivät tilaisuutta hyväkseen, nakkautuivat vikkelästi kuin kissat pulkkiinsa ja ehtivät toisten luo, ennenkuin heidät uudelleen saavutettiin. Ja pyrypilvenä kiisi lappalaisseurue tiehensä.

Taru kirkui ja kiroili niin, että sanat säkeniä iskivät. Hänen vasen kätensä riippui hervotonna, ja olkapäästä, jonka pitkä, terävä nuoli oli lävistänyt, valui verta virtanaan valkoiselle sarkakauhtanalle.

--Jälkeen joka mies niiden riettojen! huusi hän hammasta kiristäen.

--Ette niitä enää saavuta! virkkoi Kari, joka useiden muiden kanssa oli rientänyt jäälle tappelua asettamaan.

--Raukkoja teitä! kähisi Taru,--mutta vielä minä kerran sen...

--Näitkö, kuka ampui?

--Lie ampunut kuka tahansa, mutta sen vannon, että maksa höyryää, missä heistä yhdenkään tavannen ... ja täss' on ase,--ja samassa kiskaisi hän nuolen haavasta ja pisti sen verta tippuvana viineensä.

--Siinä sen nyt näette: viha vihasta kytee, virkkoi Jorma taloon noustaessa.

--Eikä sammu ennenkuin joka sauna Lapinpohjassa taivaalle lämpiää, vastasi Taru toista kättään toisella hihasta kannattaen.

--Ei saa sotaan yllyttää, nuhteli Jorma. Reitalaisten kanssa on rauha.

--Mitäs ampui!

--Itsehän ensin menitte, huomautti Kari.

--Suus kiinni, salareitalainen!

Kari kuohahti, ja hänen silmänsä välähtivät. Taru väisti päätään kuin iskua välttäen. Mutta Kari hillitsi suuttumuksensa ja virkkoi rauhallisesti:

--Eto haavasta aikamies kiukuttelee.

Vähitellen miehet pihaan noustessa tyyntyivät, ja kun huudettiin ruualle suureen tupaan, unohtuivat reitalaiset ja äskeinen kahakka höyryävän naurispuuron ja piirakkain ääressä.

Syötyä pantiin taas karkeloksi ja lauluksi. Mutta Kari oli ottanut pitääkseen vartiota vuorella, kun luultavaa oli, etteivät markkinamiehet enää metsään yöpyisi, vaan painaisivat pimeänkin tultua kotia kohti. Miehet laskivat, että he jo iltayöstä ja ennen kuun nousua saapuisivat. Sitä varten, että markkinamiehet pimeän aikana saapuisivat, oli tervaisia tuohuksia varattu pinollinen tuvan nurkkaan, jotka sytytettäisiin niin pian kuin vartija merkin antaisi, ja mentäisiin sitten miehissä vastaan ja riemukulussa tulijat kotiin tuotaisiin. Vartijalla oli hänelläkin tuohus mukana, jonka hän sytyttäisi, kun näkisi järven päästä tulen, jolla miehet tulonsa ilmaisisivat.

Karkelossa oli Kari saanut Annikille kuiskatuksi menevänsä vartijaksi ja pyytänyt häntä tulemaan toverikseen. Annikki ei ollut mitään vastannut, puristanut vain heikosti Karin kättä suostumukseksi. Mutta karkelon jälkeen oli tyttö kadonnut. Ei häntä näkynyt tuvassa kummassakaan, ei ollut saunassa eikä aitoissa, joista Kari häntä katseli. Ehkä oli mennyt edeltä yhtymäpaikalle. Mutta ei hän ollut sielläkään. Kukkulalle tultuaan Kari istuutui korkean kiven kylkeen, jonne oli tuotu poron nahka lattiaksi. Hän istui ja kuulosti metsän rantaa. Huurteiset, jäiset puut nasahtivat tuon tuostakin hänen takanaan, tuulen hengen niitä silloin tällöin liikauttaessa. Alhaalla oli talo, josta kuului koirain haukuntaa, ovien käyntiä ja hoilotusta ja välistä kanteleen helähdys. Taampana kohosi kuun neljänneksen ja tähtien sitä heikosti valaistessa korkea uhrivaara avopäine kallioineen, joiden lumiset laet erotti rinteillä olevan metsän mustasta. Kari ei tahtonut saada paikallaan pysytyksi, ja yhä levottomammaksi hän kävi, kuta kauemmin Annikki viipyi. Jos se oli jo ollut täällä ja mennyt pois, eikä taaskaan saisi kahden kesken tavata. Hän nousi ylös, meni metsän rantaan, kuulosti, palasi taas kiven luo ja pudisteli lumen poron nahkasta levittäen sen siististi hangelle. Siihen hän sen istuttaa, kun se tulee, siinä häntä katselee ja kuuntelee hänen äänensä liritystä, sitä kaikkea sitten taas moneen kertaan jälkeenpäin muistellakseen.

Siitä pitäen, kun Kari hänet ensi kerran tapasi ja kietaisi kätensä hänen vyötäistensä ympäri, oli Annikki yksinäisillä metsäretkillä aina hänen mielessään väikkynyt, hiihtänyt hänen edellään tai vierellään ja öitä hänen nuotiollaan istunut. Mutta harvoin hän oli saanut häntä nähdä, vielä harvemmin puhutella. Usein hän tästä kulki ja taloa kierteli. Välistä näki tytön saunapolulla, välistä kaivotiellä, silloin tällöin rannalla poukkujen pesussa. Lumotuksi hän välistä luuli itsensä, lumotuksi sanoi häntä äitikin. Ja sen jälkeen lienee hän ollutkin lumottu, kun tytön lehdossa tapasi lehdeksiä taittamassa ja kiersi kätensä hänen ympärilleen. Oli, niinkuin olisi tyttö siihen sulanut, huvennut hänen käsivarsiensa väliin puhtoisena ja notkeana kuin talvinen orava. Tummat olivat sen silmät ja mustat kulmat, ja ne loistivat niin toisin kuin muiden tyttöjen. Se meni hetkeksi kuin tainnoksiin, heräsi sitten ja pujahti nopeasti kuin lumikko puiden väliin. Mutta siitä pitäen oli Annikki Karin edessä niin ilmielävänä, että hän ojensi kätensä häntä tavoittaakseen ei ainoastaan unessa yöllä, vaan ilmisissä päivälläkin. Ja Kari oli vakuutettu siitä, että joku hyvä haltija hänelle näytti sitä, mitä tiesi hänen toivovan näkevänsä--eikä hän pyrkinyt pois lumoista, vaan tahtoi mielessään sen suojeluksessa kulkea.

Ensi kerran, kun Kari Annikkia Panulta pyysi, sanoi Panu:--»Millä sinä, tyhjä mies, semmoisen tytön ostat?»--»Paljonko tahdot?» kysyi Kari jouseensa nojaten, sillä he olivat tavanneet toisensa metsässä. Panu määräsi kaksi karhun nahkaa, kolme ilvestä ja viisi rihmaa oravia. Mutta kun Kari ne vei, vaati lisää vielä kaksi karhunnahkaa, sanoen olevan tytöllä muitakin tahtojia. Mutta kun nekin oli saanut, ei sanonut antavansa ennen kuin vuoden päästä tytön nuoruuden takia. Nyt oli vuosi kulunut, eikä hän niin paljon voisi lisätä, ettei Kari niitä hankkisi. Johan oli Annikkikin kihlavaatteet yllensä pukenut.

Mutta missä hän viipyy? Taas kavahti Kari ylös luullen kuulleensa kahauksen lumessa. Jos ei uskalla tulla esiin metsän rannasta näkijöitä peläten? Kari meni metsän rantaan ja vihelsi hiljaa. Ei kuulunut vastausta. Mutta kun hän taas palasi tähystyskivelle, istui Annikki poron nahkan päällä sukset vierellään.

--Missä olet niin kauan viipynyt?

Annikki oli hengästyksissään, ettei ensin kyennyt vastaamaan.

--Tuollahan minä ... reitalaisten puheilla, sai hän viimein sanotuksi.

--Mitä sinä heistä ... ja missä heidät saavutit?

--Mikä se oli?

--Tuuli se vain...

--Hiihdin perästä ja saavutin vasta yönuotiolta. Veljestäni kävin viestiä. Veli on tullut näille maille, Reita veli, mutta emo on kuollut.

--Mistäpä tiesivät veljestäsi?

--Tapasin heidät markkinoille mennessään ja sanoivat hakevansa häntä kostamaan ... mutta ei ole Reidasta kostajaksi ... Ristin-Kiesusta kumartaa ... niin kertoivat ... ei ole meidän suvussa miehiä.

--Älä sitä sure.

--Hukka minut perii, jos tietävät heimolaisteni puheilla olleeni ja siitä Panulle puhuvat. Ilpotar väijyy minua joka askeleella ... sinua tytölleen toivoo ja minua vainoo.

--Älä pelkää hänen vainojaan, ei sinulle mitään tehdä, ja kohta olet omani.

--Minua peloittaa väliin, ettei anna minua lunnailla millään.

--Silloin otan sinut lunnaitta.

--Sitä älä tee. Panu saavuttaa meidät, vaikka minne paennemme. Tuhoo taioillaan. Sillä on isäni taiat. Saa vaikka kivet taivaasta päällemme putoamaan.

--Ei ne taiat sinuun pystyne.

--Mutta sinuun pystyvät. Parempi, kun vielä varrotaan.

--Huomiseen varron, jos ei silloin pidä puhettaan, niin tiedän, mitä teen.

--Nyt minä menen, alkavat kaivata.

--Älä mene, istu vielä hetkinen. Istu tähän polvelleni, niin on lämpimämpi.

--Istuisin ikäni, kun saisin. Sinua öillä unelmoin, sinua päivät päästänsä ajattelen,--ja painuen Karin syliin pillahti Annikki katkeraan itkuun.

--Mitä itket?

--Itken sukuni surkeutta, ja oman mieleni aavistuksia itken. Kun niin isot lunnaat tahtoo, mihin vielä aikonee myydä, toiselle eikä sinulle.

--Toteutukoon aavistuksesi, silloin tartun tapparaani ja isken, vaikka kehen sattunee.

--Älä uhkaa, ehkei äitisikään minusta tahdo, mustasta tytöstä.

--Äitini ovat tekemät ne vaatteesikin, jotka toin. Hän vuottaa sinua hartaasti ja kysyy, etkö jo tule. Tupani vuottaa sinua, aittasi vuottaa.

--Vuottaneeko Karikin?

Ihastuksissaan kietaisi Kari hänet väljään kauhtanaansa ja painoi hänet rintaansa vasten, eikä Annikkikaan pyrkinyt irtautumaan.

Mutta samassa tuikahti kaukaa järven päästä tuli, jonka molemmat yht'aikaa näkivät. Annikki hyppäsi suksilleen ja katosi siitä kuin maata pitkin lentävä yölintu mäen alle. Kari sytytti soihtunsa ja pystytti sen hankeen heilautettuaan sitä kolme kertaa päänsä päällä. Sitten riensi hän alas taloon ilmoittamaan, että kauan odotetut markkinamiehet olivat saapumassa. Nuoret miehet tempasivat sanoman kuultuaan tuohuksensa sopelta, sytyttivät ne uunin lieskasta ja kiirehtivät ulos, toiset mennen jäälle vastaan, toiset muodostaen käytävän tuvan rappujen edestä saunalle saakka. Koirat hulakehtelivat iloissaan, ja kesy karhunpenikka, joka oli päivällä maannut havumajassaan, kömpi sieltä outoa tulitusta oukailemaan ja juosta ruhvelsi rantatörmästä alas jäälle isäntäänsä vastaanottamaan.

XIV.

Hetken päästä ilmaantui tulijain jono saaren luo, jossa vastaanottajat olivat heitä odottamassa, ja ottivat matkamiehiltä heidän ahkionsa niitä pihaan vetääkseen. Kun Panu, joka astui eillimmäisenä, oli saapunut ensimmäisen soihdun pitäjän luo saunan eteen, ojensi tämä hänelle soihtunsa ja virkkoi:

--Terve teille suuret urhot, terve tultua talohon matkan pitkän käytyänne, suorittua suuret kaupat.

Panu otti soihdun hänen kädestään, taittoi kolme oksaa saunan edessä olevasta suuresta kuusesta, joka sanottiin siihen muinaisina aikoina pyhältä vuorelta istutetuksi ja jossa talon kotihaltija asui ja virkkoi:

--Terveytän tienottani, maireutan mannertani, terve maa ja terve manner, terve tervehyttäjälle! Akka manteren alainen, manun eukko, maan emäntä, älä viskele vihoja, älä pura puhkujasi kohti miestä meikäläistä, emon lasta laadullista, ota suojaasi omaasi, hoitohosi, huostahasi, tähän korjahan kotihin, asuntohon armahasen.

Sitten vuolaisi Panu muutamia lastuja hopeisesta rintasoljestaan puun juureen ja jatkoi:

--Tuoss' on tuomiset tulijan, matkamiehen maistiaiset. Suuri kiitos suojastasi, kaunis kaupoista hyvistä. Hyvin hoidit, varsin vaalit, onnen teitä ohjaelit.

Toimituksen tehtyään astui Panu miehineen soihtujen keskitse tupaan. Siellä olivat naiset valmiina vastassa auttaakseen miehiä vaatteiden riisunnassa. Mieliala oli muuttunut juhlalliseksi ja väen käytös arvokkaaksi. Ei kukaan liikahtanut paikaltaan eikä käynyt tulijoita vastaan ennenkuin Panu keskelle lattiaa pysähtyen virkkoi:

--Sanon terveisiä markkinoilta!--jolloin kaikki tuvassa olijat yhteen ääneen vastasivat:

--Terve tervehyttäjälle!

Naiset odottivat vielä kehoitusta Panulta ennenkuin kävivät vaatteita ottamaan.

--Tuoss' on lakkini, sanoi hän ojentaen sen vaimolleen ja lisäsi:-- Autahan Joukoa, poika on vähän matkasta väsynyt.--Ja kääntyen Ilpottaren puoleen:

--Siin' on kintaani ... siinä kauhtanani...

Ilpotar auttoi vaatteet hänen yltään, veti kengät jalasta, ja samalla tavalla päästelivät muut naiset muilta miehiltä heidän tamineensa.

--Onko sauna valmis? kysyi Panu.

--Valmispa vallan ... puolilta päivin on seestymässä ollut ja metsän parhailla puilla lämmitetty, ehätti Ilpotar vastaamaan.

--Kuka lähtee kylvettäjäkseni?

--Oiva löyly oman eukon, vielä vierahan parempi, vastasi Ilpotar, ja kaikki remahtivat nauramaan.

--Mitäs emäntä sanoo?

--Minä kylvetän vuorostani Ilpoa! vastasi emäntä pilaan yhtyen.

--Niinpä tule sitten!

Saunaan lähtiessään huomasi Panu tuvan ovella miehen, jolla oli hiha veressä.

--Missä olet hihasi verennyt?

--Reitalaisten kanssa tässä vähän kisailtiin, vastasi Taru arasti, peläten nuhteita, sillä Panu oli aina kieltänyt ilmiriitaa rakentamasta, vaikka oltiinkin vihoin.

Mutta kun tapaus oli kerrottu, virkkoi Panu, ammuttua nuolta katsellen:

--Pidä tallessa nuoli ... sitä ehkä vielä tarvitaan.

Ilpotar saattoi Panun soihdun valolla saunaan, ja soihtu pistettiin saunan oven eteen lumihankeen kylventäajaksi. Se oli Panun määräämä taika, joka vaati pitkältä matkalta palanneen tällä tavoin tekemään, ettei räähkä kylpiessä pääsisi uupuneeseen ruumiiseen. Sill'aikaa kun kylpijä oli saunassa, ei kukaan saanut sitä lähestyä, ja parasta oli, että kaikki väki pysyi pirtissä sen aikaa, etteivät vihat, jotka ulkona väijyvät, pääsisi heidän kimppuunsa käymään.

Hienoksi ja hempeäksi oli Ilpotar saunan sisustanut, lattian ja lauteet oljilla peittänyt ja kesällä kerätyitä hajuheinäkimppuja pistellyt seinänrakoihin, kiukaan ympärille. Lempeästi hiveli tuoksuva, hauteleva löyly miehen kontistuneita, jäykkiä jäseniä, kun se Ilpon emännän taitavan käden heittämänä kohoili tasaisesti lämminneestä kiukaasta yhä täyteläisempänä, ensin vastan päältä ja sitten paljaalta kiukaasta. Haudottuaan vastan ja saatuaan tasaisen lämpimän saunaan, nousi Ilpotar itse lauteille ja hauteli, veteli ja ripsui. Sitten kävi hän käsiksi mieheen ja hieroskeli ja paineli pitkästä hiihdon ponnistuksesta kipeytyneitä jäntereitä.

--On siinä pulska mies vielä pulskemman naisen käsissä, puheli Ilpotar Panun äänetönnä loikoessa. Sitä selkää ja noita hartioita, kun ovat kuin visasta ... ja entä nämä pohkeet, niin joustavat kuin jousen ponsi ... ei ole huonot hyppyset minullakaan, mutta hohtimet pitäisi olla erää saadakseen.

--Älähän sentään niin puristele.

--Äläjämään kenen hieroja saisi, se hänestä mieleen. Käännyhän kyljellesi, niin nivusiasi vetelen. Olla minulla tuommoinen mies omana omituisena ... vaan vanha on rähjä; kun kiinni tarttuu, hajoovan käsiinsä luulee.

--Vielähän Ilpo miesten rinnalla hiihtää ja asiansa ajaa.

--Ei aja miesten asioita, sen tietänen paremmin kuin sinä. Etpä vielä ole halannutkaan hierojaasi.

--Vielähän tässä ehdin, jahka jäsenet vertyy.

--Vertymän pitää!--Neuvosta minulle lemmen nosto.

--Ei tehoo taika antajaansa.

--En sitä sinua varten. Kylliin tahtoisin Karin lemmen nostaa. Ei ole näkevinäänkään tyttöä, Annikin lumoissa on. Äsken toi taas lunnaitaan.

--Ei tule niistä kaupoista.

--Jos ei tullekaan, niin ei sillä ole pojan lempi toiseen nostettu. Neuvohan nyt hyvä taika.

--Tiedäthän lemmen nostosanat?

--Pala tuli, pala taula, pala rätsinää räpäle, pala vatsa valkeaisen, pala mieli nuorten miesten!

--Osaanhan niitä, vaan ei sanoista apua, taika sille olla pitää.

--Kun nyt muistaisin ... huomenna saat.

--Muistat, kun muistelet, jo tänä iltana tarvitseisin.

--Ei se nyt tähän hätään joudu, mutta otat yölinnun ja annat sen tytöllesi...

--Mistäs minä sen keskellä talvea saan?

--Minulla on varastossa.

--Kaikkia sinulla onkin.

--Kaikkia pitää olla ... annat sen tytöllesi ja käsket pitää kolme yötä vasemmassa kainalossa ja sillä kiertää kolme kertaa toivottuansa--hyvin kauaitse ei saa kiertää--ja sitten pankoon sen salaa pojan vuoteen alle, niin kyllä tulee ikävä ja alkaa kiertää tyttöä samalla lailla ... mutta miksi Karia tytöllesi?

--Ei ole parempaa poikaa koko heimossa. Saisinhan talooni miehen, joka johonkin kykenisi.

--En luule saavasi, vaikka mitä taikoja tekisit. Kari on niitä miehiä, joihin ei taika pure. Se on sitä Jorman lahkoa.

--Oletko koettanut?

--Koetin taikoa irti Annikista. Syötin salaa karhun aivoja ja sydäntä ja käärmeen pään läpi laskettua vettä juotin, mutta yhä enemmän alkoi antimia lunnaiksi kantaa.

--Et ottaisi vastaan.

--Kari on hurjapää, vaikk' on niin tyynen näköinen ... saattaisi ryöstää tytön.

--Olisiko tuosta niin suuri vahinko, jos ryöstäisi?

--Siin' on taika, jota et ymmärrä.

--Mutta lupaahan se, ettet häntä Karille anna.

--En anna.

Panu astui alas lauteilta ja istuutui penkille kuivailemaan. Ilpotar pyyhkeili häntä kiireestä kantapäähän ja ojensi hänelle paidan, housut ja kauhtanan, vetäisi vielä vyönkin ympärille ja kiinnitti soljen.

--Kourista nyt kiitokseksi!

Panu kouristi kylvettäjäänsä.

--Kouristaisin enempikin, jos en olisi matkasta väsynyt.

--Et ole niin väsynyt, muuta mielessäsi hautelet.

--On totisia tuumia tekeillä huomenna, ja silloin ei saa naista lähestyä, onni menee, sen tiedät.

--Ethän karhun ajoon aikone?

--Suurempi peto karjaani vaanii.

Kylvettyä saatteli Ilpotar Panun taas soihdun valolla pirttiin. Siellä otettiin hänet riemuhuudoilla vastaan. Kuisma oli matkalla miettinyt runon kaikista markkinamatkan tapahtumista ja lauloi sitä parhaillaan. Jo oli hän laulanut Joukon suuresta linnustuksesta, hyvistä kaupoista ja siitä, miten oli kuninkaan ostajia petkutettu, kuinka Panu oli pappia pilkannut ja taikonut torniolaisen koskeen. Viimeksi oli hän laulanut:

--Panu sairahat paranti, rammat kulkuhun kohotti,

ja jokaisen tapauksen kerrottuaan kysyi hän toisten miesten puoleen kääntyen:

--Sanokaatte, suuret urhot, va'at miehet, vastatkaatte, puhunko totta vai valetta?

--Totta puhut ja pajatat, totta laulat laadullista,

vastasivat toverit yhteen ääneen, kaiken tuvan väen heitä säestäessä.