Part 19

Itsekseen jäivät sytytetyt lapinsaunat korven keskessä palamaan, paloivat synkkiä kummastuneita kuusia valaisten ja punaten korkeata kallion seinää; putosivat katot, luuhistuivat seinät, sammui tuli sammumistaan, kitkerää savua tupruten, haihtui savukin yön ollen kiukaiden ympäriltä, jotka mustina muistomerkkeinä jäivät kertomaan karkoitettujen lappalaisten viimeisistä asuinpaikoista Karjalan kankahilla.

XXIX.

Koko talven on Kari metsiä harhaillut rauhaansa löytämättä.

Ennen keikkuivat metsät iloisina hänen ohitsensa, kun hän loivia rinteitä hiihti, seisoivat lehdot lempeinä ja ystävällisinä hänen edessään, ja onnellisina ja levollisina siintivät lumiaukot hänen jalkainsa alla, kun hän vaarojen huipuilta niitä silmäili hiihdännästään huoahtaen. Joka puun juurella oli hän hyvän haltijan näkevinään, joka aholla sinipiiat hänen edellään keijuivat. Laulullaan hän heitä hyvitteli ja aina uusilla virsillä omaa mieltäänkin ilahutteli. Nyt seisoivat salot synkkinä, peikot puun juurilla jurottivat, syöjättäret soilla ja mailla häntä seurailivat, ei tehnyt mieli vaarojen rinteitä nousta, eivätkä laulut pakahtuvan poven huolia helpottaneet. Kullervona hän kulki kostotuumia hautoen.

Ei ollut hänen pyynnistään eikä metsästyksestään. Ansamailleen kun sattui tulemaan, maahan repi pyydyksensä ja ne metsään sirotti. Kun riistan jäljet löysi, lähti toki sitä ajamaan, mutta vähän aikaa seurailtuaan kesken jätti. Joskus kun sattumalta jotakin edestään ampui, kotiinsa sen kantoi äidille ruuaksi, yötä viipyi majallaan, unetonna vuoteellaan ujui ja lähti taas aamun tullen harhailemaan.

Korpikosken niskaan hän aina lopulta päätyi, riisui suksensa jalastaan siinä, missä voudin reen jälki vielä häämötti lumen alta, kulki kosken rannalle kivelle, minkä vieritse kuohut vaahtopäinä vyöryivät ja mistä Annikki oli aaltoihin syössyt. Seuraili siitä rantaa myöten, johon oli syvän jäljen polkenut, suvannon reunaan, otti puuta vasten pystyttämänsä pitkän riu'un ja haroi sillä jäähän hakkaamiaan avannoita. Mutta ei hän mitään löydä, ei nouse Annikki aalloista.

Yö yllättää, tuisku ja tuuli kohisee kilvan kosken kanssa. Poistua täytyy Karin, ja hän lähtee taas hiihtämään, hiihtää järviä, maita ja metsiä, kiertää Panulaa ja pyhää uhrivaaraa, väijyy kuin metsärosvo, paras nuolensa kaaren päällä, mutta ei tule tähtäimeen se, jota hän odottaa. Vartijansa on velholla. Hän tietää, missä vaara uhkaa, ja toisia teitä kiertää. Eikä Kari usko häntä vastaan mitään voivansa, voimakasta, taikainsa tukemaa noitaa vastaan, jonka antama isku yhä vieläkin hänen päätään pakottaa.

Kun saisi avukseen jonkun, kun löytäisi kostotoverin jostakin? Ei ole Jormasta, rauhan on mies. Ei muistakaan heimon miehistä. Eikä ole Annikilla sukua elossa.

Silloin muisti Kari reitalaiset Lapinpohjassa ja riensi sinne.

Masennuksissa olivat Lapinpohjan miesten mielet. Tukalaksi oli olo jo heille käynyt Panun valtaan tultua. Missä vain voitiin, heille kiusaa tehtiin: poroja laitumilta vietiin, riista usein edestä ammuttiin, pyydykset hävitettiin, parhaat kalavedet anastettiin ja tierauhaa häirittiin. Jäkäläkin alkoi loppua, kun kuloksi oli isot alat kankaita poltettu. Ja jo puhuivat he lähdöstään pohjoisemmille maille.

Eivät suostuneet sotaa nostamaan, eivät uskaltaneet Panua vastaan käydä. Yltyivät kyllä Karin puheista sen verran, että Panun kiellon ja uhkaukset kuultuaan hänen sanansaattajiaan häpäisivät, mutta eivät olisi enää kiertämiensä hirvienkään ajoon uskaltaneet lähteä, jos ei Kari heitä siihen kiihoittanut. Suin päin pakenivat pois, jättivät kaikki ja olisivat tahtoneet hänetkin mukanaan viedä.

Jo miettikin Kari näiltä mailta lähteäkseen, mutta muisti taas jään alla koleassa koskessa olevan Annikin, muisti Panun kostamatta olevan, muisti voudin vielä elävän ... ja hyvästiä heittämättä lähti ja Korpikoskelle riensi.

Yhä kohisi se yhtä kolkkona, yhtä ilkkuvan keltaisena. Tuossa oli Annikki voudin reestä riuhtautunut, tuossa oli hankeen harpannut, tuohon huivi jäi, tuohon kenkä, tuossa kaatui, tuossa suin päin koskeen syöksyi.

Ja kosken niskasta kulki Kari suvannolle vanhaa polkuaan, haroi ja haki, mutta ei mitään löytänyt, ei Annikki aalloista noussut.

Kosto taas karmaisi mieltä. Vouti elää vielä ja talossaan rehentelee!

Majalleen taas riensi Kari valmistuakseen voutia kostamaan ennenkuin kevät rikkoisi kelin. Uuden teki jousen, kaaren raudasta rakensi, selän vaskesta valoi, että kantaisi nuolen, korpin höyhenillä sulitetun ja käärmeen mustissa mujuissa kastetun ilkiön rintaan, joka Annikkia väkivallalla vastaansa pusersi--eikä ilkiö siitä nousisi.

Äiti poikaansa varoitti lähtemästä, itki lähtiessä vetreät vetoset, veräjälle saattoi ja siitä kauan hänen jälkeensä katseli.

Mutta kun Kari retkellään voutia kostamaan kosken niskaan tuli, näki hän keväisen auringon jo suvantoa aukoneen ... tiesi, milloin jo virta peitteensä loisi ja Annikki alavesiin painuisi! Löytämättä jäisi, hautaamatonna harhaileisi, ei ikinä rauhaansa saisi...

Kostoretki jäi, eikä Kari päiväksikään kosken varrelta poistunut. Suvanto hylkäsi jäänsä, mutta ei Annikkia näkynyt. Mutta toisen kosken alla oli isompi suvanto niinkuin pienoinen järvi, jossa jää oli vielä vahvaa ja johon ylhäältä tulevat jäälautat pysähtyivät röykkiöiksi ja korkeiksi padoiksi. Päivä sitä--vähän sulatti, yökylmä enemmän kovensi. Keskellä suvantoa oli pienoinen saari, koivuja ja haapoja kasvava, ja siihen Kari majan laittoi ja odotti.

Maat sulivat, vaarain rinteet paljastuivat, ja heleästi paistoi keväinen aurinko, ja ensimmäiset vesilinnut istahtivat koskeen kuohujen alle. Joutsenkin tuli, ui lähelle saaren rantaa ja Karin havumajan edessä kahakäteen souteli. Kohta hänet löydän, arveli Kari.

Mutta liikkumattomana, harmaana ja synkkänä jurotti vielä suvannossa saaren ympärillä kovan talven rautajää.

Silloin, eräänä kuutamoisena yönä, kun Kari kotona käytyään taas koskelle palasi, oli koski paisunut niin, että sulavesi jo huuhteli suvantosaaren rantoja ja jää lautoissa liikahteli. Astuttuaan venheeseensä, jota oli kevään kuluessa kosken rannalle varustellut, souti hän sillä saareensa. Jää helisi ja sihisi, vesi oli työntänyt jääteleitä rannalle, toi toisia ja irtautti entisiä yhä kohotessaan.

Pieneen poukamaan saaren alla, jossa veden kulku takavirtaan kiersi, oli ajautunut jäälautta, ja sen sisään oli Annikki hautautunut jäätyneen vaahtovaipan sisään, jonka koski kuohuistaan oli talven pitkän hänen ympärilleen kehrännyt. Niinkuin kirstussa, kädet rinnan päällä, hän rauhallisesti siinä lepäsi muuttumatonna ja kirkkaan, suojelevan jään ympäröimänä niinkuin olisi silmänsä vain uneen ummistanut.

Maihin Kari hänet nosti, havuilla peitti ja lähti äidille sanaa viemään. Äiti vei sanan Jormalle ja Jorma Panun emännälle.

Kun nämä kolmisin koskelle saapuivat, oli Kari koivun ja haavan väliin haudan kaivanut, havuilla ja hienoilla sammalilla sen sisustanut ja siihen Annikin laskenut. Karin äidin antamissa kihlavaatteissa hän lepäsi, kasvot itään, että tilaltaan joka aamu armaan auringon nousevan näkisi. Karin äiti oli tuonut mukanaan poikansa pyytämän karhuntaljan, ja siihen käärittiin pieni ruumis. Pantiin mukaan värttinä ja tulukset, pata pienoinen ja tuohivakkanen, Jorman tekemä ja kirjauksilla koristettu, jossa oli eväitä parhaita, piiraita ja rieskoja, toiset puolet Panulan emännän, toiset Karin emännän leipomia, pitkän matkan varaksi varatuita.

Laski Kari vielä kanteleensakin lemmittynsä kupeelle.

--Ethän kanneltasi ainoata? kysyi Jorma.

--Ei ole soitostani enää, ei iloistani, vastasi Kari.

--Ilokanteleesi entisen hautaan laskenet, soitto suurempi surustasi viriää, lisäsi Jorma.

Toi Kari tuohia, valkeita ja sileäpintaisia, jotka oli kosken rannalta koivuista kiskonut ja kattoi niillä haudan. Loivat sitten sanaakaan sanomatta Kari ja Jorma mullan hautaan, naisten istuessa toisen toisessa päässä hautaa, hiljaa itkien ja hunnut silmillä ruumiitaan huojutellen.

Kun hauta oli täytetty, kuusenhavuilla peitetty ja kehä kauniita, kosken hiomia kiviä, sileitä kuin helmiä, kummun ympärille ladottu, istahtivat Kari ja Jormakin haudan viereen kivelle. Silloin kävi Panun emäntä koivuun kiinni, joka vainajan pään pohjissa kasvoi, ja sitä halaillen valitti:

--Voi ainoiseni, Annikkini, lempilapseni, tytär tuiretuinen, onneton sinuas:--hoidin, huolehdin äiditöntä, sanatonta vaalin, varjella koetin--maan alle maireheni, kosken kuohuihin kultaseni, silmäteräni suosittuni--voi omani, voi iloni, sinua ikäni kaiken, elinikäni suren, huolin, hoilaelen...

Hiljaa nyyhkyttäen vaipui vaimo istualleen puun juureen, jolloin Karin äiti halasi haapaa ja itki ja näin valitti:

--Voi toivottuni, tyttäreni, voi lapseni laatuiseni, sydänkäpyni, katsottuni, turpehen alainen ainoiseni--toivoin liekun liikuttajaksi, kehtosien keinuttajaksi, iloksi öitteni yksinäisten--sinne katosit kaunoiseni, kainoseni, suistuit surujen suurihin suvantoihin, et tule takaisin ilmoisna ikänä ilmoille näille ihaloille, kovin kurjille kujille, et pihoillemme pahaisille, armas Annikki omani...

Jorma oli asettanut kanteleensa polvilleen ja virkkoi:

--Itkekäätte te; en minä itke. En katso kuolemaa kamalaksi, ilo mieleni täyttäisi, kun täältä pääsisin. Kadehdin Annikkia, jonka autuaitten asunnoissa jo vaeltavan tiedän. Näin hänet yöllä unessa, laulan teille uneni.

Ja Jorma lauloi:

--Sousin suoduilla vesillä, melon metsärantaisilla, siell' oli niitty niemen päässä, aho vetten viertehillä, aholla impyet ihanat, niemen päässä metsänneiot, sinipiiat pienet, suuret siinä iloja pitivät, karkeloa kassapäiset siellä Annikki ylinnä, hienohelma heilumassa parissa metsän parasten, metsän impien iloissa-- Ei oo kuollut, ei kaonnut, ei vesihin vierähtännä-- Ota, poika, pyydyksesi, Kari, jousesi kopaise. Sua oottavi omasi, sua impyes, ilosi, viljateille viedäksensä, kupehellas kulkeaksi-- Otti Mielikki omaksi, tyttäreksensä Tapio-- Hyvä siell' on ollaksensa, asuaksensa ihana.

Kari istui allapäin, vesi vierähti hänen silmäänsä Jorman laulua kuullessa.

--Laula, Karikin, hyvästisi, laulu mieltäsi lohduttaa, sävel sydämesi sulattaa.

Kari tarttui kanteleeseen, odottaen häntä muut katselivat. Vanhan lempilaulunsa lauloi Kari:

--Yks oli ystävä minulla tämän ilman kannen alla, yksi armas ainokainen koko kolmessa kylässä-- Kun sa istuit, maa iloitsi, kun kävit, käki kukahti, kussa seisoit, seinät paistoi, kussa tanssit, tanhut keikkui--. Tuost' olet tullut, tuost' mennyt, tuossa istunut aholla.--

Mutta yht'äkkiä parkaisi kieli pahasti niinkuin olisi katkennut, ilkeästi ulvahti kannel, luotaan Kari sen heitti ja hyppäsi pystyyn.

--Käykää purteen, pois lähdemme!

Hän souti heidät maihin, heitti hyvästit äidilleen ja käski mennä kotiin.

--Minnekä aiot?

Heitti hyvästi Panun emännälle, ja kun Jormaa halasi, virkkoi:

--Hoida äitiäni, jos en palaisi.

--Tokihan palannet?

Ei vastaa Kari, majaansa menee, ottaa aseensa ja ne purteensa kantaa. Potkaisee purtensa rannasta ja itse siihen hypähtää, niin että suvanto kokan alla vaahtona irvistää. Melaan tarttuu ja kuohuihin kolmilautansa ohjaa suvannon alle kadoten.

Sanattomina seisovat Jorma ja vaimot, eivät mitään puhu, kosken kohinaa kuulostavat--niin silloin sirahtaa ilmassa iloinen ääni, ja jo virittää ensimmäinen kevätpeippo iloisen viserryksensä suvantosaaren koivussa Annikin haudalla.

XXX.

On lämmin keväinen päivä, ensimmäisiä toukokuun helteitä, jolloin aurinko vesipuroina ajaa edellään viimeisiä lumen tähteitä notkoista ja korpien katveista. Tulvillaan on Kontokosken suvanto, ja sen rannat ovat metsän rajaan asti veden alla. Koski itse kuohuu ylt'yleensä yhtenä ainoana vaahtovyönä ahtaitten kallioiden välissä suvantoon syöstessään, välkkyen päivänpaisteessa, näkyen kaikkialle Kontojärven taloihin ja kuuluen etäälle ympärillä oleviin metsiin.

Talonsa rappusilla istuu kuninkaan vouti eikä saa vaahdon välkettä silmistään eikä aaltojen ääntä korvistaan. Katsomattaan hän sen näkee, kuuntelemattaan kuulee hän sen kohinan.

Voudilla on lohipato koskessa, sinne hän on lähdössä, mutta on istuutunut rappusilleen ja asettanut kalahaavinsa viereensä maahan, unohtuen siihen.

Ennenkuin vouti ilmaantui huoneesta, syti renkipoika rautapikalla viimeisiä jäätiköitä lankkuaidan kupeelta varjopaikoista. Keittiön oven edessä tomuttivat talon naiset vaatteita ja karhunnahkoja, ripustellen niitä nuorille tuulettumaan. Mutta kun vouti istui rapuilleen, hävisi renkipoika ja katosivat naiset. Ei suvaitse vouti väkeään, ei siedä haastelua eikä toimintaa ympärillään. Vaiti ovat koiratkin kahleisiinsa sidottuina koppiensa edustalla portin pielessä. Äsken häntiään heiluttivat, kalauttivat kahleitaan, mutta paneutuivat pitkäkseen, kun eivät vastausta saaneet, ja seuraavat nyt silmillään isäntäänsä, uskaltamatta läsnäoloaan ilmaista.

Synkkänä istuu vouti rappusillaan ja untelona lyhyen aamiaisleponsa jälkeen. Ei ole ollut pitkään aikaan voudin levosta öillä, ja levoton on hänen unensa päivälläkin. Tuuheat, otsan yli kulkeneiden myrskyjen koukistamat kulmakarvat luovat lähtemättömän varjon raukeihin silmiin.

Musta on ollut voudin mieli siitä pitäen, kun karhun taposta Korpivaarasta palasi. Milloin hän päiväkausia joi ja hurjasti temmelsi uhaten särkeä itsensä ja talonsa väen; milloin jurotti pitkät ajat, päivät ja yöt huoneessaan ottamatta ketään vastaan ja ketään luonaan kärsimättä. Emäntäpiika Pirkko ei saanut tulla näkösällekään. Ei suvainnut hän silmiensä eteen muita kuin Helunan, nuorimman palvelijansa, jonka oli saunoittajakseen korottanut kohta sydänmaalta palattuaan. Mutta kun sattui, ajoi hänetkin ulos, niinkuin olisi pahaahenkeä luotaan ajanut. Hellä, hyvä, nuori ja kaunis oli Heluna, ja lämpimästi löi hän löylyn. Hetkeksi sai hänen kanssaan vouti viihdykkeen verilleen--mutta ei ollut Annikin veroinen.

Sillä koko talven on vouti Annikkia viereensä vaikeroinut. Sen hipiä oli niin hieno, vartalo niin solakka ja hento ja kuitenkin niin joustava--pois ponnahti reestä, nahkasten alta ja pelasti itsensä. Ei lähde mielestä neito, jota ei omakseen saanut, yöt ja päivät polttaa kuin sammumaton jano.

Kiroo vouti kipuaan, mutta ei auta kirous eikä kiukku ... ei sammu jano juodessakaan ... noiduttu hän on ... kiroissa on, Lapin naisen kiroissa, vieraan veren kiroissa.

Luuli niistä jo pääsevänsä, kun Helunan otti. Mutta tuhatta tulisemmin polttaa vuoroin kiukku, vuoroin kaiho, jäytää ja kaivaa.

Omatuntokin kalvaa, viattoman, syyttömän tytön henki huutaa kostoa, huutaa tuulessa, huutaa pyryn huminassa pimeinä talviöinä. Eikä ole ketään, kenelle kertoisi ja huoliaan haastaisi. Papin kanssa on vihoin, toisiaan panettelevat, missä liikkuvat. On tullut varoituskirja kuninkaalta ja toinen papille piispalta, että sovussa eläkööt virkamiehet ja yhdessä valtakunnan ja kirkon asioita ajakoot. Ja kun on monta yötä ja päivää kuninkaan sanantuojan kanssa juonut, haettaa papin luokseen, sovintoa tarjoo ja pyytää rippiä. Mutta ei anna pappi rippiä päihtyneelle, kahdenkertaisena painaa vain kirouksen taakan hartioille, ja entistään isommassa vihassa eroavat.

Vouti alkaa pelätä pahoin käyvän, pelkää henkeään, pelkää Lapin noitain nuolia ja salavihoja. Saatuaan tietää papin rengin Reidan Annikin veljeksi, noudattaa hän hänetkin luokseen kerran keskellä yötä, kun eivät unet ota tullakseen ja näyt vaivaavat. Älköön veli kostoa sisarensa tähden tahtoko ... ei tahtonut surmata, ei koskeen hukuttaa, omakseen olisi ottanut, aviokseen, voudin rouvaksi korottanut.--»Ota kaikki, mitä tahdot, kunhan lumoista päästät, kirosi pyörrät!» hourii vouti vuoteellaan, silmät päässä hajallaan ja tukka pystyssä seisten. Mutta ei saa Reita sanaa suustaan, hoipertuu, ovensuuhun kaatuu tainnoksiin, käsiään huitoo ia kirkuu kostoa voudille ja Panulle ... Siitä on noussut kauhea hätä ja hälinä talossa ja kuiskeita kylässä. Ei ole voudin armonaika pitkä ... sen nähnette vielä, että paha pian omansa ottaa.

Päivät pitenevät kevään tullen, yöt lyhenevät, eivätkä peikot päivällä ahdista niinkuin öillä.

Mutta silloin alkaa Kontokoski kohista, päivä päivältä yhä kovemmin, kevätvesien paisuessa. Voudista on, kuin kaikki sydänmaan vesien vihat siinä kiehuisivat ja hänelle kiukkuaan keittäisivät ja kuin tuhotun tytön ääni hänelle siinä kostoa huutaisi. Päivällä valkean keltainen kuohu ei lähde hänen silmistään, yöllä ulvoo se hänen korvaansa suljettujen ovienkin läpi.

Jo suuttuu vouti itseensä, soudattaa itsensä uhalla kosken alle, panee kaikki miehensä patoa tekemään, itse padon päällä seisoo kuin ikeenä sen niskassa. Mutta minne hän katsoo, vasten koskea tai myöten, aina on kuin ilkkuva ilme aalloissa, on kuin kuohuista nousisi milloin jalka, milloin polvi, milloin selkä vilahtaisi, tai mennä hulahtaisivat mustat hapset. Lohi lennähyttää itsensä ilmaan äkäisimmästä kuohusta kiven kupeelta. Ei ollut lohi, oli neito kalan hahmossa, aave Annikin näköinen... Ja siitä lähtien syytää vouti veteen kaikki kalat, jotka se padosta haaviinsa saa, heittää olkansa yli koskeen.

Hulluksi alkavat katsoa voutia hänen oman talonsa väki ja vieraat.

Kuiskaillen hiipivät naiset taas askareillaan pihan perällä, eivät uskalla ääneen puhua, mutta pitävät häntä yhteisestä tuumasta silmällä, ja aina on Heluna läheisyydessä valmiina juoksemaan luo, jos herra huutaa. Padolleen hän on taas lähdössä, istuu siinä eteensä tuijottaen, vierellään kalahaavi, jota ei usko kenellekään muulle, pihaan tuopi sen rannasta, kamariinsa viepi ja jalkapohjiinsa nurkkaan vuoteen taa asettaa--kaikki muutkin haavit on hävittänyt ja kieltänyt ketään padosta pyydystämästä.

Helunaa on vouti soutajanaan pitänyt, eivät muut kelpaa. Helunan täytyy aina olla saapuvilla, milloin häntä huutaa, ja nukkua yöllä hänen ovensa edessä. Ei monta sanaa vouti hänelle virka, usein herjaa häntä, ajaa hänet usein piesten pois, mutta ei salli loitoksi poistua. Ja hellä on Heluna herralleen, kärsii nöyrästi kohlut, ei kyllästy Pirkonkaan kiukkuun, vaalii kuin tytär sairasta isää. Hän yksin tietää, mikä voutia vaivaa: on kuullut hänen yöllä nimiä huutavan ja asioitaan unen houreissa haastavan.

--Heluna! huutaa vouti yht'äkkiä. Mutta ennenkuin Heluna huoneen suojasta joutuu, vaikka juosten rientää, hyppää hän jo pystyyn ja karjaisee uudelleen:--Heluna, herjan sikiö!--Vie airot rantaan!

Heluna ottaa airot porstuan kupeelta ja aikoo mennä.

--Älä mene, sanoo vouti. Tule tänne ... ka, älä pelkää, en minä nyt lyö.--Ympärilleen katsellen kuiskaa vouti tytölle:--Näitkö sinä mitään eilen, kun istuit venheessä kosken alla? Näitkö koskessa mitään ... näitkö sen alas tulevan?

--En minä nähnyt.

--Jos näet, et saa sanoa kenellekään. Ka, mene nyt ... mitä siinä seisot ... en minä lyö!

Heluna lähti, ja vouti otti haavin hänkin lähteäkseen.

Silloin rähähtivät kahlekoirat portilla vimmatusti haukkumaan, ja kun vouti kääntyi, näki hän Reidan seisovan ulkopuolella uskaltamatta tulla sisään.

--Siit, koppiinne, koirat! Onko sinulla minulle asiaa? huusi vouti.

--Voudille on asiaa, kuiskasi Reita luo tultuaan.

--Mitä asiaa?--Epäluuloisin silmin katseli vouti tulijaa.--Pappiko lähetti?

--Pappi lähetti. Lupasi tulla puheilleen...

--Vai lupasi tulla puheilleen! Sano sinä papillesi, että ennen menen kaksin kerroin helvettiin kuin... Mitä sinulla on kauhtanasi alla?

--Puhuttelisin kahden kesken.

--Näytä tänne, mitä sinulla on siinä!

--En näyttäisi, jos muut näkevät.

Vouti katseli pälyen ympärilleen, sitten vetäysi hän porstuaan suojaan.

--No, sano nyt!

Vastaukseksi veti Reita kääreen kauhtanansa alta, avasi sen ja näytti voudille puusta tehtyä nukkea, joka oli vaatteella verhottu.

--Mikä se on?

--Tällä on kauhtana teidän kauhtananne verasta ... hattu on kuin teillä on talvella, ja tämä lanka tässä vyötäisten ympärillä ... eikö se ole teidän vyöstänne?

Vouti tarkasteli nukkea, ymmärtämättä mitään, mutta hänen vaatteestaan oli kyllä sen kauhtana ja hänen talvivyöstään oli lanka, joka oli sidottu sen ympärille.

--Mutta mitä tämä merkitsee?

--Se on varoitus.

--Mikä varoitus?

--Se on tehnyt teidän kuvanne.

--Kuka?

--Joku, joka tahtoo teidät tuhota.

--Hulluko sinä olet? Vai mitä kujeilet?

--Tässä on reikä läpi ruumiin, ja siinä oli tämä rautainen nuoli, ja sillä oli tämä isketty kirkon oveen. Se, joka on tämän tehnyt, tahtoo ilmoittaa, että teidät tappaa,--mistä yhyttää.

--Ja mistä sinä sen tiedät?

--Tiedän, että sen tämä on merkki. Ei tahtonut varoittamatta tappaa, vaan nyt tappaa, mistä tavoittaa.

Vouti muisteli nyt hämärästi joskus jotakin sen tapaista kuulleensa, että kun lappalainen aikoo tappaa jonkun vihamiehensä, laittaa hän nuken sen näköisen, ampuu nuolen läpi ja asettaa löydettävään paikkaan ja sillä lailla varoittaa.

Ensin välähti hänen päähänsä, että uhkaus oli papilta, sitten, että se oli Reidalta itseltään, ja hänen kasvonsa jo julmistuivat. Mutta reväistessään kauhtanan nuken päältä, huomasi hän sen kolmikulmaiseksi rievuksi, jommoinen häneltä oli Annikin kanssa taistellessaan johonkin reslan naulaan revennyt ... ja nyt hän alkoi ymmärtää.

--Mistä löysit tämän rievun? kysyi hän taas Reitaa epäillen.

--En ole minä löytänyt...

--Etkä tätä tehnytkään?

--En ole.

--Kuka sen on tehnyt?

--Sitä en tiedä.

--Koirillani sinut revitän, jos valehtelet!

--Revitä, jos tahdot, sehän on tapasi palkita.

--Et siis tahdo kostaa sisartasi sinä? Horroksissa huusit kostoa?

--En tiedä, mitä horroksissa huutanen.

--No, mene sitten... Kuule, älähän mene! Tunsitko sisaresi?

--Pienenä pahaisena muistan.

--Et isona nähnyt? Tuntisitko, jos lohena vedestä nousisi? Tule mukaani, mennään padolle haavimaan. Soh! Mars, lurjus!

Vouti heitti nuken haaviin ja lähti rantaan. Reita seurasi häntä kammo mielessään sitä outoa tulta, joka voudin silmissä paloi.

XXXI.

Pappilan tuvan seinämällä, herttaisen paisteen siihen hellittäessä, istuu Anna Olai, Martinus Olain nuori rouva, kevään ensimmäisistä lämpimistä iloiten. Ruoho jo vihertää pihamaalla, kärpäset surisevat, västäräkit keikkuvat maassa ja katoilla, ja kiuru visertelee kirkon kohdalla korkealla ilmassa.

Kevät on tullut kuin taikavoimasta. Äsken oli täysi talvi, nietokset huoneen korkuiset, taivas pilvessä. Siitä aukeni taivas, päivä paistoi, hanget sulivat, ja poissa oli talvi. Poissa oli siis viimeinkin kaikkine kammoineen, painajaisineen ja sielua ja sydäntä väristyttävine viluineen.

Yksin oli Anna-rouva saanut suurimman osan talvea olla. Martti kulki pitäjällä, kaukaisissa kylissä vaelteli palavan uskonsa ja intonsa ajamana. Ei rouva häntä siitä estänyt enää, ei moittinut, mutta pelkäsi hänen pitkille taipalille uupuvan, useinkin yksin erämaan kylien väliä hiihtäessään, kun ei enää Reitaakaan tahtonut mukanaan pitää, sitten kun se säännöllisesti joka yö tainnoksiin kaatui, vaikka olisi hankeen kaatunut.

Jotakin outoa oli sillä retkellä tapahtunut; uuvuksissaan, melkein puolikuolleina sieltä palasivat; osan kertoi pastori, mutta ei nähtävästi kaikkia vaarojaan. Rouva uskoi varmaan, että sen pahan noidan työtä oli Reidan tauti. Ja siinä uskossa Rampa-Riitan äiti häntä vahvisti, tuli vähän väliä pastorin poissa ollessa siitä hänelle ilkkuen puhumaan. Siitä saivat, kun menivät isoa tietäjää ahdistamaan... Reita sai jo osansa, vielä pastoriinkin nuoli iskee, iskee silloin, kun vähimmin varoa tietää.

Mutta ei hän nyt enää mitään pelännyt, talvi oli ohi, päivä paistoi, kotona oli nyt taas Martti, kirkossa tuolla rippikoulua pitäen. Oli niin valoisaa, oli taas niin turvallista olla, ja mieli rauhallisena ryhtyi hän työhönsä alttariliinaa ompelemaan, kuunnellen samalla kevätlintujen laulun helinää ympärillään.

Huomio ompelukseensa kiintyneenä ei hän kuullut, kuinka Rampa-Riitan äiti hiljaa hiipi huoneen nurkan taitse ja varovin askelin häntä läheni. Vasta kun kuuli rykäisyn vierellään, säpsähti hän säikäyksestään hiljaa huudahtaen. Siinä se taas oli tuo pahasilmäinen, katkerakielinen nainen, tietysti taas samoine ainaisine asioineen.