Part 5

Ja hän rykästeli, painaen samalla rintaansa, osoittaakseen, kuinka heikko oikeastaan hänen terveytensä oli.

Hänen saituutensa ei salli, kuiskasi Soisalo ystävälleen.

Mutta ääneen hän virkkoi:

--Setä istuu ehkä sitten muuten vain meidän seuraamme. Kenties minä saan tilata kupin kahvia sedälle?

Ukko teki torjuvan liikkeen kädellään:

--Ei, ei, en voinut vain olla ohimennen tervehtimättä vanhoja tuttavia, hän sanoi. Meillä on täällä pieni neuvottelu eräässä yksityishuoneessa.

--Arvattavasti liikeasioista? kysyi Soisalo.

--Niin, niin, huokasi ukko. Ja sietäähän niistä neuvotella, puhuen asiat selvenevät... Toisesta toiseen, ovatko herrat lukeneet päivän sanomalehtiä? lisäsi hän sitten toisella, aivan vilkkaalla ja nuorekkaalla äänellä.

--Tutkimme tässä juuri niitä, virkkoi Soisalo.

--Mitäs sanotte? Häh? Tokko riittää? kyseli ukko ilmeisellä tyytyväisyydellä. Kaksi vaillinkia samana päivänä, vangitseminen ja itsemurha! Mitä minä sanoin? Isku iskun jälkeen!

--Meille se ainakin alkaisi riittää, lausui Soisalo.

--Ei riitä, ei riitä vielä, kurnutti ukko. Lisää, lisää, paljon lisää! Vaillinkeja, ja väärennyksiä, petkutuksia ja vararikkoja, vangitsemisia ja itsemurhia! Mutta niin se on, kun kansa kääntää mielensä pois jumalasta...

Nyt tapasi todellinen yskänkohtaus hänet. Hän kääntyi poispäin sitä hillitäkseen ja nenäänsä niistääkseen.

--Hän on vielä uskonnollinen? kysyi Antti sillä aikaa puoli-ääneen Soisalolta.

--Etkö sitä tiedä? kummasteli toinen. Hän käy joka sunnuntai kirkossa ja lukee joka aamu ja ilta rukouksensa. Siksi hän katsookin, että Herra aivan erikoisesti on palkinnut häntä maallisella hyvällä kaikissa hänen edesottamisissaan.

--Itse kullakin on sellainen jumala, jonka hän ansaitsee, hymyili Antti. Ja hänen Herransa on tietysti suuri liikemies.

--Kyllä, muhoili Soisalo, mutta ei hänen Kristuksensa. Olihan kerran eräs köyhä leski tullut hänen luokseen rukoilemaan poikansa puolesta, joka oli velkaa hänelle eikä voinut maksaa ajoissa korkojaan... Sht! Hän kuuntelee?

--Mitä vielä! Hän vain aivastaa. Prosit!

--No niin, leski oli sanonut, että Kristuskin antoi anteeksi seitsemänkymmentä kertaa, mutta ukko oli keskeyttänyt hänet hyvin lyhyeen ja sanonut: Totta kyllä, mutta Kristus ei ollut mikään liikemies.

He nauroivat kumpikin, mutta hiljaa ja varovaisesti.

Mutta ukkokin oli nyt saanut kuntoon maallisen majansa ja kääntynyt heihin päin. Hän huomasi heti heidän äkillisen hilpeytensä.

--Herroilla on hauskaa, näen minä, lausui hän kuivakiskoisesti, enkä tahdo enempää häiritä hauskuuttanne. Onnelliset ne, jotka voivat iloita näinä aikoina. Se todistaa viatonta sydäntä ja puhdasta omaatuntoa.

Näiden painavien sanojen jälkeen hän jo yritti lähteä ja kumarsi jäähyväisiksi. Mutta sitten hän näytti äkkiä muistavan jotakin.

--Teille minulla olisi asiaa, sanoi hän Antin puoleen kääntyen. Mutta ei vielä, ei vielä! Minä ilmoitan kyllä lähemmin, sitten kun tahdon puhua teille siitä.

--Olen kokonaan palvelukseksenne, vastasi Antti. Jokainen herra kamreerin minulle osoittama huomio on suuri kunnia minulle.

--Soh, soh, ei mitään kohteliaisuuksia, pyyteli ukko, samalla tarkastellen häntä kiireestä kantapäähän... Niin, niin, teillehän on sattunut ikävyyksiä...

--Kyllä, vastasi Antti kylmästi. Minä menetin Lauri Toivion liikkeiden vararikoissa koko omaisuuteni.

--Niin, niin, huokasi ukko osan-otolla. Ja siihen lisäksi perhe-ikävyydet!

Antti säpsähti. Tiesikö tuo lemmon ukko todella jo senkin, mitä ei vielä tiedetty edes hänen omassa pankissaan.

--Kuinka kamreeri sanoi? hän kysyi, saadakseen hetken aikaa hengittää.

--Tarkoitan avio-eroa, lausui ukko suoraan. Menettää ensin omaisuutensa, sitten vaimonsa! Se ei mahda olla helppoa noin nuorella ijällä.

--Mahtaisi olla vielä vaikeampaa vanhemmalla, sutkautti Antti vastaan hymyillen väkinäisesti.

--Minua ilahduttaa, että otatte asian noin urhoollisesti, jatkoi ukko, kuuntelematta hänen kompasanojaan. No niin, hyvää voimista vaan!... Toivottavasti te ette tule enää mitään muuta kadottamaan...

--Hyi saakeli! sanoi Antti hänen poistuttuaan. Sehän ei ole mikään ihminen, sehän on piru! Kuulitko sinä hänen viimeistä toivotustaan?

--Kuulin, hymyili Soisalo. Mutta siinähän ei mitään pahaa ollut.

--Eikö mielestäsi? sanoi, katsoen samalla hullunkurisesti ja nuhtelevasti häneen. Sanoa köyhälle miehelle jotakin sellaista! Prrr! Minulla puolestani kulki kylmät väreet pitkin selkäpiitä.

Soisalo nauroi.

--Taidat tuntea itsesi oikein merkityksi mieheksi tämän jälkeen, sanoi hän. Tottahan se on, että hän on turman lintu. Ja kehen hän kerran silmänsä iskee...

--Siinäpä se! Ja mitä minulla enää sitten muka olisi kadotettavaa? Leipäni ja toimeentuloni...?

Nyt katsoi Soisalo ajan tulleen muistuttaa häntä hiukan myös eilis-illasta.

--Ja rakastajattaresi? hymyili hän, lasiaan kohottaen.

--Se on totta, vastasi Antti huomattavalla itsetyytyväisyydellä. Voit onnitella. Se päättyi hyvin.

--Se päättyi niinkuin sen pitikin päättyä, lisäsi Soisalo. Onneksi olkoon! Ei ole ihmisen hyvä olla yksin.

He katsoivat kelloaan samassa ja huomasivat, että aamiaistunti oli loppunut. Heidän oli aika lähteä taas pankkiin asioita hoitamaan.

--Tapaammeko tänä iltana? kysyi Soisalo vielä pilanpäiten heidän erotessaan.

--Tuskin, vastasi Antti samaan äänilajiin. Minulla on tointa toisella haaralla.

10.

Antti vietti nyt jonkun aikaa kuin kahta elämää. Toinen elämä oli aamupäivisin tuolla pankissa, keskellä ihmistouhua ja hälinää, toinen illoin rouva Sorvin hiljaisessa kammiossa. Ja tuntui usein kuin ne olisivat olleet aivan erikseen ja ollut niin syvä juopa niiden välille kiinnitetty, ettei mikään säije hänen sielustaan kyennyt niitä enää toisiinsa yhdistämään.

Pankissa hän oli sama säntillinen, täsmällinen virkamies kuin ennenkin, mutta päivä päivältä aina haluttomampi ja ikävystyneempi, toimien yhä enemmän ikäänkuin ulkopuolelta itseään. Hänen henkinen painopisteensä alkoi siirtyä vitkaan ja varmasti sinne, minne jo heti oli siirtynyt hänen aistillisensa. Erotiikka sai yhä suuremman vallan hänessä. Hän, joka oli ollut niin monta vuotta naimisissa, huomasi nyt vasta, ettei hän vielä tähän saakka ollut tiennyt, mitä todellinen, hillitön, pakanallinen rakkausnautinto olikaan. Mitään sellaista ei ollut koskaan ollut hänen ja hänen viileän vaimonsa välillä, ainoastaan tasaista, järkevästi hoidettua ja melkein kuin velvollisuudentapaista avio-elämää. Sen sijalle oli nyt tullut eroottinen nautinnonhimo, sitä hurjempi ja väkivaltaisempi, mitä kauemmin se oli uinunut kahlehdittuna hänen olentonsa tuntemattomissa onkaloissa.

Jospa se edes olisi ollut rakkautta rouva Sorvia kohtaan tai ylimalkaan henkilökohtaista kiintymystä johonkin määrättyyn, määriteltyyn yksilöön! Mutta sitä se ei ollut. Se oli ennemmin aivan ylimalkaista aistinautinnon, aistihuumauksen tarvetta, jota tyydyttämään olisi voinut kelvata kuka tahansa muukin kuin hänen nykyinen rakastajattarensa. Ja kelpasikin, sillä kauan ei Antti suinkaan pysynyt rouva Sorville uskollisena, vaikka hän aina uudestaan alistuvaisena palasi tämän luokse jonkun uuden seikkailun tai lemmenkohtauksen suoritettuaan.

Hän rupesi yhä enemmän näkymään pääkaupungin nautiskelevassa yö- ja ravintola-elämässä. Se tarjosi paljon uutta hänelle, sillä eihän hän ollut ottanut siihen osaa sitten ylioppilasvuosiensa, eikä hän voinut olla hämmästymättä muutosta, mikä siinä oli vajaassa parissakymmenessä vuodessa tapahtunut. Kaikki oli käynyt niin paljon loisteliaammaksi, ylellisemmäksi, kalliimmaksi ja suurkaupunkilaisemmaksi. Ennen oli naamiohuveja ja julkisia tanssijaisia ollut vain pari vuodessa, nyt niitä oli melkein joka ilta, aina jossakin noista uusista, upeista ravintolahuoneustoista, jotka olivat aina täynnä väkeä ja joissa Antti tunsi itsensä alussa sangen oudostuneeksi. Ja mitä oli tanssittu, kuinka oli hakkailtu silloin? Tanssittu vain polkkaa, valssia, saksanpolkkaa ja ranseesia, korkeintaan masurkkaa lisäksi, joka osasi sitä, sensijaan kuin nyt oli jokaiselle gentlemannille välttämätöntä taitaa sekä tangot että matshikset, joita ei parhaissakaan piireissä pidetty sopimattomina.

Enin kuitenkin ihmetteli Antti sitä muutosta, joka Helsingin huvittelevassa, kepeäkenkäisessä naismaailmassa oli tapahtunut.

Porttolat oli tosin poistettu, mutta porttous levinnyt sitä laajemmalle, syvemmälle ja korkeammalle. Oli syntynyt todellinen, suurkaupunkilainen demi-monde, epämääräinen ja kansainvälinen kuin kaikkialla, ulkonaisesti moitteeton, muodikas ja hyvinpuettu, mutta oikeastaan nuorempi, tuoreempi ja kauniimpi kuin monessa ulkomaisessa sivistyskeskuksessa. Siellä se joka tapauksessa oli enemmän varjossa ja syrjässä, täällä se keikkui pinnalla ja antoi suoranaisesti leimaa kaupungille. Oli vaikea kilpailla heidän kanssaan niin naisellisen yläluokan kuin alaluokan, niin siistien, sivistyneiden perhetyttärien ja nais-ylioppilasten kuin kaduilla kuljeksivien työväen tytärten ja elinkeinostaan elävien haureuden ammattiharjoittajien. Edellisten täytyi isosti höllentää siveellisiä siteitään, jos heidän ollenkaan mieli enää miestä miellyttää, jälkimmäisten taas käydä julkeammiksi ja rohkeammiksi, elleivät he aikoneet jäädä aivan alakynteen tässä hirvittävässä, epätasaisessa olemassa-olon taistelussa.

Miehet olivat nimittäin entisestään paljon blaseerautuneet. Kuka nyt enää viitsi nähdä vaivaa naisten takia, kun niitä oli kymmenen joka sormelle saatavissa? Eihän kysymys ollut enää rakkaudesta, oli kysymys vain rahasta ja yksinomaan rahasta. Oli tullut ikäänkuin tunnuslauseeksi Helsingin elämänhaluisen miesmaailman kesken, että jokainen nainen oli vieteltävissä, kun vain oli kyllin rahaa kukkarossa. Jokainenko? ihmetteli Antti. Jokainen, vastattiin varmasti ja samalla säälinsekaisella ylemmyydellä hänelle. Myöskin perhenaiset? kysyi hän vielä. Niitä varten täytyy tietysti olla vielä enemmän rahaa, vastattiin, niitä täytyy kutsua päivällisille, aamiaisille ja illallisille, käydä niiden kanssa teattereissa, konserteissa, sirkuksessa ja oopperassa, yhden kanssa ehkä viikon, toisen kanssa kuukauden, kolmannen kanssa ehkä puolenvuoden ajan, joka oikeastaan menee jo kaikkien mahdollisuuksien rajojen ulkopuolelle. Lopuksi se kuitenkin muodostuu miehelle rahakysymykseksi. Kuka viitsisi niin paljon vaivaa nähdä? On paljon mukavampaa vietellä joku pieni konttorityttö, jos tahtoo hiukankaan pysyvämmän suhteen perustaa, tai viettää hauska ilta mustasilmäisen, korkeapovisen operettinaisen kanssa. Tosin se tulee maksamaan jonkun verran, mutta silloin tietää ainakin olevansa irti hänestä aamun koittaessa.

Tähän tapaan haastelivat Helsingin nykyiset herrat oman voimansa tunnossa, sillä heillä oli yhä vieläkin enemmän rahaa kuin naisilla ja he olivat jo oppineet sen mahdin myös naisten maailmassa. He eivät ihannoineet naista enää rajattomasti ja romantisesti kuin ennen eivätkä olleet taipuvaiset hänen vuokseen järjettömästi tuhlaamaan, vaan maksoivat siitä, mitä saivat, tekivät sen lasketusti, täsmällisesti ja tarkoituksenmukaisesti, vaatien siitä itselleen vastaavia hedelmiä ja tuloksia. Se oli kyynillisyyttä pantuna järjestelmään, naishalveksuntaa kehitettynä menettelytavaksi ja elämänkatsomukseksi. Oli aivan kuin miehet olisivat eroottisella alalla ottaneet käsiinsä sen vallan, josta naiset yhteiskunnalliseen arvoon ja kunniaan kohoten olivat tahtoen tahi tahtomattaan luopuneet.

Antti ei kysynyt enempää.

Mutta salaa ja itsekseen hän teki monta muuta yhtä mieltäkiinnittävää huomiota. Hän huomasi, että entiset, kodikkaat bodegat viattomine viineineen olivat kokonaan kuihtuneet ja surkastuneet, mutta niiden sijaan tulleet barit väkevine, sekoitettuine, myrkyllisine juomineen. Samoin ettei suurinkaan teatteri-ilta, ei kuuluisimmankaan taiturin konsertti, kauneinkaan taidenäyttely tai parhaankaan kirjan ilmestyminen ollut enää mikään merkkitapaus Helsingissä, vaan ennemmin jonkun uuden atleetin, uuden ulkomaisen tanssijattaren tai oopperatenorin esiintyminen. Isänmaasta ja isänmaan politiikasta ei kukaan puhunut enää. Se oli haihtunut kuin pilveen, kuin yleiseen, aisteja huumaavaan juopumukseen, jossa ei kukaan ajatellut eikä tuntenut mitään ja jossa olisi ollut naivia yrittääkään ottaa ketään tai mitään syvällisemmin.

Myöskin luonnottomista sukupuoli-vieteistä kuuli Antti puhuttavan, jotka näyttivät tässä yleisen hävityksen ja kadotuksen ilmakehässä hirvittävän laajalle levinneen. Olihan niitä ollut pederasteja ennenkin, mutta vain muutamia ja poikkeus-ilmiöitä, jotka koko kaupunki tunsi ja joita sormella osoitettiin. Nyt niitä sensijaan näytti nousseen maasta kuin sieniä sateen jälkeen. Samoin naisia, joiden sanottiin pitävän enemmän omasta sukupuolestaan kuin toisesta. Olipa ilmestynyt vielä pari aivan uutta tyyppiä, ei uutta Berlinissä eikä Parisissa, mutta uutta meidän pienissä oloissamme, miehiä, jotka elivät epäsiveellisten naisten ansioista, ja toisia, nuoria poikasia, jotka itseään miehille kaupaksi tarjottelivat. Pari sellaista oli Anttikin jo kohdannut öisin kotimatkallaan, naisista puhumattakaan, joilta sai tuskin katuristeystä siihen vuorokauden aikaan rauhassa kulkea.

Muuten oli kaupan olevien naisten keski-ikä viimeisen kymmenen vuoden kuluessa arveluttavasti alentunut. Ei ollut enää mikään harvinainen näky nähdä kaduilla keskenkasvuisia, neljän-, viidentoista vanhoja tyttöjä toistensa käsipuolessa kieppumassa ja heittelemässä irstaita silmäyksiä ympärilleen. Erään sellaisen, joka oli niin hutikassa, ettei hän pysynyt jaloillaan, vaan olisi varmaan poliisin käsiin joutunut, oli Antti kerran korjannut kotiinsa seinää vasten seisomasta.

Tähän mädätyksen maailmaan, tähän saastaisten intohimojen pohjattomaan kuiluun ja pyörteesen syöksyi Antti nyt kaikkine irtipäässeine aisteineen ja nautintohaluineen aina syvemmälle.

Aluksi kummastui, aluksi kauhistui hän kaikkea sitä siveellistä velttoutta, jota hän näki ympärillään n.s. yläluokassakin ja n.s. sivistyneiden miesten ja naisten keskuudessa. Kaikki nuo hienot herrat ja heidän enemmän tai vähemmän hienot daaminsa elivät hänen mielestään kuin viimeistä päivää, kukaan ei pitänyt huolta huomisesta. Millä varoilla, millä rahoilla? ajatteli Antti usein. Hän voi melkein matemaattisesti laskea, kuinka paljon noista kullakin voi olla vuotuisia tuloja, kuinka paljon huoneustot ja välttämättömät elintarpeet maksoivat ja mikä minimalinen summa heille voi jäädä jäljelle huvitteluun. Heidän täytyi siis elää yli varojensa. Mutta mistä tulivat tarvittavat täyterahat? Luonnollisesti pankeista, niin kauan kuin nimet kävivät ja ne antoivat luottoa. Mutta sitten? Mutta ahtaina aikoina, kuten nyt? Silloin tuli välttämätön katastrofi.

Eivätkä naineet ihmiset olleet tässä suhteessa sen onnellisemmassa asemassa. Useimpien heidänkin oli jo säätynsä ja virka-arvonsa vuoksi pakko elää yli varojensa, oli jo kauan ollut pakko elää niin. Vanhoina hyvinä aikoina se oli käynyt erinomaisesti päinsä, luotto oli ollut rajaton ja kilpailu vähäinen sekä valtion että kunnan tuottavimpiinkin toimiin nähden. Nyt olivat kaikki olosuhteet käyneet ahtaammiksi, ilman että tuolla n.s. vakavaraisella yläluokalla oli ollut siveellistä rohkeutta katsoa totuutta silmiin ja tinkiä hituistakaan entisistä elämänvaatimuksistaan. Päinvastoin oli yleinen nautinnonhalu tarttunut siihenkin ja se eli päivästä päivään, kädestä suuhun, aina yhä nopeammassa tahdissa, aina yhä sokeammiksi silmänsä ummistaen uhkaavalta perikadolta.

Antti alkoi nyt ymmärtää, mistä vaillingit ja vararikot tulivat, mistä maanalaisista lähdesuonista väärennykset, petkutukset ja itsemurhat kumpusivat.

Hänestä tuntui usein kuin olisi koko yhteiskunnan perustus ollut mätä ja koko kansa täällä tanssinut omia hautajaisiaan. Eihän sitä voinut kauan kestää. Elihän koko kansa täällä jo ulkomaisten lainojen armosta. Silloin kun niitä saatiin, oli maassa hyvät ajat. Kun ne loppuivat ja ulkomaiset rahamarkkinat kiristyivät, alkoi jälleen sama kurjuus ja viheliäisyys. Eikä ihmekään, sillä koko kansa eli yli varojensa. Tuonti kasvoi vuosi vuodelta aivan suunnattomasti eikä vienti osoittanut ollenkaan samoja merkkejä noustakseen.

Omasta puolestaan tunsi Antti itsensä vielä sangen tyyneksi ja turvalliseksi. Jos hän ei omistanutkaan enää mitään, ei hän ollut velkaakaan kenellekään, ja sitäpaitsi hänellä oli vakinainen paikka ja toimeentulo, jota helsinkiläisiin olosuhteisiin nähden voi pitää vallan ruhtinaallisena. Tosin hän alustavassa avioero-sopimuksessa oli luovuttanut osan siitä vaimonsa ja lastensa elatukseksi, mutta se, mikä jäi hänelle itselleen, oli enemmän kuin kylläksi, että hän sen avulla voi velkaantumatta viettää huolettomia, jopa tuhlaavaisiakin nuorenmiehen päiviä. Hän viettikin niitä täysin siemauksin. Tuntui niin kummalliselta olla jälleen vapaa ja pilkistää minkä verhon tai esiripun taakse hyvänsä ilman vähintäkään pahan omantunnon soimausta. Kun hän oli nuori, hyvännäköinen, hilpeä ja elämänhaluinen, ja ennen kaikkea, koska hänellä oli rahaa ja maksoi aina itsensä ja usein toisten puolesta, hänestä tuli pian leijona Helsingin modernissa seura-elämässä, mies, jolle kaikki ovet ja sydämet olivat selkoselällään, eivätkä vähimmin naisten, jotka suorastaan häntä jumaloivat. Itse Soisalo, joka tähän saakka oli ollut heidän ehdoton lemmikkinsä, sai nyttemmin usein katkeruudekseen havaita saaneensa uuden voitollisen ja onnellisen kilpailijan.

Se ei kuitenkaan ollut omiaan mitään syvempää kaunaa veljesten välillä synnyttämään, sillä eihän kumpainenkaan heistä ottanut liian vakavalta kannalta noita asioita.

Pahinta oli, että hänen mielenkiintonsa pankkia ja pankkiasioita kohtaan väheni vähenemistään ja ettei hän nähnyt mitään keinoa, millä sitä ylläpitää. Hänellä oli niin paljon hauskempaa tekemistä ja toimittamista. Usein aamuisin, kun hän yöllisten seikkailujensa jälkeen tunsi itsensä liian väsyneeksi ja haluttomaksi, hän ilmoittautui sairaaksi, ja jos hän pankkiin meni, hän suoritti siellä vain välttämättömimmät työnsä ja odotti kärsimättömyydellä vapautumisensa hetkeä sieltä autuaammille metsästysmaille livistääkseen. Tunnit, jotka hän vietti siellä, tuntuivat hänestä hukkaan heitetyiltä. Kaupunginvaltuustossa ei hän käynyt enää kuukausiin. Kaikki entiset elämänarvot olivat hänessä ylös-alaisin kääntyneet, kaikki yhteiskunnallinen alkanut karista hänestä. Sen sijalle oli astunut puhtaasti yksilöllinen elämänriemu ja elämäntutkistelu.

Se painoi leimansa myös koko hänen olentoonsa, jossa ennen oli ollut jotakin pakotettua, pinnistettyä arvokkaisuutta, jotakin teeskenneltyä, tekopyhää koskemattomuutta ja samalla ehkä jotakin arkailevaa ja ympärilleen pälyvää, ikäänkuin hän olisi peljännyt, että joku sittenkin voisi nähdä hänen lävitseen ja keksiä hänen oikean, väärentämättömän minuutensa. Kaikki tuo oli nyt kuin poispuhallettu. Hän alkoi päivä päivältä yhä enemmän muistuttaa huoletonta, päivänpaisteista sunnuntai-lasta, hänen otsansa oli kirkas ja pilvetön, hänen silmänsä suorat, koko hänen olentonsa reipas, vapaa ja valoisa, niin että teki sydämelle hyvää nähdä häntä. Jokainen, joka tuli hänen kanssaan kosketukseen, huomasi heti, että hänen edessään oli mies, joka oli onnensa kukkulalla.

Epäilemättä hän nyt oli paljon uskollisempi itselleen kuin ennen.

Mutta eihän näinkään voinut kauan jatkua. Eihän hän ijät kaiket voinut tätäkään kaksoiselämää elää. Täytyihän seurata jonkun loppuratkaisun, millaisen hyvänsä, joka heittäisi hänet jommallekummalle puolen sitä juopaa, mikä nyt niin ylipääsemättömänä jakoi kahtia, joskaan ei enää hänen sisäistä olentoaan, niin hänen ulkonaisen elämänsä.

11.

Oli joulu ovella. Antti oli juuri saman päivän raastuvan-oikeuden istunnossa saanut laillisen avio-eron ja vietti sitä hilpeillä poikamiehen päivällisillä eräässä Fennian yksityishuoneessa Soisalon ja parin muun ystävänsä kanssa, jotka olivat olleet oikeudessa todistajina. Viinit olivat hyvät, mieliala mitä hilpein ja rattoisat kokkapuheet risteilivät yli pöydän, useimmilla Antin tuores, vasta saavutettu vapaus maalitaulunaan.

--Onnittelen, ilvehti Soisalo. Pääsit hyvällä kaupalla. Nyt ei sinulla ole enää muuta huolta kuin ruveta etsimään uutta vaimoa itsellesi.

--Tahdonpa ottaa ensin pienen yleiskatsauksen kaikista tarjona olevista mahdollisuuksista, jatkoi Antti samaan nuottiin. Ei sikaa säkissä enää.

--Kaikki mahdollisuudet ovat sinulle tarjona, huomautti Soisalo hiukan vakavammin. Mutta muistakin, että sen täytyy olla rikas, määrättömän rikas. Ei kukaan hullu mene enää köyhän kanssa naimisiin näinä aikoina.

--Kuinka paljon hänellä pitää olla? hymyili Antti.

--Vähintään miljona, väitti Soisalo. Sen koroilla vasta voi siisti ja vaatimaton gentlemanni viettää säätynsä mukaista elämää.

--Onko sinulla monta sellaista minulle tarjottavana? naljaili Antti.

--Ainakin kymmenkunta, väitti Soisalo järkähtämättömästi. Nuoria ja vanhoja, rumia ja kauniita, muutamia myöskin siltä väliltä. Kehoittaisin sinua valitsemaan jonkun siltä väliltä.

--Miksi niin? kysyi Antti, kohottaen lasinsa ja kehoittaen vieraita maistamaan. Miksi et soisi nuorta ja kaunista minulle?

--Hän pettäisi sinua, vastasi Soisalo varmasti, tai hän riitelisi ja kiusaisi sinua muistuttamalla aamusta iltaan, mistä ja keneltä rahat tulevat. Keski-ikäiset ja varsinkin keskikauniit naiset ovat järkevämpiä. He uskovat mielellään olevansa vielä kyllin nuoria ja kauniita, ettei sinun ole ollut välttämätöntä heihin pelkästään rahan vuoksi rakastua, mutta samalla he ovat kyllin viisaita ja kokeneita tietääkseen, mitä ihmis-elämä yleensä voi tarjota heille. He ovat parhaat, kuten sanoin.

--Mutta vanhoista ja rumista sinä varoitat? nauroi Antti.

--En niistäkään erikoisesti, selitti Soisalo. Vanhoilla on ainakin se etu, että heistä pääsee pian, ja rumilla se, että he ovat kiitollisia pienimmästäkin kohteliaisuudesta. Sitäpaitsi jos kerran tahtoo tulla rikkaaksi, täytyy syrjäyttää kaikki muut näkökohdat ja keskittyä vain tuohon yhteen ainoaan tarkoitusperään. Ei voi kukaan kaikkea saada, täytyy voida täsmällistyttää tahtonsa ja rajoittua. Tämä koskee kaikkia aloja, mutta enin ehkä juuri rikkaita avioliittoja. Mutta se on kaikissa tapauksissa nopein keino miehelle niinkuin naisellekin tulla rikkaaksi tässä maailmassa.

Kaikki nauroivat Soisalon innostukselle, joka kuitenkin oli pelkistä järjenkipinöistä kokoonpantu.

--Mutta itse sinä et ole tahtonut rikastua? jatkoi Antti äskeistä leikkipuhetta.

--E-en, vastasi Soisalo, vetäen pitkään sanojaan. En tähän asti. Minulla on aina ollut kyllin, mitä olen tarvinnut, eikä rikkaus luullakseni minua oikein pukisikaan. Sinulle sitävastoin se on aivan välttämätön.

--Kuinka niin? ihmetteli Antti. Pidätkö minun elämäntapaani ja taipumuksiani niin paljon ylellisempinä?

--En suinkaan, vastasi Soisalo, mutta rikkaus antaisi juuri sinulle sen henkilökohtaisen grand-seigneurin vapauden, joka piilee olennossasi.

--Kiitos kohteliaisuudesta! hymyili Antti. Maljasi! Ja maljanne hyvät herrat!

Niistä kahdesta, jotka edellisen keskustelun aikana olivat vaieten istuneet, oli toinen nimeltään Usko Sarvas, filosofian tohtori ja tunnettu idealisti. Ei ollut sitä yleishyödyllistä yritystä, ei sitä maan ja kansan parasta tarkoittavaa uutta alotetta, kokousta, yhdistystä, lehteä tai rahankeräystä, jossa hän ei olisi jollakin tapaa ollut mukana. Hänen taskunsa olivat aina keräyslistoja pullollaan, milloin minkin avustettavan kansakoulun, kansanopiston, maakunta-museon, aikakauskirjan tai kiertävän esitelmäsarjan hyväksi, jonka vuoksi eräät hänen tuttavistaan hiukan häntä kammosivat. Varsinkin hän oli taitava kansallisia pilvilinnoja rakentelemaan.

Hänen ulkomuotonsa vastasi hänen korkealentoisia unelmiaan. Hänellä oli kotkannenä, suuret, säkenöivät silmät, pikimusta tukka ja jotakin ruhtinaallista koko olennossaan. Se, joka hänet kerran näki ja kuuli hänen puhuvan, ei voinut missään tapauksessa jäädä epätietoisuuteen siitä, kuka noiden pilvilinnain haltijaksi olisi tuleva.