# Panu

## Part 13

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/panu-13850/index.md

Pöytä oli koko päivän katettuna ollut, lihat vartaissa paistuneet, puuroastiat uunin arinalla lämminneet. Yksin asettui vouti pöydän päähän aterioimaan Panun itsensä häntä palvellessa. Naiset olivat kaiken valmiiksi laittaneet, mutta ei yksikään heistä näkyviin tullut, sillä niin vaati vanha taika, etteivät karhumiehet saa ajopäivänä eivätkä sen aattonakaan olla naisten kanssa missään tekemisissä. Ei ollut voudin käydessä ennen tätä tapaa noudatettu, mutta peläten hänen Annikkia itselleen vaativan ja nähtyään Karin tulleen saapuville, vaikkei ollut sanaa saanut, oli Panu mahdollista törmäystä välttääkseen ulottanut voutiinkin heimon vanhan tavan ja lähettänyt voudin pihaan ajaessa kaikki naisensa Ilpolaan.

--Miehetkö ne nyt Panulassa naisten töitä tekevätkin? kysyi vouti viimein, kun oli pahimman nälkänsä sammuttanut.

Panu selitti, että se oli taika ylen tähdellinen, jota ei saanut kukaan laimin lyödä:

--Liekö tuo taika tuommoinen niin tähdellinen.

--Ka, usko tai älä, armollinen herra, mutta ylen tähdellinen on naistaika, tuiki on tärkeä ja tehokas. On taikoja, joista ei ole pahaa, jos ne joskus rikkonetkin, mutta tätä älä riko, älä kosketa ajohon lähtiessäsi mitään, mikä on naisen käden kautta kulkenut, mesikämmen tuntee sen heti, ja paha sinut perii.

--Minkähän tekee?

--Tekee, armollinen herra, kahtalaisen tempun. Jos on paetakseen, niin pakenee, ettet nähdä saa, mutta jos on päälle tullakseen, niin töyttää päälle semmoisella raivolla, ettei mikään edessä kestä. Mitenkäs kävi viime talvena, kun naisen kädestä illallisen nautit? Siihen olisit ukon alle jäänyt, jos eivät koirat ja miehet hätään joutuneet?

--Senkö syyksi luulet?

--Sen syy se oli! vakuutti Panu, ja kaikki muut miehet siihen hartaasti yhtyivät.

--Olkoon sitten... Mutta ovatko nyt saaliit tiedossanne?

--Tiedossa ovat.

Vouti kun oli aterioinut ja oluthaarikan eteen kyynärpäät pöytää vasten asettanut, pani hän miehet kertomaan, missä karhut olivat ja miten kierretyt, miten olivat jälkensä kulkeneet ja kuinka makuilleen asettuneet.

--Ensimmäisen kiersi tämä Jouko pikkupoikain kera. Jänislangoilla kulkiessaan löysivät jäljen ja sitä seurasivat kuin karjan uraa. Lähivaaroja otso oli kierrellyt, niinkuin tässä koko kesän kierteli näyttäytyen ja kuuluutuen milloin millekin; näkivät sen naiset, näkivät lapset, ja koirat ajaa pölyyttelivät kuin pihajänistä. Näkevät nyt pojat mesikämmenen suota tarsivan, ilmaa nuuskivan, kavahtaa se tuolla Kokkokalliolla suureen kelohonkaan ja sieltä maailmaa tähystelee. Pojat vähän matkan päässä puun suojassa tarkastelevat. Laskeutuu ukko alas puusta, viheltää pojille kuin olisi koiriaan viheltänyt ja vierii suolle, pojat perässä. Suolla on heinäsuova kuivan maan laidassa; sen hajoittaa, sitä penkoo ja pahnustaa ja kiertäiksen kuin koira käppyrään. Huomenna kun mennään katsomaan, siinä vielä makaa eikä ole liikkunut koko talvena.

--Sen otamme sieltä kuin orrelta.

--Ka, Tapio hänet tiennee.

--Entä toinen karhu?

--Toinen on saman suon saarekkeessa, tiheässä näreikössä, helppo oli sekin kiertää, mutta kolmas on iso ja arka ja vaikea oli saada hänet asettumaan. Viimein piiloutui luolaansa vuoren rinteeseen. Itse hänet kiersin, mutta monet taiat tarvittiin ennenkuin tepsivät.

--Millaisia taikoja teit?

--Ei ole tapa taioista kertoa, mutta kun et Kontojärven miehille kertone, miten Panu karhunsa kiehtoo, niin jutellen. Arka kun oli, kun oli purojen pohjia kulkenut, takaisin jälkiään astellut ja sen semmoista peliä pitänyt, en umpeen kiertänyt, vaan jätin nenät auki. Jos aivan umpeen kiersin, niin kohta olisi myyrä metsänhaltija, joka sitä maan alitse talven pitkän pesään elättää, rientänyt sen korvaan kuiskaamaan: »Nyt olet kierroksessa, pakene pois!» Mutta vielä olisi siltäkin taialta liikkeelle lähtenyt, ellen toista tehoisampaa tehnyt.

--Minkäpähän teit?

--En suuren suurta, en pienen pientä, paninhan kolme palokärjen päätä kolmennäköiseen ja kolminkertaiseen villalankaan ja sitä vetelin perässäni ympäri kierroksen. Palokärki kun on otson lemmikki ja saman haltijan joukkoon kuuluva kuin hänkin, niin turvelo tietää olevansa turvassa, kun on palokärki kiertänyt. Oli siinä vielä kolmaskin temppu, vaan en tiedä, kertonenko.

--Kerrohan nyt kaikki, soma on temppujasi kuunnella.

--On sillä temput Panulla!

--Vielä oli muassani elävän puun pakkulata ja vanha sodassa ollut miekka. Kun jäljet löysin, käänsin nurin kolme jälkeä ja luin mesikämmenen synnyn. Sitten sillä miekalla piirsin jäljille kolme viisikantaa miekan kärkeä maasta nostamatta, sytytin tulen pakkulaan ja lähdin sen palavan pakkulan kanssa kiertämään. Kun kierros oli valmis, tein taas viisikannat maahan ja sammutin tulen. Semmoinen oli kolmas taika, ja paikoillaan on pysynyt, sikeätä unta on kiskonut, eikä ole mikään häntä häirinnyt.

--Etkö enää muuta temppua tehnyt?

--Teinhän vielä, mutta sitä en sano.

--Sano pois kaikki.

--Saanenhan sanoa, vaan et siitä minua kiitä ... haltija kuulisi, sanan veisi, ja huomenna olisi kaiossa karhu.

--Älä sano sitten. Mutta mistä sinä, Panu, olet nuo tietosi saanut?

--Ka, haltijat unessa ilmoittavat, toiset tiedot arpa neuvoo.

Uteliaasti olivat tuvassa istuneet miehet kuunnelleet Panun puhetta, ja voutikin oli varmasti vakuutettu siitä, ettei karhua käynyt taikoja tekemättä pyytäminen. Jorma ei nyt huolinut ruveta mieltään ilmaisemaan, virkkoihan vain vieressään istuvalle miehelle:

--En tiedä Väinön linnun raatoja kuljetelleen ... luvut luki ja anoi apua Ukolta...

Mutta vouti oli matkasta väsynyt ja käski tilaa laittamaan. Yksin pantiin herra suureen tupaan nukkumaan, muut miehet poistuivat toiseen pirttiin yötään viettämään. Tarjosi vouti kuitenkin Panulle itselleen sijan samassa huoneessa. Mutta ei sanonut Panu tänä yönä makuupaikkaa tarvitsevansa. Varautua täytyi hänen huomiseen karhunajoon, oma ja miestensä henki turvata aseita tehoisiksi taikomalla. Ase saattoi olla näöltään uusi ja oivallinen, keihäs vankka varreltaan ja terä purevan näköinen, nuoli niin menevä, että luulisi itsestään ilmassa lentävän, eivätkä kuitenkaan mihinkään kelvanneet, varsi katkesi, kärki murtui eikä haavaa tehnyt, ellei ollut oikeissa mujuissa kasteltu, ja ellei sen päälle oltu oikeita lukuja luettu.

--Otahan minunkin aseeni, virkkoi vouti.

Panu toivotti hyvää yötä ja pehmoisia pahnoja, mutta ovesta käännytti hänet vouti vielä takaisin.

--Annoitko Annikille lahjani?

--Tarjosin, mutta ei kelvannut.

--Etkö luule hyvällä suostuvan?

--Kun ei suostune, vienet hänet väkisin.

--Takaatko miehesi, etteivät vastarintaa tee?

--Jos sulhonsa tehneekin, et siitä välittää huoli.

--Sano sulhaselleen, ettei piikaa iäksi pestata.

--Et huoli olla levoton, vaan antanet asian minun huostaani.

--Tiedät tahtoni ja toimi sen mukaan.

--Luottanet minuun.--Mutta sano minulle, mitä pappi mielii?

--En tiedä, mitä mielinee, viha on välillämme. Valitukset on käymässä meidän kummankin, hänen piispalle, minun kuninkaalle. Hän siitä, että minä velhoja suojelen, minä siitä, että minua kirkossa häpäisi.

--Eikö kuningas ole mahtavampi kuin piispa?

--Mahtavampi on.

--Mutta vielä on Moskovan tsaari kuningastakin mahtavampi. Ja hyvä kuuluu olevan mies, antaa kunkin rauhassa haltijoitaan palvella.

--Antaahan kuningaskin.

--Miksei sitten estä Kontojärven koiraa haukkumasta?

--Eihän hänkään kaikkia koiria. Mutta huoleti ollos, me häneltä suun salpaamme.

Vouti heittäysi lattialle tehdylle kaislavuoteelle, Panu otti hänen keihäänsä ja kirveensä, mutta pyssyä ei ottanut, jolle ei sanonut mitään taitavansa.

Toisessa tuvassa odottivat miehet Panua aseineen. Panu keräsi niitä kainaloonsa ja toisia olalleen viedäkseen ne yöksi pyhälle vuorelle taikasaunaansa ja siellä ne lukeakseen, loihtiakseen ja taikomalla tehoisiksi tehdäkseen.

--Entä Kari? kysyi Panu kaikkien muiden aseet koottuaan.

--Ei taida tarvita.

--Entä Jorma-setä?

--Kun ei tekoaan tehonne, ei taioistakaan terone.

--Ette minua halveksi, vaan haltijoita.

--En luule haltijain avun avaimen yhden miehen takana olevan.

--Vaan el ole kaikista avaimen käyttäjiksi.

XIX.

Otettuaan Joukon mukaansa lähti Panu, aseitaan kantaen, pyhälle vuorelle päin hiihtämään. Tultuaan sisään pyhästä veräjästä, jonka pielissä oli karhun kallo kussakin, ei hän lähtenyt vuorelle kiipeämään, vaan liukui sen sivua pitkin rantaa myöten, noudattaen entistä suksenjälkeä. Kun oli tultu niin kauaksi talosta, etteivät tulet sieltä enää näkyneet, kääntyi Panu poikansa puoleen ja alkoi hänelle puhua ja asioita selittää, niinkuin hänen tapansa oli aina nyt, kun oli alkanut häntä taikamatkoilla muassaan kuljettaa.

--Nyt vien sinut paikkaan, missä et ole ennen käynyt, ja neuvon tietoja, joista et ole ennen oppia saanut. Huomaa tarkkaan, mitä näet, ja pane visusti mieleesi, mitä kuulet. Taika on yhdellä erällä opittava, tiedon on mieleen painuminen kuin jalan jäljen tuoreeseen lumeen: jos monesti kuljet, sotkeutuu, etkä tiedä, mistä on tullut ja minne mennyt. Älä kysy äläkä puhuttele. Minä tiedän, mitä ajattelet, ja selitän sen, mikä sinun tarvitsee tietää.

Äänetönnä hiihtää lipitti poika isänsä jäljessä, joka, vaikka olikin hänellä raskas kuorma olallaan, pitkissä ponnahduksissa luisutteli suksiaan tasaisella maalla jyrkän kallion rinnettä.

--Olet taikoja oppinut, puheli Panu, mutta parhaat ovat oppimatta. Taioista suurimmat ovat ne, joilla ihmisiä lumotaan, mutta niitä lähinnä on otsotaiat, sillä otso on tietäjä eläinten joukossa ja monet haltijat ovat hänellä hallussaan, myyrä häntä talvella elättää ja hunajaa mehiläispesästä kantaa, palokärki kesällä hänen iloikseen viheltää ja edellään lentää. Mutta vaikka taikoja koko joukon tunnet, et tiedä vielä, mikä on taika, ja mikä on sen tarkoitus. Taika sitoo ja päästää, sulkee ja avaa. Taika on tiirikka, jolla salaa oven umpilukkoon panet ja jolla sen siitä salaa avaat. Se on kuin pyydys pahan haltijan polulle pantu, lanka aidan raossa, loukku tiellä, rauta lumessa jäljen alla. Ennen, kun haltijat hyviä olivat, tottelivat kolmea sanaa, loihdulla heidät hillitsit. Jorma luulee, ettei vieläkään muuta tarvita. Mutta sitä pitäen, kun Ristin-Kiesus Karjalaan tuli, ovat pahat haltijat irti päässeet, jotka ennen Kipuvuoressa vangittuina olivat taikka kahden puun välissä tuulisella säällä ruikuttivat. Ne eivät sanasta säikähdä, vaan ne pitää tekotempulla voitettaman. Kuta kummempi temppu on, sitä vaikeampi on sen sitä välttää, kuta ovelammin osaat sen tehdä, sitä helpommin se siihen lankee. Ne ovat vainajia kaikki pahat haltijat. Vainaja kun haltijaksi pääsee, on paha kiusaamaan, sitä pahempi, kuta läheisempi. Reita on tätä nykyä vainajista vainolaisin. Joka paikassa se piilee ja väijyy, ole varma siitä, että otson ajossa huomennakin kantapäillämme hiihtää. Missä sauvattoman suksen jäljen näet, joka on nietoksien harjoja hiponut, siitä on hiihtänyt. Jos ei minulla ollut sen tietoja, monta kertaa olin hukassa.

--Millä lailla sait Reidan tiedot, isä? kysyi Jouko ponnistellen Panun perässä, joka hiihti sitä kiivaammin, kuta enemmän puhui.

--Sen sinulle tänä yönä ilmaisen. Ilmaisen sinulle kerran kaikki tietoni ja kaikki taikani siirrän. Vielä en sitä tee, et jaksa kaikkea muistaa. Mutta seuraa nyt tarkoin ja näe, miten otsoa vastaan varaime.

Panu pysähtyi suunnattoman suuren muurahaiskeon luo, joka oli tuuhean kuusen ympärille rakennettu. Yhden toisensa perästä pisti hän keihäät ja nuolet kekoon, keihäät sen juureen ja nuolet huippuun ja käänteli niitä kuin rautaa ahjossa, kuulumattomia sanoja hymisten. Sen tehtyään otti hän hopeaisen uhritankonsa tuluslaukusta ynnä sitä varten tehdyn pienen veitsen, käski Joukon tekemään samoin ja astumaan hänen askeliinsa, kun hän kekoa kiersi. Kolme kertaa kiersi hän keon myötä- ja vastapäivään, vuolaisi joka kerralla murusen hopeata kekoon ja loihti:

»Ota teräs tenhojasi, ime muuraisen mujuja, väkeviä, vihavia myrkkynesteitä nenähäs. Kerran raapaisen kärellä, ihon auki irtautan, verisuonet puhki pistän,-- Jo on verissä vihani, kuolon kalma kalvamassa, et kuin kerran kellahtanet hangen päällä hengetönnä.»

Otettuaan aseen itsekunkin nopealla nykäisyllä pois keosta ja pistettyään ne hankeen ikäänkuin niitä siinä terästääkseen antoi hän ne Joukolle ja käski viemään ladulle suksien luo. Itse nyhtäisi hän keolle jääden vasemmasta pohkeestaan, vasemmasta kainalostaan ja vasemmalta puolen rintaansa kolme karvaa kustakin ja ripotteli ne uhriksi kekoon. Sitten taittoi hän oksan kuusesta, ripsui sillä aseiden jäljet umpeen ja lakaisi lumenkin askelilleen, peräytyessään takaperin suksien luo.

--Nyt on aseet varattu, omamme ja muiden. Itse olemme vielä varaamatta. Jätämme aseet tähän ja otamme ne palatessa. Käymme pajanväen avuksemme ottamaan. Ne otamme sijasta siitä, jota et ole ennen nähnyt, mutta jonne sinut nyt saatan. Hiihdämme tässä nyt pyhän vuoren rinteelle. Tämän laella tai tämän ympärillä, mutta paras kaikista, jos tämän niemen kärjessä, ovat taiat tehtävät. Täällä kaikki haltijat asuvat, täällä ne ovat lumottavat, lepytettävät ja sidottavat. Täällä ne parhaiten rukouksia ja taikoja tottelevat. Monet luulevat, että saman tehon tekee, missä rukoilit, uhrasit tai taikasi toimitit. Saattaahan joskus muuallakin haltija asua, mutta yhtä hyvin sattuu, että on poissa. Mutta uhrivuorella hänet aina tapaat. Tänne pitäisi kaiken kansan uhraamaan saapua, tänne antimensa kantaa. Ei kunkin kotoinen uhri ole aina tarpeen, ei ole aina hyväkään. Ei tiedä tavallinen mies, milloin uhri on otollinen, tietäjä yksin sen tietää ja uhraa muiden edestä. Hän on haltijoihin tottunut ja haltijat häneen. Uhri, olipa kuinka oivallinen tahansa, ei vaikuta sopimattomalla ajalla: kuusta, auringosta, tähdistä, tuulista tietää arvata tietäjä ajan oikean. Kun on aika oikea, ei tarvitse kovinkaan paljon uhrata, saatat vasken kullasta, tinan hopeasta vuolaista... Mutta nyt olemme perillä.

Jouko näki tuuhean kuusikon edessään häämöttävän. Sen läpi tungettua oltiin aukealla, jossa Panun taikamaja seisoi. Vaikka oli mieltään karaissut, vapisivat vähän hänen sydämyksensä tätä salaperäistä huonetta lähestyessään, jonka jokaisesta nurkasta petoeläinten avonaiset luukidat ja silmäkuopat vastaan irvistivät, näyttäen kuutamon valossa kahta kamalammilta ja suuremmilta.

--Et heitä huoli pelätä, eivät ne ihmisille mitään mahda. Haltijoita vastaan ovat siihen asetetut, kuolleet kuolleita peloittamaan. Koko saunakin on itsestään metsään kuivaneista ja ukonnuolen tappamista puista tehty. Semmoiseen eivät pysty maan vihat, eivät ilman eivätkä vedenkään vihat. Se on tehty satoja vuosia seisomaan, ja niin kauan, kun saanee tulen vihoilta säilyä, ei häviä, vaan pysyy Karjalan tietojen tukena ja turvana.

Astuttuaan alas suksiltaan oven edessä ja nostettuaan ne seinää vasten kahden puolen ovea otti Panu kynnyksen alta lumesta keppiin pistetyn koiran kallon ja pystytti sen oven alle hankeen. Sitten hän veti pienen metsäkirveensä huotrastaan, iski sen oven kamanaan ja virkkoi:

--Anna onni ollakseni, rauha rakas asuakseni tässä koissa kultaisessa, petäjäisessä pesässä, honkaisessa huonehessa.

Ovi oli matala ja ahdas, niin että sisäänmenijän täytyi kumartua siitä kulkiessaan, ja sen kynnys oli korkea kuin riihen kynnys. Sisästä oli huone puoleksi paja, puoleksi sauna. Katon rajassa oli lauteet ja kiukaan kupeessa ahjo. Palje, alasin, vasarat, pihdit ja muut pajakalut olivat kaikki pienoiskokoa kuin leikkikaluja.

Kun tuli oli viritetty takkaan, näki Jouko tarkemmin katsella ympärilleen. Seinillä oli nauloissa riippumassa tai rakoihin pistettynä kaikenlaista tietäjän tavaraa suuret varastot: käärmeennahkoja, petoeläinten hampaita ja kynsiä, ketunhäntiä, kiviaseita ja joukko valmiita ja keskentekoisia kannuksia. Kaikkia näitä taikakaluja keräsi ja valmisti Panu ja möi tarvitseville.

--Nyt käymme pajan väkeä mukaamme ottamaan, sanoi hän. Metsämies kun metsään lähtiessään ottaa pajan väen mukaansa, eivät pysty minkäänmoiset kateet eivätkä lointeet. Seuraa tarkkaan, mitä teen, kerran näytän, en monesti.

Jouko näki isänsä veitsen kärjellä kaivavan palkeen pohjaläpän kautta tomua ja vuolevan hopeata sijaan kolme sirua. Pajapölkyltä alasimen kannen alta hän otti samalla tavalla raudan kuonaa ja niinikään ahjosta hormin suun kohdalta, vuollen aina hopeaa sijaan ja joka kerta loihtien:

»Tulen tyttö, tuima neito, nouse huonoa hoitamahan, voimatonta vaalimahan, varten vastuksen väkeä, noidan nuolia kovia; ettei noidat kyllin saisi, velhot viljalta vetäisi.»

--Nyt minä sekoitan nämä tomut ja panen tähän myttyyn ja mytyn tuluksiini, niin eivät pysty mitkään noitumiset, vaikka olisi kontio itse haltijan oma. Siinä on sinun osasi. Anna tänne tuluksesi. Näytän sinulle nyt ja annan omaksesi yhden kutakin tehoavaa taikakalua ... ja tämän kissannahkakukkaron, jossa ne säilyvät.

Ja Panu otti esille uuden nahkapussin, johon sitten noukki seinältä seuraavat esineet ilmoitellen, mihin niitä mitäkin tarvittiin: ukon taltan ilman vihoja vastaan, hiiren pään maanväen vihoja vastaan, kiisken kuivuneen evän veden väen vihoja vastaan, sitten vielä kotkan kynnen, murusen kääpää pyhästä uhripuusta ja lopuksi palasen puuta kirkon seinästä kirkonväen vihoja vastaan.

--Nämä on tehoavia kaluja kaikki muut paitsi kirkonväen taika. Ennen auttoi kirkonseinästä otettu lastupala, ottipa sen mistä paikasta tahansa, mutta nyt on uusi herra kirkolla, ja pitäisi olla sen oman paidan lievettä taikka rippiöylätti, ennenkuin sait kirkonväen vihat torjutuksi. Minä en niitä saa käsiini, mutta sinun ne on hankittava, kun kerran tietäjäksi tulet.

Hajamielisesti oli Jouko kuunnellut isänsä selityksiä, huomio kiintyneenä seinällä oleviin esineihin, joista hän kaikista uteliaimmin tarkasti nurkassa riippuvaa outoa pukua. Ensin siinä oli naulassa suippopäinen lakki, joka oli punaisella veralla päärmetty ja josta riippui monenvärisiä silkkisiä ja samettisia nauhoja. Hatun alla oli peurannahkainen peski, jonka kauluksesta, hihoista ja kainalojen alta riippui koristeina helmiä, näkinkenkiä, rahoja ja pieniä tiukusia. Peskin alla oli pienoinen kolmijalkajakkara, ja kahteen sen jaloista oli pistetty pukuun kuuluvat peurakkaat. Ne olivat Joukosta tutut vaatteet, jossakin oli hän ne kauan sitten nähnyt, mutta ei muistanut missä.

--Mitä nämä ovat? kysyi hän nostaen kauhtanan lievettä. Mutta samassa hän hiljaa huudahtaen pudotti sen takaisin ja peräytyi äkisti. Liepeen alla oli hän nähnyt tuohisen ja tuohisessa ihmisen pääkallon, jonka irvistelevien ikenien välistä näkyi elävän käärmeen kiemuroita.

Panu naurahti poikansa säikähdystä, kaivoi kontistaan pullosen, nosti kauhtanan lievettä ja kaatoi maitoa tuohiseen. Silloin alkoi kiemura kallon sisässä liikkua, ja pistäen päänsä vasemmasta silmän reiästä lakki käärme maitoa astiasta suuhunsa.

--Ei tämä mitään tee, tämä on lumottu. Ei ole oikea käärme, vaan käärmeeksi muuttunut ihmisen henki.

--Kenen ihmisen? kysyi Jouko, huulet ja ääni vielä vavisten.

--Pitänet nyt takanasi, ilmoitan sinulle tiedoistani salaisimman. Reidan ovat vaatteet, sen on pääkallo, ja sen henki on käärmeeksi muuttunut. Kun kuolemata teki ja henkensä lähtöään, manasin minä:-- Henkesi mua palvelkoon!--Sen kuuli vielä ja kirosi:--Käärmeeksi henkeni maan alle matelemaan ja kantapäähäsi puremaan! Ja sinne meni, henkensä heitti ja kaikki haltijansa mukanaan vei. Kaiken ikäni olisi minua vainonnut, ellen ottanut vaatteitaan, joita tietäjänä toimissaan piti, ja kaivanut kalloaan haudasta ja niitä tänne talteeni tuonut. Mutta käärmeen kera henkensä kuljeksi.

--Miten sait sen?

--Ikävystynytkö lie henki erillään ruumiista harhailemaan, kun käärmeen nahkaan kätkihe, taikojakin lienee totellut, päivänä muutamana tämän huoneen kynnyksellä loikoi ja sähisten päätään kohotti. Maidon kotoa juoksin, houkuttelin, kesyttelin, sain kalloon solahtamaan, ja siinä on siitä päivin lämpimissä valkeissa villoissa asuntoaan pitänyt entisessä sijassaan, ja hallussani on minulla Reidan haltijat ja turva kaikkia Lapin taikoja vastaan, ellen käärmettä tapa ja ellei kukaan muukaan talossani sitä tee. Kolmella suurella uhrilla sen lupasin ja jos lupaus rikottanee, katoaa käärme ja Lapin nuolena näkymättömän kaaren päällä minua ja sukuani väijyy. Muista tarkkaan, ettet käärmettä koskaan tapa, missä hän sinua vastaan tulleekaan.

--En tapa.

--Ettet erehdyksestäkään sitä tekisi ja aina muistaisit, annan Reidan käärmeen tästä päivästä hoitoosi. Maitoa hänelle tänne kanna.

Ei uskaltanut Jouko pyytää tästä toimesta päästäkseen, vaikka häntä kammotti lähestyä sen henkeä, jonka hänen isänsä oli surmannut, niinkuin puhuttiin. Olisi tehnyt mieli sitä kysyä, vaan ei tohtinut. Ja outoja ja tukalia olivat hänestä kaikki nämä mutkat ja menot. Siitä pitäen, kun hänen isänsä häntä taikoihin neuvoi ja tietojensa salapoluilla kuljetti, seurasi hän häntä kammo käärönä rinnan alla ja mielessä alituinen ahdistus. Tietäjää tahtoi hänestä isä, mutta ei tuntenut Jouko kykyä siksi tullakseen eikä voimaa henkiä hallitakseen. Isä oli sanonut: jos taian opit ja unhotat, itseäsi vastaan se kääntyy. Päiväkaudet kulki hän alituisessa pelossa, että jotakin tärkeää unohtaisi, ja unensa yöllä oli täynnä sekavia taikoja ja haltijain lähettämiä outoja näkyjä. Eikä ollut ketään, jolle huolensa haastaisi, sillä kielto oli ankara isältä kenellekään niistä mitään puhumasta. Pyysi hän nyt ulos päästäkseen, kun näki Panun uusien taikain tekoon valmistauvan.

--Yövymme tänne, vastasi Panu. Perehdyttävä on sinun haltijoihin ja haltijain sinuun. Jos sinulle Maahinen unessa ilmaantunee, tietää se, että sinulle alamaiseksi tarjoutuu. Ellet häntä nähne, kerran kuun vaiheessa on sinun täällä yö nukuttava, kunnes nähnet. Nouse lauteille, ummista silmäsi ja nuku.

Jouko totteli, sydän vapisten. Kauan askaroi hänen isänsä vielä alhaalla taikoja tehden, loihtuja hymisten ja täytellen taikakaluilla pienoisia pusseja, samanlaisia kuin se, jonka oli Joukolle antanut. Mutta Jouko ummisti silmänsä, veti kauhtanansa korvilleen, ettei tulisi tuhoa, jos näkisi eikä muistaisi, ja siihen nukkui, kun kuuli aikainsa päästä isänsäkin lauteille nousevan.

Pimeä oli huone ja tuli takassa sammunut, kun Jouko kiljahtaen ylös kavahti heräten uneen, jonka oli nähnyt.

--Haltijanko näit? kysyi hänen isänsä.

--En nähnyt.

--Etkö mitään nähnyt?

--Näin.

--Mitä näit?

--Näin papin.

--Tuliko sisään?

--Ei, vaan ikkunasta katsoi.

--Ei uskaltanut, kun koiran kallo ulkona irvisti.

Mutta paha oli se merkki, että Jouko sinä yönä, jonka taikamajassa ensi kerran vietti ja jolloin olisi ollut haltijain tuttavuuteen saatettava, oli papin nähnyt.

XX.

Vasta aamupuoleen yötä vaipuivat karhumiehet Panulan suuressa tuvassa pitkäkseen lattialle. Yön pitkän, kun tuli takassa roihusi, istuskelivat he sen ympärillä hilpeätä puhetta pitäen, satuja ja tarinoita ja metsästysseikkailuja toisilleen kertoen ja karhuvirsiä laulaen. Mutta ei kukaan karhua nimeltään maininnut, otsoksi, mesikämmeneksi, metsänkuninkaaksi puhuttelivat. Oluthaarikka kierteli miehestä mieheen ja palasi tyhjänä ikkunaluukulle, josta naiset ulkona seisten ja huivit silmillä sen sieppasivat ja kävivät täyttämässä. Kari väijyi Annikkia nähdäkseen, ja kun luuli hänen kurottavan kätösensä tuntevansa, livahti ulos. Mutta Annikki juoksi kotaan, sulki oven ja sieltä nauraen vastaan tenäsi, kun Kari häntä tavatakseen houkutteli. Ei, ei millään lailla tahtonut hän tuhoa karhumiehelle tuottaa hänen puheilleen antautuen tappopäivän aattoyönä. Huomenna vasta hän tuliaisvirsiä laulaessa tulee häntä vastaan karhuveräjällä.

Nukkuivat miehet tuvassakin viimein. Sikeimpään uneensa olivat juuri ehtineet vaipua,--kun Panu levähdytti oven selälleen ja isolla äänellä huutaen romahutti keihässylyyksensä lattiaan. Ken ensimmäiseksi tietäjän kädestä ehtinee keihäänsä temmata, sen on oikeus ensimmäisenä karhun kimppuun pesälle käydä. Syntyi siinä ryty, huuto ja survinta, ja Kuisma oli ennen muita omansa löytänyt.