Part 15

--Välipuheemme oli markkinoilla selvä. Kun et puheissasi pysyne, en pysy minäkään. Ellet minulle tyttöä toimittane, tiedä, että verosi lisään ja tarkkaan otan entisetkin. Etkä saa ainoatakaan oravaa kaupaksi kuninkaalle. Katso, miten siitä suoriunet. Paneta hevoseni valjaisiin!

--Mitäs maksanet tytöstä, jos saat?

--En enempää kuin olet jo saanut.

--En ota heimoni miesten vihoja päälleni sen vertaisesta. Mutta kun kymmeneksi vuodeksi kuninkaan verot lahjoittanet, kun kuninkaan metsästäjäksi minut miehineni ottanet ja luvannet torjuakseni tältä puolen Rajavuoren kaikki, jotka tänne erän ajoon muista heimoista työntynevät...

--Ylen suuri hinta mokomasta...

Mutta Panu huomasi, että vouti vielä on taipuva.

--En ole häntä tarjoillut.

--Viitenä vuotena verosi omasta aitastani maksan.

--Otatkos kuninkaan metsästäjäksi ja annatko omine aseineni torjua vieraat?

Vouti mietti hetkisen, käveli edestakaisin lattialla, pysähtyi, kuuli naisten toisessa tuvassa helein äänin ilakoivan, Annikki lauloi ja muut tytöt säestivät. Siellä oli piirikarkelo jo karhujen ympärillä käymässä.

--Siitä hinnasta saat iki-omaksesi!

--Olkoon menneeksi!

--Kättä lyödenkö luvannet?

--Tuoss' on valan veroinen sanani! Ja nyt häntä saunaan toimita.

--En saunaan ... en hinnasta mistään!

Jo kuohahtaa vouti uudelleen, lyö oluthaarikan pöytään, että sen sisältö pöydälle hulahtaa, mutta salaperäisesti Panu tarttuu häntä käsipuoleen, vetää luokseen ja kuiskaa jotakin korvaan.

--Eikö ole parempi niin?

--Mutta jos lähtevät jälkeen?

--Takkala on suksen keli, eivät hevostasi saavuta.

Vouti murahti väkinäisen suostumuksensa, ja Panu lähti jatkamaan karhujen nylkemistä.

XXII.

Nyljetty on karhut ja lihat kannettu aittaan orsille riippumaan. Suurella kattilalla, jota vain uhritoimituksissa ja suurissa karhunpeijaisissa käytetään, on karhurokka keitetty. Panu on sen keittänyt tasaisella tulella vettä lisäämättä ja tulta vähentämättä, ja niin taitavasti on hän sen kaikkien asiain hyväksi enteeksi osannut toimittaa, ettei ole vesi yli kuohunut eikä kesken loppunut. Kahteen pitkään pöytään on ateria katettu, toiseen naisille, toiseen miehille. Etteivät karhut kesällä karjaa ahdistelisi, ei ole lehmänantia pöydässä, vaan olutta ovat haarikat täynnä. Eikä ole lupa naisten lihaan koskea ennenkuin miehet sen heidän eteensä lautasilla kantavat.

Kohta syötyä ottaa Panu kaikkien kontioiden päät ja suurimman karhun nahkan ja lähtee niitä uhriksi pyhälle vuorelle viemään, kutsuen mukaansa kaikki tapossa osallisina olleet miehet. Kutsuu Jorman ja Karinkin, mutta uupunut sanoo olevansa Jorma ja Kari sanoo lähtevänsä majalleen hiihtämään. Vouti heitäkse penkille pitkäkseen ja sanoo aikovansa ruokauntaan levätä. Mutta olkoon joku naisista toisessa tuvassa aina valmiina olutta laskemaan, jos häntä sattuisi janottamaan.

--Annikki kuulustakoon, milloin vouti olutta tahtoo! käskee Panu.

Mutta ei lähdekään Kari kotimajalleen hiihtämään, vaikka suksilleen astuu ja rantaan päin laskee. Eikä ole Annikki toisessa tuvassa voudin kutsua odottamassa. Saunan seinämällä odottaa häntä Kari ja sinne hänen jälkeensä Annikki hiipii muiden näkemättä ja kuulematta helliä sanoja haastamaan. Hilpeällä mielellä on Kari, ja mielihyvää hymähtelevät Annikin kasvot. Iloa ja toivoa kiiltelee kummankin silmä. Ei nyt voi enää Panu kauemmin esteitä panna, kun on henkensä pelastuksen velkaa. Eikä ole voudistakaan pelkoa, ei ole pestistään puhunut ja tänä iltana jo lähtenee, koska jo hevostaan valjastuttaa.

Pitkän aikaa seisovat he asioistaan haastaen, eikä ole Kari nähnyt Annikkia koskaan ennen niin iloisella mielellä.

Silloin kuuluu voudin hevonen ajavan rappujen eteen ja Annikkia huudetaan. Annikki ei ehdi hyvästiäkään heittää, kun kiiruhtaa pihaan.

--Älä mene vielä! kuiskaa vain mennessään Karille,--minä tulen takaisin!

--Tuo, Annikki, voudille lähtöoluet! kuulee Kari Ilpottaren käskevän.

Vouti ilmaantuu rappusille ja heittäytyy rekeensä Ilpottaren häntä soihdulla valaistessa. Annikki juoksuttaa tuvasta oluthaarikan ja ojentaa sen voudille. Kari näkee voudin reen laidalle nousten tempaavan Annikkia vyötäisistä ja hänet rekeen heittävän. Soihtu sammuu, pimeässä parkaisee Annikki:

--Auttakaa, auttakaa! Kari, Kari!--ja hevonen puhaltaa täyteen laukkaan.

Kari karkaa kohti ja pääsee reen perään kiinni, mutta saa samassa kannoilla seisovalta voudin rengiltä iskun kasvoihinsa, kaatuu ja reki pääsee hänen käsistään.

Ja ennenkuin hän ennättää nousta, on reki jo törmän alla rannassa. Raivoissaan rientää Kari jälkeen, jäältä kuuluu vielä kerran Annikin avunhuuto, mutta tukehdutetaan. Juostuaan itsensä hengähdyksiin, niin ettei pääse enää paikaltaan liikahtamaan, pysähtyy Kari eikä kuule enää muuta kuin omain keuhkojensa kohinan ja sydämensä jyskytyksen.

Älytönnä seisoo hän hetkisen, hyökkää taas eteenpäin, pysähtyy, kääntyy Panulaan päin, päättää taas toisin ja lähtee perään. Mutta juostuaan itsensä vielä kerran voivuksiin palaa hän Panulaan.

Siellä on huuto ja hälinä ylimmillään, naiset juoksevat ja voivottelevat ja tukkaansa repivät, sill'aikaa kun Ilpotar on Panulle, joka on vuorelta palannut, selittävinään, miten ryöstö oli tapahtunut.

Silloin syöksee Kari tuvan ovesta sisään ja hyökkää suoraan Panun kimppuun.

--Sinun on työtäsi tämä! kähisee hän ja kohottaa kätensä, johon on karhukirveensä huotrastaan temmannut.

Mutta ennenkuin hän on ehtinyt iskeä, putoo hänen päähänsä semmoisella voimalla Panun nyrkki, että Kari luuhahtaa maahan kuin irtaunut purje. Ei käy kukaan Karia puolustamaan, ja kenenkään auttamatta hän masentuneena nilkuttaa ulos pimeään porstuaan. Kaikki ovat hätkähtäneet Panun voimaa, joka seisoo tuvan lattialla sieraimet suurina ja silmät voudin viinasta kiiluen.

Mutta silloin virkkaa Jorma:

--Itseäsi löit etkä Karia. Henkesi pelastajaa löit! Tuhoksesi olkoon! Ja sen sanottuaan hän poistuu Karin jälkeen, huutaen häntä, mutta ei saa vastausta. Kuulumattomiin on Kari jo kadonnut.

--Annoit Annikin hyvänimisen! voivottelee karsinassa Panun emäntä huivi silmillä ja ruumistaan edestakaisin huojutellen.

Ja tyytymättömyyttä ja paheksumista ilmaisevat miestenkin kasvot, vaikkeivät uskalla sitä ilmi lausua.

--Välipä orjatytöstä! huutaa Panu. Naiset naisia itkekööt! Pois täältä, ämmät, toiseen tupaan! Me miehet karhun peijaita jatkamaan. Juomatta ovat vielä voudin lahjaviinat! Mäsäksi isken jokaisen, joka tässä minua moittivin silmin jyrää!

Silloin tällöin, kun oli olutta tai viinaa liiemmältä maistanut, joutui Panu pois mielensä tavallisesta tasapainosta ja silloin tiesivät kaikki, ettei ollut häntä aika vastustaa. Naiset vaikenivat ja hiipivät pois, ja useimmat nuoret miehet lähtivät talosta, vaikka oli tapana karhunpeijaat karkeloihin päättää. Ei ollut iloista tämän illan, ei ollut Jorma kannelta soittamassa, ei Kari karkeloa johtamassa, ja sääli oli somaa Annikkia, joka oli voudin raiskattavaksi ryöstetty. Kuiskutellen siitä portailla puhuivat, eivätkä auttaneet Ilpottaren kehoitukset ja houkutukset. Pois lähtivät hiihtämään.

Mutta vanhempain miesten mielet saa voudin viina vähitellen nousemaan, ja innostuneina kuuntelevat he, mitä Panu kertoo kurjan orjan hinnaksi saaneensa. Kauppoja semmoisia ei oltu ennen tehty. Nyt ei puute Panun heimoa paina, kun saaliinsa suoraan kuninkaalle myyvät. Kaikki nahkat Kontojärven markkinoilla ennakolta ostetaan, ostetaan huokeasta ja kalliista myydään.

Eikä tällä puolen Rajavaaran saa kukaan muu joustaan jännittää. Tuho reitalaisillekin, jos sen tekevät!

Mielistellen miehet Panulle puhuvat, ja käy jo Panu itsekin itseään kehumaan.

--Täss' on mies, jonka tekoja vielä taruissa mainitaan ja lauluissa lauletaan! Ennen Väinämöstä ja seposta Ilmarista tarujen tieto loppuu kuin Panusta tietäjästä, kaikkien taikain taitajasta. Ja vielä senkin karsikkoon tuleva kansa kerran uhrinsa kantaa!

Puhuvat ja porisevat, laulavat ja loilottavat miehet olkipahnoilla kellehtien, kun Jorma aamupuoleen yötä astuu tupaan ja jää äänetönnä ovensuuhun seisomaan. Haarikkaa työntää hänelle Panu, juomaan kehoittaa ja mielen kaiveet keventämään. Mutta Jorma työntää takaisin haarikan ja virkkaa liikutuksesta vapisevalla äänellä:

--Annikki on juossut koskeen!

--Mitä se koskeen on juossut? kysyy Panu välinpitämättömästi.

--Voudin jälkiä lähdin seuraamaan, kertoo Jorma. Tulen Korpikosken niskaan, jossa tie jäältä maalle nousee. Siinä näen naisen jäljet, juoksujäljet, hangen halki suoraan koskelle vievän ja jyrkimmän kallion reunaan päättyvän. Irti oli raiskaajan reestä reutoutunut ja kuohuun kurja heittäytynyt. Siellä on Annikki ja kostoa sinulle, Panu, kosken kurkulla huutaa.

--Lieneekö ollut Annikki?

--Kenen lienee tämä päähine?--ja Jorma veti kirjaillun hunnun povestaan.--Katajaan oli tarttunut, siitä sen löysin.

Annikin hunnuksi se tunnettiin.

--Kun lienee ollut Annikki, niin olkoon!

--Viattoman veren pääsi päälle ja heimosi päälle toimitit, sanoi Jorma uhkaavasti ja poistui.

--Välipä orjattarella, Reidan sikiöllä! En naisten henkiä häikäile.

Muut miehet ovat jo niin päihtyneet, että tuskin ymmärtävät, mitä on tapahtunut ja mistä oli ollut puhe.

--Kuka koskeen? Mitä? Kuka koskeen? hoilottavat he.

Mutta Ilpo on siksi älyssään, että muistuttaa pitävän kotihaltijalle uhrata, ennenkuin uusi päivä nousee, niin ei salli ruveta kuolleen kummittelemaan.

--Uhrata pitää, uhrata, niin pitää, kuin sanot! myöntää Panu.--Mitä mä tässä sille suun tukkeeksi? Jouko, Jouko hei, tule tänne!

--Jouko hoi! hoilottavat miehet.

Jouko tulee toisesta tuvasta, josta oven auetessa kuuluu naisten itkua ja voivotusta. Annikkia kaksittain itkevät; kun yhdet lopettavat, toiset kaksi alkavat.

--Annikki kuuluu koskeen menneen.--Pane kiinni ovi, ettei kuulu akkain ulina.--Vie uhri kuolleen muistiksi saunakuusen juureen haltijalle! Tuoss' on, kaada kaikki, valele, että kerran saa tarpeensa.--Viinaa se on!

--Viinaa! toisti Ilpo.

--Ka, viinaa on, voudin viinaa! Vouti kun tuhosi tytön, niin sen on viina kuolinuhriksikin omansa.

Kun Jouko epäröi ja Ilpo säikähtynein silmin Panua katselee, huutaa tämä rivosti nauraen:

--Annetaan äijälle viinaa, ei ole eläessään ennen viinaa saanut, maitoa on kaiken ikänsä juonut, ei ole liikaa, jos vanha mies kerran saa karvaampaakin.

--Jos ottaa pilkaksi ja suuttuu? Tai humaltuu ja yltyy tuhojaan tekemään?

--Olisi soma kerran nähdä haltijakin humalassa. Jouko, tee niinkuin käsken! Sinun pitää oppia uhraamaan. Älä pelkää, aina minä yhden kotohaltijan hallitsen. Annetaan äijälle viinaa!

--Annetaan äijälle viinaa! huutavat miehet tietämättä, mitä huutavat.

Ei uskalla Jouko olla tottelematta, ottaa haarikan, johon Panu oluen sekaan on viinaa kaatanut, ja menee ulos. Tuuhea, suuri kuusi, joka saunan edessä seisoo ja jonka alla havumajassa ensimmäiset Panut satoja vuosia sitten tähän tultuaan ovat ensimmäistä asuntoaan pitäneet, on talon pyhä puu ja sen alla kotohaltijan asunto. Siihen kaikki kotouhrit kannetaan. Se on tulevia, tapahtuvia asioita tietävä puu, aina pudottaa oksansa, kun joku talosta on kuoleva, sitä suuremman, kuta vanhempi on se, jonka on vuoro kuolla. Nyt se huojuu ja kaikki sen jäähileessä olevat oksat ritisevät niinkuin kaikki katkeamassa olisivat.

Ei olisi Jouko tohtinut sitä lähestyä, itselleen luuli sen päätään ravistavan vihoissaan siitä, että sen pyhyyttä pilkattiin. Mutta ei uskaltanut olla isänsä tahtoa täyttämättäkään. Tuulen puolelle hiipien heittää hän nurkalta uhrin astioineen puun juurta kohti ja juoksee kaiken minkä kerkiää takaisin tupaan.

--Mitäs sanoi? huutaa isänsä hänelle vastaan.

Mutta ennenkuin Jouko ennättää mitään vastata, syöksee Ilpotar sisään huutaen:

--Pappi tuli! Pappi tuli! Ja hengähdyksestään selvittyään kertoo hän heille tulleen kaksi miestä, joista toinen sanoi olevansa Kontojärven pappi ja toinen Reita Reidanpoika, ja että huomenna aikoo pitää jumalanpalveluksen ja kutsuu kaikki lapset kastettaviksi ja aviot Ristin-Kiesuksen nimeen vihittäviksi.

--Siinä se nyt on! kuului Jorma sanovan porstuasta.

Hämmästynyt on Panu eikä ensin tiedä, mitä virkkaa.

--Minä hänet tapan, jos tahdot! huutaa Ilpo, joka, vaikka muuten on hiljainen mies, on käynyt raivopäiseksi voudin viinoista.--Viha ja sota on välillämme!

Miehet huutavat samaa, mutta hilliten virkkaa Panu:

--Et tapa etkä häneen koske! virkkaa hän varmasti ja kylmästi ja lisää sitten Ilpottarelle:

--Mene kotiisi ja anna vieraille, mitä tarvitsevat. Mutta et mene sinä eivätkä muut heitä puhuttelemaan. Mutta jos huomenna tänne tullevat, niin kuulemme, mitä heillä on asiata.

Ja sen sanottuaan korjautti hän pois juomat ja laittoi väkensä, vieraat ja talon joukon, levolle.

XXIII.

Ei ollut ainoatakaan panulaista näkynyt Kontojärven kirkolla sitten markkinain. Pyryilman kanssa kerran lähdettyään olivat salolaiset jäljettömiin kadonneet kuin villipeurat, jotka asutuille maille jonkin kerran eksyttyään oikaisevat kuin viivalla vetäen takaisin synkille sydänmaille.

Lukusilla kulkiessaan pitäjänsä asutummissa osissa tiedusteli Martti-pappi Panusta ja hänen hankkeistaan. Ei kukaan sanonut hänestä mitään tietävänsä, ei kukaan mitään hänestä kuulleensa. Mutta vaikka Panu miehineen pysyi poissa, lumeen peittyneiden, laduttomien korpiensa takana, tuntui hänen läsnäolonsa kuitenkin kaikkialla, mihin pastori tuli. Jos hän otti hänet puheeksi, vaikenivat miehet kuin yhteisestä sopimuksesta, loivat silmänsä maahan ja koettivat kääntää puheen toisaalle. Hän heitä siitä nuhteli, mutta he vaikenivat yhä, ja silmään ilmaantui pelonalainen, välttelevä, kaihtiva katse. Se oli yhä sitä samaa, salaperäistä pelkoa, jonka hän heti tultuaan oli huomannut, ja markkinamessun jälkeen se oli yhä ollut kasvamassa. Vähitellen alkoi hänelle selvitä syykin siihen. Tuon tuostakin tiedusteli häneltä salamyhkäisesti ja kautta rantain milloin yksi, milloin toinen pitäjän mies, eikö ollut mikään vaara häntä uhannut, eikö ollut huomannut minkään onnettomuuden häntä väijyvän. Kun hänen vaimonsa kerran sairastui, ilmaisi Rampa-Riitan äiti vihdoin kaikkien ajatukset, selittäen taudin panentataudiksi, Korpijärven suuren tietäjän nostamaksi. Muutkin merkit osoittivat, että Panu oli ollut liikkeessä. Koko talven oli vuoroin pyrynnyt, niinkuin olisivat kaikki Lapin lumiseulat yltä kuohuneet, vuoroin ollut viikkomääriä niin ankara tulipalopakkanen, ettei muistettu miesmuistiin moisia ilmoja olleen. Se ei ollut enää oikeata jumalanilmaa ... pahan nostamaa oli ... ei olisi pitänyt noitaa kirota, se kiroo vastaan kahta kipakammin.

Reita toi nämä tiedot ja kertoi vielä kuulleensa miehiltä, jotka olivat saloilla hirven hiihdossa olleet, miten Panu oli kirkkoa kironnut ja miten kirkko siitä kirouksesta oli kumolleen ilmassa keikahtanut, ja olivat miehet asiasta Panua ihmetellen puhuneet.

--Jos on kirkko ollut kumollaan, niin on se pantava kohdalleen jälleen, virkkoi Martti-pappi.

Ja siitä päivästä hankki hän lähtöä Korpijärven perukalle. Niin kauan kuin ei hän sinne mene eikä osoita uskaltavansa käydä sutta hänen omassa luolassaan uhkaamaan, ei se lakkaa hänen karjaansa vaanimasta.

Mutta ei ollut retki Korpijärvelle helppo tehdä. Harvat olivat ne miehet, jotka siellä olivat liikkuneet ja jotka sinne tien osasivat.

Eivät auttaneet uhkaukset, eivät houkutukset ja lupauksetkaan. Korpijärven perukka oli kuin manala, jonne monta oli mennehiä, harva sieltä tullehia. Oli nähty, että tietäjä, kun tahtoi, taisi jäljet niin sotkea, ettei kotiinsa osannut, vaan talvikauden korpia harhaili, samoja jälkiään kiersi, kunnes nääntyi ... niin oli monelle käynyt.

Niin kului talvi puolilleen, ja jo oli pastori vaimonsa kieltelyistä huolimatta päättänyt Reidan kanssa ja ilman opasta lähteä umpimähkään kesäpäivän nousua kohti hiihtämään, kun tuli tieto, että vouti hankkii karhun ajoon Korpijärvelle.

Tie oli auki ja voudin jälkiä noudatellen lähtivät Martinus Olai ja Reita Reidanpoika kirkkaana kevättalvi-aamuna retkelleen. Voiton varmuus rinnassa pappi hiihtää, on niinkuin metsästäjä, joka on otuksen jäljille päässyt ja seuraa sitä selvää jälkeä myöten, kunnes varmassa piilopaikassa tavoittaa. Kuta kauemmin hän hiihtää, sitä kauemmaksi hän tulee kotoaan, mutta ajon päämaali ei tulekaan sitä mukaa lähemmä. Tuon vaaran rinteellä hän sen saavuttaa, mutta kun sinne saapuu, jatkuu jälki yhä ja uppoo yhä synkemmille saloille.

Kolme päivää hiihtivät pastori ja Reita, yöt aina nuotioilla väristen.

Mutta kuta kauemmaksi tulivat kirkolta, sitä turvattomammaksi kävi mieli. Se, mikä kotona, kirkon turvissa, joka oli kuin hyvin varustettu linnoitus, tuntui varmalta saavuttaa, se oli täällä sen piiristä poistuessa sitä epätietoisempaa, kuta edemmä tultiin. Voisiko hän siellä mitään saada aikaan? Eikö ollut mieletöntä mennä takamaita kylvämään, kun rintamaatkin vielä raakaa metsää kasvoivat? Eikö olisi ollut tarpeeksi työtä kirkon ympäristössä ja eikö otollisempaa jo ennen avatulla vainiolla viljelystä parantaa? Milloin tuntui näihin kysymyksiin yksi vastaus oikealta, milloin toinen--mutta viimeinen oli aina se, että hän heitti konttinsa uupuneeseen selkäänsä, tarttui sauvaansa ja lähti Reidan jälkeen ponnistamaan. Korpiahan hän oli tullut aukaisemaan, ja korpea kohti piti hänen kulkea ... muut asutuita maita viljelkööt. Vaimo oli ollut alakuloinen hänen lähtiessään, oli silmissä ollut pyyntö, jota ei suu ilmaissut. Mutta ei saanut Jumalan käskyjä täyttäessä muiden mieliä kysyä ... ja tarpeen oli hänellekin, että uskonsa vahvistuu, että turha pelko hänestä poistuu ja että hän kerran käsittää, ettei ihmisen henkikään mihinkään saa kuulua, kun vain Isän tahto täytetään. Mitä hän pelkäsi? Minunko henkeäni? Mutta silloinhan hän ei luottanut suojelijaani ja siihen täytyi hänen oppia uskomaan. Omaa henkeäänkö? Mutta kukapa sitä pyytäisi, ja samahan oli suojelija hänelläkin.

Lieneekö Reita arvannut hänen ajatuksensa, vai muutenko ne lienevät samaa jälkeä juosseet, niinkuin he samaa latua hiihtivät. Mutta heidän kolmantena iltana nuotiolla levätessään ja vielä valvoessaan virkkoi hän:

--Etkö pelännyt jättää naistasi yksin!

--Miksi pelkäisin?

--Isä kun taikamatkoillaan kulki, jätti aina miehen kotiin äidin turvaksi. Kun noidan nuoli taloon kiitää, miehen karvaisesta rinnasta kilpistyy, mutta kun ei miestä karvarintaa talossa, naisen sydämeen uppoo.

--Älä sinä usko, Reita, semmoisia ... eivät noidat mitään mahda, kun vahvasti uskot, etteivät mahda.

Koetti Reita vakuuttaa itselleen vahvasti uskovansa, mutta kuta kauemmaksi korpiin painuttiin, sitä aremmaksi kävi hänkin, vavahtaen tuulen huokauksia hongikossa, säikähtäen puista putoilevaa lunta, kuvitellen peikoiksi kaatuneiden puiden juurikkaita ja hiipiviksi haltijoiksi ohi pyryäviä lumipilviä. Kirkon seinien suojassa oli hänestäkin ollut turvallista, mutta täällä oli, niinkuin ei Jumalan hengellä, sillä kaikkia kastetuita suojaavalla hyvällä haltijalla, olisi ollut enää mitään vaikutusta eikä valtaa. Alkumatkasta se oli tuntunut mukana olevan, edellä kulkevan, kupeella hiihtävän, mutta sitten oli kuin vähitellen jäljelle jäänyt ja viimeisestä yöpaikasta Rajavaaran alla lopullisesti takaisin kääntynyt.--Jos meidät tuhoovat? ajatteli hän, vaikkei uskaltanut sitä pelkoaan ilmaista. Ja salaa pisti hän aapisen kontistaan povelleen tuntien siitä vähän mielensä rohkenevan.

Kolmannen päivän iltana he eivät enää nuotiota tehneet, vaan päättivät yötä myöten hiihtää, kun jo oli puolilta päivin alkanut näkyä korkea luminen vaara, jonka Reita luuli lapsuutensa muistolta tuntevansa kuuluksi uhrivuoreksi. Kuta enemmän he sitä lähenivät, sitä korkeammaksi se kohosi, ja Korpijärven päähän tultua se oli, kuin olisi siinä ihan edessä ollut.

Voudin rekien jälki vei suoraan vuorta kohti, mutta vaistomaisesti kampesi Reita illan pimetessä siitä pois, loitoten järven toista rantaa hiihtämään. Raskasta oli nyt hiihto nuoskeutuneessa lumessa ja voimain väsähtäessä. Suksia paattoi, ja jalkaa livetti varpaallisesta.

Sanaakaan vaihtamatta kulkea nujersivat he järveä pitkin, joka näytti ulottuvan loppumattomiin. Vasemmalla kädellä oli matala metsänranta, oikealla yhä uhkaavamman näköiseksi kohoava vaara.

--Miksi poistut täältä? kysyi pastori nähtyään, ettei Reita enää jälkeä seurannut.

--Ei ole hyvä tuota lähestyä, virkkoi Reita, osoittaen vaaraa.

Ei tuntenut pastori tarpeeksi voimaa rinnassaan pannakseen vastaan, vaan seurasi Reitaa, vaikka tunsikin sen heikkoudeksi.

--Millä puolen järveä tietäjä asuu? kysyi hän pitkän aikaa ääneti hiihdettyään.

--Vuoren puolella muistelen hänen asuvan ja niin olen kuullutkin.

--Sinne täytyy meidän mennä,--ja hän ponnisti viimeiset tahdonvoimansa rinnassaan kasvavaa epämääräistä pelkoa vastustaakseen.

--En lähde yöllä noidan taloon.

--Heikko on uskosi, Reita.

Reita ei vastannut, vaan kuulosti outoa ääntä edestäänpäin järveltä.

--Mitä se on? Mikä siellä huutaa? Näetkö mitä?

--On, niinkuin naisen ääni huutaisi.

Tuon tuostakin kuului kuutamon hämärästä kuin tukahdettu uikutus ja väliin parkaisu ja sitten ajavain meteliä.

--Auttakaa! Autt...! kuului nyt selvään, ja jonkin matkaa heistä näkyi saaren takaa täyttä laukkaa karkaava hevonen rekineen, kadoten samassa toisen saaren taa ja sinne häipyen näkymättömiin ja kuulumattomiin.

Pääsemättä selville siitä, oliko se harhanäkö, vai olivatko silmät ja korvat totta puhuneet, ei Martti-pappi enää pyrkinyt Panulaa kohden, vaan seurasi vastausta saamatta Reitaa, joka yhä enemmän loittoni tuolta epäilyttävältä rannalta. Yksi ainoa halu heitä enää elähytti: päästä suojaiseen paikkaan lepäämään. Ja päämäärä näytti tällä hetkellä olevan niin kaukana ja voimat sen saavuttamiseen niin vähissä, että hän tunsi pyrkivänsä sitä kohden vain siksi, ettei tiennyt muutakaan suuntaa, minne mennä.

Silloin tuikahti tuli jostakin edestäpäin näyttäen olevan hyvin kaukana taivaanrannan rajassa. Se sammui kohta. Mutta kun he sen viittaamaa suuntaa olivat vähän aikaa hiihtäneet, ilmaantui yht'äkkiä eteen asuttu ranta ja rannalla talo. He olivat Ilpolassa, toisella puolen järven, vastapäätä Panulaa.

Talossa vielä valvottiin. Koirain äkäistä haukkua katsomaan tulleelta emännältä pyysivät he saada yösijaa ja ruokaa. Soihtu kädessä vei hän heidät suureen lämpimään tupaan. Kysymättä, keitä vieraat olivat ja millä asioilla kulkivat, kantoi Ilpotar pöytään syötävää ja levitti kaislapahnat uunin kylkeen lattialle. Oli tapa saloilla semmoinen, ettei ennen vieraan syötyä kysytty, kuka oli ja mitä kulki. Ja jos oli vihamieskin vaikka mimmoinen, ei häntä sinä saanut kohdella, jos kerran oli tarjouksen vastaan ottanut ja jos ei omasta ehdostaan riitaan käynyt.

Mutta kun Ilpotar vierasten syötyä ja siitä kiitettyä sai vastaukseksi kysymykseensä kuulla, että toinen heistä oli Kontojärven kuulu pappi ja toinen Reita-vainajan poika Reita--niin sanattomaksi jäi hän pöydän päähän seisomaan ja sai vasta hetken kuluttua esille vavahtelevan kysymyksen, mitä täällä kulkivat?

Hän näki pitkän, solakan, korkeaotsaisen ja tuimasilmäisen miehen nousevan pöydän päässä seisoalleen, niin että päälaki miltei orteen ulottui, näki hänen luovan häneen vakavan, voimakkaan, miltei käskevän katseen ja kuuli hänen sanovan:

--Kuljemme täällä julistamassa ainoan oikean iankaikkisen Jumalan pyhää sanaa ja kutsumme kaikki sitä kuulemaan ja hänen opistansa osaa ottamaan. Kutsumme tänne heidät kaikki, heimonne miehet, jotka sanot koolla olevan, huomenna, kun yömme ensin matkan vaivoista levänneet olemme, saapumaan luoksemme tänne jumalanpalvelukseen tähän paikkaan, minne Herra meidät ensin johdatti, kun luulimme jo erämaahan eksyneemme. Tulkoot aviot tänne vihittäviksi ja tuotakoon lapset tänne kastettaviksi. Sano heille se!

--Sanotaan, sopersi Ilpotar tietämättä oikein, mitä lupasi. Mutta sen hän vain tunsi, että hänen vastustelematta täytyi totella ja tehdä, niinkuin käski tuo outo mies, ja viedä se sanasta sanaan perille.

Ilpottaren mentyä heittäytyivät pastori ja Reita vuoteelleen ja nukkuivat kohta.