# Panu

## Part 26

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/panu-13850/index.md

Ja ennenkuin Panu ehti tointua härän sarvista saamastaan iskusta, olivat Kari ja Reita ja pari muuta miestä hänen kimpussaan ja väänsivät kirveen hänen kourastaan. Pappi karkasi kuvan kimppuun ja syöksi maahan sen yhdellä ainoalla iskulla, sirotti palavat puut uhripaadelta ympärilleen, potkaisi sitten hahlapuun kumoon, jolloin vesi isosta uhrikattilasta kaatui tuleen ja puhalsi poroa ja höyryä sakeana pilvenä ilmaan.

Panun miehet eivät tointuneet liikahtamaankaan ennenkuin kaikki oli tapahtunut ja Panu aseellisten miesten keskessä rautaisten kourien pideltävänä.

--Auttakaa, miehet! kiljui hän, koettaen turhaan riuhtaista itseään irti. Käykää päälle! Tulkaa tänne!

Ilpo ja muutamat muut tempasivat käteensä, mitä sattuivat saamaan, kiviä ja keppejä, mutta väistyivät ojona olevien karhukeihästen edestä.

--Heittäkää kivillä! huusi Panu.

Pappi oli hypännyt uhripaadelle ja huusi savun seasta kirvestään välähyttäen.

--Pysykää aloillanne! Ken kohottaa kätensä, saa nuolen rintaansa. Turha on teidän aseettomien miesten käydä meitä vastustamaan!

--Rientäkää kylään ja noutakaa aseenne! käski Panu. Onhan teitä toista vertaa enemmän miehiä!

--Sulkekaa tie siellä! komensi Olai. Joka astuu askelenkaan, hänet hukka perii!

--Voi teitä kurjia raukkoja! kähisi Panu nähdessään, etteivät hölmistyneet miehet mihinkään ryhtyneet, ja koetti vielä kerran ponnistautua irti.

--Älkää päästäkö häntä!

--Kyllä pysyy! vastasi Kari ilahtuen.--Nyt pysyt!

Silloin astui pappi alas uhrikiveltä, heitti pois kirveensä ja meni miehiä kohti, jotka olivat vetäytyneet loitommalle pyhän koivun alle ja sen taa.

--Tulkaa lähemmä! sanoi hän lempeästi.--Ja naisille, jotka olivat puiden välistä tapausten menoa seuranneet, huusi hän:--Käykää tänne, vaimot, tahdon puhua teillekin!

--Pois naiset pyhästä uhritarhasta! huusi Panu.

--Nyt olen minä täällä käskemässä ... älkää pelätkö!

--Mennään, kun saadaan! virkkoi Ilpotar ja astui häpeämättä uhrikentän yli. Muut naiset hiipivät puiden taitse miestensä taa.

Silloin astui miesjoukosta esiin Jorma:

--Mitä meiltä tahdot? kysyi hän. Miksi meitä vastaan vihamiehenä karkaat ja uhrivuorta häpäiset?

--En teiltä mitään tahdo ... enkä _teidän_ vihamiehenänne tule. Tuon noidan ja murhamiehen vihamies olen, mutta teidän olen ystävä ja teille rauhan sanoman julistan. Hän teitä villitsee ja oikean Jumalan luo tulemasta estää. Hän on teille puujumalan pystyttänyt ja sille uhraamaan pakottanut. Nyt on se kummitus kukistettu ja hänen uhritulensa sammutettu. Teidän tähtenne olen sen tehnyt, ettette helvettiin joutuisi ja siellä palaisi. Sillä se on perkeleen kuva ja helvetin tuli. Ei teidän häntä pelätä tarvitse, ei hän teille enää mitään voi. Eivätkä haltijatkaan, joita palvelleet olette, mitään mahda, kun heti kohta heidät kirootte ja Jeesuksen Kristuksen armoon turvaatte.

--Emme hyviä haltijoitamme kiroo, vastasi Jorma.

--Uusi Jumala omistakaa!--sanoi Olai,--yksi ja ainoa, josta teille jo paljon puhunut olen ja josta tahdon teille kohta enemmän kertoa ... suuri on hän ja laupias ja kaikkivaltias, joka teille ajallisen ja iankaikkisen onnen on antava. Tulkaa tänne lähemmä!

Ja vasten tahtoaan, tietämättä miksi, totellen ainoastaan hänen silmäinsä luontia ja äänensä houkuttelua, astuivat miehet muutamia askelia lähemmä, piiriään pienentäen.

--Älkää kuulko häntä! huusi silloin Panu papin miesten keskestä. Älkää jättäkö isäinne jumalia! Älkää salliko hänen häväistä haltijoita, joita palvelleet olemme. Tuho teille, jos sen teette! Kiesusta se teille tarjoo kuin saksa parempia tavaroitaan. Ei tule Kiesuksesta mitään hyvää. Ei muuta kuin rasituksia ja raskaita veroja!

--Itse sinä kansaa uhrilla rasitat! vastasi Jorma.

Mutta Panu huusi:

--Parastanne olen aina tarkoittanut, teille metsän otukset eteenne ajanut, teille kaupat käynyt, teitä tiedoillani, taidoillani auttanut! Hyväntekijänne olen!

--Sortajamme olet ollut, nylkijämme, pettäjämme! virkkoi Kari hänen takanaan.

Panu nyhtäisihe eteenpäin ja tempasi pitelijänsä mukanaan puun alle. Hän seisoi nyt miestensä edessä, papin ja heidän väliin asettuen, ikäänkuin estääkseen heitä hänen haltuunsa joutumasta.

--Kaikki omani saatte! huusi hän... Varokaa itseänne! Se loihtii ja lumoo teidätkin ... naiset jo lumosi ja vielä miesten mieletkin kääntää. Vieras se on teille, velho ja viettelijä, minä olen kanssanne samaa sukua ja heimoa ... pois hänet ajakaa ja minut vapauttakaa! Jos minut hänen käsiinsä jättänette, kaikkien haltijain vihat teitä kohtaan kääntyköön!

--Itse olet haltijoita vihoittanut ja Tapion kiukkuun kansaa kohti yllyttänyt! vastataan hänelle.

--Aina olen metsän väkeä teille lepytellyt!

--Entäs kun aarteensa tyhjensit?

--Heimon hyväksi sen tyhjensin!

--Itse olet enimmän osan pitänyt!

--Kaikki saa Tapio omansa takaisin!

--Entä kun hänen ilveksensä ammuit pyhältä vuorelta?

--En ole hänen ilveksiään ampunut!

--Kari tietää, hän puhukoon.

--Niin on kuin Jorma sanoo!

Kari kertoi, miten he Jorman kanssa olivat ilvestä ajaneet ja sen Panun ampumana pyhältä vuorelta tavanneet.

--Semmoinen olet! lopetti hän.

--Tiesin, mitä tein,--vastasi Panu päätään nostaen. Haltijalta luvan hankin, haltijain tahdon tiesin. Minä kaikki tiedän, te ette mitänä. Ette omaa tuhoanne pelätä tiedä.

--Älä kehu tiedoillasi, vastasi pappi, astuen hänen eteensä. Et mitänä tiedä, vaikka kehut. Tiesitkö voudin koskeen suistuvan, kun sen suden suuhun Annikin syöksit?... Tiesitkö, kenen kirosit, kun kirkon kirosit?... Et omaa vaimoasi kristityksi tiennyt ... et tiennyt, ketä omasta pojastasi kasvatit, kun olit tietäjäksi kasvattavinasi... Et tiedä vieläkään, kuka väärään viisautesi ohjasi. Tietäjä luulet olevasi, mutta on sinua parempi tietäjä, joka on hankkeesi häpeään saattanut.

Panu luuli, että pappi itsestään puhui ja saman luulon luki hän omiensa silmistä. Hänen katseensa arkiutui, hän räpytti luomiaan ja hänen jäsentensä pinnistys laukesi. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta tunsi sanainsa voiman yht'äkkiä laimenneen. Tuon työtä se oli kaikki ... se se oli kaikki tiennyt ja tahtonut...

--Petturi olet, valehtelija, itsesi kehuja, et muuta mitänä! jatkoi pappi. Ja kääntyen hänen miestensä puoleen--Semmoista olette kuin esivaltaa totelleet, sen neuvoja kuin Jumalan tahtoa seuranneet. Jo on aika, että hylkäätte hänet ja hänen oppinsa!

Miehet eivät mitään virkkaneet, mutta kysyvin silmin kaikki Panuun katsoivat.

--Ei teidän tarvitse hänen kostoaan pelätä, ei hänen silmäinsä kiiltoa kammoa. Voimaton hän on oikean Jumalan edessä seisoessaan ja hänen tuomiolle tullessaan.--Ja Panun puoleen kääntyen:--Lopussa ovat loitsusi, Panu, tehottomat taikasi. Olet rangaistuksesi ansainnut ja tuomiosi on valmis. Mutta en tahdo sinua Turkuun velhona poltettavaksi lähettää, jos kadut ja käännyt. Kiroo haltijasi, taikasi ja entinen menosi niinkuin kerran kirkon kirosit. Kun loihduistasi tämän puusi alla nyt luopua luvannet, kun sanonet näille, joita pakanuuden pimeydessä kuljettanut olet, että minua seuraavat, ja kun käskenet heitä tämän uhripuun maahan hakkaamaan, annan sinulle armon, sillä armon Jumala on Jeesus Kristus.

Mutta silloin kohensihe Panu taas ja virkkoi:

--En armoistasi minä. Enkä haltijoitani kiroo. Vaikkakin minut tuhonnet, elävät tietoni ja taikani... Haltijana henkeni kuoltuani kiertää. En käske haltijan puuta kaatamaan. Haltija puunsa asunnokseen tarvitsee. Sen alla on hyvä ollakseen. Pystyssä puu parempi kuin pitkällään.

Silloin tempasi pappi maasta kirveensä ja iski sen pyhän puun kylkeen. Naiset parahtivat, ja miehet hypähtivät pelästyneinä puun alta. Jorma huusi:

--Älä iske pyhää puuta! Ukon tuli sinut polttakoon!--ja hän kohotti vapisevat kätensä taivasta kohti.

--Tänne miehiä lisää! huusi pappi, ja kohta lenteli koivun kyljestä lastuja kahden kolmen kirveen iskuista, sinkoillen Jorman, Panun ja hänen miestensä silmille. Latva tutisi, runko ja oksat vavahtelivat niinkuin horkka olisi puuta puistanut, ja kohta kaatui se ensin parahtaen ja sitten isoa rytinää pitäen pitkäkseen maahan, vetäen ympärillä olevaa metsää mukanaan.

--Siinä on nyt haltijasi asunto!

Jorma naurahti:

--Ei haltija yhden puun varassa ... monet ovat vuorella puut! Yhden alta ajoit, toisen alle asetaikse. Jos olisi siinä vielä ollut, olisi tuli taivaasta sinut polttanut.

--Vuori palaa! huudettiin silloin loitompaa, jonne naisia oli paennut puun kaatumista pakoon..

Tuntui savua ja palavan pihkan kärskyä ilmassa, kuului ritinää, räiskettä, alkoi näkyä liekkejä runkojen välistä ja yht'äkkiä kurahti kulo kuuseen, hypäten siitä salaman nopeudella toiseen ja kolmanteen.

--Jo tuollakin palaa! Ympäriinsä palaa! Koko vuori palaa!

Kuivaan kivisammaleseen, kanervaan, katajikkoon ja havupuihin tarttunut tuli, joka oli syttynyt uhripaadesta metsään heitetyistä kekäleistä, levisi nopeasti ja ajoi savua uhripaikalle. Huutaen ja parkuen karkasivat naiset tulta pakoon, miehet riensivät tulta kohti, sekä papin miehet että Panun miehet, näkivät, että sammuttaminen oli mahdotonta ja kiiruhtivat kohta kaikki alas vuorelta palamasta pelastuakseen.

Pappikin seurasi mukana, täytyen hänenkin rientää ulos savun seasta.

Häntä sysättiin takaa ja hän oli kaatua kumoon jonkun ohitse karkaavan edestä. Se oli Panu, joka kahden kesken Karin kanssa jääneenä oli ryöstäytynyt irti. Samassa karkasi Karikin jäljestä huutaen, että ottaisivat Panun kiinni. Mutta ei kukaan joutunut tulen tieltä paetessaan häntä auttamaan, ja Panu oli kadonnut jäljettömiin samoin kuin Karikin.

Kun kuloa pakenevat niityn yli juostuaan olivat kokoontuneet vuorta vastapäätä olevalle kalliolle, jonka alla Panulan talo oli, näkivät he koko vuoren yhtenä ainoana tulipatsaana, jättiläiskokkona, joka suitsusi savua ja kipinöitä ja lennätteli hiiltyneitä puitten oksia kauas sekä niitylle että järveen, johon ne sähisten putoilivat. Metsälintuja lensi rääkkyen ilmassa, jäniksiä laukkasi laumoittain niityn poikki, kettuja, ahmoja ja ilveksiä yritteli samaa tietä, mutta ihmisiä pelästyen heittäytyivät ne järveen ja uivat yli toiselle rannalle. Ei kukaan uskaltanut eikä ehtinyt ahdistaa metsänhaltijan elättieläimiä. Mutta mustaa uhrihärkää ei näkynyt tulevaksi. Sen oli haltija viimeisenä uhrinaan ottanut.

Yhä suuremmaksi yltyi palo, nieli ensin kuivat havumetsät kostealehtisiä lehtoja kierrellen, mutta ahmasi viimein nekin, laskeutui yhä alemma, hyökkäsi yli avopäiden kallioiden yhä kehäänsä laajentaen ja sen keskustaa, vuoren huippua, yhä sakeampaan savuun kietoen.

--On siinä kaski! virkkoi joku papin miehistä.

--Palaapahan _se_, vaikkei Panun kaski palanut.

--Se on sinä, kuka sytytti.

--Panu tulen manasi ... toista polttamaan kirosi, omat alueensa sytytti.

--Voi, kun olisi totellut, ei olisi pyhä vuori palanut! ruikutti joku naisista.

He olivat lapsineen turvautuneet pappiin ja juosseet hänen mukanaan Panulan pihan läpi. Nyt seisoivat he kuin säikähtyneet lampaat kallion alla hänen jalkainsa juuressa. Pitkänä, mahtavana, yliluonnollisena olentona seisoi hän heidän edessään keihääseensä nojaten, kasvoissa tuima, tuomitseva ilme.

Nyt oli koko vuori tulessa alhaalta ylös asti, ja mustana ja paksuna kuin ukkospilvi seisoi savu taivaalla tyynessä ilmassa. Välistä peittyi aurinko kokonaan sen taa, niin että musta varjo kattoi maan, välistä paistoi se savupilvien hienotessa milloin punaisena, milloin keltaisena kiekkona niiden lomasta.

Naiset alkoivat itkeä ja valittaa, ja silmiään peittäen nyykähtivät heistä jo toiset maahan, polvilleen langeten.

Miehiä seisoi ryhmä vähän loitompana, ja he näkyivät jotakin neuvoa pitävän. Sitten vetäytyivät hekin lähemmä, ja Ilpo astui papin eteen. Vavisten hän virkkoi:

--Pyörtänet sanasi ... luulevat Panun palaneen, kun ei näy ... en tiedä, on saattanut lintuna pakoon lentää ... mutta ei tiedä hänen tulojaan. Eivät enää osaa hänen kostojaan pelätä ... ruvennet sinä tietäjän töille...

--Mitä puhut?

--Lue loihtu ... tee taikasi ... sammuta tuli ... estä edemmäksi leviämästä.

--Rukoile Jumalaasi puolestamme!

--Tuli palaa niin kauan kuin tahtoo--vastasi pappi totisena, mieli juhlallisena komeasta palosta, joka häntäkin kammotti.--Jumala sen aikanaan sammuttaa.

--Saaos sammumaan ... suuret lahjat sinulle tuomme ... pois peloitit omat haltijamme... Eivät ikinä takaisin tule ... sinun Jumalasi mahtavampi ... pyhän vuoren poltti ... älä anna enää talojamme polttaa ... teemme, mitä tahdot.

--Eivät talonne pala ... pidämme vartiota, etteivät pala. Rukoilkaamme yhdessä. Langetkaamme polvillemme!

Hän lankesi polvilleen, ja muut seurasivat mukana, mutta kun hän alkoi rukouksensa, kuului huuto:

--Panula palaa!

Savua nousi Panulan pihasta, ja kun pappi riensi sinne miehineen, näkivät he Karin heinähangolla heittelevän ympärilleen palavia kaislavuoteita, jotka oli päiväksi kannettu pirtin seinämälle. Hän heitti niitä tuvan katolle, aittain katoille ja kiidätti viimeiset saunan katolle. Kuivat tuohikatot hulmahtivat tuleen silmänräpäyksessä.

--Miksi teit tämän? kysyi pappi.

--Koston täyttämiseksi,--vastasi Karl kiiluvin silmin. Tulkoon nyt takaisin tietäjä, tuhkana hänen tanhuansa pölisee!

Ennen iltaa oli Panula porona ja pyhä vuori mustana, suitsuavana rauniona.

XLI.

Useita päiviä peräkkäin saarnasi Martinus Olai kansalle kukkulalla, joka on yläpuolella entistä Panulaa. Kukkulan laella on tasainen kenttä kuin lattia, ja sen laitaan on hirsistä alttari kyhätty, jonka päälle on valkoinen liina levitetty. Liinan päällä, johon papin rouva on ristin kuvan ommellut, on kastemalja ja rippikalut ja raamattu. Sen edessä seisoo pappi ja puhuu levähtämättä aamusta iltaan, vastapäätä suitsuavaa vuorta. Iso on hänen äänensä ja kuuluu kauas ympäristöön, yli palaneen Panulan aina toiselle puolen salmen Ilpolan pihalle. Ei pääse kansa, joka oudon palon huomattuaan on rientänyt kaukaisistakin kylistä siitä selkoa ottamaan, hänen äänensä kuuluvilta. Jo metsiin tulevat vastaan virret, joita puheen lomaan veisataan, ja järven selälle kaikuu soutajia vastaan saarnaajan sanat.

Ensin he uteliaina kauempaa kuuntelevat, sitten lähennellen ja viimein ympärille asettuen häntä hartaasti seuraavat.

Hän puhuu heille suuresta Jumalastaan, joka on maailman luonut ja kaikki, mitä siinä on. Hän puhuu paratiisista ja ensimmäisistä ihmisistä ja heidän lankeemuksestaan. Hän puhuu Hänen Pojastaan, joka oli ihmisten pahain töiden sovittamiseksi ja Isänsä vihan lepyttämiseksi itsensä uhrannut ja tehnyt kaikki muut uhrit tarpeettomiksi, joka oli manalaan mennyt ja kaikki pahat haltijat ja henget ja perkeleet sinne sitonut. Hän puhuu maailman lopusta, jolloin koko maailma on tulessa palava niinkuin tuo uhrivuori, ja viimeisestä tuomiosta, jolloin kaikki kuolleet haudoistaan herätetään ja iankaikkisen Jumalan kasvojen eteen asetetaan. Ne, jotka ovat kristityiksi tulleet, voivat silloin autuaiksi ja taivaan iloista osallisiksi tulla, mutta kaikki pakanat ja epäjumalain palvelijat hän syöksee iankaikkiseen kadotukseen, palavaan helvetin tulipätsiin, jossa on oleva itku ja hammasten kiristys. Mutta ei Jumala, joka heitäkin täällä erämaiden keskessä on ajatellut, ole tahtonut heitä iankaikkisesti kadottaa. Sentähden on hän lähettänyt hänet tänne heitä lapsiksensa tekemään ja pyhän kasteensa kautta taivaan valtakunnasta osallisiksi saattamaan. Uudet nimet hän on heille antava, uuden mielen ja uuden sydämen ja pesevä pois heistä vanhan saastan. Tulkaa tänne hänen kastettavikseen!

Ei kukaan vielä tullut, eivät mitään virkkaneet, kuuntelivat äänettöminä ja poistuivat verkalleen. Mutta keskenään puhelivat miehet siitä, mitä olivat kuulleet.

Hyvät sillä tuntui olevan jumalat ... laajat tiedot oli sillä tietäjällä, laajemmat kuin Panulla. Lieneekö enää omista haltijoista apua ... pois oli ne peloittanut, ei oltu osattu uhrivuorta palamasta estää ... suuttuneet jo iäksi lienevät. Ei osattu lepytellä, kun ei oltu ennen opittu. Tietäjän toimena oli aina ollut haltijain hoito. Mutta nyt oli Panu niillä teillään ... lie palanut tai lienee pakosalla. Jos tulisikin takaisin, ei pappi sitä rauhaan jättäisi. Ei ollut Panusta enää tietäjäksi. Ei rauhattomuus lopu ennenkuin on Panu hänen käsissään. Ei ollut pojastaankaan eikä muille ollut tietojaan neuvonut.

Pahoin oli Panu monen asian tehnyt. Pahoin teki, kun kirkon kirosi-- väärin oli hänen arpansa neuvonut, kun vihan tielle neuvoi--kun viinalla haltijata juotti: nyt se hänen oman talonsa poroksi poltti--ei olisi pitänyt Annikkia voudille antaa--ja aina hän isoja uhreja vaati. Tuhoksi oli ollut Karjalan kansalle hänen tietonsa! Uusittavat lienevät jumalat, toisiin tietoihin ja toisiin tietäjiin pitänee turvautua... Olisiko tuo pahaksi, jos papin kastaa antaisi? Jos ei ylen hyväksi, niin ei perin pahaksikaan. Hyvästihän Kontojärvellä elettiin, ei puutteista tiedetty, oiva oli heillä jumala, tietäjä ylen etevä. Ei uhria kysynyt, ei riistasta eikä kaupan saaliistakaan sille osaansa vaatinut. Olisiko kasteen ansiota kaikki tuo?

Ja siitä naiset pappia kiittämään. Missä tapasitte miehen, joka juhlallisemmin puheli, joka ryhdikkäämmin astui, joka hellemmin haastatteli, kun kahden kesken hänen puheilleen menit? Ei lehdoissa uhriaan uhrannut, tuvan oli haltijalleen teettänyt, ison ja avaran, ei sieltä naisiakaan ajanut, salli kaikkien uhripöytänsä eteen astua. Tuvan semmoisen ehkä tännekin teettäisi, siin' olisi haltijan hyvä olla kesänsä talvensa, ei hänen tarvitsisi puissa piileksiä, ei lumen alla värjötellä, aina olisi saapusalla, ja missä haltija viihtyy, siinä on hyvä olla hallittavainkin.

Mentiin taas aamulla varhain kuulemaan saarnaa Panulan kukkulalla. Uusia ihmeitä puhui hän jumalastaan. Kaikki tiesi ja kaikki taisi se, kaikkia näkymättömällä kädellä johti. Ei pudonnut varpunenkaan oksalta hänen tietämättään. Pilvien ja tähtitarhain takana istui ja hallitsi maita ja taivaita. Sieltä pani auringon nousemaan ja sen laskemaan laittoi, siellä pilviä piteli, siellä tuulet ja sateet synnytti. Eikä ketään toistaan parempana pitänyt, rikkaan rukous oli hänelle yhtä otollinen kuin köyhän, lesken ropo yhtä rakas kuin pohatan uhri, antoi paistaa päivänsä niin hyville kuin huonoillekin.--

--Tulkaa, tunnustakaa tämä Jumala, omistakaa hänet, kun vielä aika on, itsenne hänen lapsiksensa kastattakaa! Ei hän ketään pakota, ei ketään käskemällä käske. Mutta ei tiedä kukaan, milloin on ohitse hänen armonsa aika, milloin hänen pitkämielisyytensä päättyy. Ja silloin lyö hän kiinni armonsa oven, ja silloin kuuroille korville kolkutatte. Ystävänä hän minut lähetti, en miekkaan enkä keihääseen tarttunut, mutta kerran vielä hän vainolaisen luoksenne lähettää, pois täältä teidät korpiin karkoittaa, tulella ja miekalla ajaa; niinkuin ajoitte te Lapin miehet. Markkinatien teiltä kuningas silloin sulkee, markkinarauhan mitättömäksi julistaa, ja missä kulkenette, ojona on aina hänen kätensä teitä kurittaakseen. Kavahtakaa teitänne! Miettinette tarkoin, mitä olen sanonut! Huomenna mielenne ilmoittanette.

Eilen päätti hän virrellä puheensa, siunasi ja rukoili, ja lempeä oli ilme hänen silmissään. Nyt lopetti lyhyeen, tylysti astui alttarinsa edestä ja rypyssä oli hänen otsansa.

Miettivät taas miehet, totisina tuumivat, mutta kuta enemmän miettivät, sitä epävarmemmiksi kävivät. Ilpo kysyi arpaa, kotikannusta saunassaan tiedusteli, mutta ei arpa mitänä tiennyt; palanut oli iso kannus, joka koko heimon asioissa neuvoja antoi, ja vapisi arpojan käsi. Poissa oli oikea arpoja. Ja mitäpä arvastakaan, valetta oli Panullekin ladellut...

Lähetettiin Jorman majalle miehiä neuvoa kysymään. Vanhahan oli äijä, honkia horisi, aina sitä Väinöään vatvoi, mutta paljon oli nähnyt, paljon kuullut ja monia mielessään miettinyt.

Tuli Jorma miesten neuvotteluun Ilpolan tanhualle ja näin puheli:

--Kun mieltäni kysytte, mieleni sanon. Ei ole usein Jormaa kysytty, viimeisen kerran nyt puhun. Varoitin vihan tielle lähtemästä, kielsin kiroten kulkemasta. Nyt kävi niinkuin käyvän ennustin. Toteutui Lapin miehen ennustus. Ei olisi pitänyt köyhän miehen majoja polttaa. Kukistettu on Panun tieto. Valetieto oli Panun tieto. Vihoitti omat jumalat ja vihoitti vieraat. Sotaa kylvi, sotaa niitti. Vainon vakoa kynti, vaino kasvoi, ja viha versoi. Pakosalla on itse, ja pakoteillä ovat hyvät haltijat. En luule näille maille takaisin tulevan. Ei tule Tapio kuloisille kankaille, ei Mielikki maille mehuttomille. Palanut on pyhä lehto, Tapion karjan suoja, ja Kontolan miehet täällä jo kaskimaita katselevat. Noin näin nykyiset asiat, vieläkö muita kysynette?

--Sano, käymmekö kastettaviksi?

--Käydä täytynee, kun esivalta pakon panee. Sama teille lienee luopioille, kenen jumalia palvelette. Väinön tiedon hylkäsitte, ainoan oikean annoitte ylön. Papin tieto toki parempi kuin Panun tieto. Ei puujumalia palvele, ei tyhmiä taikoja tekemään käske, ylähissä taivahissa hänen taattonsa asuvi. Hyvä on hänen virtensä, vaikkei Väinön virsien veroinen, teille välttänee. Tehnette niinkuin käskenee.

--Entäs sinä, Jorma?

--Minä en Väinöä kenenkään Kiesuksiin vaihda. Mutta en vastarintaankaan vanha kykene. Teen niin kuin Väinö teki. Näin teki Väinö: Kun Marjatan poika hänen mailleen tuli, purteensa astui, pois purjehti. Pois lähden minäkin. Pois korpiin painun, on siellä kalaisia vesiä, joita ei vieras ole pilannut niinkuin nämä vedet pilaa, on siellä ansamaita, jonne loukkuni viritän, on kukkuloita ja vaaroja, joilla haltijalle uudet puut pyhitän. On kesää vielä kulkeakseni. Astun venheeseeni, suvannot soudan, kosket sauvon, selät lehtipurjeessa viilettelen, kannakset kaitaiset yli kiskon. Haen hiljaisen poukaman, kuusen alle majani kyhäisen, siellä kanneltani soittelen, siellä laulujani laulelen, ja kun kuolen, on taivaani minullakin. Tahdotteko kuulla laulua Jorman taivaasta?

--Tahdomme, laula, laula?

Oli unohdettu pappi, Panu, palanut uhrivuori, kaikki tänaikaiset pulat, ja heruvin silmin ja hymyisin suin kuuntelivat miehet, kun Jorma lauloi:

--Lähin kerran kulkemahan, henki heikko heilumahan, parempihin pääsemähän, lähti polku pensastosta, ura kaita urkenevi. Kulin päivän korpimaita, rämehiä rämmiskelin, ahomaita toisen astuin, kuleskelin kannokoita, kolmannen keveitä maita, vuorten harjoja vaelsin. Luon ma silmän luotehesen, poikki maiden pohjoisehen. Paistavi aurinko ahoille, kankaisille kaskimaille, vaaralle iki-isolle, hohti huonehet aholla, loisti linna laitehilla, päädyt pilviä pitivät, ukset kulta kuumottivat. Päättelin taivaaksi Tapion, asunnoksi autuaitten.

Miten sinne päästäkseni, kuink' ylitse yltääkseni? Suo oli suunnaton välissä, rimpi rannaton edessä, vaanp' oli sujakat sukset, alla kuusen uuet kalhut, sujuivat sujumatta, ponnahtivat polkematta yli vetkien vesien, sivu märkien mätästen. Siitä arvata osasin, ett' oli sukset Luojan luomat vanhan vaarin veistelemät.

Yli suon on saatuani, märän poikki päästyäni, salot välkkyivät verassa, silkissä metsät siinti, kuuset kullassa kuhotti. Vaikk' oli syksy lähtiessä, tääll' oli lehessä lehto, koivut hiiren korvasella. Metsä haiskahti me'elle, simalle salo sininen, linnut lauloivat lehoissa, satakielet soittelivat; kepeästi jalka keikkui, virsu vaivatta kohosi, tie oli tuomin istutettu, kuja koivuin kaunistettu.

Siitä pää'yimme pihalle, kävin kullan kartanolle. Oli pihlaja pihalla, tuvan eessä täysi tammi, käki kukkui pihlajassa, toinen tammessa helisti.

Isäntä kukunnan kuuli, talon Äijä äänen tunsi, tiesi vierahan tulevan, kaukalaisen kerkiävän. Jopa vastahan tulevi, kynnykselle kepsahtavi. Pitkä on Tapion takki, valkopartaisen vakavan; käski käymähän tupahan, asuntoonsa astumahan.

Tuop' oli tammesta rakettu, uuni koko kalliosta, pöytä suuri seinämällä voilla, vehnällä katettu, parahilla piirakoilla, makoisilla mansikoilla.

Tuo olutta Aino-neiti, kantavi sulo simoa, käski juua jaksamahan, yllin kyllin ottamahan.

Vaan jo Äijä äännähtävi, vaari vanha virkahtavi: