Part 3

Yleensä olin varsin mielissäni hänen käytöksestään ja melkein vielä enemmän seuraavana päivänä, kun tapasimme toisemme mennäksemme päälliköiden puheille ja näin hänet niin jäykkänä ja päättäväisenä. Päälliköt odottelivat meitä eräässä isoista, soikeista suojistaan, jonka jo pitkän matkan päästä osoitti meille räystäitten alla tungeskeleva väkijoukko, ainakin sata henkilöä, miehiä, naisia ja lapsia. Monet miehistä olivat matkalla työhönsä, ja heillä oli vihreät seppeleet, joka sai minut ajattelemaan vapunpäivää kotona. Tämä joukko avautui suristen, kun me kaksi astuimme sisään, ja osoitti äkillistä vihaista kiihtymystä.

Sisällä oli viisi päällikköä; neljä mahtavannäköistä, komeata miestä, viides vanha ja kumarainen. He istuivat matoilla valkoisissa mekoissaan ja nutuissaan, viuhkat käsissä kuin hienoilla naisilla, ja kahdella nuorimmalla oli katolisia kunniarahoja rinnassa, joka antoi minulle miettimisen aihetta. Meille oli varattu paikat istumamatoilla huoneen etupuolella vastapäätä näitä suurmiehiä. Keskusta oli tyhjä; väkijoukko sorisi aivan selkämme takana ja kuroitteli kaulojaan, toiset tyrkkien toisiaan, paremmin nähdäkseen, ja heidän varjonsa hypähtelivät edessämme lattian puhtoisilla laakakivillä. Hiukkasen verran häiriinnyin tuosta rahvaan kiihtymyksestä, mutta päälliköiden tyyni, kohtelias sävy rauhoitti minua, sitä enemmän, kun heidän puhemiehensä ryhtyi pitämään pitkää puhetta matalalla äänellä, toisinaan heiluttaen kättään Casea, toisinaan minua kohti, ja välistä lyöden rystöillään mattoon. Ainakin oli selvää, että päälliköt eivät osoittaneet mitään suuttumuksen merkkejä.

-- Mitä hän nyt haasteli? -- kysyin, kun päällikkö oli lopettanut.

-- Oh, sitäpä vain, että heistä oli hauskaa sinut nähdä ja että he sanoistasi ymmärtävät haluavasi tehdä jonkun valituksen, joten sinun on puhuttava suusi puhtaaksi, niin he kyllä järjestävät asian.

-- Veipä sen lausuminen aika pitkän ajan, -- huomautin.

-- Pyh, loput oli imartelua ja kohteliaisuuslauseita ja kaikellaista puuta heinää, -- selitti Case. -- Tiedäthän, millaisia kanakat ovat.

-- No, minulta he eivät saa kuulla runsaastikaan kohteliaisuuksia, -- sanoin minä. -- Kerrot heille, kuka olen. Minä olen eurooppalainen, Suur-Britannian alamainen ja kotimaassani niin mahtava päällikkö, että sillä ei ole määrääkään; minä olen tullut tänne tekemään heille hyvää ja sivistämään heitä; ja tuskin olen saanut liikkeeni järjestettyä, kun he ryhtyvät julistamaan minut pannaan, joten kukaan ei uskalla lähestyä taloani! Sano heille, etten aio rikkoa lakeja; ja jos he tahtovat lahjaa, teen mikä kohtuullista on. En moiti ketään siitä, että katsoo eteensä, saat heille sanoa, sillä se on ihmisluonteen mukaista; mutta jos he luulevat voivansa minun suhteeni noudattaa omia kanakalaisia meininkejään, niin pian näkevät erehtyneensä. Ja sano heille suoraan, että kysyn syytä tähän valkoisen miehen ja Britannian alamaisen osaksi tulleeseen kohteluun.

Sellainen oli puheeni. Minä tiedän, miten on kanakoja käsiteltävä: kun opettaa heille järkeä ja menettelee heitä kohtaan reilusti, niin (sen tunnustuksen heille annan) he aina taipuvat. Niillä ei ole mitään oikeata hallitusta tai todellista lakia, se on ajettava heidän päähänsä; ja jos heillä sellaisia olisikin, kylläpä olisi kaunista, jos niitä sovitettaisiin valkoihoisiin. Tuntuisi perin omituiselta, jos saapuisimme niin pitkien matkojen takaa emmekä saisi tehdä mitä tahdomme. Pelkkä ajatuskin siitä on aina paisuttanut sisuani, ja minä laadin puheeni varsin mahtipontiseksi. Sitten Case käänsi sen tai pikemmin oli kääntävinään, jonka jälkeen ensimäinen päällikkö vastasi, sitten toinen ja sitten kolmas, kaikki samaan tyyliin, keveästi ja kohteliaasti, mutta vakavalla pohjasävyllä. Kerran tehtiin Caselle kysymys, ja hän vastasi siihen, jolloin kaikki, päälliköt kuten rahvaskin, nauroivat ja katsahtivat minuun. Kaikkein viimeksi kumarainen vanhus ja ensimäiseksi puhunut iso nuori päällikkö panivat Casen jonkinlaisen kuulustelun alaiseksi. Toisinaan huomasin Casen koettavan livistää ja he ahdistivat häntä kuin ajokoirat. Hiki valui hänen kasvojaan pitkin, joka ei ollut minulle mitään hauskaa nähtävää, ja muutamista hänen vastauksistaan väkijoukko voihki ja mukisi, niin että teki pahaa kuunnella. Oli hirveän kiusallista, etten ymmärtänyt alkuasukkaiden kieltä, sillä (kuten nyt uskon) he kyselivät Caselta naimisestani, ja hänellä täytyi olla tukala työ selviytyä asiasta. Mutta yksinään jätettynä olisi Casella ollut älyä vaikka johtaa parlamenttia.

-- No, siinäkö kaikki? -- kysyin, kun tuli pysähdys.

-- Tule, -- sanoi hän, kuivaten kasvojaan; -- kerron sinulle ulkona.

-- Tarkoitatko, että he eivät poista tabua? -- huudahdin minä.

-- Se on jotakin omituista, -- sanoi hän. -- Kerron sinulle ulkona. Parasta, että tulet pois.

-- Minä en siedä sitä heiltä, -- huudahdin. -- En ole niitä miehiä. Et ole näkevä, että väistän mokomaa kanaka-parvea.

-- Olisi parasta, että niin tekisit, -- sanoi Case.

Hän vilkaisi minuun varoittava ilme silmissään; nuo viisi päällikköä katsahtivat minuun varsin kohteliaasti, mutta hiukan terävästi; ja ihmiset katselivat minua, kurkottelivat ja tyrkkivät toisiaan. Muistin taloani vaanineen lauman, muistin, miten pastori oli hypähtänyt saarnastuolissaan vain minut nähdessäänkin; ja koko juttu tuntui minusta niin omituiselta, että nousin seuraamaan Casea. Väkijoukko avautui jälleen, päästäen meidät lävitseen, mutta siirtyi meistä loitommalle kuin tullessamme, lapset sen liepeillä juoksivat ja vinkuivat, ja kun me kaksi valkoista miestä kävelimme pois, seisoivat kaikki meitä töllistelemässä.

-- Ja, -- kysyin minä, -- mitä tämä kaikki nyt merkitsee?

-- Toden totta en voi sitä oikein itsekään käsittää. Sinä olet heille vastenmielinen,-- sanoi Case.

-- Julistaa mies pannaan, siksi että on heille vastenmielinen! -- kivahdin minä. -- En ole koskaan kuullut moista.

-- Se on jotakin pahempaa, näetkös, -- selitti Case. -- Sinusta ei ole tehty tabua ... sanoinhan, että niin ei voinut olla. Ihmiset eivät tule lähellesi, Wiltshire, ja siinä sitä ollaan.

-- Eivät tule lähelleni? Mitä sillä tarkoitat? Miksi he eivät tule lähelleni? -- ihmettelin.

Case epäröitsi. -- Näkyvät peljästyneen, -- virkkoi hän matalalla äänellä.

Minä pysähdyin äkkiä. -- Peljästyneen? -- toistin. -- Oletko tullut hulluksi, Case? Mistä he ovat peljästyneet?

-- Kunpa sen tietäisin, -- vastasi Case, pudistaen päätänsä. -- Kaiketi jotakin heidän hassua taikauskoaan. Sitä minä en tajua, -- sanoi hän. -- Muistuttaa Vigoursin jupakkaa.

-- Tahtoisin tietää, mitä sillä tarkoitat, ja vaivaan sinua sen kertomaan, -- virkoin.

-- No, näetkös, Vigours livisti ja jätti kaikki sikseen, -- sanoi hän. -- Siinä oli jotakin taikauskoa ... en koskaan päässyt asiasta selvyyteen; mutta pahalta se alkoi lopulta näyttää.

-- Minä olen kuullut siitä toisenlaisen kertomuksen, -- huomautin, -- ja parasta on, että sen sinulle mainitsen. Kuulin hänen pötkineen tiehensä sinun tähtesi.

-- Oh, kyllä kai häntä hävetti kertoa totuutta, -- sanoi Case, -- epäilemättä piti hän sitä typeränä. Ja totta onkin, että touhusin hänet täältä. "Mitä sinä tekisit, vanha veikko?" kysyi hän. "Laputa", neuvoin minä, "äläkä sitä kahdesti tuumi". Olin perin iloinen nähdessäni hänen lähtevän tiehensä. Ei ole minun tapaistani kääntää selkääni miehelle hädässä, mutta kylässä syntyi niin paljon häiriötä, että en tiennyt, mihin se vielä johtaisi. Olin hupsu, kun seurustelin niin paljon Vigoursin kanssa. Tänään he siitä minulle huomauttelivat. Etkö kuullut, miten Maea (se nuori päällikkö, se iso mies) tuon tuostakin lausui "Vika"? Häntä he sillä tarkoittivat. Eivät ne vain näy sitä unohtavan.

-- Tuo kaikki on hyvin puhuttu, -- sanoin, -- mutta siitä ei selviä minulle, missä syy on; sillä et kerro minulle, mitä he pelkäävät ... mitä he tarkoittavat.

-- Heh, soisinpa tietäväni, -- puolustautui Case.

-- En osaa puhua selvemmin.

-- Mielestäni olisit voinut kysyä, -- huomautin.

-- Niin minä teinkin, -- sanoi hän. -- Mutta ellet ole sokea, täytyi sinun itsekin nähdä, että kyseleminen siirtyi toiselle puolen. Menen niin pitkälle kuin tohdin toisen valkoihoisen edestä; mutta kun itse joudun kiipeliin, ajattelen ensinnä omaa nahkaani. Vikani on, että olen liiankin hyväluontoinen. Ja rohkenen sanoa sinulle, että osoitat omituista kiitollisuutta miehelle, joka on joutunut kaikkiin näihin rettelöihin sinun asioittesi tähden.

-- Ajattelen juuri erästä seikkaa, -- sanoin. -- Olit hupsu seurustellessasi niin paljon Vigoursin kanssa. Sinulla on toki lohdutuksena, että et ole ollut paljoa minun kanssani. Ethän ole koskaan käynyt seinieni sisällä. Tunnusta pois; sinä tiesit tästä ennakolta?

-- Tosiaankaan en ole käynyt, -- myönsi hän. -- Se oli huomaamattomuus, josta olen pahoillani, Wiltshire. Mutta sinne nyt tulemiseeni nähden lausun ajatukseni aivan selvään.

-- Tarkoitat, että et tahdo? -- kysyin.

-- Hyvin ikävää, veikkoseni, mutta kyllä se sillä lailla on, -- virkkoi Case.

-- Sanalla sanoen olet peloissasi?

-- Sanalla sanoen olen peloissani.

-- Ja täytyykö minun yhä aiheettomasti olla tabun alaisena? -- kysyin.

-- Sanon sinulle, että et ole tabun uhrina, -- toisti hän. -- Kanakat eivät tule lähellesi, siinä kaikki. Ja kuka heitä voi pakoittaa? Meillä kauppiailla on aikamoinen sappi, se täytyy tunnustaa; pakoitamme nämä kanaka-raukat peruuttamaan lakinsa, poistamaan tabunsa ja muuta sellaista, milloin vain hyväksi näemme. Mutta ethän toki odottane mitään lakia, joka pakoittaisi ihmiset tekemään kauppaa liikkeessäsi, vaikkapa eivät haluaisikaan? Et tahtone väittää itselläsi olevan sisua siihen? Ja jos sinulla olisikin, olisipa kummallista ehdottaa sellaista minulle. Haluaisin huomauttaa sinulle, Wiltshire, että itsekin olen kauppias.

-- En luule, että sinuna puhuisin sisusta, -- sanoin minä. -- Mikäli minä voin käsittää, tulee käymään näin: Ainoakaan sielu ei ole tekevä kauppaa minun kanssani, vaan kaikki käyvät sinun luonasi. Sinä kokoat kopran, ja minä saan mennä hiiteen niin että kintut vilkkuu. Enkä minä osaa alkuasukasten kieltä, ja sinä olet täällä ainoa mainitsemisen arvoinen henkilö, joka taitaa englantia, ja sinä kehtaat vihjailla olevani hengen vaarassa, eikä sinulla ole minulle muuta sanottavaa kuin että et tiedä, miksi!

-- Niin, se _on_ kaikki, mitä minulla on sinulle sanottavaa, -- virkkoi hän, -- Minä en tiedä ... soisin tietäväni.

-- Ja sinä käännät minulle selkäsi, jättäen minut oman onneni nojaani Sellainenko on asema? -- kysyin minä.

-- Jos tahdot käyttää häijyjä sanoja, -- vastasi hän. -- Minä en niitä käytä. Sanonhan vain: "Aion pysyä sinusta erilläni; tai ellen sitä tee, joudun itse vaaraan."

-- Hm, -- murahdin minä, -- olet sinäkin soma valkoihoinen!

-- Oh, ymmärrän; olet ärsyttynyt, -- sanoi hän. -- Niin olisin itsekin. Voin antaa sinulle anteeksi.

-- Jo riittää, -- kivahdin minä, -- mene anteeksiantoinesi muualle. Tästä käy minun tieni, tuosta sinun!

Tämän jälkeen me erosimme, ja minä menin suoraa kotiini kiihoittuneessa mielentilassa ja tapasin Uman koettelemassa muutamia kauppatavaroita kuin lapsi.

-- Kuulehan, -- sanoin, -- jätä tuo hupsuttelu! Oletpa tehnyt niistä kauniin sekamelskan, ikäänkuin ei minulla olisi kylliksi kiusaa ilmankin! Ja luullakseni käskin sinun laittaa päivällistä!

Ja sitte lienen antanut hänen kuulla karkeampaa kielenkäyttöäni, kuten hän ansaitsi. Hän nousi heti ylös niinkuin vahtisotilas upseerinsa käskystä; sillä minun täytyy myöntää, että hän aina käyttäytyi hyvin ja osoitti suurta kunnioitusta valkoihoisia kohtaan.

-- No, -- sanoin minä, -- sinä olet täältä ja sinun täytyy tämä ymmärtää. Minkätähden on minulle julistettu tabu? Tai ellei niin ole laita, miksi ihmiset karttavat minua?

Hän seisoi töllistellen minua, silmät suurina kuin lautaset.

-- Eikö sinä tiedä? -- läähätti hän vihdoin.

-- En, -- sanoin minä. -- Miten saattaisit sitä minulta odottaa? Siellä, mistä olen tullut, ei ole sellaisia hullutuksia.

-- Eikö Ese sinulle kertoi? -- kysyi hän jälleen.

(_Ese_ oli alkuasukasten nimitys Caselle; se merkitsee ehkä muukalaista tai omituista, tai se saattaa merkitä vaikka mammee-omenaa, -- mutta luultavimmin oli se vain hänen oma nimensä väärin kuultuna ja kanakain kielelle muovattuna.)

-- Ei paljoa, -- vastasin.

-- P--n Ese! -- huudahti hän.

Teistä saattaisi tuntua omituiselta kuulla tämän kanaka-tytön lausuvan karkean kirouksen. Mutta eipä mitään. Hän ei tiennyt kiroavansa ... ei, eikä hän ollut vihoissaankaan; hän oli suuttumuksen yläpuolella, käytti sanaa aivan yksinkertaisesti ja vakavasti. Hän seisoi siinä suorana lausuessaan sen. Tuskin muistan koskaan ennen tai jälkeen huomanneeni naisen näyttävän sellaiselta, ja se mykisti minut. Hän teki jonkinlaisen kumarruksen, mutta se oli mitä ylpein, ja levittäen kätensä jatkoi:

-- Minä häpeissäni. Minä luulee sinä tiesit. Ese minulle kertonut sinä tiedät, hän kertonut sinä ei välitä, hän kertonut sinä rakastaa minua liian paljo. Tabu minulla, -- selitti hän, koskettaen poveansa niinkuin oli tehnyt hääiltanamme. -- Nyt minä mennä pois, tabu se mennä myöskin. Sitten sinä saa liian paljo kopra. Siitä sinä pitää enemmän paremmin, minä luulla. _Tofá, alii_, -- lisäsi hän omalla kielellään, -- hyvästi, päällikkö!

-- Maltas! -- huudahdin. -- Älä pidä sellaista kiirettä.

Hän katsahti minuun sivulta ja hymyili. -- Sinä näkee sinä saa kopra, -- tyynnytteli hän kuin lasta, jolle tarjotaan sokeroituja hedelmiä.

-- Uma, -- sanoin minä, -- kuulehan järkipuhetta. En tosiaankaan tiennyt, ja Case näkyy pelanneen varsin halpamaisesti meitä molempia kohtaan. Mutta nyt minä tiedän, vaan en välitä. Rakastan sinua liian paljon. Sinä et mene pois, sinä et jätä minua, minä olen kovin suruissani.

-- Sinä ei rakasta minua, -- huudahti hän, -- sinä puhuu minulle häijyt sanat! -- Ja hän heittäytyi lattialle huoneen nurkkaan, alkaen itkeä.

No, en ole oppinut mies, mutta en silti mikään vastasyntynytkään, ja minusta tuntui, että pahin pula nyt oli ohitse. Mutta siinä hän virui, selkä minuun, kasvot seinään päin, väristen itkusta kuin pieni lapsi, niin että hänen jalkansa hytkähtelivät. Omituista, miten se koskee rakastuneeseen mieheen. Sillä turhaa on asiaa sievistellä: vaikka hän olikin kanaka-tyttö, olin häneen silti rakastunut tai samaa kuin rakastunut. Yritin tarttua hänen käteensä, mutta hän ei tahtonut. -- Uma, sanoin minä, -- tässä menettelyssä ei ole mitään järkeä. Minä haluan, että jäät tänne; tahdon pitää pikku vaimoni, ihan totta.

-- Sinä ei puhu totta, -- nyyhkytti hän.

-- No, hyvä, -- sanoin, -- minä odotan, kunnes tuo puuskasi menee ohitse. -- Ja minä istahdin hänen viereensä lattialle, alkaen silitellä kädelläni hänen tukkaansa. Ensiksi hän kiemurteli pois häntä koskettaessani, sitten hän ei enää näkynyt minua huomaavan, sitten hänen nyyhkytyksensä vähitellen talttui ja vihdoin loppui. Samassa hän kohotti kasvonsa minua kohti.

-- Sinä puhuu minulle totta? Sinä tahtoo minä jään? -- kysyi hän.

-- Uma, -- sanoin, -- tahtoisin omistaa sinut mieluummin kuin kaiken Etelämeren kopran! -- Tämä oli hyvin suurta puhetta, ja kummallisinta siinä oli, että tarkoitin sillä totta.

Hän kietoi käsivartensa kaulaani, hypähtäen ylös, ja litisti kasvonsa omiani vastaan, joka oli saarelaisten tapa suudella, niin että aivan kastuin hänen kyynelistään, ja hän valtasi kokonaan sydämeni. Koskaan en ollut tuntenut mitään niin lähellä itseäni kuin tämän ruskean tytön tyllerön.

Monta asiaa yhtyi panemaan pääni pyörälle. Hän oli herkullisen sievä, hän näkyi olevan ainoa ystäväni tuossa kummallisessa paikassa, olin häpeissäni, että olin puhunut hänelle raa'asti; hän oli nainen, oli vaimoni ja samalla ikäänkuin lapsi, jota minun kävi sääliksi; ja hänen kyyneltensä suolavesi kostutti vielä huuliani. Unohdin Casen ja alkuasukkaat, unohdin, etten tiennyt tästä jutusta mitään, tai pyrin vain karkoittamaan sen muistonkin mielestäni. Ja minä unohdin, että en saisi mitään kopraa, enkä siis kykenisi ansaitsemaan elatustani; unohdin isäntäni enkä ajatellut, miten huonon palveluksen heille tein mieluummin noudattaessani mielijohteitani ja täten laiminlyödessäni tehtäväni heidän liikkeensä palveluksessa. Unohdinpa senkin, että Uma ei ollut mikään oikea vaimoni, vaan petetty ja hyvin roskaisella tavalla petetty neitonen. Mutta edennyn jo liian pitkälle. Tähän asiaan palaan piakkoin.

Oli myöhä ennenkuin ajattelimme päivällistä. Tuli oli sammunut ja uuni jääkylmä; mutta hetkisen perästä viritimme valkean uudestaan ja keitimme kumpikin ruokalajin, auttaen ja häiriten toisiamme ja leikitellen kuin lapset. Halusin niin ahneesti pitää hänet lähelläni, että istahdin aterialle tyttöni polvellani, toinen käteni hänen vyötäisillään, sillävälin kun toisella ajoin ruokaa suuhuni. Niin, vielä enemmänkin. Hän oli luullakseni kehnoin kokki, minkä Jumala oli luonut; hänen keittotaitonsa tuotteita olisi rehellinen hevonenkin kammonnut. Siitä huolimatta söin sinä päivänä Uman valmisteita, enkä muista koskaan olleeni enemmän mielissäni.

En luulotellut mitään itselleni, en luulotellut mitään hänelle. Näin selvästi, että olin myyty mies; ja jos Uma oli tekevä minusta narrin, ei siinä mikään auttanut. Tämäpä kaiketi kirvoittikin hänen kielensä kantimen, sillä nyt hän oli varma, että olimme ystävät. Paljon hän kertoi istuessaan sylissäni ja syödessään minun ruokaani, niinkuin minäkin hupsutellen söin hänen; kertoi paljon itsestään ja äidistään ja Casesta, mikä kaikki tuntuisi hyvin ikävystyttävältä ja täyttäisi monet arkit, jos sen juttelisin seikkaperäisesti. Mutta siihen minun täytyy suorin sanoin hiukan koskettaa, ja oli siinä jotakin; itsestänikin, mikä hyvin suuresti vaikutti asioihini, kuten pian saatte kuulla.

Sain tietää, että hän oli syntynyt eräällä saarella päiväntasaajan alla, ja hän oli elänyt vain pari kolme vuotta näillä tienoin, saavuttuaan tänne valkoisen miehen seurassa, joka oli nainut hänen äitinsä ja sittemmin kuollut. Vain yhden vuoden oli hän ollut Falesalla. Sitä ennen olivat he paljon liikkuneet, samoillen paikasta paikkaan sen valkoisen miehen mukana, hän kun oli niitä vierinkiviä, jotka aina kierivät pehmeätä pesää etsiskellen. He juttelevat kullan hakemisesta sateenkaaren päästä; mutta jos mies haluaa tointa, joka riittää hänelle kuolemaan asti, ryhtyköön hän vain pehmeätä paikkaa tavoittelemaan. On siinä sijansa ruualla ja juomallakin, oluella ja keilapelillä, sillä ei koskaan kuule heidän näkevän nälkää, ja harvoin tapaa heidät selvinä; ja vakinaisena urheiluna ei kukkotaistelutkaan vedä sille vertoja. No niin, tämä rannikkorehvastelija kuljetti naista ja hänen tytärtään milloin missäkin, mutta enimmäkseen syrjäisillä saarilla, joilla ei ollut poliiseja ja joilla hän ehkä luuli paistettujen varpusten helpommin lentävän suuhunsa.

Minulla on oma käsitykseni tuosta vanhasta veijarista, mutta olin sentään mielissäni, että hän ei ollut vienyt Umaa Apiaan ja Papeeteen ja muihin remuavan koreileviin kaupunkeihin. Vihdoin saapui hän Fale-aliihin tällä saarella, sai jotakin kauppahommaa (Herra ties miten!), päästi kaikki piloille tavalliseen tapaan ja kuoli jättämättä tuskin mitään jälkeensä paitsi maatilkun Falesalla, jonka hän oli saanut epävarman velan maksuksi. Se aiheutti äidin ja tyttären muuttamisen tähän kylään asumaan. Case näkyi heitä kaikin keinoin rohkaisseen, ja auttaneen heitä mökin rakentamisessa. Hän oli perin suosiollinen siihen aikaan ja antoi Umalle tavaraa, eikä ole epäilemistäkään, että hän alunpitäin oli iskenyt silmänsä tyttöön. Mutta tuskin olivat he asuttuneet, kun ilmaantui nuori mies, alkuasukas, joka tahtoi naida Uman. Hän oli alempi päällikkö, hänellä oli perheessään muutamia komeita mattoja ja muita peruja, ja hän oli "hyvin sievä", sanoi Uma. Kaikin puolin oli se oivallinen tarjous pennittömälle, vieraalta saarelta tulleelle tytölle.

Ensi sanat tästä kuullessani tulin ihan sairaaksi mustasukkaisuudesta.

-- Ja tarkoitatko, että olisit nainut hänet? -- huudahdin.

-- _Ioe_, kyllä, -- sanoi hän. -- Minä piti liian paljon!

-- Hm, -- jupisin. -- Entä jos minä olisin saapunut hänen jälkeensä?

-- Minä nyt pitää sinä enemmän paremmin, -- tolkutti hän. -- Mutta jos minä nai loanen, minä yksi hyvä vaimo. Minä ei tavallinen kanaka. Hyvä tyttö! -- sanoi hän.

No, minun täytyi siihen tyytyä; mutta vakuutan, että asia ei minua ollenkaan miellyttänyt. Enkä sen jutun lopusta pitänyt enempää kuin alustakaan. Sillä tuo naimatarjous näkyy koko selkkauksen aiheuttaneen. Sain tietää, että Umaa ja hänen äitiään sitä ennen oli tietenkin katseltu yli olkain, he kun olivat ilman sukulaisia ja toisilta saarilta, mutta eihän siinä sen pahempaa ollut, ja sittenkin, kun Ioane esiintyi, synnytti se vähemmän haittaa kuin olisi luullut; mutta vähän myöhemmin Ioane aivan äkkiä, noin kuusi kuukautta ennen minun tuloani, peräytyi, lähtien saaren siitä kolkasta, ja siitä asti Uma ja hänen äitinsä olivat saaneet elellä yksinään. Kukaan ei käynyt heidän talossaan, kukaan ei puhutellut heitä teillä. Jos he menivät kirkkoon, toiset naiset vetivät mattonsa pois, jättäen heidät yksikseen avoimelle paikalle. Se oli todellinen pannaanjulistus, jollaisista olemme lukeneet keski-ajalta; eikä sen syy ja tarkoitus ollut arvattavissa.

Joku _tala pepelo_ [Valhejuttu. Suom.] sen aiheutti, selitti Uma, joku valhe, joku parjaus. Hän tiesi ainoastaan, että tytöt, jotka olivat häneltä kadehtineet Ioanea, nyt pitittivät häntä sulhasen karkaamisesta ja huutelivat tavatessaan hänet yksinään metsässä, että hän ei koskaan joutuisi naimisiin. -- Ne kertova mulle, kukaan mies ei minua naida. Mies liian paljo pelkää, -- sanoi hän.

Ainoa sielu, joka tuli heidän lähettyvilleen tuon hylkäämisen jälkeen, oli nuoriherra Case. Hänkin näytteli itseään säästeliäästi ja teki vierailunsa enimmäkseen iltamyöhään. Ja pian hän alkoi lyödä esille korttejaan ja tähtäillä Umaa. Äskeinen loanen juttu kirvelsi vielä sydäntäni; ja kun Case mainittiin samallaisissa puuhissa, sain aivan yrmeäksi.

-- Niin, -- sanoin irvistäen, -- ja kaiketi Case oli sinusta "hyvin sievä" ja "sinä piti hänestä liian paljo"?

-- Nyt sinä puhu tuhma, -- sanoi hän. -- Valkoinen mies tulee tänne, minä nai hän yhtä hyvin kuin kanakan; no hyvä sitte, hän nai minu yhtä hyvin kuin valkoinen nainen. Annapas hän ei nai, hän menee pois, nainen jää täällä. Yhtä hyvin roisto, tyhjä käsi, Tonga-sydän ... ei voi rakastaa! Nyt sinä tulee ja nai minä. Sinä on suuri sydän ... sinä ei häpeä saaren tyttö. Se syy minä rakastan sinu liian paljon. Minä ylpeä.

En muista eläissäni tunteneeni itseäni kiusoittuneemmaksi. Laskin haarukan kädestäni ja siirsin pois "saaren tytön"; eipä minulla näkynyt olevan nyt suurta huvia kummastakaan. Sitten kävelin edestakaisin huoneissa, ja Uma seurasi minua silmillään, sillä hän oli hämmennyksissä, eikä ihmekään! Mutta omaa tilaani se sana ei riitä kuvaamaan. Olisin mielelläni tunnustanut suoraan, millainen lurjus olin ollut, mutta häpesin liiaksi.

Juuri silloin kuului laulua mereltä; se kajahti äkkiä selvänä ja läheltä, aluksen kääntyessä niemekkeen takaa, ja rientäen ikkunaan Uma huudahti, että "misi" [Alkuasukasten lyhennys englantilaisesta _missionary_-sanasta. Suom.] oli saapunut kierroilleen. Minusta tuntui omituiselta, että ilolla tervehtisin lähetyssaarnaajaa; mutta siitä huolimatta se oli totta.

-- Uma, -- sanoin minä, -- sinä jäät tähän huoneeseen, etkä hievahda askeltakaan, kunnes tulen takaisin.

III. Lähetyssaarnaaja.

Kun pääsin ulos kuistille, oli lähetyspursi laskemassa virran suuhun. Se oli pitkä, valkoiseksi maalattu valaanpyytäjä, hiukan päivänsuojaa pingoitettuna perään, alkuasukas-pastori kyyhöttäen takatuhdolla ohjaamassa, noin neljäkolmatta melaa välähdellen ylös ja pudoten veteen soutulaulun tahtiin. Ja lähetyssaarnaajan nähtiin päivänsuojan alla lukevan kirjasta ja säestävän! Se oli somaa nähdä ja kuulla; näillä saarilla ei ole mitään hauskempaa näkyä kuin lähetysvene, jolla on kelpo miehistö ja hyvä tahdinlyöjä. Katselin sitä puolisen minuuttia kenties hieman kateellisena ja sitten kävelin verkalleen joelle päin.