Part 21

--Tässä paras kaluni, tätä haltijalle hoidin ja kasvatin, antakoon haltija parhaansa minulle,--kuiskaavat he uhrieräänsä antaessaan.

--Mitä toivot haltijalta? kysyy Panu.

Mikä pyytää karjaonnea, mikä onnea lapsilleen, mikä itselleen.

Mutta ne, jotka eivät mitään nimitä, vaan sanovat: »Haltija itse tietää», ne itselleen sulho-onnea toivottavat.

Juhlallinen hiljaisuus on vallinnut isompien uhrien aikana, ja alallaan on totisena seisonut uhrikansa. Mutta kun naisten uhria aletaan toimittaa, kun kukot kotkottavat, linnut siipiään räpyttävät ja padat iloisesti porisevat, hilpenee juhlamieli, ja kielet laukeilevat kantimistaan.

Ilpotar, joka seisoo etumaisena naisten joukossa sulkunuoran takana, kutsuu Panua nimeltään ja ojentaa hänelle pienoisen valkeavillaisen karitsan.

--Anna, Panu, uhriksi erinomaiseksi tämä ... anna, iso tietäjä, isolle haltijalle tämä vähäinen villavuonani.

Aina oli Ilpottarella jokin erikoinen uhrinsa loppu-uhriksi varustettu, milloin valkea vuona, milloin musta, milloin jänösen poika.

Panu ottaa vuonan, mutta kysyy piloillaan:

--Antaisin, jos tietäisin, onko uhrisi otollinen.

--Kaada vettä koetteheksi, tokko pudisteleisi.

Vuona lasketaan maahan ja pirautetaan vettä sen selkään. Se kyyristäikse, ponnistaikse ja potkaiseikse irti pitäjänsä kädestä. Syntyy naurua ja hälinää, koetetaan ottaa kiinni karkuria, mutta se hyppii sinne ja hyppii tänne, pelastuu käsistä ja karkaa piirin läpi pensaikkoon ja katoo sinne.

--Elävältä otti uhrin! huutaa riemuiten Ilpotar,--elävältä otti, ei sen henkeä hennonut ottaa!

Ja sitä kaikki muutkin sanomaan, että elävältä haltija hempeimmän uhrielukan otti, ei tahtonut siitä muille osaa antaa. Eikä huoli enää lisätä uhrattavaa, vaan on kylläinen siihen, mitä jo on saanut.

--Panuhan sen päästi! sanoo joku, mutta toinen kääntyy päin sanojaan ja virkkaa:--Entäpä jos päästikin, kun haltijain tahdon tiesi!

Padat ovat alkaneet kiehua yhä kiivaammin. Olutta ja makeaa mahlasimaa lasketaan hopeamaljoihin tietäjämiehille ja heimojen vanhemmille ja visakupposiin ja tuohisiin muille miehille suurista tynnyreistä, joita on pyhän puun juurelle pinottu. Kohta ovat lihat kypsyneet, ja uhriateria alkaa. Suurimmasta uhrikattilasta nostelee Panu lihakimpaleita astioihin ja nuoremmat miehet ja poikaset kantavat niitä vanhempain eteen, jotka ovat istuutuneet uhrikentän vihreälle nurmelle. Ei riitä astioita kaikille, mutta sill'aikaa, kun toiset syövät, laulavat toiset odotellessa ja kanteloitaan helkyttelevät:

--Hyvä on meidän ollaksemme, armas aikaellaksemme, kun on ruuat, kun on juomat, kun on hyvät haltijamme! Haihdu huoli, poistu puute, kadotkosi köyhän kiusa, nääntyösi näihin nälkä, näihin juhlajuominkeihin, suurin uhrisyöminkeihin!

Naiset ja tyttölapsetkin pääsevät nyt haltijan uhriateriasta osallisiksi. Mutta kuokkavieraina naisia kohdellaan ja armopalat heille annetaan. Alempana uhrivaaran rinteellä on vihreä niittyaho, koivujen, haapain ja tuomien ympäröimä. Sinne he laskeutuvat, ja sinne heille nuora-aituuksen yli ojennetut ruoka-astiat kannetaan. Ilpotar naisten niityllä emännöi, ruuat jakaa, johtaa ja järjestää, että kukin arvonsa mukaan kestityksi tulisi, vanhimpain naiset ensin ja nuorempain sitten, neidot viimeiseksi. Mutta eivät tyydy naiset yksin uhrilihoihin, on omat eväänsä mukanaan emännillä, on piiraita, on kakkuja, on kalakukkoja, voita ja juustoja on, joita ei miehillä ole, kun ei uhripaikalla muuta syödä saa kuin mitä haltija uhriensa ylellisyydestä tarjoo.

Siitä on kehunta ainainen naisilla, ruokainsa paremmuudesta. Siitä puhe alkaa, ja sikin sokin sanat syödessä lentävät.

--Tuonne meidät eväinemme päästäisivät, niin ei heiltä särvin loppuisi.

--Mitä parempia lienevät poikakakarat haltijan pöydältä syömään kuin me.

--Miehiä ovat pojatkin.

--Älkää nurkuko. Parempihan meidän on täällä olla, siellä keittämään pantaisiin, täällä valmista nautimme, kerran meillekin muut keittämässä.

--Sitkeätäpä tuo on miesten keitto.

--Paremmin uhrimme vaikuttaisi, kun itse saisimme esille kantaa.

--Peloittaisi kai minua haltijan eteen mennä ... en mitenkään uskaltaisi.

--Mitä pyysit?

--Sitä en sano.

--Mitä Ilpotar pyysi?

--Pyysin vanhuuden varaa. Pitää tässä sitäkin ajatella.

--Voi, voi, joka toki Ilpotar on naisista nuorin, missä tarvitaan.

--Vanha olen, vanha olen.

Se oli aina Ilpottaren tapa: puhua vanhuudestaan, että muut nuoreksi kiittäisivät.

--Panulan emäntä ei mitään pyytänyt.

--Ei milloinkaan pyydä.

--Ei ole mitään pyytämistä minulla.

--Kaikkiko on onnen antimet?

--Ei tiedä, olisiko antajaa sen, siksi en pyydä!

--Mutta Kiesuksen kirkossa saavat naisetkin olla uhria tekemässä, kuka tahtoo, muistatko, mitä sanoi?

--Muistan toki, näin sanoi, kun täällä puhui: »Kaikki ottaa hän yhtä rakkaasti vastaan, kutsuu kaikki armo- ja uhripöytänsä ääreen. Ei ole vaimo saastaisempi kuin mies, ei häntä kelvottomampi eikä huonompi, ja kuta heikompi ja hylätympi olit, sitä suurempi oli hänen armonsa sinua kohtaan»--niin sanoi.

--Hänen virtensäkin nuotin muistan.

--Soita...

--Näin oli...

--Herkeätkö ... sitä tässä soittelet ja suututat haltijat!

--Ei sille suuria uhreja ... sääli on hiehoani ... ei muuta kuin käyt uskosi ilmoittamassa, niin auttaa. Se kun sitoi kaikki pahat henget...

--Sen poikapa sitoi.

--Ristin-Kiesusko?

--Niinpä niin!

--Niin, kun sitoi, niin siellä ovat maanalaisimmassa manalassa eivätkä taida mitään, kun et vain pelkää. Mitenkäpä sanoikaan! Näin sanoi, sanasta sanaan muistan...

--Kumpiko lienee mahtavampi ... Panuko vai pappi?

--Ei Panu papille mitään voinut, vaikka koetti. Ei palanut tulessa, ei paleltunut pakkasessa. Se on niitä varten varattu.

--Joukon oli markkinoilla lumonnut. Ei ole siitä ollut itseensä poika ... unissaan haastaa ja hourii usein.

--Nähdä tekisi mieleni vielä kerran. Lähdemme, naiset, kerran Kontojärvelle katsomahan, kuulemahan.

--Eivät päästä meitä miehet ... kielto on kova.

--Salaa lähdemme, kun ovat miehet kevätkalaan menneet, silloin lähdetään.

--Emme tietä tiedä...

Silloin astui puun takaa nuori mies, joka siinä oli hetken seisonut.

--Minä neuvon tien, kun lähtenette.

--Kuka sinä olet?

--Annikin veli! huudahtaa Panun emäntä hiljaa.

Hämmästyneinä katselevat häntä naiset, jotka siinä lähellä istuvat.

--Pois täältä! kuiskaa Panun emäntä. Ilpotar tulee! Mitä sinä täällä?

--Tulin kadotettuja sieluja pelastamaan, sanoo Reita rauhallisesti.

--Jos tapaavat sinut, henkesi ottavat... Mene, hyvä Reita, täältä!

Naiset kurkottelevat uteliaina kaulojaan, mutta silloin tulee Ilpotar ilmoittamaan, että Panu miesten keskessä kivellä seisoo ja tähdellisiä heille puhuu.

Uteliaina kiiruhtavat kaikki naiset Panua kuulemaan, sillä aina on Panulla uhrijuhlassa uusia tuumia tiedoksi annettavana, joista miesten mieltä kysyy ja heidän kanssaan keskustelee.

Emäntäkin on menevinään, mutta kääntyy puolitiestä pois ja lähtee Reidan jälkeen, jonka oli nähnyt menevän alas vuoren rinnettä metsään.

XXXIII.

Panu seisoo kiven päällä, miehet ovat kokoontuneet hänen ympärilleen, ja hän puhuu heille näin asiasta, jota on kauan mielessään hautonut, mutta jonka ilmaisemiseksi hän vasta nyt katsoo sopivan tilaisuuden tulleen:

--Karjalan miehet, miehet Panujen heimon ja heimojen kaikkien muidenkin! Uhrattu on jumalille ja puolellemme on haltijoita lepytelty. Ei ole miesmuistiin tällä vuorella näin suuria lahjoja tehty eikä näin runsaita antimia annettu. Hyvitetty on haltijain mieli, mielellä hyvällä on uhrit otettu vastaan, ihanan ilman on Ukko antanut ja savun kohtisuorana taivaalle kohottanut. Siitä olkoon mielemme iloinen!

--Iloinen on siitä mielemme, Panu, että hyvin osasit uhrit otollisiksi laatia! säestää Ilpo.

--Aika on käydä haltijoille loppukiitosta tekemään, viimeistä savua suitsuttamaan ja viimeistä uhritulta virittämään. Aika on sen tehtyä käydä nuorison kisakentälle karkelemaan ja vanhain ilovirsillä virkisteleimään, sillä siitä käy haltijain mieli hyväksi ja herttaisin silmin he ihmisten ilonpitoa pyhällä vuorella katselevat, kuuntelevat. Mutta ennenkuin huvihuilut puhaltamaan panemme, pitäkäämme totinen tuuma, pankaamme miesten neuvo käymään miesten asiasta.

--Mikä on mielesi, Panu? Puhu, sinua kuuntelemme.

--Tämä on tuumani, joka on kauan mielessäni kytenyt, sen nyt tuleen puhallan, kohentanette, kun tahtonette--kun ette, siihen sammuttanette!--Hyvä oli riistavuosi tämä, hyvä kaupan vuosi, kaiken vuosi. Hyvä on Tapio lapsilleen, joita suosii ja joille mielensä leppeänä asustaa. Mutta oikullinen on hän isäntä, ei tiedä taata hänen tuuliansa, milloin myötä puhaltavat, milloin vastaan. Yhtenä vuonna ylenmäärin antaa, toisena kaiken viljan kadottaa. Hyvä on Tapio, mutta vielä parempi sitäkin Pellervo. Kun kourallisen siementä maahan kylvät, antaa välistä vuoden viljan. Katsokaa, miten kontolaiset elävät ja hyötyvät. Kaskia kaatavat, polttavat ja kylvävät, viljan Viipuriin soutavat, hyvät hinnat kotiin tuovat, äveriäinä elävät! Miksemme mekin, Karjalan miehet, viljaa Viipuriin vietäväksi kylväisi! Hyötyvät ovat hongikot ja hikevät lehtomme vesien varsilla, niitä jo Kontojärven kansakin himoiten katselee. Mutta ei ole apua joka miehen pienestä puurojauhokaskesta, tuskin omaksi leiväksi riittää. Suuri hakatkaamme kaski, koko heimon yhteinen kaski miehissä kaatakaamme; yhdessä sen poltamme, vierrämme ja kylvämme, ja yhteen aittaan viljan korjaamme ja sen miehiä myöten jaamme. Se on tuumani!

Kun ei kukaan mitään virkkanut, jatkoi Panu:

--Käykäämme kirveinemme jo huomenna metsään! Ennen juhlapäivät haarikoita kallistellen vietimme, nyt kirveitä keikutellen viettäkäämme, suuri aukeama korpeen hakatkaamme! Sanokaa mielenne, miehet!

Kuului ääni miesjoukosta:

--Mitä Tapio sanonee, jos hänen tanhuansa poltamme?

--On Tapiolla tanhuvia! vastasi Panu, kädellään metsiä ja maita osoittaen.

--Mutta jos sattunee hänen asumuksensa siihen, mistä metsän kaadamme? virkkaa toinen.

--Paikan olen katsonut ja siitä arvan mieltä kysynyt, eikä ole siinä Tapiolla taloaan. Tuolla vastapäätä Lehtoniemen rinteellä, esi-isäin vanhalla kaskipaikalla, siellä on kasken paikka parasta lajia.

--Kyllä Panu paikat tietää ja osaa arvan ajatukset!

--Osanneehan Panu, osannee, mutta syttyy tuleen salo, ryöstäikse kulo käsistäsi, etkä tiedä, minne karkaa.

--Saataneenhan tuli sammumaan, ja onhan saloja palamaankin, paremmin heinää kasvaa ja helpompi on metsänkävijän kulkea.

--Heitämme sen asian Panun haltuun, lie hänellä taikoja tulellekin.

--Mitä miehet arvelevat? kysyy vielä kerran Panu.

--Ei ole tyhmä tuumasi, voipi kasvaa vilja runsas, mutta miten kaukaisten paikkain miehet tänne tullemme kaatamaan ja polttamaan?

--Niinkuin metsällekin tulette ja niinkuin me taas vuorostamme hiihdämme riistan ajoon teidän saloillenne. Nyt kasken kaadamme, ensi kevännä sen miehissä poltamme, kun taas uhreillenne tulette. Jos Pellervo nyt meille onnea antaa, käymme toiste _teidän_ korpianne kaatamaan. Vuoroin Karjalan kankaat viljelemme emmekä päästä vierasta maillemme, emme halmeillemme. Hyödymme, rikastumme, ei köyhyys paina, ei puutetta tule, vaikka Lappi metsän karjan veisi ja vaikka räähkän sana reitalaisen joskus toteen kävisikin.

--Hyvä on tuumasi, Panu! Minä tulen, vaikkeivät muut tulisi!

--Tulen minäkin!

--Koetamme, sitten näemme!--Emmehän tässä mitään menetä. Huomenna olisi karkelopäivä nuorten ja meidän vanhain maljojen edessä istuminen. Siirtäkäämme ilot ja karkelot ja juomingit tuonne vastaisen vaaran rinteelle. Kirves kädessä siellä karkelemme, nuorukaiset ja neidot kassaroita heiluttavat.

--Ja Jorma kannelta soittaa!

Jorma ei ollut tähän saakka mitään virkkanut.

--En minä haltijain uhripyhiä häpäise arkitöihin menemällä.

--Vanha on Jorma ja viisas, mutta viisaampi on vielä haltija ja paremmin etunsa ymmärtää. Yhtä uhria on kaskenkaadanta, kun se haltijan hyväksi koituu. Karjalan kansalle kun siitä kerran valta kasvaa, kasvaa haltijainkin valta. Miksi ristinkansa niin hyvin elää, miksi heidän Kiesuksena voima kasvaa? Anna meidän saada sama valta, niin ei ole tarvis haltijamme väistyä. Kontokoskella on kirkko Kiesuksella, missä meillä ennen oli uhripyhättö. Kaskensa siihen kaasivat ja siihen jäivät. Olisi meillä ollut siinä heitä ennen kaski, ei olisi väistytty, eikä haltijamme ollut pakko perästä tulla.

--Sanoin mieleni, kun kysyitte ... pidän oman pääni, pitäkööt muut omansa, virkkoi Jorma.

--Koetammehan, koetamme!

--Hyvä siitä sukeuu!

--Lähdemme heti kaskea kaatamaan! huusivat herkkämieliset miehet yhdestä suusta.

--Teemme talkoot, ettei moisia ole ennen kuultu!

--Tullette, jotka tahtonette osalle päästä. Niinkuin metsän viljan jaamme jousia myöten, niin jaamme maan viljan kirveitä myöten.

--Kaikki tulemme!

--Heti lähdemme!

--Hetikö lähtenemme, vaiko huomisaamuna?

--Yöllä on viileä lehdossa liehua.

--Olkoon päätetty! Heti lähdemme, kun ensin uhrit päättänemme.

Päätetty on Panun tuuma, hyvä tuuma, ja tyytyväisin mielin astui hän alas kiveltä.

--Nyt uhri viimeinen tehkäämme, savu viimeinen suitsuamaan pankaamme!

Huolellisesti oli kaikki luut syödyistä lihoista talteen pantu ja koottiin nyt uhriarinan päälle. Sen tehtyä pinottiin pitkiä halkoja kodan muotoiseksi suippopinoksi paaden ympärille ja sytytettiin. Miehet seisoivat puolikehänä tulen ympärillä ja naiset sulkunuoran takana. Panu kohotti kätensä taivasta kohti ja kiitti vielä kerran haltijoita siitä, että olivat uhrit otollisin mielin vastaan ottaneet, pyysi heitä muistossaan pitämään, mitä heille oli annettu ja uhrattu ja kuinka miehet kaukaistenkin matkain takaa olivat tänne tulleet. Jos palkitsisivat hyvällä onnella, metsän viljan onnella, veden viljan onnella ja onnella kaikella muullakin, yhä upeammat uhrit ensi vuonna tuotaisiin, yhä tarkemmin heidän tahtoaan noudatettaisiin, minkä unessa ja arvan avulla ihmisille ilmaisevat. Ei vieraisiin jumaliin taivuttaisi, pois heidän viettelyksensä torjuttaisiin ja haltijain pyhiä paikkoja, lehtoja, vuoria ja karsikoita tarvittaessa puolustettaisiin. Vielä kiitti Panu haltijoita hyvistä neuvoista ja viisaista tiedoista, joita miesten mielissä herättävät ja siellä älykkäiksi päätöksiksi kypsyä antavat, ja lausui lopuksi:

--Niinkuin aurinko nousee, kuu kohoaa ja joet ja järvet äyräittensä tasalle täyttyvät, niin te, hyvät haltijat, ilahuttakaa meitä viljan paljoudella, perheen siunauksella, karjan runsaudella ja kaikenlaisella yltäkylläisyydellä! Niinkuin pääsky visertelee ja käki kukkuu, niin olkoon elämämme huoleton ja iloinen. Niinkuin lehto leikitsee ja tuuli lehvissä lehahtaa, niin asukoon mielemme iloisena ja rinta riemuisena sykkiköön! Ja niinkuin tuo savupatsas päivää kohti kohoaa ja ilmaan haihtuu, niin kohotkoon toivomuksemme taivaankaaren takaisten luo.

Sykkivin sydämin, riemuisin mielin ja suut ja silmät hyväksyvässä hymyssä otti uhrikansa osaa tietäjän rukoukseen ja kiitokseen.

Tähteeksi jääneet lihat ja keitot kannettiin alas kylään seuraavina juhlapäivinä nautittaviksi. Vuodat vietiin Panulan uhriaittaan ja nostettiin orsille kuivamaan.

Panu jäi vielä muiden mentyä vuorelle. Ilpon ja Joukon avulla pingoitti hän ensimmäisen uhrihärän vuodan, karva ulospäin, ja asetti sen telineen päälle haltijan kuvan eteen, ettei tämä saamaansa uhria unohtaisi. Kun se oli tehty, lähetti hän pois Joukon ja Ilpon ja jäi vuorelle tekemään taikoja, joita paitsi ei uskonut uhrin suurimmankaan tepsivän: keräili tuhkaa uhrikiveltä, sekoitteli sitä maan multaan, puun lehtiin, heitteli ilmaan, lähteeseen upotti. Kokosi hiilet, keräsi sitten vuoden varat sarvia, kynsiä, rakkoja ja muita taika-aineita ja vei ne taikapajaansa niemen nenässä.

Kun Panu yön tultua palasi kylään, soivat siellä kanteleet ja pillit, nuoriso karkeli Panulan tanhualla, ja vanhat miehet kellettelivät penkereillä maljain ja haarikkain keskessä olutta ja simaa ryypiskellen.

Mutta kun Panun näkivät tulevan, ottivat he hänet ilohuudoilla vastaan, ylistivät hänet ikihyväksi, kirveensä tempasivat ja olivat valmiit kaskimaalle lähtemään.

--Yön kun miehissä riehumme,--olivat keskenään tuumineet ja sen nyt Panulle ilmaisivat,--niin on aamulla metsä jo maan tasalla ja huominen päivä on karkelon ja ilon päivä koskematon!

Ja siitä kaikki kaskimaalle hankkiutumaan. Kirveet olalla he rantaan riensivät ja siitä itsensä salmen yli soudattivat. Laulaen, soittaen ja iloa pitäen siirtyi uhrikansa täysissä venheissä tyyntä järven pintaa pitkin Lehtoniemen nenään, josta Panu heidät hakkauspaikalle opasti, itse edellä kulkien.

Hyötyvää lehtoa, raitaa, pihlajaa, tuomea ja pajua kasvoi niemen nenä ja ranta kahdenpuolinen. Maan yletessä muuttui metsä koivikoksi, sitä komeammaksi, kuta ylemmäksi tultiin kukkulalle, joksi maa niemen keskikohdalla kohosi, mutta kukkulan takana maan puolella kohoili kuusia ja honkia lehdon sisästä, ja etäämpänä alkoi havumetsä suureen saloon yhtyen.

Kukkulan korkeimmalle kohdalle johdattaa Panu miehet; siinä suuren koivun ympärillä, joka itse käen kukkumapuuksi pyhitetään, osoittaa hän jokaiselle puun, mihin ensin kirveensä iskeä. Vuolaisee Panu sitten koivun alle palan hopeaa, toisen kultaa ja metsänväeltä ja Tapiolta anteeksi anoo. Ei sano puita omin lupinsa ottavan, ei arvan kysymättä kaatavansa. Eikä ilmaiseksi ota eikä ainaiseksi, lainaksi lehdon ottaa, uudet puut ja paremmat siihen sijalle kasvattaa. Siihen kun kaski kaatuu, hyvä on teirien, riekkojen ja metsojen rytöjen alla pesiä ja poikiansa piilotella. Kun laiho kasvaa, ei lopu jänöltä helpeinen ruoho, ja kun ohra olkea työntää, tulkoon hirvi vasikoinensa osansa ottamaan.--Emme itse isoa osaa himoitse, emme suuren saaliin toivossa koivujasi kaada, sinulle kaadamme, Tapio, sinun mieliksesi, Mielikki, siinä on kukkaisella aholla kevyt impiesi ilakoida, kun itse tämän koivun alla istut ja käkesi latvassa kukkuu.

Ei Panu ylen totisin suin puhunut, hymy parran alla piili ja ilo silmissä säteili. Ja noin puhuttuaan puolirunoon iski hän kirveensä koivuun, ja samoin tekivät muut.

Iloiset tuli siitä illatsut ja iloiset öitsyt miesten paitahihasillaan heiluessa ja naisten tullessa jäljestä vastoja ja kerppuja taittaen ja tyynenä, valoisana kesäisenä yönä työmiesten iloksi laulellen. Kaatui vanhoja rosoisia koivuja, joiden ympäri ei miehen syli ylettynyt, kaatui ikihonkia sikin sokin yhä kasvavaksi röykkiöksi, suunnattomaksi kaskeksi kukkulalta alas niemen kärkeen päin ja korven puolelle päin. Tuon tuostakin pyrähti lintuja lentoon, tai lähti jänö tiehensä hippaisemaan, mutta ei ahdistettu lintuja eikä jänöä hätyytetty--rauha täytyi nyt Tapion karjalle antaa. Ja tuon tuostakin jätettiin jokin suurempi puu pystyyn käkien kukkumapuuksi ja kokkojen leposijaksi.

Ylinnä muista liehui Panu ja hänen kiiltävä kirveensä välkkyi muita vinhemmin singotellen lastuja ympärilleen kuin myllyn ratas veden pärskyä. Niin oli hänen mielensä kiihkeä kuin sotilaan, joka voitollisena temmeltää pakenevassa vihollislaumassa sen viimeistä vastustusta murtaen. Hyvin olivat hänen kaikki hankkeensa käyneet, kaikki häntä kuulivat ja kaikki tottelivat, uudistettu oli Karjalan kansan yhteys ja tunnustettu vanhain Panujen valta ja Panu itse kaiken kansan tietäjäksi tunnustettu.

Kun aamu valkenee ja aurinko nousee, on kaski kaadettu, metsä avattu, iso aukeama lohkaistu suunnattoman salon niemeen. Siihen, minne ei metsän sisään näkynyt muuta kuin taivasta palanen puiden latvojen läpi, näkyy nyt vihertävä uhrivaara ja sen niemitse siintävät selät.

Istuivat miehet aamun tultua keskelle kaskea käkikoivun alle einettä nauttimaan, jonka naiset olivat heille valmistaneet. Uuvuksissa olivat jäsenet oudosta työstä, mutta mieli oli hilpeä työaloja tarkastaessa.

Kukahti silloin aamukäki pyhältä vuorelta. Paljastuivat kaikki päät, ja Panu virkkoi:

--Onnen käki, Karjalan onnea kukkuu!

Kauan kukkui pyhän vaaran käkönen yhteen menoon. Mutta kun viimein lakkasi, tarttui sen säveltä jatkamaan toinen käki koivun latvasta keskeltä kaskea.

--Onnen käki, kaskemme onnea kukkuu!

Mutta kun kaikkien kasvot olivat käännetyt ylös koivun latvaan, jossa näkivät linnun pään nyökkäisevän ja purston keikkuvan, taittui ääni kesken kukunnan, räpäytti lintu siipiään kuin lentoon lähteäkseen, heittihe syrjään ja tuikkasi maahan, Panun jalkojen juureen pudoten.

Kaikki katsomaan, mikä kultalinnun maahan toi. Nuoli oli rinnassa ja hengetönnä keuvotti lintu maassa.

--Kuka kurja ampui onnen linnun?

Tarkastettiin nuolta. Kädestä käteen se kulki, sill'aikaa kun toiset riensivät kaskesta ampujaa etsimään, mutta ei tunnettu nuolta, eikä kaskesta ketään löytynyt. Pystyn metsän suojasta sen oli ampunut, joka oli ampunut. Mutta miten osasi niin pitkän matkan päästä noin pieneen lintuun? Ei tässä joukossa tiedetty semmoista ampujaa.

--On kuin reitalaisten nuolten tapaan tehty, virkkoi joku.

--Mistäpähän tuli tänne Lappi nuolineen!

Mutta totiseksi oli käynyt Panu. Tunsi nuolen, tiesi ampujan, vaikkei ollut tuntevinaan.

Oli joutunut nuoli miehestä mieheen kiertäessään Jorman käteen. Jorma oli ollut kotomajallaan verkkojaan laittelemassa, huomenna kevätkalaan lähteäkseen. Ohi kun siitä ruuhessaan meloi, ei malttanut olla maihin nousematta, tuli kaskea katsomaan.

--Onnesi linnun ampui, Panu, itseäsi uhkasi, virkkoi hän.

--Kuka ampui?

--Karin on nuoli.

Karin nuoleksi oli sen Panukin tuntenut.

--Syyttä minua vainoo, turhaan tavoittelee ... ei minuun pysty. On onneni isompien varassa.

--On pystynyt nuoli isompiinkin,--virkkoi taas Jorma ja lisäsi:-- Lienettekö kuulleet, että vouti on tapettu.

Jo säpsähti Panu, vavahti parta ja poski kalpeni.

--Voutiko tapettu?

--Kari on kostanut Annikin kuolon ... vielä sen sinullekin kostaa. On Lapin nuolet apunaan.

--Mistä tiedät, vai loruatko?

--Tiennen, mistä tiennen, mutta ne ovat viestit kulkeneet, että sai nuolen selkäänsä ja siitä koskeen suistui. En huoli enempää puhua, kun et uskone, käynet itse tietämässä. Sanon vain: Sen sait siitä, kun Tapion ilveksen tapoit; sen sait siitä, kun haltijan viinalla vihoitit.

Ja sen enempää selittämättä, mitä oli Panun emännältä kuullut ja Panun emäntä Reidalta, poistui Jorma.

Ei Panukaan sen enempää asiasta puhunut, ja miehet poistuivat kaskelta.

Mutta siitä päivin katsoivat Karjalan miehet Panua kostonalaiseksi mieheksi, ja Panu luki heidän silmissään epäilyksen, niinkuin olisi heidän luottamuksensa häneen horjahtanut.

--Jos lie entinen vouti kuollut, saadaan toinen ja parempi! rohkaisihe Panu, sillä muitakin rohkaistakseen.

--Liekö uusi ystävä entisen veroinen?

--Lie mimmoinen lie, ei vieraita ystäviä tarvita.

Mutta eivät ottaneet mielet rohkaistuaksensa. Päätä pudistellen erosi uhrikansa, ja salainen nurkuminen rinnat täytti, taipaleella sanoiksikin puhjeten:

--Turha taisi olla iso uhrini.

--Mitä maksoit?

--Kuusi nahkaa laihasta mullikasta maksoin.

--Nylkevät panulaiset...

--Ei ole onnea _siitä_ kaskesta.

--Saat nähdä, että korpi vielä kostaa.

--Oikeassa oli Jorma.

--Tultani en siihen viritä minä.

--Enkä minä.

XXXIV.

Kevätkalaan ovat menneet kaikki miehet, etäisten selkien saariin soutaneet, orjatytöt apuna airoja kiskomassa. Siellä kutuaikoja ja kalain nousua alavesistä kaiken kevättä odottavat, nuottaa vetävät, verkkoja laskevat, koukkuja pitävät, ja kun saalis on siivottu, sen päivänpaisteessa talven varaksi kuivaavat.

Mutta kotokylään ovat jääneet naiset lehmiä laitumelle laskemaan, karjataikoja tekemään ja karjan onneksi kotihaltijoille uhraamaan.

Ilpolan karja on paras Panulan kylässä, suurempi kuin Panulassa itsessäänkään, ja Ilpotar on heimon naisista karjataikain tekijä taitavin. Panu hänelle joka kevät uudet taiat neuvoo ja kaikki kylän naiset niitä häneltä tietämään. Sillä ei ole Panun omasta emännästä taikain tekijäksi, saati toisten neuvojaksi. Ilpotar tekee joka kevät karjataiat Panulassakin.