Part 6

Puiden alla kasvava pensaikko oli tiuhaa tällä kohdalla; en voinut nähdä nenänvarttani pitemmälle, ja kulkiessani minun oli pakko raivata tietäni käsivarsillani ja veitseni avulla, katkoen köynnöskasvien vanoja ja yhdellä iskulla pirstaten kokonaisia puita. Nimitän niitä puiksi kokonsa vuoksi, mutta oikeastaan ne olivat vain isoja, ytimellisiä ruokoja, joita voi leikellä kuin porkkanoita. Ajattelin juuri, että kaikesta tästä moninaisten kasvien paljoudesta päättäen paikka oli joskus ollut raivattuna, kun samassa nenäni eteen kohosi kiviraunio, jonka heti huomasin ihmiskätten työksi. Herra ties, milloin se oli rakettu ja milloin jätetty kylmilleen, sillä tämä saaren osa on ollut koskematta siitä asti kun valkoihoisia saapui.

Muutamia askeleita takempana löysin etsimäni polun. Se oli kapea, mutta hyvin poljettu, josta huomasin Casella olleen runsaasti opetuslapsia. Näkyi olevan muodikasta urheutta uskaltautua tänne kauppiaan seurassa, ja nuori mies tuskin piti itseään täysikasvuisena ennenkuin oli ensiksikin saanut peräpakaransa tatuoiduiksi ja toiseksi nähnyt Casen paholaiset. Tämä on juuri kanakain tapaista; mutta toisaalta katsottuna on se hyvin valkoihoistenkin tapaista.

Edennyttyäni hiukan polkua pitkin tuli minulle pian äkkipysähdys, ja sain hieroa silmiäni. Edessäni kohosi seinä, ja polku kulki aukosta sen lävitse. Se oli luhistunut ja nähtävästi hyvin vanha, mutta rakennettu isoista, hyvin asetetuista kivistä, eikä nykyisin saarella elävistä alkuasukkaista kukaan edes uneksisikaan sellaista rakennushommaa. Pitkin muurin reunaa oli rivi omituisia kuvioita, epäjumalia tai variksenpelättejä, mitä lienevät olleetkin. Niillä oli veistetyt ja maalatut kamalannäköiset kasvot, silmät ja hampaat olivat näkinkengästä, tukka ja kirkkaanväriset vaatteet liehuivat tuulessa, ja muutamat niistä tutisivat sen tempauksista.

Lännessä päin on saaria, joilla valmistetaan näitä kuvia vielä tänä päivänä; mutta jos niitä koskaan on tällä saarella tehty, on se tapa ja pelkkä muistokin siitä jo kauan sitten unohtunut. Ja ihmeellisintä oli, että nämä möröt olivat yhtä vereksiä kuin puodista ostetut lelut.

Sitten muistui mieleeni, että Case ensimäisenä päivänä oli minulle maininnut olevansa taitava saaren merkillisyyksien valmistaja, jolla ammatilla muuten monet kauppiaat ansaitsevat rehellisen sivutulon. Ja täten käsitinkin koko asian: ymmärsin, miten tämä näyttely palveli hänellä kaksinaista tarkoitusta: ensiksikin antoi hän ilman kuluttaa uutuudenkiillon kuriositeeteistansa ja toiseksi peloitteli hän niillä vieraitaan.

Mutta minun on kerrottava teille, että kaiken aikaa tuulikanteleet soittivat ympärillä puissa, joka teki tunnelman vielä omituisemmaksi, ja parhaillaan katsellessani vihreänkeltainen lintu, arvatenkin pesänrakennus-puuhissa hyörien, alkoi repiä hiuksia erään kuvan päästä.

Vähän kauempaa löysin museon parhaan kummallisuuden. Aluksi näin siinä pitkähkön, mutkaisen kumpareen. Kaivaen multaa pois käsilläni löysin sen alta laudoille kiinnitetyn öljykankaan, joka ilmeisesti muodosti kuopan katon. Se sijaitsi ihan kukkulan huipulla, ja sisäänkäytävä oli takasivulla kahden kallion välissä kuin luolan suu. Minä menin sisälle käytävän mutkaan asti, ja katsahtaen kulman yli näin hohtavat kasvot, isot ja rumat kuin pantomiiminaamio; ja niiden kirkkaus kasvoi ja väheni, ja ajoittain niistä nousi savua.

-- Ohoo, -- huudahdin, -- hehkumaalia! Fosforia!

Ja täytyy tunnustaa, että melkein ihailin miehen kekseliäisyyttä. Laatikollisella työkaluja ja muutamilla yksinkertaisilla kojeilla oli hän laittanut itselleen temppelipirun. Jokainen kanaka-rukka tuotuna tänne pimeän aikaan harppujen soidessa ympärillään olisi havaittuaan nuo savuavat kasvot onkalon pohjalla epäilyksittä uskonut nähneensä ja kuulleensa kylliksi paholaisia riittämään hänelle koko elinajakseen. On helppo kuvitella kanakan ajatukset. Tarvitsee vain siirtyä takaperin siihen aikaan, kun me itse olimme tuossa kymmenen ja viidentoista ikävuoden välillä, niin meillä on jokseenkin tyypillinen kanaka. Jotkut niistä ovat hurskaita aivan kuin on hyvänlaatuisia poikiakin; mutta useimmat ovat, taaskin poikien tapaan, keskinkertaisen vilpittömiä ja kuitenkin pitävät hauskana varastella ja säikähtyvät helposti, mikä on heistä verrattain hupaista sekin.

Muistan kouluajoiltani pojan, joka näytteli Casen osaa. Hän ei mitään tiennyt, se poika; hän ei osannut mitään tehdä, ei hänellä ollut hehkumaalia eikä tuulikanteleita, hän vain rohkeasti väitti olevansa loihtija, peloittaen meidät pahanpäiväisesti; ja se oli meille mieluista. Sitten muistelin, miten opettaja kerran oli piessyt tuota poikaa ja miten kaikki olimme kummastelleet nähdessämme velhon alistuvan siihen ja parkuvan kuin kuka muu tahansa. Ajattelin itsekseni: -- Minun on keksittävä keino, millä teen saman tempun Case-mestarille. -- Ja seuraavassa silmänräpäyksessä olikin jo suunnitelmani valmis.

Palasin polkua pitkin, joka kerran keksittynä oli aivan selvä ja helppo kulkea; ja kun pääsin mustalle hiekalle, niin kenenkä näin? Mestari Casen itsensä! Minä nostin pyssyni hanan, pitäen aseen varalla, ja me marssimme eteenpäin ja kuljimme sanaa sanomatta toistemme ohi, kumpikin vilkuillen kulmainsa alta toistaan. Ja tuskin olimme sivuuttaneet toisemme, kun molemmat pyörähdimme ympäri ikäänkuin kenttäharjoituksessa ja pysähdyimme kasvot kasvoja vasten. Kummallekin oli näet juolahtanut mieleen, että toinen toverus saattaisi lähettää pyssynsä panoksen hänen selkäpuoleensa.

-- Et ole ampunut mitään, -- sanoi Case.

-- En ole tänään eräretkellä, -- vastasin.

-- No, hiisi sinut minun puolestani periköön! -- huudahti hän.

-- Samaa toivotan sinulle, -- säestin minä. Mutta me jäimme siihen paikkaamme; kumpikaan ei mielinyt hievahtaa.

Case nauroi. -- Emme voi sentään viipyä täällä koko päivää, -- sanoi hän.

-- Älä anna minun pidättää itseäsi, -- vastasin. Hän nauroi taas. -- Kuulehan, Wiltshire, pidätkö minua houkkiona? -- kysyi hän.

-- Pikemmin lurjuksena, jos sen tietää tahdot, -- selitin minä.

-- No, luuletko, että minua hyödyttäisi ampua sinut täällä avoimella rantamalla? -- virkkoi hän. -- Minäpä en sitä tee. Ihmisiä tulee kalastamaan joka päivä. Niitä saattaa tällä hetkellä olla parisenkymmentä ylempänä laaksossa kopran keruussa; mäellä takanasi liikkunee puoli tusinaa kyyhkysten pyynnissä; parhaillaan saattavat ne meitä tähystellä, eikäpä ihmekään. Annan sinulle sanani, minä en aio sinua ampua. Miksi sen tekisin? Sinä et ollenkaan ole tielläni. Et ole saanut naulaakaan kopraa, paitsi minkä olet omin käsin valmistanut kuin neekeriorja. Sinä vain elää nuhjutat (siinä oikea sana) enkä minä välitä, missä elät ja kuinka kauan. Anna minulle sanasi, että et aio minua ampua, niin näytän sinulle esimerkkiä kävelemällä pois.

-- Oh, -- sanoin, -- oletpa sinä hauskan avomielinen! Tahdon olla sitä minäkin. En aio ampua sinua tänään. Miksi sen tekisin? Tämä asia on vasta alullaan, se ei ole vielä loppuun suoritettu, herra Case. Olen sinua jo kerran löylyttänyt; näen rystöjeni jäljet kallossasi vielä tällä siunatulla hetkellä, ja minulla on sinulle uutta keittoa varattuna. En ole halvattu kuten Underhill. Nimeni ei ole Adams eikä Vigours, ja aikomukseni on sinulle näyttää, että olet tavannut vertaisesi.

-- Tuo on mieletöntä puhetta, -- sanoi hän. -- Sillä haastelulla et minua saa lähtemään tieheni.

-- Hyvä niinkin, -- vastasin, -- pysy sitten paikallasi. Minulla ei ole kiirettä, senkin kyllä tiedät. Voin viipyä tällä rantamalla vaikka päiväkauden. Minulla ei ole kopraa huolehdittavanani. Minulla ei ole hehkumaalia hoidettavana.

Olin pahoillani viime sanoistani, mutta ne livahtivat huomaamatta suustani. Havaitsin niiden ottavan ilman hänen purjeistaan, ja hän seisoi tuijottaen minuun silmät pystyssä. Sitten hän luullakseni tuumi, että hänen oli päästävä asian perille.

-- Sanasta miestä, -- virkkoi hän, kääntäen selkänsä ja kävellen suoraan paholaismetsään.

Sallin hänen tietysti mennä, koska olin antanut sanani. Mutta minä pidin häntä silmällä niin kauan kuin hän oli näkyvissä ja senjälkeen kiirehdin suojaan minkä jalkani jaksoivat, kulkien lopputien tiheikön kautta, sillä en luottanut häneen viiden pennin edestä. Se vain oli selvää, että olin ollut aasi varoittaessani häntä ja että oli tehtävä viivyttelemättä, mitä tehdä aioin.

Mielestänne oli minulla kai ollut kylliksi kiihoitusta yhdeksi aamuksi, mutta minua oli vielä toinen käänne odottamassa. Heti kun olin kaartanut niemekettä kylliksi pitkältä nähdäkseni asuntoni, eroitin sieltä vieraita; hiukan edemmäksi päästyäni ei siitä enää ollut epäilystäkään. Pari aseestettua vartijaa istui kyyristyneinä oveni edessä. En saattanut muuta luulla kuin että Uman selkkaus oli tullut ratkaisevaan vaiheeseen ja että asema oli vallattu. Tulin siihen johtopäätökseen, että Uma oli jo pidätetty ja että nuo aseelliset miehet odottivat samoissa aikeissa minua.

Mutta lähemmäksi tultuani, jonka tein täyttä vauhtia juoksemalla, näin kolmannen alkuasukkaan istumassa kuistilla vierailijan tapaan ja Uman juttelemassa hänen kanssaan kuin emäntä konsaan. Vieläkin likemmäksi päästyäni huomasin, että se oli iso, nuori päällikkömme Maea ja että hän myhäili ja poltteli. Ja mitä hän poltti? Ei mitään eurooppalaisia savukkeitanne, jotka kelpaavat vain kissalle, eikä edes oikeata isoa, aika väkevää alkuasukasten tekelettä, joka kyllä kelpaa sammuttamaan tupakan nälän, jos piippu on rikki, vaan sikaaria -- vieläpä omia mainioita meksikolaisiani, sen saatoin vannoa. Tämän nähdessäni sydämeni alkoi rajusti lyödä ja minussa elpyi huima toivo, että pula nyt oli ohitse ja Maea liittynyt minuun.

Saapuessani Uma osoitti minut hänelle, ja hän tuli minua vastaan portaitteni päässä kuin oikea sivistynyt herrasmies.

-- Vilivili, -- sanoi hän, sillä täsmällisemmin he eivät osanneet lausua nimeäni, -- minä hyvä mieli.

Milloin saarelaispäällikkö tahtoo olla kohtelias, hän kieltämättä kykenee siihen. Heti ensi sanoista näin, miten asiat olivat. Uman ei ollenkaan olisi tarvinnut selittää minulle: -- Hän ei pelkää Ese nyt, tulee ja tuo kopra. -- Vakuutan teille kätelleeni tuota kanakaa kuin olisi hän ollut Euroopan paras valkoihoinen.

Tosiasia oli, että Case ja hän olivat kosimassa samaa tyttöä, tai ainakin Maea epäili sitä ja päätti lyödä kauppiaan laudalta siltä varalta. Hän oli pukeutunut koreasti, peseydyttänyt ja aseestanut pari seuralaistaan, ottaen heidät mukaansa, ikäänkuin tehdäkseen asian julkisemmaksi, ja odotettuaan vain, kunnes Case oli lähtenyt kylästä, saapui siirtämään kaiken kauppansa minulle. Hän oli sekä rikas että mahtava. Luulen, että hänen vuositulonsa nousivat viidenkymmenentuhannen kookospähkinän arvoon.

Maksoin hänelle rantamalla käyvän hinnan ja vielä neljännessentin päällekin, ja luottoa taasen olisin ollut valmis myöntämään hänelle koko puotini varaston puitteineen päivineen, sillä niin iloinen olin hänen käynnistään. Täytyy tunnustaa, että hän osti kuin herrasmies: riissiä, säilykkeitä ja korppuja niin paljon, että niillä olisi kelvannut viikon juhlia, sekä pakoittain kangasta. Hän oli sitäpaitsi miellyttävä, olipa leikkisäkin, ja me veistelimme sukkeluuksia, enimmäkseen tulkin avulla, hän kun osasi perin vähän englanninkieltä ja minun suussani alkuasukasten kieli vielä oli väritöntä. Ainakin huomasin, että hän ei koskaan ollut voinut ajatella paljoa pahaa Umasta; hän ei koskaan ollut voinut todella säikähtyä, vaan teeskenteli sitä pelkästä juonitteluhalusta ja siksi, että hän otaksui Casella olevan suuren vaikutusvallan kylässä ja tämän voivan auttaa häntä eteenpäin.

Se sai minut ajattelemaan, että sekä hän että minä olimme tiukalla. Teollaan oli hän uhmannut koko kylää, ja se saattaisi maksaa hänelle hänen arvovaltansa. Vielä toinen asia: senjälkeen kun olin jutellut Casen kanssa rantamalla, saattoi se minulle mielestäni hyvinkin maksaa henkeni. Case oli jokseenkin selvästi sanonut, että hän aikoi näpäyttää minut, jos konsaan saisin kopraa. Mutta nyt hän kotiin tultuaan näkisi, että kylän paras asiakas oli vaihtanut myymälää; ja viisainta, mitä mielestäni saatoin tehdä, oli ensimäisenä päästä tekemään hänet vaarattomaksi.

-- Kuulehan, Uma, -- sanoin, pyydä häneltä anteeksi, että annoin hänen odottaa, mutta minä olin tarkastamassa Casen paholaisvarastoa metsässä.

-- Hän tahtoo tietää, eikö sinä pelkää? -- tulkitsi Uma.

Minä räjähdin nauramaan. -- En juuri! -- huudahdin. -- Sano hänelle, että siellä on oivallinen lelukokoelma! Sano hänelle, että Englannissa annamme moisia kapineita lapsille leikkikaluiksi.

-- Hän tahtoo tietää, eikö sinä kuulla pahan laulu? -- käänsi Uma taas.

-- Maltahan, -- vastasin, -- nyt en voi mitään, kun minulla ei ole banjonkieliä varattuina; mutta kun laiva ensi kerran poikkeaa kylään, laitan samallaisen vehkeen tänne omalle kuistilleni, jotta hän saa nähdä, paljonko paholaista siinä on. Sano hänelle, että niin pian kuin saan kieliä, teen tuollaisen soittolaatikon hänen omille ruskeaihoisille pikku kanakoilleen. Laitetta nimitetään Tyrolin harpuksi; ja voit selittää nimen englanninkielellä merkitsevän, että täytyy olla pähkähullu maksaakseen siitä senttiäkään.

Tällä kertaa oli hän niin mielissään, että jälleen yritti englanninkieltä. -- Te puhua totta? -- kysyi hän.

-- Sen luulisin! -- sanoin. -- Minä puhun kuin raamattu. Hae raamattusi, Uma, jos sinulla sellainen on, niin suutelen sitä. Tai, mikä vielä parempaa, -- sanoin päättäväisesti, -- kysy häneltä, rohkenisiko hän itse tulla sinne päivällä.

Hän ei näkynyt pelkäävän; hän uskaltaisi niin paljon päiväsaikaan ja muiden seurassa.

-- Asia on siis sovittu! -- sanoin. -- Ilmoita hänelle, että mies on petkuttaja ja hänen tehtaansa pelkkää hulluttelua. Ja jos hän huomenna lähtee sinne, näkee hän, mitä siitä kaikesta on jälellä. Mutta varoita häntä, Uma, ja puhu niin selvästi, että hän ymmärtää: Jos hän rupee asiasta jaarittelemaan, se varmaan tulee Casen korviin, ja minä olen kuollut mies! Minä pelaan hänen puolestaan, sano se hänelle, ja jos hän hiiskuu sanaakaan, vereni lankee hänen päälleen ja tulee hänen tuomiokseen tässä ja tulevaisessa elämässä.

Uma sanoi sen hänelle, ja hän puristi käsiäni rannetta myöten, virkkaen: -- Ei puhu. Huomenna mennään. Te minun ystävä.

-- Ei, sir, --- sanoin, -- ei mitään hupsuttelua. -- Sano hänelle, että olen tullut tänne liikettä harjoittamaan enkä ystävyysliittoja rakentelemaan. Mutta Casen kyllä lähetän kirkkauteen!

Ja Maea läksi, nähtävästi hyvin mielissään.

V. Yö viidakossa.

No niin, päätökseni ei enää ollut peruutettavissa. Tiapolo oli murskattava ennen uuden päivän valkenemista, ja minulla oli täysi työ ei ainoastaan valmisteluissa, vaan myöskin väittelemisessä. Taloni muistutti käsityöläisten keskusteluseuraa. Uma tahtoi kaikin mokomin pidättää minua menemästä yöllä tiheikköön, sillä jos sen tekisin, en muka koskaan palaisi. Tunnette hänen vakuuttelutapansa, olihan jo esimerkki kuningatar Viktoriasta ja pirusta, ja saatatte hyvin käsittää, että väsyin siihen ennen illan tuloa.

Vihdoin juolahti päähäni hyvä tuuma. Mitä hyödytti heitellä helmiäni hänelle? Kaiketi tepsisi paremmin, ajattelin, jos käyttäisin jotakin hänen omaa hakkelustaan.

-- Kuulehan sitten, -- sanoin. -- Etsi raamattusi, niin otan sen mukaani matkalle. Siitä lähtee apua.

Hän vannoi, että raamattu ei mitään hyödyttäisi.

-- Juuri teidän kanakain tietämättömyyttä, -- nuhtelin. -- Mene noutamaan raamattusi.

Hän toi sen, ja minä käänsin esille nimilehden, jolla arvasin löytäväni vähäisen englanninkieltä, ja niin siinä olikin. -- Kas! -- sanoin. -- Silmäisepäs tuohon! "Lontoossa, Englannin ja Ulkomaan Bibliaseuran kustannuksella, Blackfriars", ja vuosiluku, jota en tajua, kun se on painettu noilla äksillä. [Roomalaisilla numeroilla. Suom.] Mikään piru helvetistä ei tohdi tulla lähellekään Bibliaseuraa eikä koko katua. Kah, oletpa sinä hupsu! -- lisäsin. -- Miten luulet tulevamme toimeen omien _aitujemme_ kanssa kotona? Kaikki bibliaseuran ansiota!

-- Luulen, että teillä ei ne olekaan, -- sanoi hän. -- Valkoinen mies kertoo teillä ei ole yhtä aitu.

-- Kuuluu kai hyvinkin uskottavalta? -- kysyin. -- Miksi nämä saaret olisivat niitä täpötäynnä, eikä ainoatakaan Euroopassa?

-- Niin, siellä ei kasva yhtä leipäpuu, -- selitti hän.

Olisin voinut repiä tukkaani. -- Kuulehan toki, eukkoseni, -- sanoin, -- lopeta jo, olen väsynyt lörpöttelyysi. Minä otan raamatun mukaani, se riittää minulle täydellisesti, ja olkoon tämä viimeinen sanani.

Yö oli tavattoman pimeä, päivänlaskun mukana nousseet pilvet peittivät koko taivaan; ei tähden välähdystä, ja alenevan kuun loppusyrjä ilmestyisi vasta aamutunneilla. Kylän ympäristö, johtuiko se sitten avoimissa huoneissa palavista valoista tai monien riutalla liikkuvien kalastajain soihduista, hohti kuin ilotulituksessa; mutta meri, vuoret ja metsät olivat kokonaan pimeän peitossa.

Kello lienee ollut kahdeksan lähtiessäni retkelleni sälytettynä kuin aasi. Ensiksikin oli raamattu, ihmisen pään kokoinen kirja, jonka hupsuudessani olin lupautunut ottamaan. Sitten oli pyssyni, veitsi, lyhty ja patenttisytykkeitä, kaikki tarpeellisia. Lisäksi tuli varsinaiset työkojeeni, hirvittävä paino ruutia, pari kalastuksessa käytettyä dynamiittipommia ja muutamia kappaleita hitaasti syttyvää rikkilankaa, jotka olin vetänyt ulos läkkikoteloista ja liittänyt yhteen miten parhaiten taisin; sillä sytykkeet olivat vain kauppatavaraa, ja olisi ollut mieletöntä niihin luottaa. Ylimalkaan oli minulla, kuten näette, tarpeita aimo räjähdystä varten! Menot eivät merkinneet mitään; tahdoin tehdä työni säällisesti.

Niin kauan kuin olin avoimella kentällä ja saatoin kodistani näkyvän lampun mukaan ohjata askeleeni, kävi kaikki hyvin. Mutta ehdittyäni polulle tuli niin pimeä, että en päässyt eteenpäin, vaan astuin sivulle metsään ja kiroilin siellä kuin mies, joka etsii tulitikkuja makuuhuoneessaan. Tiesin, että oli vaarallista sytyttää lyhtyni, sillä sen valo näkyisi niemekkeen kärkeen asti, ja koska kukaan ei käynyt täällä pimeän tultua, antaisi se puheenaihetta ja tulisi Casen korviin. Mutta mitä oli minun tehtävä? Täytyi joko luopua yrityksestä ja menettää arvoni Maean silmissä tai uhallakin sytyttää lyhty ja suorittaa tehtäväni niin pian kuin mahdollista.

Polulla kulkiessani kävelin rivakasti, mutta heti mustalle rannikolle tultuani oli minun juostava. Sillä vuoksi oli nousemassa korkeimmilleen, ja päästäkseni ruutiani kastelematta tyrskyn ja jyrkän vuorenseinän välitse tarvitsin kaiken nopeuteni. Nytkin ulottui ryöppy polviini asti ja olin vähällä kaatua kiveä vasten. Kaiken tämän aikaa tulinen kiireeni, meren raikas ilma ja tuore haju piti mieleni reippaana; mutta kun olin tiheikössä ja aloin kiivetä polkua, kävin tehtävään hitaammin. Metsän synnyttämän arkuuden olivat mestari Casen banjonkielet ja kuvaveistokset suureksi osaksi ravistaneet niskastani, mutta silti pidin tätä kaameana vierailuna ja arvasin, että opetuslasten täytyi käynneillään pahoin säikähtyä.

Kun lyhdyn valo sattui runkoihin, haarautuviin oksiin ja köysimäisten köynnöskasvien kiertyneihin latvoihin, muutti se koko paikan tai kaiken, mitä siitä saattoi nähdä, eräänlaiseksi sekavaksi liikkuvien varjojen leikiksi. Ne tulivat vastaan vankkoina ja nopeina kuin jättiläiset ja sitten kaikkosivat pois haihtuen hämärään; ne kohosivat pään yli kuin nuijat ja lensivät sitten lintujen lailla yön pimeyteen. Metsän kamara kiilsi lahosta puusta, muistuttaen tulitikkulaatikon kyljessä raapaisemisen jälkeen välähtävää fosforihohdetta. Isoja, kylmiä pisaroita välähteli kuin hikeä oksilta yläpuolellani. Tuuli kävi tuskin nimeksikään; vain pieni jäinen viima hengähteli maanpuolelta, kykenemättä mitään liikahduttamaan; ja harput olivat mykkiä.

Ensimäisen maantunnun sain päästyäni villipalmu-metsästä ja nähdessäni möröt muurin harjalla. Kovin kummallisilta ne näyttivät lyhdyn valossa, kasvot maalattuina, näkinkengät silminä sekä vaatteet ja hiukset riipuksissa. Toisen toisensa perästä tempasin ne kaikki alas, pinoten ne kasaan holvin katolle, jotta ne pääsisivät samaan kokkoon muun kanssa. Sitten valitsin paikan erään ison eteiskiven takana, kaivoin siihen ruutini ja kaksi räjähdyspommia ja juoksutin sytytyslankani käytävälle. Vielä jäähyväisiksi vilkaisin savuavaan päähän. Somalta se näytti.

-- Hei vain! -- huudahdin. -- Nyt on kohtalosi määrätty.

Ensimäinen aikomukseni oli sytytettyäni heti lähteä kotiinpäin; sillä pimeys, lahonneen puun kimmeltely ja lyhdyn varjot saivat mieleni tuntumaan kolakalta. Mutta minä tiesin, missä yksi harpuista riippui; minusta olisi ollut vahinko, ellei se olisi mennyt muitten mukana; mutta samalla kertaa en voinut olla itselleni myöntämättä, että olin hirveästi väsynyt hommaani ja että mieluimmin olisin ollut kotona suljettujen ovien takana. Astuin ulos kellarista miettien puoleen ja toiseen. Meren kohinaa kuului kaukaa alapuoleltani rannalta; lähempänä ei lehtikään värähtänyt; olisin saattanut olla ainoa elävä olento tällä puolen Kap Hornin.

Ja kun siinä seisoin ajatuksissani, tuntui kuin koko metsä heräisi ja täyttyisi pienillä äänillä. Pieniä ääniä ne olivat, ei mitään vaarallista -- rasahdus tuolla, pyrähdys täällä, -- mutta rintaani ahdisti ja kurkkuni kävi kuivaksi kuin korppu. En minä Casea peljännyt, kuten olisi ollut järkevätä; en Casea edes ajatellutkaan; mutta minua vaivasivat kuin ankara ähky akkain lorut paholaisnaisista ja metsäsioiksi muuttuneista miehistä. Puuttui vain kynnen verta, että olisin lähtenyt juoksuun; kuitenkin hillitsin itseni, astuin ulos ja kohottaen lyhtyä kuin hullu katsahdin ympärilleni.

Kylän taholla ja polulla ei näkynyt mitään. Mutta kun käännyin sisämaahan päin, oli ihme, että en lysähtänyt maahan. Tuolla, tullen suoraan erämaasta ja paholaisviidasta ... tuolla oli varmaan paholaisnainen juuri sellainen, millaisiksi olin niitä kuvitellut. Näin valon lankeevan hänen paljaille käsivarsilleen ja kirkkaihin silmiinsä, ja minä kiljahdin niin kimakasti, että luulin siihen paikkaan kuolevani.

-- Ah, älä huuda ääni! -- sanoi paholaisnainen kuuluvalla kuiskauksella. -- Miksi sinä puhu iso ääni? Sammuta valo! Ese tulee hän.

-- Kaikkivaltias Jumala, sinäkö se olet, Uma? -- ihmettelin minä.

-- _Ioe_, -- myönsi hän. -- Minä tulee nopea. Ese täällä pian.

-- Tulitko sinä yksin? -- kysyin. -- Sinä ei pelkää?

-- Ah, liian paljo pelkää! -- kuiskasi hän, tarraten minuun kiinni. -- Minä luulla kuolla.

-- No, -- sanoin heikosti irvistäen, -- minä en naura sinulle, rouva Wiltshire, sillä itse lienen säikähtynein mies Etelämeren saarilla.

Hän kertoi minulle parilla sanalla, miksi oli tullut. Tuskin olin lähtenyt, kun Fa'avao kuului saapuneen sisälle, ja akka oli kohdannut Mustan Jackin juoksemassa minkä kinttunsa kantoivat meidän asunnoltamme Casen taloon. Uma ei pysähtynyt puhumaan, vaan riensi suoraa päätä tiheikköön minua varoittamaan. Hän oli niin lähellä kintereilläni, että lyhty opasti hänet rannikon yli, ja sen välke puissa osoitti hänelle myöhemmin suunnan vuorta ylös. Vasta kun olin päässyt huipulle tai astunut kellariin, ihmetteli hän, mihin Herran nimessä olin joutunut, ja menetti kappaleen kallista aikaa, peläten huutaa, koska Case saattoi olla hänen kintereillään, ja lankeillen tiheikössä, niin että ruumiinsa oli sinelmiä ja naarmuja täynnä. Silloin hän varmaan joutuikin liian etäälle etelää kohti, jonka seurauksena hän vihdoin ilmestyi sivultani, peloittaen minut pahemmin kuin sanavarani riittävät kuvailemaan.

No, mikä tahansa oli parempaa kuin naispaholainen, mutta hänen kertomuksensa kuulosti kylläkin vakavalta. Mustalla Jackilla ei ollut mitään asiaa talollani, ellei häntä ollut pantu sinne vartioimaan; ja minusta näytti, että typerä mainitsemiseni maalista ja ehkä joku Maean lörpöttely oli saattanut meidät ahtaalle. Selvää oli ainakin, että Uman ja minun oli jäätävä tänne yöksi; me emme uskaltaisi yrittää kotiin ennen päivän valkenemista, ja silloinkin olisi turvallisempaa kiertää vuoren kautta ja saapua kylään takalistolta, jotta emme joutuisi väijytyksiin. Yhtä selvää oli myöskin, että miina oli heti räjäytettävä, jotta Case ei ehtisi sitä ehkäisemään.