# Panu

## Part 27

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/panu-13850/index.md

»Terve sulle tultuasi, hyvä päivä päästyäsi! Tulevasi tiiettihin, kyly lämmin laitettihin.»

Se oli tyttö Tellervoinen, vastat orrelta vetäisi, saattoi saunahan samassa. Saun' on suojassa sijassa, alla kuusen kukkalatvan, humisevan hongan alla; lähde kylmä lattiassa, toinen kuuma karsinassa, lautehet lasista tehty, poslinalla penkit pantu. Löipä löylyn löyhäytti, tupsahutti tuoksuvaisen, hieroi hellällä käellä, voiti hajuvoitehilla, valoi veellä lämpimällä, haalealla huljutteli, antoi paiat palttinaiset, sitoi vyöllä villaisella-- suuta suikkasi lopuksi.

Siit' on saanut saunatuksi, ukko rähjän reilatuksi. Ukko on kuin uusi miesi, on kuni keväällä koivu, noron notkea närönen, tunsi suonet suorituiksi, jäsenensä joustaviksi. Rinta riemua remahti, veret voimoa vavahti.

Tuosta tultua tupahan, jo on koolla kaikki kansa, aterjalla autuahat. Siin' on vanha Väinämöinen, laulaja iänikuinen, siinä seppo Ilmarinen, ylen taitava takoja, takomassa taivahassa, sekä lieto Lemminkäinen, kanssa kaunis Kaukomieli, viel' on kurja Kullervokin, kaikki on Kalevan kansa. Ei lopu leipä lestityinen, vaikka kuinka leikkoaisi, voi vähene vakkasista, vaikka kuinka viilettäisi. syötettynä, juotettuna Väinö virren veisoavi, sormin kannelta kokevi kiitokseksi kaunihiksi talon oivan antimista, Luojan lahjoista hyvistä.

Kun on laulu loppununna, veisattuna virsi kaunis, viepi vaaran viertehelle, kulettavi kukkulalle, sanovi sanalla tällä, lausuu tällä lausehella:

»Talo täss' on silloin tehty, kun on taivaskin taottu, tuoss' on pellot perkattuna kyntämättä kasvamahan. Tuoll' on salo saalihinen, aina runsas riistakorpi, erä tuomatta tulevi, ajamatta antauvi, kosket kuohuvat lohia, suuret virrat säynehiä, kilvan pyrkivät patahan tulevi lintu liikkumatta, kala jalan kapsamatta. Tääll' ei laske luojan päivä, alene ei aurinkoinen, ain' on kesä kestämässä, aina armahin juhannus; lakastu ei lehti puusta, kummut kukkivat iäti. Hyvä tääll' on ollaksesi, armas aikaellaksesi: lapset lapsina pysyvät, nuoret neiot neitosina, ukot ukkoina elävät, eivät vanhene enempi kaikki onnessa asuvat, iloiten ikänsä kaiken; ollos terve tultuasi, sa'at vuodet viipyellös!»

Vuoli lastun veitsellänsä, jopa aitta ilmaisekse; siihen käski käyäkseni, ottoakseni omaksi.

Siin' oli aitta siisti huone, kaikkein armahin asunto kesäöinä kellehtiä; sirkka seinässä siritti, pääskyn pojat pää'yn alla, hiljaa tuulonen humisi, leyhytteli lännen henki.

On nyt ukon oiva olla, armas äijyen asua, ei ole huolta huomisesta, ei suruja syömen alla eikä maisia mureita; ilo mielessä asuvi, tyyni riemu rinnassansa taaton suuressa talossa, asunnoissa autuaitten.

--Minä lähden mukaasi, Jorma! huudahti Kari, kun Jorma oli laulunsa lopettanut.

--Lähdemme, Kari, ja äitisi mukaamme otamme!

--Ottakaa minutkin!

--Minäkin tulen!

--Minä myöskin lähden! huudettiin useilta eri tahoilta.

--Otamme, ken tulla tahtonee ... siell' on hyvä ollaksemme! virkkoi Jorma omasta laulustaan lämminneenä, niin että ylös istualtaan hypähti.

Useita nuoria, herkkämielisiä miehiä tarjoutui heti kohta lähtemään.

--Heti matkalle! Aseet ja tavarat kokoon ja kohta taipalelle!

--Lähdemme, ja hyvät haltijat Jorma mukaamme houkuttelee ... pahat tänne jääkööt!

--Huomenna taipalelle, kun tulla tahtonette! Minulla on jo venheeni valmiina!

Silloin kuului Ilpotar ylenkatseellisesti kysyvän:

--Joko heitätte talonne ja tavaranne? Laulajan loruja, ukko houkon hourehia!

Haihtui kesäöinen mielten hurmaus yhtä pian kuin oli tullutkin. Mieletöntä oli Jorman puhe, päätöntä koko heimon lähteä hänen jäljessään korpeen kuolemaan ja paleltumaan. Noloina poistuivat neuvottelusta miehet eivätkä mitään yhteisesti päättää osanneet. Jorma yksin ja Kari äitineen katosivat niiltä mailta ja veivät Väinön viisauden mennessään.

Mutta seuraavana aamuna kokoontuivat taas kaikki papin kalliolle näkemään ja kuulemaan, mitä muut tekisivät. Ja kun pappi heitä kehoitteli lähemmä tulemaan, niin siirtyivät askeleen ja kaksi kerrallaan, ja yhä ahtaammaksi kävi kehä ja yhä paksummaksi kasvoi. Ja kun hän heidän keskellään seisten tervehti heitä kuin kasteelle tulleita, ei kukaan vastaan pannut. Ja kun hän kysyi:

--Uskotteko yhden Jumalan päälle, Isän kaikkivaltiaan, taivaan ja maan Luojan?--niin vastasivat he toinen toisensa mukana:

--Uskomme!

--Uskotteko Jeesuksen Kristuksen päälle, Hänen ainoan Poikansa, meidän Herramme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitseestä Mariasta, piinattiin Pontius Pilatuksen alla, ristiinnaulittiin, kuoletettiin ja haudattiin, astui alas helvettiin, kolmantena päivänä nousi ylös kuolleista, astui ylös taivaaseen, istuu Isän Jumalan oikealla kädellä, sieltä on tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita?--Sanokaa: uskomme!

--Uskomme! Uskomme, kun sanot!

--Uskotteko Pyhän Hengen päälle; yhden pyhän kristillisen seurakunnan, pyhäin ihmisten yhteyden ja iankaikkisen elämän?

--Uskomme! vastasivat nyt kaikki yhteen ääneen, kerran siitä sanasta selville päästyään ja ikäänkuin peläten, että sen toiset toisia ennen omistaa ehtisivät.

--Ja tahdotteko kastetta tämän uskontunnustuksen päälle?

--Tahdomme.--Tahdommehan!

Ensin yksitellen, sitten ryhmittäin astuivat he esille kastetta saamaan, ja yhä suuremmalla voimalla veti puoleensa juhlallinen toimitus niitäkin, jotka vielä vitkastelivat.

Ensimmäisenä tuli Ilpotar, papin eteen polvistuen. Viimeisenä kastettiin Ilpokin, vaimonsa esiin työntämänä. Ja ennenkuin päivä mailleen painui, olivat kaikki Panun heimon läsnäolevat miehet, vaimot ja lapset saaneet uudet nimensä, mikä Pietarin, mikä Paavalin, mikä Antreaksen, mikä Matheuksen, mikä Marian, Katariinan, Magdaleenan ... Luukkaan, Johanneksen, Timoteuksen--joita eivät kaikkia itsekään saaneet muistiinsa tarttumaan.

Mutta kun Martin Olai oli toimituksensa lopettanut ja rukouksen pitänyt, kääntyi hän kastettujensa puoleen ja puhui heille:

--Kiittäkää Jumalaa, joka teidän mielenne valaisi, jotka pimeydessä vaelsitte, kiittäkää kaikkivaltiasta, joka viritti uuden valkeuden teitä lämmittämään. Älkääkä surko sitä, että uhrivuorenne paloi ja pahan tietäjänne talo meni poroksi. Sijaan kasvaa tuonne mustien honkien sijalle vihreä lehto. Tähän, tälle kukkulalle, jossa nyt seisomme, rakennamme uudelle Herrallenne huoneen, jonka kellojen soidessa entiset pahat haltijanne kauas kaikkoavat. Siinä te uutta Jumalaa palvelette ja hänelle kiitostanne kannatte. Kivi tämä, jonka ääressä olette kasteen pyhän sakramenten saaneet, olkoon perustus uuden Herran huoneen, jota Korpijärven kappeliksi kutsuttakoon. Tuohon, missä tietäjän talo ennen oli, siihen pappilan teemme, jossa keskuudessanne asukoon paimenenne. Usein tulen minä tänne teitä tervehtimään, teitä neuvomaan ja opettamaan. Jätän teille siksi aikaa opettajaksenne ja neuvonantajaksenne Reidan, joka teille pyhää kirjaa lukee ja lapsianne lukemaan opettaa ja teille ihania virsiä veisaa. Ei ole hän vierasta verta eikä outoa heimoa. Omaa sukuanne on, veljenne on, jonka retket Jumala ihmeellisesti johti ja jonka mielen hän valaisi, että teitäkin valaista voisi. Viisaasti luuli Panu tehneensä, kun hänen isänsä tuhosi ja hänen talonsa poltti. Nyt ovat hänen hankkeensa häpeään tulleet, nyt on poika isän sijalle asetettu. Ihmeelliset ovat Herran tiet. Olkoon hän oppaanne salatuilla teillä, niinkuin hänen isänsä oli ennen, mutta oikeampaan opastakoon hän teitä, ainoan oikean Jumalan tuntemiseen, joka on Herra Isä Jumala ja hänen poikansa Jeesus Kristus. Astu esiin, Reita, ja virtesi viritä!

Reita astui esiin ja aloitti virren, jonka jo kerran oli Panulan tuvassa veisannut ja joka oli tuttu monelle.

Tyyni oli ilta, juhannusilta. Kirkkaana ja rauhallisena kimmelteli järven pinta, lempeänä muhoili metsä, sovinnolliselta näytti synkkä kuusinen korpikin. Niin oli, kuin olisi se virttä kuunnellut, ihastellen sitä kuunnellut.

Ja kun kirkkokalliolta kastettu kansa poistui, niin siltä tuntui mielessä monenkin kuin eivät vanhat haltijat ehkä olleetkaan vihastuneet. Ehkeivät vanhat jumalat uusia vierokaan, eivätkä uudet vanhoja vainoamaan käy? Ehkä sopivat Isä, Poika ja Pyhä Henki yksillä saloilla asumaan kera Tapion, Mielikin ja Nyyrikkipojan, jos hyvänä molempia pidetään. Sitäkö sovintoa kukkuivat käköset, sitäkö linnut visertivät?

Ja tämä ajatus täytti miesten miettiväin mielen:--Tänne tulemme, täällä uutta Kiesusta kumarramme ja häntä hyvitämme, kotona vanhoja haltijoitamme palvelemme, pahastumasta estämme!

Ei siitä toinen toiselleen virkkanut, kukin sen omana aatteenaan niin mielessään päätti ja salaisuutenaan säilyttää aikoi. Mutta miehestä mieheen ja mielestä mieleen se aate kukki. Ja ennenkuin Ilpotar toimituksen loputtua ja papin poistuttua kotiinsa lähti, hiipi hän kivialttarin luo ja sen päällä olevasta liinasta kaistaleen salaa leikkasi, otti kivipulloseen kastemaljasta vettä, kätki ne esiliinansa alle ja vei uhriksi kotohaltijalleen omaan uhrilehtoonsa, mieli hyvänä siitä, että hänellä nyt oli taikakalu, joka varmaankin kaikista pahoista suojeli.

Hyvillä mielin viiletteli Martti-pappi miehineen alas koskia kotikirkkoa kohti, yksi mies airoissa ja toinen perässä, itse keskellä venettä istuen kaislavuoteella. Kaikki muut miehet olivat venheineen jääneet Korpijärvelle kaskia kaatamaan ja kalastamaan. Reitakin oli jäänyt uuteen toimeensa ja valvomaan rukoushuoneen perustuksen panoa.

Hyrskyen kiiteli venhe koskesta toiseen, ja nopeasti kului taival virtavissa suvannoissa. Yötä päivää riennettiin ja hyväin sanomain saatanta kulkua kevensi ja kiirehti. Olihan kaikki käynyt paremmin kuin oli alussa toivoa osattu. Ei vainotieltä tuhon tekijöinä palattu, ei ollut tarvinnut verta vuodatella, vaikka aseissa lähdettiin. Rauhan työ oli suoritettu, ja niin oli onni asettanut, ettei Panuakaan tarvinnut varmaan kuolemaan kuljettaa. Ei ollut kukaan nähnyt häntä, lieneekö palanut vai pelastunut. Kummin tahansa, Jumala itse oli hänet huostaansa ottanut, lieneekö tuominnut vai vapauttanut. Itsehän parhaiten tiesi. Ja iloista oli oleva kotona odottavalle kertoa, kun kysyy, pelokas ilme silmissään tulee ovella vastaan:--Hyvin kävi, niin hyvin kaikki kuin itse olisit ollut mukana!

Oli kai se pelännyt, oli kai unettomiakin öitä valvonut, vaikka vakuutti olevansa rauhallinen. Mutta nyt loppui ikävä. Hän oli tehtävänsä tehnyt, ehkä kohtakin palataan pois, haetaan toiseen paikkaan. Hän oli alun pannut, jatkakoot muut.

Jo hyrskyi venhe Kontokosken kuohuissa, läikähti vähän vaahtoista vettä sisään vouti vainajan padon päässä, rusahti venhe, ja varpelaidat longahtivat, mutta notkeana nuolena sujahti pursi suvantoon--ja siinä oli kirkko ahteella ja tuolla pappilan ikkunat illan auringossa rusottaen!

Eivät näe vielä kotona, eivät vielä niin pian odottaa arvaa, vai ovatko aikansa odottaneet ja hetkeksi lakanneet?

--Puhalla luikkuusi, perämies! sanoi pappi ja tarttui itsekin airoihin pikemmin järven yli joutuakseen. Perämies puhalsi pitkän iloisen huilauksen.

--Jouko siellä rantaan juosta kouhottaa! sanoi hän.

Ennenkuin venhe rantaankaan pääsi, huusi Jouko:

--Paha kävi pappilassa ... takaa ajoin, mutta en saanut kiinni. Ei sitä saa. Ei saa käärmettä kiinni kivikossa. Olisin polkenut rikki hänen päänsä ... en olisi pelännyt ... ei minun tarvitse pelätä...

Mutta outoja aavistaen riensi Martti pihaan. Tuvan ovella tuli piikatyttö vastaan, silmät itkettyneinä, tukka hajallaan, esiliinaansa purren. Papin nähtyään lyykähti hän kynnykselle ja purskahti äänekkääseen itkuun.

--Missä rouva on?

--Älkää menkö ... ei ole enää...

Enempää ei tyttö saanut sanotuksi.

Kun Martinus Olai astui sisään, näki hän vaimonsa laudalla lakanan alla, kädet suorina kupeilla, silmät ainaisessa unessa.

Kun tyttö sai puheensa takaisin, kertoi hän:

--Eilen aamulla lähti noustuaan jaloittelemaan ... kirkolle päin meni ... niin toi Rampa-Riitan äiti sanan, että rouva kuolee... Minä sinne juoksemaan, niin oli harjun rinteeseen lyykähtänyt polulle, joka lähtee viemään suurille saloille ... ruikutti ja sydänalaansa piteli ... minä juoksin miehiä hakemaan ja kannettiin kotiin. Sitten se kuoli auringon laskun aikaan. Voudin naiset lakanan alle panivat. En tiedä, mikä lienee tapahtunut...

--Minä tiedän!--kuului ääni ulkoa ikkunan alta.

Se oli Rampa-Riitan äiti. Kasvot kiukusta harmaina ja silmät vihan tulta liekehtien kertoi hän:

--Näin, kun lähti, tuolta väijyin, vein sanan metsään, kun se ei uskaltanut kylään tulla ... nälissään oli, kun ei ollut syönyt kolmeen päivään ... ja ruokaa vein ja sanoin. »Nyt juokse! nyt kosta!» Neuvoin, minne mennä, ja riensin itse jäljestä. Siellä se kävelee kirkolle ja istuu lepäämään rappusille ... se tulee polkua myöten ja myhäilee itsekseen, mitä lie myhäillyt. Silloin hyppää Panu metsästä...

--Panu!

--Panupa tietenkin ... ja lyö käsiään yhteen ja karjaisee ... siihen lyykähti eikä siitä noussut. Siellä on nyt, missä Riittakin.

--Käärme se oli ... takaa ajoin, mutta en saanut kiinni,--höpisi Jouko.

Mutta hiljaa vaikeroiden vaipui Martinus Olai pöytäänsä vastaan ja purskahti hillittömään itkuun.

XLII.

Kaksi miestä hiihtää ja hiihtää suurta ääretöntä aappaa valjun tähtiyön valossa. Väliin vetäytyy taivas hienoon pilveen, väliin kirkastuu pohjola, revontulet liekehtivät ja loimottavat, himmeitä varjoja lumelle luoden. Uupuneesti hiihtävät miehet niinkuin jo olisivat viikon hiihtäneet ja toisen viikon taival vielä olisi hiihtämättä.

Kaksi viikkoa ovat he jo hiihtäneet yhtä suoraa latua Lappia kohti. Parrat ovat jäässä, tukka kuurassa, hartiat valkeina.

Epäselvä on ahkion latu, viiman umpeen pyryttämä, jota noudattavat.

--Eihän se tulekaan joen pohja,--virkkaa jälkimmäinen mies raukealla äänellä.

--Tuolla luulen olevan, missä metsän reunaa kuumottaa.

Monesti on näköhäiriö heitä pettänyt, mutta siinä se nyt tällä kertaa kuitenkin on joen pohja.

--Jos istahdettaisiin tuonne kiven suojaan, Panu? virkkoi taas jälkimmäinen mies.--Kovin painaa kontin viileke olkapäätäni. Onhan vielä yötä hiihtää.

--On yötä, on yötä, ei mitään muuta kuin yötä. Kolmeen päivään ei ole enää nähty auringon nousevan.

--Nousseeko meille enää milloinkaan...

He hiihtävät rannalla olevan kiviröykkiön luo, heittävät taakat olaltaan ja istahtavat kukin kivelleen.

--Kohtahan sanoivat tuolla lappalaiskylässä perillä oltavan. Tätä joen pohjaa kun hiihdetään, niin alkaa koski kohista. Kosken kahden puolen vaarat kohoavat, siinä on kylä, ja siinä se asuu.

--Niinhän neuvoivat.

--Siinä se asui jo silloin, kun Reita, vanha Reita, kävi täältä salatiedot saamassa.

--Luuletko _sinä_ saavasi?

--Saadani täytyy. Rahan ahne on Lapin noita.

--Mistä rahoja sait?

--Eivät osanneet, Ilpo, aarrettani löytää haltijain vuorelta, vaikka lehdon polttivat ja taikamajani ja taloni.

--Missä ne olivat? Kontolan miehet kovin etsivät ja minultakin kyselivät ... puolet olisivat luvanneet.

--Siellähän olivat taikamajan nurkassa, Reidan vaatteiden alla maan sisässä. Olin palaa pelastamaan juostessani. Olin hukkua, kun yli salmen uin.

--Uhrirahat otit? Et sano, minne kätkit?

--En sano.

--Oliko niitä paljon?

--Oliko paljon! Vielä on Panulla kahmaloittain hopeaa ja kultaa, vaikka menisin Venäjälle ja itselleni sotajoukon pestaisin. Ei sieltä miehet lopu ja halusta tulevat. Vielä kerran kirkko savuaa ja papin maksa höyryää. Vielä katuvat, jotka minut pettivät.

--Ethän omaa heimoasi vastaan?

Panu ei siihen vastannut, vaan virkkoi:

--Poltti taloni ja poltti pyhän vuoren ... olisi minutkin polttanut. Pahasti petitte minut.

--Olisi lähdettykin rajan taa ennemmin kuin tänne. Sieltä sinulle apu pikemmin.

--Mahtava on Venäjän tsaari ... mutta ei ole vielä aika ... ensin on muita keinoja koetettava.

--Luuletko osaavan neuvoa?

--Jos ei se osanne, niin ei kukaan.

Ilpo solahuttihe lumeen ja koetti laittautua pitkäkseen.

--Älä nuku, kohta lähdemme,--sanoi Panu.

--Raukaisee niin, vanhuus jo vaivaa, ei ole ollut enää koko talvena entisiä voimia.

--Mitäs menit kastattamaan itseäsi, siitä sen sait rietan ruumiiseesi.

--Pesinhän pois kasteen ... pahasti oli tehty, lumotuksi saivat... Nyt ne taas ulvoo.

Kuului pitkä suden ulvahdus niinkuin jostakin korkealta ilmasta.

--Sudet ulvoo tunturilla, nyt ei olla enää kaukana, sen juurella on Lapin kylä.

Panu nousi suksilleen ja lähti joen jäätä hiihtämään, jättäen tavallisuuden mukaan Ilpon jäljestä tulemaan niin hyvin kuin taisi. Susia peläten ponnisti Ilpo perässä, minkä kykeni.

Ei noussut päivä sinäkään aamuna, vähän vain kajasti piilevän auringon rusko etelän ilmoilta. Kuului kosken kohina, ja latu nousi pian ahteelle. Siitä näki Panu edessään korkean tunturin häämöttävän. Tunturin juurella kosken niskassa oli lappalaiskylä, josta tupruili savuja suippopäisistä kotarakennuksista ja kuului yhä kiihkenevää koirain haukuntaa ja ulvontaa.

Siinä on paikka, johon Panu on pyrkinyt, siinä kylässä asuu mainio Lapin noita, suurin kaikista tietäjistä. Siltä hän on saava ne sanat, ne tiedot ja taiat, joiden avulla vielä Kontolan noidan kukistaa ja oman heimon petoksen palkitsee.

Aarteensa säilöön saatuaan ja papin rouvan kuoliaaksi peloitettuaan oli hän kesän metsässä elänyt ja syksyn kalamajoissa asunut uusia tuumia hautoen. Puoli kostoa oli jo suoritettu, toinen puoli vielä tekemättä. Oli aikonut kirkon polttaa ja pappilan, mutta takaa ajoivat voudin miehet, ja pois piti lähteä. Ilpon oli hän tavannut ja saanut kuulla kaikki, mitä oli tapahtunut. Kutsutti hän heimon miehet kokoukseen. Jotkut tulivat, useimmat jäivät pois. Tartutaan aseihin kaikki Karjalan kansa! yllytti Panu. Mennään miehissä Kontolaan, sytytetään kylä ja kirkko, surmataan pappi ja uusi vouti, hänen ystävänsä. Mutta eivät ruvenneet vastarintaan, pelkäsivät enemmän pappia kuin Panua. Uhkaili Panu, mutta eivät olleet uhkauksista milläänkään. Oli iso palkintokin Panun päästä julistettu, sata riksiä, Kontolan kirkossa kuulutettu ja Reidan toimesta siitä saloillekin tieto levinnyt. Pois täytyi laittautua, ja Lappiin lähti Panu ensi lumien langettua hiihtämään. Sieltä hän ne saa myrkkytaiat, salatiedot, jotka Kontolan velhoon pystyvät, sieltä vihat viimeiset ostaa, joilla ensin papin tuhoo, sitten Reidan menettää ja viimein voudin. Ei silloin muiden apuja tarvita, itse kostonsa täyttää. Ellei anna tietojaan Lapin noita, elleivät tehoa ne, joita antaa, vielä on idän keino koettamatta.

Hän odotti Ilpoa hänen kanssaan kylään mennäkseen.

Jo olivat koirat kaukaa heitä vainunneet, yhä kiihtyi haukunta ja rähinä, kuta lähemmä tulivat. Miehet, lapset ja naiset pihalle pullahtivat, kuului kimeä, käskevä vihellys, koirat vaikenivat, ja murinaksi muuttui haukunta.

Satakunta henkeä seisoi ja huusi ja hälisi viittilöiden lumessa majojen edustalla. Panu kävi rohkeasti heitä vastaan ja kysyi, missä majassa Lompsalo asui. Hän tahtoi heti päästä tietäjän puheille.

Ei kukaan vastannut, mutta sen sijaan sateli kysymyksiä hänelle itselleen. Mistä on? Kuka on? Kuka on tuo toinen? Mitä on kontissa? Onko Lapin kävijä? Verojako tuli vaatimaan? Oletko pirkkalainen, oletko pirkkalainen?

Niitä kihisi kuin muurahaisia ympärillä, ne tunnustelivat heidän vaatteitaan ja suksiaan ja konttejaan. Ja kun Panu sanoi, ettei hän ollut Lapin kävijä, ei verojen kantaja, alkoivat he kiskoa häntä kukin kotaansa ja nauroivat vain, kun hän heitä hätisti luotaan.

Panu ei tiennyt oikein, tekivätkö ne kiusaa vai osoittivatko ne ystävyyttään. Mutta vastenmielisiä ne olivat hänestä, inhoittivat häntä, olivat kuin sammakoita, saastaisia limaskaisia olennoita, joita teki mieli potkaista, mutta joita ei kuitenkaan olisi voinut jalallaan koskettaa, joitakin ihmisten epäsikiöitä, ääni kuin naisilla. Niiden tihruiset silmät kiiluivat viekkaasti ja salaperäisesti, vaikka nauroivat. Tässä joen ahteella, mustan, kuohuvan joen partaalla, joka lumisien rantojen keskessä vyöryi, olivat ne puolihämärässä hääriessään kuin joitakin rauhattomia henkiä, pahoja henkiä, Tuonelaan tulleita. Oliko hänkin tullut Tuonelaan sanoja saamaan?

Väsymys ja nälkä toi mieleen noita kuvia, hän pudisti ne pois, hätisti nenäkkäimmät ympäriltään ja käski neuvomaan itsensä tietäjän kotaan.

Tietäjän kota oli keskellä kylää, muita kookkaampi. Kun Panu astui sisään, näki hän keskellä kotaa heikon tulen, ja muu osa kotaa oli pimeä. Tulen takaa pisti häntä vastaan kaksi terävää silmää niinkuin pensaan takaa väijyvän pedon. Hänen silmänsä väisti kiiltoa, mutta keksi, minne vain katsoi, uusia samanlaisia silmiä kodan seinämiltä. Tietäjä itse istui tulen takana vastapäätä ovea ja kahden puolen häntä hänen seurueensa.

Ennenkuin Panu ennätti mitään virkkaa, kuului ukon ääni tulen takaa kysyvän:

--Vai tuli Karjalan Panu Lapin tietäjältä neuvoa kysymään?

--Mistä minut tunnet? kysyi Panu hämmästyen.

--Tiedän asiasikin. Tietoja hakemaan tulit. Omasi loppuivat.

--Lieneekö sinussa antajata?

--Tiedän tuonkin, mihin niitä tarvitset. Mutta istukaa, vieraat, ja nauttikaa, mitä maja matala tarjota taitaa.

Panu ja Ilpo istuutuivat poronnahkalle tulen ääreen, ja kun he olivat pahimman nälkänsä sammuttaneet, jota tehdessä tietäjä kyseli heiltä matkan tapahtumia, virkkoi hän:

--Tiedän asiasi, tiedän, mitä varten tulit. Mutta kertonet kuitenkin tarkalleen, mitä tahdot.

Panu kertoi asiansa ja mitä varten oli tullut.

--Mitäpä uhriksi haltijalle tehnet?

--Liekö viisikymmentä riksiä vähän?

--Iso on asiasi, paljon on tarvis tiedustella, pitkät taipaleet henkeni kulkea täytyy... Kun sata luvannet, niin paremman vastauksen haltija antaa.

--Sata on oman pääni hinta.

--Siihen haltija tyytyy. Kun päivän kilo katoo ja revontulet taivaalla syttyvät, silloin saanemme lähteä haltijaa kysymään.

Panu ja Ilpo vietiin toiseen majaan, ja pian vaipuivat uupuneet miehet uneen. Kun Panu herätettiin ja hän kutsuttuna tietäjän majaan astui ulos, liekehti revontulten loimo yli koko pohjoisen taivaan, ja tulikielet nuoleksivat taivaan kantta, välistä etelänkin ilmoille ulottuen. Ei kuulunut muita ääniä kuin kosken kohina, kaikki olivat äänettöminä majoissaan, tuletkin olivat niissä sammutetut eivätkä koiratkaan häirinneet hiljaisuutta haukunnallaan. Oli niinkuin olisi tietäjä koko maailman nukuttanut houkutellakseen henget liikkeelle. Panu koetti arvailla, mikä aika päivästä nyt oli, mutta ei päässyt siitä selville. Saattoi olla yhtä hyvin ilta kuin keskiyö tai aamu.

Tuli paloi keskellä tietäjän majaa niinkuin äskenkin. Tulen takaa kiiluivat samat silmät ja samat silmät seinämiltä. Mutta nyt oli tietäjä puettu juhlavaatteisiinsa, uuteen punaisilla nauhoilla ja helyillä ja poronkelloilla koristettuun peskiin. Edessään oli hänellä suuri arpakannus, ja hänen apulaisillaan oli kullakin jalkojensa välissä omansa, pienemmät. Kun Panu oli asettunut äskeiselle paikalle peurannahkalle, oven ja tulisijan väliin, nousi vanha tietäjä seisoalleen, kutsui kaksi miestä avukseen ja nosti kannuksen tulen päälle. Se oli suuri ja komea ja pohja leveä kuin tynnyrin pohja täynnä samaan tapaan tehtyjä kuvioita kuin Panulla oli omassakin kannuksessaan, mutta sitä mukaa suurempia kuin oli kannuskin. Jotkut merkit Panu luki ja selitti, mutta suurin osa oli hänelle outoja ja ihmeellisiä. Ja vähäpätöiseltä, mitättömältä, lapselliselta näytti hänestä hänen oma taikakalunsa tämän rinnalla. Tuommoinen se jotakin tiesi.