Pannaan julistettu

Part 5

Chapter 53,058 wordsPublic domain

-- Pelkään, että koira on syönyt oksennuksensa, -- sanoi hra Tarleton, -- ja mitä on minun nyt tehtävä puolestanne? Tahdon puhua Namulle, vihjaista hänelle, että häntä pidetään silmällä. Olisi omituista, jos hän sallisi asioiden mennä väärin, kun hänet saatetaan varuilleen. Silti saattaa tämä varokeino pettää, ja silloin on teidän etsittävä apua muualta. Teillä on täällä kaksi henkilöä, joiden puoleen voisitte kääntyä. Ensimäinen ja tärkeämpi niistä on pappi, joka voisi suojella teitä katolisilla harrastuksilla; heitä on kurjan pieni lauma, mutta heidän joukossaan on kaksi päällikköä. Ja se toinen henkilö on vanha Faiaso. Ah, olisipa tämä tapahtunut jokunen vuosi sitten, ette olisi ketään muuta tarvinnut! Mutta hänen vaikutusvaltansa on paljon vähentynyt, siirtyen Maealle, ja Maea, pelkään, on Casen kätyreitä. Lyhyesti, jos asia kääntyy pahimmilleen, on teidän lähetettävä sana minulle tai tultava itse Fale-aliihin, ja vaikka vuoroni ei ole saapua saaren tähän päähän kuukauden aikaan, tahdon koettaa parhaani. Herra Tarleton sanoi siis hyvästi; ja puolta tuntia myöhemmin lähetysveneen miehistö lauloi, ja airot välähtelivät.

IV. Paholaistehdas.

Melkein kuukausi kului mitään erityisempää tapahtumatta. Vielä häittemme iltana saapui Kalossi, osoittautuen hyvin kohteliaaksi. Ja hän otti tavakseen pistäytyä sisälle hämäräntullen polttamaan piipullisen perheessämme. Hän kykeni tietysti juttelemaan Umalle, ja ryhtyi opettamaan minulle samalla kertaa alkuasukasten kieltä ja ranskaa. Hän oli vanha, hyväluontoinen lystikäs mies, vaikka likaisin, mitä saattoi odottaa näkevänsä, ja hän sotki minut vierailla kielillä, tehden pahemman sekamelskan kuin Babelin tornissa.

Siitä oli jotakin hommaa ja ajankulua yksinäisyydessäni; mutta enhän siinä mitään ansainnut, sillä vaikka pappi kävi istumassa ja jaarittelemassa ketään hänen laumastaan ei viekoittunut myymälääni, ja ellen olisi keksinyt muuta puuhaa, en olisi saanut kerätyksi naulaakaan kopraa.

Tuumani oli seuraava: Fa'avaolla (Uman äidillä) oli parikymmentä hedelmääkantavaa puuta. Tietysti emme saaneet työväkeä, koska oikeastaan kaikki olimme tabussa, joten nuo kaksi naista ja minä ryhdyimme valmistamaan kopraa omin käsin. Siitä saimme sellaista kopraa, että oikein vesi tuli suuhun, kun se oli korjussa. En ollut laisinkaan aavistanut, miten paljon alkuasukkaat minua petkuttivat, ennenkuin olin nuo neljäsataa naulaa omakätisesti tehnyt; tavara oli niin keveätä, että melkein teki mieleni sitä itse kastelemaan.

Työhommissa ollessamme melkoinen joukko kanakoja tapasi viettää parhaan osan päivästä meitä katselemalla, ja kerran se neekerikin näytti naamansa. Hän seisoi taampana alkuasukasten kanssa, nauraen ja esittäen suurta herraa ja ilvehtien, kunnes se alkoi minua ärsyttää.

-- Vai sinä, neekeri! -- huudahdin.

-- Minä en puhuttele teitä, sir, -- sanoi musta mies, -- haastelen ainoastaan herrasmiehille.

-- Sen tiedän, -- vastasin, mutta sattuu niin, että minä puhuttelin sinua, herra Musta Jack. Tahdoin vain tietää, näitkö Casen naamataulua noin viikko sitten?

-- En, sir, -- virkkoi hän.

-- Hyvä siis, -- sanoin minä; -- sillä minä näytän sinulle siitä tarkan jäljennöksen, vaikka mustan, kahden minuutin kuluessa.

Ja minä aloin kävellä häntä kohden verkalleen, kädet riippuen sivuilla; mutta silmissäni kiilui uhkaa, jos joku vaivautui niihin katsahtamaan.

-- Te olette viheliäinen, remuava roisto, -- mörisi hän.

-- Sinäpä sen sanot! -- säestin minä.

Nyt hän luuli olevani niin lähellä kuin oli suotavaa, ja sai käpälät alleen, kiitäen paikalta sellaista vauhtia, että oli nautinto katsella hänen menoaan. Enkä siitä siunatusta sakista enempää nähnyt, kunnes tulimme tapauksiin, joista nyt kerron. Siihen aikaan oli päätehtäviäni käydä ammuskelemassa jotakin pataan pantavaksi metsistä, jotka osoittautuivatkin varsin riistarikkaiksi, kuten Case oli minulle maininnut. Olen jo puhunut niemekkeestä, joka sulki kylän ja asemani idän puolelta. Polku kulki sen kärjitse, johtaen lähimpään lahdelmaan. Joka päivä kävi täällä ankara tuuli, ja kun rantariutan ruoto loppui niemekkeen pään kohdalla, kuohui kova tyrsky lahdelman rannoille. Pieni kallioinen harjanne leikkasi laakson kahtia, päätyen lähelle rantaa; ja veden ollessa korkealla meri hyökyi suoraan sen seinämää vasten, joten tie kokonaan tukkeutui. Metsäiset vuoret reunustivat paikan ylt'ympäri, varsinkin idän puolelta oli rajoittava penger jyrkkä ja tuuhea, sen alemmat osat, jotka kaarsivat meren rantaa, riippuen pelkkinä mustina äkkijyrkkinä, sinooberin juovittamina kallioina; ylempi osa näytti möykkyiseltä korkeitten puunlatvojen vuoksi. Muutamat näistä puista olivat heleänvihreät, toiset hohtivat punaisina, ja rannan hiekka oli mustaa kuin kiilloitettu kenkä. Paljon lintuja leijaili lahdelmalla, niiden joukossa lumivalkoisia; ja ilmakettu eli vampyyri lensi kirkkaalla päivällä narskuttaen hampaitaan.

Pitkään aikaan en metsästysretkilläni etääntynyt tätä kauemmaksi. Siellä takempana ei ollut mitään polun jälkeä, ja kookospalmut laakson suun edustalla olivat viimeiset sillä taholla. Saaren "silmä", kuten alkuasukkaat nimittivät sen tuulenpuoleista päätä, oli näet kokonaan autiona. Falesan kylästä Papa maluluun asti ei tavannut asuntoja, ei ihmisiä, eikä istutettuja hedelmäpuita; ja kun riutta enimmäkseen puuttui ja rannat olivat jyrkät, meri pieksi välittömästi kallionsärmiä, tuskin jättäen mitään maallenousu-paikkaa.

Minun on mainittava, että sen jälkeen kun aloin käydä eräretkilläni, vaikka kukaan ei rohkaistunut tulemaan myymäläni lähelle, huomasin ihmiset kylläkin halukkaiksi viettämään tuokion kanssani, milloin heitä ei voitu nähdä. Ja koska olin alkanut oppia alkuasukasten kieltä ja useimmat heistä osasivat sanan pari englantia, ryhdyin pieniin tilapäisiin rupatteluihin, jotka kaikessa vähäpätöisyydessäänkin poistivat pahimman painostuksen, sillä kurjalta ja masentavalta tuntuu, kun ihmistä kartetaan kuin pitaalitautista.

Satuin eräänä päivänä kuun lopulla istumaan kanakan kanssa pensaikon syrjässä lahdelman luona, katsellen itää kohti. Olin antanut miehelle piipullisen tupakkaa, ja me juttelimme minkä taisimme; hän ymmärsikin englanninkieltä enemmän kuin useimmat muut.

Kysyin häneltä, oliko mitään tietä itäänpäin.

-- Kerran siinä tie, -- sanoi hän. -- Nyt tie kuollut.

-- Ei kukaan siellä käy? -- kysyin.

-- Ei hyvä, -- vastasi mies. -- Paholaiset paljo asu siellä.

-- Ohoo! -- äännähdin. -- Onko siellä tiheikössä paljon paholaisia?

-- Miespaholainen, naispaholainen paljo, -- selitti ystäväni. -- Siellä ne asu kaikki aika. Mies mene siellä mies ei tule takaisin.

Ajattelin, että kun tuolla kanakalla oli niin hyvät tiedot paholaisista ja kun hän puhui niistä niin vapaasti joka ei ole tavallista, niin saattaisin urkkia häneltä hiukan selvitystä itseäni ja Umaa koskevaan selkkaukseen.

-- Te luulette minä paholainen? -- kysyin.

-- Ei luule paholainen, -- sanoi hän tyynnytellen -- Luule hupsu yhtäkaikki.

-- Uma paholainen? -- kysyin jälleen.

-- Ei, ei sitä. Paholainen pysy metsä, -- sanoi nuori mies.

Katselin eteeni lahdelman yli ja näin puiden riippuvan lehvistön äkkiä työntyvän auki ja Casen pyssy kädessä astuvan mustan rannikon päivänpaahteeseen. Hän oli puettuna keveihin, melkein valkoisiin pyjama-housuihin, hänen pyssynsä välkkyi ja hän näytti hyvin silmäänpistävältä. Maakravut vilistivät hänen tieltään koloihinsa.

-- Hei, ystäväni! -- huudahdin. -- Ettehän te sentään puhukaan totta. Ese mene, Ese tule takaisin, -- matkin minä.

-- Ese ei yhtäkaikki, Ese _Tiapolo_ -- virkkoi ystäväni, ja sanoen minulle hyvästi hän livahti puiden väliin.

Pidin silmällä Casea hänen käydessään pitkin rantaa, missä vuorovesi oli matalalla, ja annoin hänen kulkea ohitseni matkallansa Falesaan. Hän oli syviin mietteisiin vaipuneena, jonka linnutkin näkyivät tietävän, ne kun sipsuttivat aivan hänen vieressään hiekalla tai lentää suhahtelivat hänen ympärillään, kirkuen hänen korviinsa. Hänen astuessaan ohitseni havaitsin hänen huultensa liikkeestä, että hän puhui itsekseen, ja olin erittäin mielissäni nähdessäni leimamerkkini vielä hänen kulmillaan. Puhun teille silkkaa totta: minulla oli aikomus lähettää haulipanos hänen kuonoonsa, mutta viisaasti hillitsin itseni.

Kaiken tämän ajan ja samoin vielä kotimatkallani toistelin itselleni kuulemaani alkuasukasten sanaa, avustaen muistiani lauseella: "Polly, kattila tulelle ja keitä meille teetä".

-- Uma, -- sanoin kotiin päästyäni, -- mitä _Tiapolo_ merkitsee?

-- Piru, -- vastasi hän.

-- Luulin, että _aitu_ merkitsee sitä, -- virkoin.

-- _Aitu_ toinen paholainen, -- selitti hän, -- pysyy metsä, syö kanaka. Tiapolo iso pääpiru, pysyy kotona; Tiapolo olla kristitty piru. [Sana _tiapolo_ on eurooppalaista alkuperää = latinan _diabolus_, pahahenki. Suom.]

-- No, -- sanoin, -- siitä en tule viisaammaksi. Miten voi Case olla Tiapolo?

-- Ei ihan juuri, -- vastasi hän. -- Ese kuuluu Tiapolo; se pitää Ese paljo; Ese oikein hänen poika. Jos Ese tahto joku asia, Tiapolo tekee hän.

-- Se on hyvin mukavaa Eselle, -- sanoin. -- Ja millaisia töitä Tiapolo hänelle tekee?

Nyt seurasi sekamelska kaikenlaatuisia juttuja, joista monet (niinkuin kertomus herra Tarletonin päästä napatusta dollarista) olivat minulle kyllä selviä, mutta toisista en ymmärtänyt hölynpölyä. Ja mikä enin kummastutti kanakoja, oli minusta vähimmin ihmeellistä, se nimittäin, että Case kävi erämaassa kaikkien noiden aitujen parissa. Muutamat rohkeimmat olivat kuitenkin lähteneet hänen mukanaan, kuulleet hänen haastavan vainajien kanssa ja antavan näille käskyjä, mutta hänen turvissaan he olivat ehjin nahoin palanneet. Jotkut sanoivat hänellä olevan siellä kirkon, missä hän palveli Tiapoloa, kun tämä näyttäytyi hänelle; toiset taas vannoivat, että siinä ei ollut noituutta ensinkään, vaan että hän teki ihmeitänsä rukouksen voimalla, ja että kirkko ei ollut mikään kirkko, vaan vankila, johon hän oli sulkenut jonkun pahan aitun. Namu oli kerran ollut hänen kanssaan tiheikössä ja palannut sieltä ylistäen Jumalaa näistä ihmetöistä.

Rupesinpa jo aavistelemaan miehen vehkeitä ja keinoja, millä hän oli saavuttanut asemansa, ja vaikka älysin hänen olevan kova pähkinä purra, en ollenkaan menettänyt rohkeuttani.

-- Hyvä on, -- sanoin, -- minun pitää itse käydä katsomassa mestari Casen pyhättöä, ja otamme selvän siitä Jumalan ylistämisestä.

Tässä Uma joutui hirveään hätään; jos menisin sinne korkeaan metsään, en koskaan palaisi; kukaan ei voisi käydä siellä ilman Tiapolon suojelusta.

-- Minä uskaltaudun sinne Jumalan turvin, -- vakuutin. -- Minä olen sentään hyvänlainen ihminen, Uma, ja kaipa Herra askeleeni johdattaa.

Hän istui hetkisen ääneti. -- Minä luulee, -- virkkoi hän hyvin juhlallisena ja lisäsi sitten: -- Viktoria, hän iso päällikkö?

-- Sen voit uskoa! -- sanoin minä. -- Hän pitää sinä oikein paljo? -- kysyi hän taas.

Vakuutin hänelle irvistäen, että se vanha rouva luullakseni oli minulle jokseenkin puolueellinen.

-- Hyvä on, -- sanoi hän. -- Viktoria iso päällikkö, pitää sinä oikein paljo. Ei voi auttaa sinä täällä Falesalla; ei kuka voi ... niin kaukana. Maea hän pieni päällikkö ... asuu täällä. Jos hän pitää sinä ... tekee sinulle hyvä oikein. Jumala ja Tiapolo niin juuri. Jumala iso päällikkö ... hänellä liian paljo työtä. Tiapolo pieni päällikkö ... hän tahtoo hyvin paljo touhu, tekee hyvin ahkera työ.

-- Minun on jätettävä sinut herra Tarletonin käsiin, -- sanoin. -- Sinun kristinoppisi on saranoiltaan, Uma.

Siitä huolimatta haastelimme tästä kaiken iltaa, ja minulle kertomillaan jutuilla erämaasta ja sen vaaroista peloitti hän itsensä niin, että oli vähällä saada kohtauksen. Enhän niistä kahdeksatta osaakaan muista, sillä en niitä paljoa tarkannut; mutta kaksi on säilynyt mielessäni jokseenkin selvästi.

Noin yhdeksän kilometrin päässä rannikolla on suojattu lehto, nimeltä Fanga-anaana (luolien satama). Olen itsekin nähnyt sen mereltä, niin läheltä kuin sain arastelevat soutajapoikani laskemaan, ja siinä on pieni kaistale keltaista hiekkaa. Sen yläpuolella kohoaa mustia kallioita täynnä luolien mustia suuakkoja. Isot puut ja riippuvat köynnöskasvit päärmäävät kallioita, joiden keskipalkoilta vuolas puro syöksyy putouksena alas.

No niin, siitä ohitse oli kulkemassa veneellä kuusi nuorta miestä Falesan kylästä, "kaikki hyvin sieviä", sanoi Uma, ja se vei ne tuhoon. Kävi kova tuuli, oli vasta-aallokko, ja kun he saapuivat Fanga-anaanan edustalle ja näkivät valkoisen putouksen ja varjoisen rannikon, he tunsivat kovaa väsymystä ja janoa, sillä heiltä oli vesi jo loppunut. Joku joukosta ehdotti, että laskisivat maihin noutamaan juotavaa, ja huimapäitä kun olivat, yhtyivät kaikki tuumaan, paitsi nuorin. Lotu oli hänen nimensä; hän oli oikein kunnollinen herrasmies ja hyvin viisas. Hän selitti heille, että he olivat mielettömiä, ja sanoi, että paikka oli henkien ja paholaisten ja kuolleiden tyyssija, josta oli yhdeksän kilometriä lähimpään ihmisasuntoon yhtäälle ja kukaties kaksi sen vertaa toisaalle. Mutta he nauroivat hänen sanoilleen, ja ollen viisi yhtä vastaan tarttuivat airoihin, vetivät veneen rannalle ja astuivat maihin.

Se oli Lotun kertoman mukaan ihmeellisen ihana paikka, ja vesi maistui oivalliselta. He kävelivät pitkin rantamaa, mutta eivät keksineet mitään kohtaa, josta olisi käynyt kiivetä kallioille, ja tämä rauhoitti heidän mieltään. Vihdoin he istuutuivat syömään mukanaan tuomiansa eväitä. Mutta tuskin olivat he asettuneet aterialle, kun eräästä noista mustista luolista tuli kuusi tavattoman kaunista neitosta. Niillä oli kukkia tukassa, mitä viehkeimmät rinnat ja kaulanauhat tulipunaisista siemenistä. Ja he alkoivat laskea leikkiä noiden nuorten herrojen kanssa, ja nämä puolestaan vastasivat heidän ilveisiinsä, kaikki muut paitsi Lotu. Tämä käsitti, että sellaisessa paikassa ei voinut olla mitään elävää naista, ja juoksi heittäytymään veneen pohjalle, peitti kasvonsa ja rukoili. Kaiken aikaa Lotu herkeämättä rukoili ja rukoili, eikä hän mistään muusta tiennyt, ennenkuin hänen toverinsa palasivat, nostivat hänet istumaan ja laskivat takaisin merelle lahdenpoukamasta, jonka rannat nyt olivat aivan autiot. Eivätkä he hiiskuneet sanaakaan noista kuudesta immestä.

Mutta eniten peloitti Lotua, että ainoakaan hänen viidestä toveristaan ei muistanut tapahtumasta mitään, vaan he käyttäytyivät kuin juopuneet, laulaen, nauraen ja kisaillen veneessä. Tuuli yltyi tasaisen voimakkaasti ja aallot kuohuivat tavattoman korkeina. Siitä nousi sellainen ilma, että jokainen mies saarilla olisi kääntänyt selkänsä ja rientänyt kotiseiniensä suojaan. Mutta nämä viisi teuhasivat kuin mielipuolet, nostivat kaikki purjeet ja laskivat aavalle merelle. Lotu ryhtyi ajamaan vettä veneestä; kukaan toisista ei ajatellutkaan häntä auttaa, he yhä vain lauloivat ja temmelsivät, puhuivat käsittämättömiä asioita ja nauroivat ääneensä niitä jutellessaan. Täten Lotu koko lopun päivää ajoi vettä henkensä edestä, kyyhöttäen veneen pohjalla; eikä kukaan hänen varoituksistaan välittänyt. Vastoin kaikkea odotusta he saapuivat elävinä hirveässä myrskyssä Papa-maluluun, missä palmut vinkuivat tuulessa, ja kookospähkinät vierivät kuin kanuunankuulat kylän nurmikolla. Samana iltana nuo viisi nuorukaista sairastuivat eivätkä sen koommin puhuneet järjellistä sanaa kuolemaansa asti.

-- Ja tarkoitatko, että voit niellä mokoman jutun? -- kysyin.

Hän vakuutti, että asia oli hyvin tunnettu ja että komeille nuorille miehille sellaista sattui useinkin. Mutta tämä oli ainoa tapaus, jolloin naispaholaisten lempi oli samana päivänä surmannut viisi yhdessä seurassa. Se oli aiheuttanut paljon hälinää saarella, ja hän olisi hullu, jos epäilisi.

-- No, -- virkoin, -- ei sinun silti tarvitse minun puolestani peljätä. Minä en kaipaa lemmottaria. Sinussa on minulle naista riittämään asti ja riittävästi lempoa myös, eukkoseni.

Tähän hän vastasi, että niitä oli muunkinlaisia, ja yhden oli hän nähnyt omin silmin. Eräänä päivänä oli hän yksinään mennyt lähimmälle lahdelmalle ja ehkä etääntynyt liian lähelle noiduttua paikkaa. Kasvien oksat törmän korkeasta viidakosta varjostivat häntä tuuheana kattona, mutta hän itse seisoi loitompana hyvin kivisellä ja monilukuisia nuoria, neljän viiden jalan korkuisia mammee-omenapuita kasvavalla tasanteella. Oli pimeä päivä sadekaudella, toisinaan riistivät tuulenpuuskat lehtiä puista lennättäen niitä ympäri, toisinaan taas oli tyyni kuin huoneessa. Tällaisella tyynellä vaiheella kerran kokonainen parvi lintuja ja vampyyrejä pyrähti esille pensaikosta kuin säikähtyneinä. Heti senjälkeen Uma kuuli rahinaa lähempää ja näki metsän reunasta mammee-omenapuiden välistä hyökkäävän laihaa, harmaata vanhaa karjua muistuttavan otuksen. Sen liikkeistä päättäen ajatteli se kuin ihminen; ja sen tuloa katsellessaan tyttö äkkiä oivalsi, että se ei ollutkaan mikään metsäkarju, vaan oikeastaan mies, joka ajatteli kuin mies. Silloin hän läksi juoksemaan, ja sika perästä, ja kiitäessään se hihkaili ääneensä niin että koko seutu kaikui.

-- Olisinpa ollut siellä pyssyineni? -- sanoin minä. -- Kyllä kärsäkäs silloin olisi hihkaissut niin että olisi itsekin ihmetellyt.

Mutta hän vakuutti minulle, että pyssystä ei ollut apua moisia vastaan, ne kun olivat vainajain henkiä.

No, näillä rupatuksilla kulutimme illan, joka olikin parasta. Mutta tietysti se ei muuttanut mielipidettäni, ja seuraavana päivänä minä pyssy olalla ja hyvä veitsi varattuna läksin löytöretkelle. Suuntasin kulkuni mahdollisimman lähelle paikkaa, missä olin nähnyt Casen tulevan metsästä; sillä jos hänellä siellä todellakin oli jonkinlainen laitos, otaksuin löytäväni polun. Erämaan eroitti rajavalli, mikäli sitä niin voi nimittää, sillä pikemmin se oli pitkä kiviröykkiö. Sanotaan sen ulottuvan yli koko saaren, mutta mistäpä ne sen tietävät, sillä epäilen, tokko kukaan on sataan vuoteen sitä matkaa tehnyt, koska alkuasukkaat pysyttelevät enimmäkseen meren lähettyvillä, rakennellen pienet siirtolansa rantamalle. Ja siltä osaltaan oli seutu hirveän korkeata, jyrkkää ja täynnä kallioita. Vallista länteen on maata muokattu, ja siellä kasvaa kookospalmuja, mammee-omenia, guava-puita ja runsaasti akasiaa. Juuri vastapäätä alkaa varsinainen tiheikkö, ja korkeata se onkin, sillä puut kohoavat kuin laivojen mastot, kierteleviä köynnöskasveja riippuu köysinä niiden sivuilta ja ilkeitä kämmekkäisiä rehoittaa halkeamissa sienien tapaan. Missä ei ollut alusmetsää, oli tanner kauttaaltaan mukulakivien peittämää.

Näin paljon viheriäisiä kyyhkysiä, joita olisi kelvannut ampua, ellen olisi saapunut toisissa tuumissa. Parvittain perhosia lennellä lepsahteli ylös ja alas lähellä maanpintaa kuin kuivuneet lehdet. Milloin kuulin linnun kutsuvan naarastaan, milloin tuulen tohinan ylhäällä, ja aina meren tyrskyn rannalta.

Mutta paikalla vallitsevaa omituista tuntua on vaikea kuvailla sille, joka itse ei ole yksinään aarniometsässä käynyt. Kirkkainkin päivä muuttuu siellä hämäräksi. Tuskin näkee askelta eteensä. Mihin tahansa katsoneekin, sulkeutuu metsä, toinen oksa kiertyen toiseen kuin käden sormet. Ja milloin vain heristää korviaan kuulee aina jotakin uutta -- miesten puhetta, lasten naurua, kirveeniskuja kaukaa edeltään sekä toisinaan jonkun nopean, hiipivän kiidännän läheltänsä, joka saa vaeltajan hätkähtäen tarkkaamaan aseitaan. Vakuutelkoon hän vain itselleen olevansa yksinään pelkkien puiden ja lintujen parissa, hän ei kuitenkaan voi sitä uskoa. Mihin tahansa hän kääntyy, tuntuu koko tienoo elävän ja katselevan häntä. Älkää luulkokaan, että Uman kertomukset minua säikähdyttivät; en pidä alkuasukasten loruja neljän äyrin arvoisina. Mutta sellainen tunnelma on luonnollinen näissä tiheiköissä, siinä kaikki.

Kiivetessäni lähelle kukkulan huippua, sillä metsäinen pinta nousee tällä kohdalla jyrkkänä kuin portaat, alkoi tuuli humista suoraan suuntaan ja lehvät liikkua ja hulmahdella sivuille, päästäen päivänsäteet lävitse. Tämä soveltui minulle paremmin; melu oli kaiken aikaa samallaista, eikä kuulunut mitään säikähdyttävää. No niin, olin saapunut paikalle, missä alusmetsänä kasvoi niin sanottuja villejä kookospalmuja -- perin sieviä tulipunaisine hedelmineen, --- ja silloin sattui korvaani tuulessa väräjävää laulua, jollaista en muistanut koskaan ennen kuulleeni. Turhaan uskottelin itselleni, että sen aiheuttivat oksat; minä tiesin paremmin. Turhaan luulottelin sitä lintujen liverrykseksi; tiesin, että lintu ei koskaan viserrellyt tuolla tavalla. Se nousi ja paisui, hiljeni ja paisui jälleen. Milloin muistutti se mielestäni itkua, mutta oli kauniimpaa; milloin luulin sitä harpun säveliksi. Siitä vain olin varma, että se oli liian ihanaa ollakseen tällaisessa paikassa terveellistä. Saatte nauraa, jos tahdotte; mutta minulle muistuivat todellakin mieleen ne kuusi keijukaista tulipunaisine kaulanauhoineen, jotka ilmestyivät Fanga-anaanan luolasta, ja ajattelin, mahtoivatko ne laulaa sillä lailla.

Ivailemme alkuasukkaita ja heidän taikauskojaan. Mutta ajatelkaamme, miten monet kauppiaat, oivallisesti kasvatetut valkoiset miehet, joista jotkut ovat olleet kirjanpitäjinä ja liikeapulaisina kotimaassa, alkavat niitä vaarinottaa. Arvelen taikauskon kasvavan jossakin seudussa kuin erilaiset rikkaruohot; ja seisoessani siinä ja kuunnellessani noita valittelevia ääniä minä vapisin housuissani.

Voitte nimittää minua raukaksi pelkoni vuoksi; omasta mielestäni olin kyllin urhoollinen astuessani edelleen. Mutta kuljin perin varovaisesti, pyssyn hana vireessä, tähystellen ympärilleni kuin erämies ja toden teolla odottaen näkeväni kauniin nuoren naisen istuvan viidakossa, ja siinä tapauksessa olin varmasti päättänyt koetella häntä haulipanoksella. Enkä tosiaan ollut ehtinyt kauaksi, kun kohtasin jotakin kummallista. Tuuli puhalsi voimakkaana kohahduksena puiden latvoissa, lehvät edessäni aukenivat, ja silmänräpäykseksi näin jotakin riippuvan puussa. Samassa tuokiossa oli se kadonnut, kun ohi kulkeva puuska vapautti oksat. Puhun teille totta: olin päättänyt nähdä aitun; ja jos se olisi esiintynyt sian tai naisen muodossa, se ei olisi minua niin hämmästyttänyt. Pahinta oli, että se näytti jokseenkin neliskulmaiselta, ja ajatus, että nelikulmainen esine eli ja lauloi, tympäisi ja hölmistytti minua. Epäilemättä seisoin siinä kotvan aikaa; ja olin varsin varma, että juuri samasta puusta se laulu kuului. Sitten aloin hiukan reipastua.

"No", tuumasin, "jos todellakin niin on, jos täällä neliskulmaiset esineet laulavat, olen nyt joka tapauksessa mennyttä. Saakaamme huvia rahamme edestä."

Mutta ajattelin, että sentään voisin yrittää rukousta siltä varalta, että se jotakin hyödyttäisi. Siis polvistuin ja rukoilin ääneeni; ja kaikenaikaa nuo omituiset soinnut tulivat puusta, nousten, laskien ja muuttuen aivan kuin musiikki konsanaan, vaikka hyvin eroitti, että se ei ollut inhimillistä -- että kukaan ei kykenisi mitään sellaista viheltämään.

Heti kun olin asianmukaisesti päättänyt rukoilemiseni, laskin pyssyni maahan, pistin veitsen hampaitteni väliin, astuin suoraan puun juurelle ja aloin kiivetä. Tunnustan, että sydämeni oli kuin jää. Mutta ylös kavutessani osui esine taas silmääni, ja se huojensi mieltäni, sillä huomasin sen muistuttavan laatikkoa; ja kun olin päässyt aivan sen luo, olin naurun hytkähdysten takia pudota puusta.

Laatikko se kylläkin oli ja päälle päätteeksi kynttilälaatikko, tavaraleima kyljessä; ja siihen oli jännitetty banjon kieliä, jotka tuulen puhaltaessa värähtelivät. Luullakseni nimitetään sellaista kojetta Tyrolin harpuksi, mitä se sitten merkinneekin.

-- Ähäh, herra Case, -- jupisin, -- olet peljästyttänyt minut kerran, mutta teeppäs se vielä toistamiseen! -- Näin sanoen livahdin alas puusta, ryhtyen jälleen etsimään viholliseni päätoimistoa, jonka arvasin olevan lähettyvillä.