# Panu

## Part 17

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/panu-13850/index.md

Otettuaan suksensa saunan seinämältä ja piilotettuaan pastorin sukset lumeen vähän matkaa saunasta, josta hän ovea raottaen kävi ilmoittamassa, lähti Reita noudattamaan sitä jälkeä, jonka outo ruuantuoja oli tehnyt jäälle laskeutuessaan. Kun täysikuun valo kajasti pilvien läpi, oli Reidan helppo jälkiä seurata. Se vei ensin rantaa myöten IIpolan alle, nousi pihaan, tuli takaisin ja yhtyi toisiin latuihin, joita nyt oli useampia Panulaan päin, vaikka aamulla ei ollut yhtään. Ollessaan lahden keskellä luuli Reita huomaavansa hiihtäjän edellään. Hiihtäjä pysähtyi ja lähti sitten taas liikkeelle, mutta hiljennettyä vauhtia, niin että Reita oli Panulan nuottakodan luona hänet saavuttamaisillaan, kun näki sen suojasta tulevan esiin olennon, joka näytti naiselta. Hän pysähtyi ja kuuli naisen kysyvän:

--Joko veit?--Mitä hiihtäjä vastasi, sitä ei Reita kuullut, mutta silloin virkkoi taas nainen:--Voi hyvänen aika, Jouko!--Mutta samassa keksi hän Reidan ja kysyi:--Kuka se tuolta tulee?

--Vieras on! virkkoi Reita ja oli parilla ponnahduksella nuottakodan edessä.

--Tästäkö menee tie Panulaan? kysyi hän.

--Tästä menee! Mutta kuka se on? kysyi nainen.

--Ketäs te olette? kysyi Reita vastaan. Oletteko Panulasta?

--Emäntä olen ... tulin vain vedelle ... tämä on Jouko ... mutta eikö se ole Reidan poika?

--Se on, vastasi Reita.

--Meillekö aiot?

--Tulin siskoani tapaamaan.

--Annikkiako?

--Annikkia tulin hakemaan ... se meille ruokaa toi.

--Joukohan se ... tämä Jouko ... voi, armias auttajani ... veli tuli siskoa tapaamaan ... et häntä nyt voi tavata.

--Miksen?

--Jäikö pappi saunalle? Mene pian takaisin ... tuhoja hankkivat hänelle ... vaan en soisi.

--Mitä, äiti, hätäilet? kysyi Jouko.

--Isäsi on tuhotoimissa ... Ilpon kanssa hankkeita hijoi ... lähdin vastaasi, Jouko, että kääntyisit ja veisit sanan... Älä tule meille, Reita, ei ole siskosi meillä ... vouti rekeensä reutoi, ja Annikki koskeen juoksi,--ja Panun emäntä pillahti itkemään ja lyykistyi kelkkaan, huojutellen ruumistaan.--En uskalla kotona itkeä, tässä itken, itke, velikin, siskosi surmaa.

--Ainoan siskoni ... tapaili Reita.

--Sinutkin vielä tuhoavat ja papin ... puhui niin kauniisti ... joudu sanaa viemään! Rakastin Annia kuin omaa lastani... Heittäykäätte suksillenne, ette kotianne näe, jos viivytte!

--Eivät papille mitään voi!

--Voivat, voivat! Ensin aikoivat vilulla ja nälällä ... ei kukaan olisi huoneisiinsa uskaltanut ottaa, mutta kun Reidan saunan lämpiävän näkivät ... muita tuumia pitänevät...

--Ei meihin pysty!

--Ei ole sitä taikaa, johon ei terä pysty ... mene, tiedä, millä lailla aikonevat.

--Mikä tulenrusko se tuolta nousee? virkkoi Jouko yht'äkkiä järvelle päin osoittaen.

Heikko, mutta yhä kirkastuva tulenloimo valaisi taivasta sieltäpäin, mistä Reita oli tullut.

--Reitalan aholla palaa!

--Mikä siellä palaisi?

--Sauna palaa! Joutukaa apuun! Hirmuja tekevät. Näitkö isääsi, Jouko? huusi emäntä.

--Ilpolassa oli ollut, mutta yhdessä lähteneet, vastasi Jouko.

--Vie sinä, Jouko, sana Kuismalaan ja ... minä juoksen Jorman tuvalle!

--Pappi jäi saunaan nukkumaan! sanoi Reita.

--Auta armias, elävältä korventavat ... yhä yltyy!

Emäntä työnsi heidät menemään ja riensi itse pihaan.

Reita ja Jouko lähtivät voimainsa takaa potkimaan loimoa kohti, joka välistä väsähti, mutta sitten taas kasvoi. Reita riensi vanhaa latuaan, mutta Jouko kampesi Ilpolaan päin ja katosi pian näkyvistä. Jos tuli oli isän sytyttämä, oli isäkin siellä. Ei ikänä uskaltaisi hän mennä sitä sammuttamaan ... ei edes sanaakaan viemään.

Ei Reita edes huomannut Joukon eroamista hiihtäessään tulta kohti. Outo tunne kantoi häntä, kuin ei olisi ollut suksia alla, niinkuin sauvat eivät olisi maahan sattuneet ja niinkuin ei hänen matkansa olisi edistynyt ja hän itse ei ollut oma itsensä, vaan joku toinen, vieras, joka käsin ja jaloin ilmassa huitoi. Hänhän se oli kuitenkin, vakuutteli hän itseään epäselvästi, vaikka joku koetti häntä lumota, vaikka Panu koetti estää apuun pääsemästä ... hänelle tuli kurkkua kuristava hätä, hän pakeni petoa, joka kintereillä läähätti ... yht'äkkiä tuli metsä vastaan lumisateen sisästä ja suksen kärki töksähti rantakiveen. Hän kaatui, nousi ylös, tointui siitä, oli taas oma itsensä, mutta tuli oli kadonnut ja tiheä näreikkö oli edessä. Hän tempasi suksensa, paarusti näreikön läpi, huomasi taas tulen ja riensi taas hiihtäen metsän läpi, jonka tunsi edessä olevaksi niemeksi, minkä äsken oli kiertänyt. Ja kaitaisen kannaksen poikki tultuaan oli hän taas lahden rannalla, ja vähän tuonnempana lahden pohjassa paloi sauna täydessä tulessa liekkien hulmutessa mustalle lunta tuiskuttavalle taivaalle. Saunan ympärystä, aho ja metsän ranta olivat valaistut, iso kanki oli saunan oven edessä, mutta ei ainoatakaan ihmistä näkynyt.

Mutta ahon reunassa tuuhean suuren kuusen alla, jonka oksat maahan ulottuvat, kyyröttää mies väijyksissä, mustat pienet silmät välkkyen harmaiden kulmien alta ja huulet irvistellen tulta vasten. Hän tuijottaa kuin lumottuna tuleen, jonka on nähnyt seinäviereltä tuohirykelmästä syttyvän, tarttuvan kuivaan seinään, lahonneisiin räystäisiin ja hienon lumen peitossa olevaan tuohikattoon, joka nyt rätisten hulmahtaa kolmelta taholta isoon liekkiin ja paukahtaa kuin kasken keskessä yhtyvä palo. Tuli huikaisee hänen silmiään, hän ei näe muuta kuin liekit ja niiden keskessä palan mustaa seinää ja pönkitetyn oven ja odottaa vain, milloin se alkaa liikkua ... mutta on se niin lujassa, ettei sisästä aukea, sinne palakoot, pappi ja Reidan poika ... sitä tulivat täältä hakemaan... Ja hän nauraa hiljaa ja äänettömästi työnsä menestystä ja kiitosta, jonka on saava Panulta. Katsohan, minkä keksi ... voi viisasta miestä, voi tietäjää mainiota ... otapas vastaan kuin parasta vierasta, ettei kukaan aikeitasi aavista ... panetapas ovet kiinni ... ja sitten lumoo vanhaan saunaan, sikeään uneen nukuttaa ... sitten polttaa kuin hiiret kasken lahokantoon ... ei kukaan aavista täällä olleenkaan.--»Kun ovat porona, vie luut avantoon!»--ja nostaa vielä tuiskun jälkiä peittämään...

Ilpo tuijottaa tuleen yhä suuremmalla jännityksellä ja riemulla, seuraa silmillään liekkejä ja odottaa joka hetki katon putoamista. Yht'äkkiä kuulee hän huutoa ja ryskettä, mutta ei saa selkoa, mistä se tulee, ennenkuin savupilvi, joka on tuprahtanut saunan ympäri ja peittänyt ovenkin, väistyy tuulessa ja hän näkee miehen tempaavan pönkät, ovi potkaistaan auki, ja kaksi miestä karkaa nyt silmiään suojellen ahon poikki pois näkyvistä jäälle päin. Samassa putoo katto, ja musta savu ja pöly peittää hetkeksi tulen, ja kauhistuneena ja piiloansa peläten syöksee Ilpo metsään ja rientää kotiinsa.

Ilpolassa odottavat häntä Panu ja Ilpotar, seisoen pirtin perässä ja tulen loimoa katsellen. Siinä tapaa heidät Ilpo ja saa hengästykseltään vaivoin kerrotuksi, mitä on tapahtunut.

--Voi kuhnusta mieheksi, voi raukkaa, kurjimusta!

--Pönkän panin, mutta en tiennyt toisen ulos lähteneen!--puolusteli Ilpo.

--Ja itse pakoon juoksit?

--Niinhän käski Panu, etten näyttäytyisi, jos pääsevät.

--Näkivätkö sinut? kysyi Panu.

--Eivät nähneet ... jäälle katosivat.

--Ole vaiti, sanoi Panu Ilpottarelle, joka taas alkoi sadatella miestään.--Mitä ei tuli tehnyt, sen tekee pyry ja pakkanen.

Tuuli tuntuikin yhä kiihtyneen ja ulvoi jo myrskynä nurkkajuurissa pyrytellen lunta isoissa pyörteissä. Loimo Reitalan aholla oli sammunut, pieni tuikahdus silloin tällöin vain vielä ruiskahti taivaalle.

--Mitä ei tuli tehnyt, sen tekee pyry ja pakkanen, uudisti Panu vielä pirttiin tultuaan.

Pirtissä seisoi Jorma keskellä lattiaa ja Jouko pankon kupeella. Jouko ei ollut uskaltanut mennä palopaikalle eikä Ilpolaan, vaan oli jäänyt rantaan tulen loimoa katsomaan ja odottamaan, kuulisiko kenenkään rientävän paloa kohti. Siellä tapasi hänet Jorma, jonka Panun emäntä oli ajanut liikkeelle. Molemmat kuulivat he Panun sanat ovessa.

Panu säpsähti ja kysyi tiukasti:

--Mitä sinä täällä, Jouko?

--Tulen näin palavan ... mutta johan taisi sammua, sopersi poika.

--Paloiko pappi saunaan? kysyi Jorma.

--Mistä minä tiedän...

--Tiennet, kun sytytit.

--Ja entä, jos sytytinkin! Parempi polttaa kuin palaa. Uhkasi polttaa minutkin.

--Pois pääsivät, virkkoi Ilpo.

--Ei ollut miestä miehessä, tuhkasi pilkallisesti Ilpotar.

Mutta silloin astui Jorma Panun eteen kädessä päre, jota oli ollut pihtiin panemassa, ja surumielisesti päivitellen ja päätään pudistaen virkkoi hän:

--Ei ennen näin vihamiestä vastaan käyty, eivät totta tosiaan Kalevan urhot nukkuvaa vierasta saunaan salvanneet ja elävältä polttaneet ... ilmiotteluun vaativat, miekkansa mittasivat ja vuorotellen iskivät... Häpeän sukuani!

--Aika aikaa kutakin...

--Etkä sittenkään saanut surmatuksi ... katsoin miestä ja kuulin hänen mielensä. Suurempien suojassa on ... ei tulesi tehonnut.

--Mitä ei tuli teknyt, sen tekee pyry ja pakkanen.

--Et saa sitä miestä koskaan surmatuksi sinä.

--Vaan sinäkö!

--Minä hänet pelastan, vaikka viimeiset voimani menkööt. Älkööt Panulassa käynyttä ja Panun olutta juonutta saako Panun miehet tuhota.

Ja sen sanottuaan otti Jorma rukkasensa ja lähti.

--Mene kotiisi, Jouko! karjaisi Panu syösten vihansa ja pettymyksensä poikaansa; ja nyrkki vapisevan Joukon leuan alla sähisi hän:

--Ja muista se, että jos tästä hiiskahdat sanankaan, niin niskasi nujerran.

Jouko katseli isäänsä pelosta jäykistynein silmin.--Jos tietäisi, niin tappaisi ... ei tiedä vielä ... mutta jos saa sen tietää!

--Lähden papin jälkeen,--päätti hän.--Tappaa äidinkin, jos saa haltijaltaan tietää,--johtui hänelle sitten mieleen. Ja hän survaisi suksensa jäälle, mutta kadotti sauvansa hankeen, ei kääntynyt sitä ottamaan ja hiihti sauvattomin suksin, kaatuen ja nousten, kotiinsa päin.

XXVI.

Sikeimmästä unesta herättyään samalta kyljeltä, mihin oli paneutunut, syöstyään liekkien läpi ulos aholle, jossa savu tuprusi lumen kanssa kilpaa korkeiden kuusien huojuessa, juuripuoli mustana ja oksien lumi tulessa punerrellen, karkasi Martti-pappi Reidan jäljessä alas jäälle, älytönnä kaikesta muusta kuin siitä, että paholaiset olivat huoneen hänen päänsä päällä sytyttäneet ja tahtoneet hänet elävänä polttaa ja nyt ajoivat häntä takaa. Ja kun hän jäälle päästyään pysähtyi ja sai katsotuksi taakseen, oli hänestä yhäkin, niinkuin olisivat helvetin henget tulen ja savun tuprunnassa kuperkeikkaa heittäneet ja ritinää, rääkynää ja naurun rähinää pitäneet, joihin toiset mustain kuusien sisästä matkien ja jätkytellen vastasivat. Ja hetkeksi valtasi hänet kauhistava varmuus siitä, että Jumala oli antanut hänet alttiiksi, että hänen tuomionsa oli luettu ja että hänet heitettäisiin takaisin tuleen, joka paloi pakanain vanhalla aholla. Vasta sitten, kun hän näki itsensä ehyenä rannassa suuren kiven suojassa ja tulen loimo hetkeksi pieneni ja hän tunsi lumen kasvoilleen putoilevan ja Reita seisoi hänen vieressään eikä Jumala siis ollut häntä hyljännyt, vaan voimakkaalla kädellään hänet temmannut pahain henkien käsistä--sai hän itsensä toinnutetuksi kysymään, miten tuli oli syttynyt.

--Panun työtä, virkkoi Reita, jota puistatti kuin horkassa ja jonka kasvot tulen ruskossa olivat vaaleat kuin kuolleen, suurien ruskeiden silmien seisoessa jäykkinä päässä.

--Mistä sen tiedät?

--Kuulin,--sai Reita änkyttäneeksi, ja hänen hampaansa kalisivat vastakkain. Vaivoin sai hän sitten kerrotuksi, mitä oli Panulan rannassa kuullut.

--Älähän nyt hätäile, Reita, lohdutteli pastori, jonka itseluottamus alkoi kasvaa, kun oli pahimmasta pelästyksestään tointunut. Ei ole Jumala meitä hyljännyt.

Reita katsoi häneen arasti ja kuin jotakin epäillen, mutta ei virkkanut muuta kuin:

--Joudutaan pois!--ja pyrki suksineen, jotka olivat siinä, mihin hän ne ahoa ylös rientäessään oli jättänyt ja johon he tulta pakoon hyökätessään olivat pysähtyneet.

Silloin muisti pastori omat suksensa ja lähti niitä noutamaan. Mutta kun Reita jäi yksin rantaan, valtasi hänet sanomaton kauhu kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut, hän luuli kuulevansa metsästä läheneviä ääniä ja näkevänsä palavan saunan ympärillä keihäineen hääriviä miehiä ... pastori on lumottu menemään sinne surmansa suuhun, lumottu hän oli ollut jo nukkumaankin, hänen Jumalansa on hänet hyljännyt... Panu tappaa hänet ja tulee minutkin tappamaan, niinkuin isäni tappoi ja sukuni--ja kun hän luuli huutoja tulen luota kuulevansa ja näkevänsä miesten Martti-pappia aholla jo nujertavan, puhalsihe hän menemään ulapalle päin tietämättä, minnekä meni.

Kun pastori palasi takaisin suksineen, joita oli saanut jotenkin kauan etsiä, oli Reita poissa eikä vastannut huutoon. Luullen hänen vain vähän matkaa poistuneen, odottaakseen tuonnempana jäällä, lähti hän rauhallisesti Reidan latua hiihtämään. Lunta tuprutti nyt vinha vihuri niin sakeasti, ettei kuutamostakaan ollut näkemisen apua, ja vaivoin sai pastori selkoa Reidan ladusta. Kuta kauemmin hän sitä seurasi, sitä oudommaksi se muuttui. Se kierteli milloin minnekin jäätä pitkin, yritti maihin milloin yhdessä paikassa, milloin toisessa ja kääntyi taas jäälle. Kaiken aikaa näytti hiihtäjä sotkuisesta ladusta päättäen ponnistelleen minkä pääsi, ja kerran hän oli kaatunutkin. Tuon tuostakin pysähtyi pastori huutamaan, mutta ääni tukehtui tuiskuun. Reita oli nähtävästi eksynyt eikä tiennyt, missä kulki, kun välistä oli kulkenut entisen latunsa poikki sitä huomaamatta. Reitaa seuratessaan huomasi pastorikin pian eksyneensä eikä saanut enää selkoa, missä oli, kun palo rannalla oli sammunut eikä hän ollut lähtiessään tullut tuulen suuntaakaan merkille panneeksi. Useamman kerran oli se jo puhaltanut sekä edestä että takaa.

Yht'äkkiä näytti latu lähtevän varmaan suuntaan viemään. Se oli nyt säännöllisempi ja selvempi, oliko sitten niin, että hiihtäjä oli uupunut sinne tänne reutomasta tai saanut varmaa vihiä siitä, minne oli mentävä. Empimättä seurasi sitä nyt pastori varmana siitä, että pian saavuttaisi toverinsa.

Jonkin aikaa jäätä hiihdettyään näki hän maata häämöittävän edestään ja tuli rantaan. Latu nousi siinä maihin ja alkoi taas koukerrella ilman mitään maalia milloin ahoja ja niittyjä myöten, milloin sakean metsän sisässä. Tultuaan kerran ulos metsästä oli hiihtäjä pyörähtänyt takaisin, ja pastori luuli kuulevansa koiran haukkuvan edessään päin, mutta kun hän pysähtyi sitä tarkemmin kuulostamaan, ei mitään kuulunut.

Alkaen yhä enemmän ihmetellä, mitä varten Reita oli lähtenyt yksin hiihtämään eikä näyttänyt kertaakaan häntä odottaneen, kiinnitti hän nyt hiihtoaan niin paljon kuin voi. Mutta sakeassa pyryssä kävi hiihtäminen yhä hankalammaksi, kun lisäksi vielä oli vastamäki, joka jyrkkenemistään jyrkkeni. Mikä oli tämä vaara, ja mitä varten oli Reita tänne kiivennyt? Kaukana ei hän enää voinut olla; ehkä oli hän äsken poissa ollessaan saanut selville jonkun salaisen ystävän ja nyt etsi suojaa hänen kattonsa alta? Mutta mitä varten hän noin oli lähtenyt karkuun?

Uupumuksen herpaisemaan mieleen iski silloin ajatus, että ehkä Reita oli hänet pettänyt, tahallaan jättänyt. Outo, synkkä ja salamielinen oli hän usein ollut. Olisiko hänellä kaiken aikaa ollut kavaluus mielessä? Hänhän oli tuonne saunaan vienyt? Poistunut oli hän yht'äkkiä, ja kohta oli sauna syttynyt?--Eikä hän tuon epäilyksen mieleensä iskettyä joutanut sitä karkoittamaan, uupumus katosi ja saaden kaikki voimansa kaksinkertaisina takaisin riensi hän pakenijan jälkeen.

Latu oli vaaran rinnettä sinne tänne polvitellen kohonnut yhä korkeammalle ja tuli viimein soikeaan aukeamaan, joka oli kuin tien sija. Sitä seuraten lähti se suoraan ylös, mutta Martista näytti siltä kuin siinä olisi ollut jotakin vanhainkin latujen haamua uuden alla ja vieressä. Siitä, että tuuli nyt puhalsi yhä äkäisemmin, niin että puiden latvat huojuivat kuin olisivat pyrypilvien kanssa tiehensä lentämässä, päätti hän pian tulevansa vaaran laelle. Ja vähän aikaa vielä noustuaan tuli hän pienelle tasaiselle aukeamalle, jota tuuheat, sakeat kuuset ympäröivät. Niiden yli kohosi aukean toisessa päässä suuri koivu, jonka tuuheata latvaa tuuli vimmatusti riuhtoeli.

Pysähtyessään aukeaman laitaan näki hän jotakin outoa koivun alla, jota tuuli huojutteli ja pudisteli. Astuen suksensauva kädessään lähemmä huomasi hän pilvien ohetessa ja kuun selvemmin kuumottaessa oudon rakenteen, joka vähitellen selvisi hänelle epäjumalan kuvaksi. Se oli ihmisen haamuun tehty olento, kädet ojona, ja hartioille oli ripustettu nylkemisen jäljeltä vielä punainen karhunnahka, jonka liepeitä tuuli nyhteli, ja pään päällä oli kallo, hampaat irvellä taivasta kohti.

Kuvan jalkain juuressa oli ihminen, jota pastori ei ensin ollut huomannut, polvillaan maassa. Se huojutteli ruumistaan ja kumarteli niin syvään, että kasvot lumeen koskivat, ja hoki kiihkeitä, pelonsekaisia sanoja, milloin haikeasti rukoillen, milloin ruikuttaen ja itkien.

--Anna armoa, iso jumala ... isäni haltijajumala, sukuni suuri jumala ... eksytä ajajani, tuhoajani, tappajani ... tulitko eteeni, astuitko maasta minua auttamaan ... pysäytä Panu, älä minua ota, saithan papin, pahimman vihamiehesi ... sinua, pyhä jumala, sinua, valtija voimallinen, minä ... en enää Kiesusta kumarra ... ei ole auttajaksi ... sinua minä ... laske minut menemään, älä tietäni tukkea, päästä lumoista latuni ... kaikki eteesi kannan, sinua kuuntelen ja kumarran ... sinulle sieluni annan...

--Reita! huusi pastorin raivoisa ääni hänen takanaan, hän tunsi voimakkaan käden tarttuvan itseään kaulukseen, kohottavan ylös ja heittävän hänet nurin niskoin lumeen. Ja kun hän kohottautui polvilleen, näki hän pitkän miehen seisovan lyömä-asennossa jumalankuvan edessä, kuuli ilman vingahtavan, näki kuvan horjahtavan taapäin ja kaatuvan pehmeällä lupsauksella lumeen. Hervotonna retkahti Reita silloin selälleen maahan ja vaipui siihen tiedottomaksi silmät nurin päässä.

Vimmastuneena siitä, mitä oli kuullut ja nähnyt, syöksyi pastori kaatuneen epäjumalankuvan kimppuun, riuhtaisi karhunnahkan sen hartioilta, tempasi rungon maasta ja iski sen semmoisella voimalla koivun kylkeen, että pää ja jalat ruumiista erosivat.

Mutta Panu oli Ilpolasta kotiin palatessaan kuullut koirainsa vimmatusti haukkuvan pyhälle vuorelle päin ja lähtenyt katsomaan, kuka siellä liikkui. Ja yht'äkkiä näki Martinus Olai miehen ilmaantuvan aukon laitaan ja kyyrysissään vilkkuilevan ja vaanivan. Oli, niinkuin olisi ilves siellä valmistaunut hyppyyn. Käsi haparoi puukkoa tupesta, terä iski tulta kuutamossa ja pyrynä karmaisi tietäjä jumalansa kaatajata kostamaan.

Mutta tämä väisti, heittihe syrjään, hyppäsi kivelle, jonka päällä jumalankuva oli seisonut, ja huusi siinä, kätensä ristiin levittäen:

--Pois, pakana, älä satuta kättäsi Herran voideltuun!

Säpsähti Panu outoa ääntä, vavahti tulta, joka silmästä leimahti, vaipui ase iskevästä asennostaan elävän ristin edessä, joka seisoi hänen kaatuneen jumalansa jalustalla, palasina oli pyhä kuva ... ja Panu epäröi. Mutta taas kimmahti kiukku hänen rinnassaan, ja hän etsi jalan sijaa lumessa ja irroitti jo metsäkirvestä huotrastaan.

Silloin kuului kimakka parkaisu melkein hänen jalkainsa juuresta, ja syrjään hypäten näki hän miehen hahmon hangessa, joka käsiään huitoen puhui outoja, ymmärtämättömiä ääniä, jotka vähitellen selvisivät käsittämättömiksi sanoiksi:

--Kiesusta, Kiesusta, Kiesusta!.. Auta, Isä, Poika ja Pyhähenki ... tuli polttaa ja puhaltaa ... sikerö taivaalla ja kynttiläkruunu ... taloni poltti ja tuhosi ... vaan haudasta veri vuotaa ja hyrskyy ja hyrskyy ... Panu kaatuu, Panu kaatuu!

Panu seisoi hetken aikaa kuin kivettyneenä. Hän tunsi äänen ja kasvot ja varren, hän alkoi vapista kuin juuresta pudistettu puu, ja luullen vanhan Reidan haudastaan nousseen hänelle tuhoa ennustamaan, pudotti hän kirveensä maahan, sai kootuksi viimeiset voimansa ja syöksyi kamalan pelon vallassa metsään ja alas vaaran laelta katsomatta, mistä meni, läpi tiheiden näreikköjen ja yli kivien ja louhujen.

Reita huitoi yhä käsillään ja houraili, kiemurrellen koko ruumis, ja suu vaahdossa. Pastori astui alas kiveltä ja kävi häneen kiinni pidätellen häntä käsiään riuhtomasta. Ja vähitellen lauhtui loveen langenneen vimma ja suli hiljaiseen sopotukseen:

--Panu kaatuu ... kaatuu ... Kiesus auttaa, auttaa...

Jäsenet laukesivat pinnistyksestään, kädet putosivat alas, hengitys kävi säännölliseksi, ruumis veltostui, ja hetken kuluttua hän avasi silmänsä, kohosi istualleen ja aikoi nousta, mutta horjahti vielä hankeen, jossa pastori laittoi hänelle selännojaa ja riisui turkkinsa hänen hartioilleen.

Hetken kuluttua tunsi hän pastorin, heikko ilon väre liikautti hänen kalpeita kasvojaan. Sitten katseli hän ympärilleen, ikäänkuin etsien jotakin ja kysyi viimein kuiskaten:

--Menikö se maan alle?

--Kuka?

--Se, joka maan alta eteeni nousi...

--Sinne meni, vastasi pastori.

--Pitele kiinni, ettei vie.

--Ei hän enää vie.

--Ei vie, ei vie, kuiskasi Reita. Lähdemme täältä.

--Jaksatko jo lähteä?

--Kohta jaksan...

Silloin kuului askelia läheltä lumessa ja pieni, tanakka mies seisoi suksiaan varpaallisista kannatellen heidän vierellään.

--Kuka se on? kysyi pastori kavahtaen pystyyn.

--Jorma olen ... tuolta kylästä.

--Mitä tahdot?

--Jälkiänne tulin ja näin eksyneenne ... tulin teitä opastamaan.

--Missä olemme?

--Pyhällä uhrivuorella olette. Kaikki näin. Oikein teit, kun kuvatuksen kaadoit ... kaatukoot semmoiset, kunhan pyhät puut seisovat.

--Vielä nekin kaatukoot! Hyvää aioin, mutta salaa minut salvattuun saunaan polttaa aikoi. Joka tulen viritti, sen tuli polttakoon ... talonsa poltan, puunsa poltan ja itsensä poltan. Kostaman sinun pitää ja tulella polttaman, sanoo Herra, Herra!

Oudoin, ihmettelevin silmin katseli Jorma vieraan miehen vihaa, laski sitten suksensa maahan ja virkkoi:

--Lähde täältä ennenkuin Panu miehensä kokoo.

--Kuka olet, joka apuasi tarjoot ... oletko kristitty?

--Kristitty en ole, mutta kielsi vanha Väinämöinen aseetonta ampumasta, rauhallista raastamasta, käski vanha Väinämöinen opastamaan eksynyttä, haihtunutta hoitamahan.

--Minnekä lähdemme?

--Karin majalle teidät saatan, ja siellä levähdätte. Sieltä teidät Rajavaaralle vien ja siitä tien kotiinne neuvon. Siellä on Tapion viimeinen talo, enkä hänen pelloiltaan poistu ... en lähde vieraille maille, siellä vierasta väkeä ja vieraat jumalat ... ei hyvät ne, ei hyvät nämä... Väinö yksin tiedon toi, tiedon vei ... Ka, kun lähtenette, hiihtäkää jäljessäni.

--Joko jaksat, Reita?

Reita ei virkkanut mitään, mutta nousi ylös, haki suksensa ja seurasi pastoria kintereillä kuin koira, joka on eksynyt metsään ja sitten löytänyt isäntänsä eikä uskalla askeltakaan jäljelle jäädä uuden eksymisen pelossa.

Mutta kun Jorma, pastori ja Reita, vuoren rinnettä viistoon laskien, olivat poistuneet, hiipi Panu metsästä esiin ja ryhtyi kaatunutta jumalaansa paikoilleen pystyttämään.

XXVII.

Nähdessään miehen hahmon kuin maasta nousseen ja kuullessaan sen jalkainsa alla outoja sanoja puhuvan, karkasi Panu vuoren rinnettä alas ja pysähtyi vasta, kun tapasi itsensä niemen kärjestä taikasaunansa edestä. Hän oli kauhistavan, päättömän pelon ajamana varmasti vakuutettu siitä, että vanha Reita vainaja, jonka hän oli tuhonnut ja iäksi ainiaaksi luullut kaikkine haltijoineen sitoneensa, nyt oli noussut haudastaan häntä vuorostaan tuhoamaan. Ääni oli Reidan, ja samalla lailla se oli loveen langetessaan huutanut ja käsillään huitonut. Yksin ei olisi manan alta päässyt, ei koskaan omin voimin ikiunestaan herännyt, ellei pappi olisi nostanut romahuttamalla maahan hänen vanhan, oman pystyttämänsä jumalan. Siitä oli säikähtänyt, ja se oli kuoleman lumouksen hänen silmiltään luonut ja hänet haudasta päästänyt. Sen hallussa se nyt oli, Kiesuksen papin palveluksessa, jo eläessään oli Kiesusta suosinut ja nyt sen kanssa käynyt kuoloaan kostamaan. Yhdessä he nyt hänen kimppuunsa kävisivät ja hänen ja hänen heimonsa ja koko Karjalan hukkaan veisivät.

Kosto oli tulossa, kosto Reidan taposta, kosto Annikin surmasta, kosto kotohaltijan pilkasta.