# Pankkiherroja

## Part 4

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/pankkiherroja-12804/index.md

Mutta hän ei itse kestänyt enää omaa sisällistä jännitystään. Hän hellitti äkkiä rouva Sorvin käden, painoi päänsä käsiinsä ja sanoi kummallisilla, korahtelevilla äänenpainoilla:

--Minä olen lopussa! Minä olen aivan lopussa!

Rouva Sorvi katsoi säikähtyneenä häneen. Samalla täytti hänen sydämensä rajaton hellyys tuota miestä kohtaan, jonka kohtalon hän oli määrännyt ja joka nyt näkyi kärsivän niin kovasti siitä. Eikä hän osannut muuta kuin ruveta hiljaa hivelemään hänen kulmaluitaan.

--Antti! kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. Antti painoi päänsä hänen rinnoilleen. Hänen toinen kätensä etsi hänen kättään, samalla kuin toinen pyrki hänen poskeaan hyväilemään.

--Sinä rakas, rakas...! kuiskasi hän samalla.

Rouva Sorvi salli hänen tehdä niin. Täytyihän lapsen saada, mitä se tahtoi, jos sen mieli tyyntyä ja lakata itkemästä.

Mutta kun Antin hyväilyt kävivät yhä rohkeammiksi, lausui rouva Sorvi päättävästi:

--Antti, tule järkiisi!

Siinä silmänräpäyksessä oli Antti polvillaan hänen edessään.

--Kyllä, juuri _minä_ saan tehdä niin, hän huusi leimuavin silmin, juuri minä, juuri minä!

--Miksi? ehti rouva Sorvi kysyä.

--Siksi, että sinä olet tehnyt minulle enemmän vääryyttä kuin kukaan ihminen maailmassa. Ja siksi on minulla oikeus kohdella sinua niinkuin koiraa, niinkuin huonomaineista naista...

Rouva Sorvi nousi siinä silmänräpäyksessä. Eikä hän huomannut, että myöskin Antti nousi ja ettei tämä suinkaan ollut hellittänyt otettaan hänen vaippansa liepeestä, kun hän taapäin taipuen huusi eläimellisellä, epäinhimillisellä julmuudella ja voitonriemulla:

--Hyvä! Siispä tiedä, että juuri minä, juuri minä olen sinut vaimostasi erottanut!

Hän ei ennättänyt sanoa enempää. Tuokiossa oli Antti kietaissut hänen vaippansa kuin verkon hänen ympärilleen...

* * * * *

Kun rouva Sorvi aamulla saattoi ovelle hänet, ei hän vielä tiennyt itsekään, vihasiko ja pelkäsikö vai rakastiko hän enemmän tuota miestä, joka oli kohdellut häntä kuin ei kukaan muu ja jonka hän kuitenkin oli suuteloilla ja syleilyillä toivottanut luokseen tervetulleeksi taas tänä iltana. Hän tiesi vain, että käännekohta oli tapahtunut hänen elämässään ja ettei hänen tarvinnut enää uusia seikkailuja itselleen ikävöidä. Samalla kuin hän tunsi äärettömästi siitä nauttivansa, kärsi hän yhtä paljon kaiken loukatun itsenäisen naisellisuutensa ja akateemisen oppiarvonsa puolesta, joista tuolla kirotulla, rakastetulla miehellä ei tuntunut olevan aavistustakaan.

Mutta hän hämmästyi itsekin, kun hän astui peilin eteen. Hänen poskensa punersivat, hänen silmänsä säteilivät, hänen huulensa hymyilivät puoli-avoimina. Hän oli omasta mielestään tullut kymmentä vuotta nuoremmaksi.

8.

Kun Antti parturissa käytyään sinä aamuna täsmälleen klo 10 astui pankkinsa johtokunnan huoneesen, katsoi hän jotakuinkin pöllämystynein silmin ympärilleen. Hänelle oli niin paljon uutta tapahtunut parin vuorokauden kuluessa, että kului parin sekunnin aika, ennen kuin hän ehti tottua taas tavalliseen virka-ympäristöönsä.

Hänen virkatoverinsa apulaisjohtajat olivat siellä jo. Toinen heistä, pitkä, hirmuisen pitkä, laiha, luiseva ja vaitelias herra, Manner nimeltään, jota yleensä kaupungilla sanottiin suureksi äänettömäksi, oli tunnettu etupäässä rikkaan avioliittonsa ja sen henkilökohtaisen luottamuksen vuoksi, jota katsottiin hänen pääjohtajan puolelta nauttivan ja jota hän ei myöskään pitänyt minään salaisuutena. Yleensä katsottiin häntä ja hän itsekin esiintyi pääjohtajan, tuon ankaran vanhuksen, itse-oikeutettuna jälkeläisenä.

Toinen heistä oli pankin pyöveli, sellainen kuin joka pankissa on ja täytyy olla, hän, jonka tehtävä on karkoittaa jo töykeydellään ja häikäilemättömällä käytöksellään kaikki epävarmat kundit. Hänen nimensä oli Tyrväälä. Hänen punainen, pyöreähkö naamansa, ruokkoamattomat, törröttävät viiksensä, potaattinenänsä ja pienet, vaanivat silmänsä olisivat jo sellaisinaan olleet omiaan levittämään inhoa ja pelkoa missä maailman paikassa hyvänsä. Hän itse tiesi olevansa vihattu ja koetti sentähden laittaa itsensä vielä vihatummaksi. Epäilemättä hän siinä onnistuikin. Kaikki, jotka eivät olleet suoranaisia kapitalisteja, tiesivät asiansa kadotetuksi heti, jos se joutui hänen käsiinsä.

Antti tervehti heitä lyhyesti ja istui pöytänsä ääreen papereitaan sekä muistiinpanojaan selailemaan. Mutta hän tunsi itsensä hermostuneeksi, väsyneeksi ja haluttomaksi. Viime yön kuvat vilahtelivat vielä hänen silmiensä edessä ja hän ajatteli kaipauksella jo lyhyttä aamiaistuntiaan, jolloin hän tapaisi Soisalon ja saisi vaihtaa tämän kanssa ajatuksia aivan toisista asioista.

Pankki-aika alkoi. Ovi rupesi käymään, ihmisiä ulos ja sisälle virtailemaan.

Tuli ensin peräkkäin pari pientä suomalaista liikemiestä armoa rukoilemaan. Pankki ahdisti, pankki kiristi heitä, väittivät he... Jos he vain vielä voisivat saada kolmenkaan kuukauden luoton, olisi heidän liikkeensä pelastettu...

Ei voitu, ei voitu antaa, selitti Antti koneellisesti. Ahtaat ajat, ihmiset tarvitsivat rahansa! Elleivät he suorittaisi huomenna ja ylihuomenna lankeavia sitoumuksiaan, olisi pankin velvollisuus vaatia heidät vararikkoon.

Toinen meni pois allapäin. Mutta toinen, jolla oli kirkkaampi luonto, jäi vielä ovipieleen ja sanoi:

--Pankki kiristää aina, kun on ahtaat ajat. Ja kuitenkin tiedetään, että pankissa _on_ rahaa...

Nyt oli vuoro pyövelin esiintyä.

--Mistä te sen niin tarkkaan tiedätte? hän kysyi terävästi. Vai oletteko käynyt meidän kassaholveissamme?

--Tietää sen käymättäkin, rehenteli toinen.

--Aivan kuin täällä tiedetään teidän liiketilanne käymättä liikkeessänne, hymyili toinen myrkyllisesti. Jos tahdotte muuten, että juttelemme pääjohtajan kanssa, voitte odottaa toisessa huoneessa.

Mies meni paukauttaen oven jälkeensä kiinni vihaisesti.

Seurasi toisia rahanpyytäjiä, nuoria maistereita, tohtoreita ja taiteilijoita, jotka kaikki yrittivät kohti Anttia, mutta joista useimmat joutuivat pyövelin armottomiin kouriin. Hänen pöytänsä olikin ikäänkuin vartavasten asetettu ensimmäiseksi ovesta lähtien, ettei pieninkään kala pääsisi hänen ohitsensa vahingossa livahtamaan.

Nyt tuli iso kala. Saapui nimittäin suuri tehtailija ja tunnettu miljonääri, joka pyysi heti puhutella pääjohtajaa.

Manner ilmoitti hänet. Pääjohtaja tuli itse huoneensa kynnykselle, kätteli sydämellisesti häntä ja ohjasi hänet kaikkein pyhimpään. Vähän ajan perästä kutsuttiin myös Manner sinne.

Oli nähtävästi kysymyksessä tavallista tärkeämpi finanssineuvottelu.

Ulkona johtokunnan huoneessa jatkui kaikki entistä menoaan. Ihmisiä tuli ja meni, kaikkia pyydettiin odottamaan kohtaloaan suuressa salissa, siksi kuin oli katsottu heidän tilinsä ja heidät saatu susien tai lampaiden joukkoon sijoitetuksi. Tuli rikkaita, jotka eivät olleet rikkaita, ja köyhiä, joilla oli jo taattu toimeentulonsa. Täytyi tutkia, täytyi pohtia, täytyi tietää kunkin heidän taloudellinen asemansa, eikä vain sitä, vaan myöskin heidän yksityis-asiansa ja perhesuhteensa, kenellä oli rikas isä tai äiti, kuka oli saava periä sedältään tai tädiltään ja kuka taas oli jo sekä perinyt että tuhlannut perintö-osuutensa.

Yksityisen luoton määritteleminen oli kuitenkin vain leikintekoa sen kokemuksen ja tietämyksen rinnalla, mitä yhtiöiden ja muiden liikkeiden raha-asiat vaativat osakseen. Varsinkin nykyään, jolloin rahansaanti oli käynyt niin vaikeaksi ja jolloin liike toisensa perästä oli pakotettu toimintansa lopettamaan, tunsi paraskin pankkimies tulevansa milloin hyvänsä nenästä vedetyksi. Yhtiö voi kyllä itsessään olla varma, mutta jumala ties minkä muiden yhtiöiden kanssa se oli tekemisissä, missä sen osakkeet olivat panttina ja olivatko sen saatavat varmoja vai epävarmoja. Täytyi olla varovainen, täytyi kiristää luottoa, vaatia yksityisiä takauksia ja pitää täydellistä vakoilujärjestelmää.

Nyt juuri oli pankin johtokunnalla pohdittavana sellainen tapaus. Eräs graafillinen yhtiö, jonka johtajana oli toiminut samainen Antin maasta poistunut lanko Veikko Kivimäki ja jonka asiat varatuomari Lauri Toivion itsemurha ynnä siihen yhtyneet selkkaukset olivat saattaneet epäjärjestykseen, oli pyytänyt pankilta suurehkoa kassa-kreditiviä, kaikki johtokunnan jäsenet takaajina. Epäilemättä he kaikki olivat varmoja miehiä, mutta ei kukaan tunnettu kapitalisti. Kun he sitäpaitsi olivat saman yhtiön puolesta takaajina parissa muussa lainassa, jotka pankki jo ennen toimitusjohtajan karkaamista oli myöntänyt sille, oli pankki ottanut itselleen miettimis-aikaa. Tänään oli asia saatettava päätökseen.

Yhtiön johtokunnan puheenjohtaja, hyväntahtoinen jättiläinen Tuomas Valio oli itse pankissa. Hän selitti laajasti asiansa, näytti liikkeen tilan, kukaties kuinka monennen kerran, ja osoitti numeroilla, että liike itsessään kyllä kannatti, että sitä oli jatkettava ja että pankki kyllä pääsisi omilleen, ellei se nyt äkkiä keskeyttäisi luoton-antoaan. Lopuksi hän suorastaan vetosi pankin liikemoraaliin ja väitti, että oli aivan epäsiveellistä pakottaa kannattavia liikkeitä vararikkoon, kun oli niin paljon kannattamattomiakin, joita väkipakoin ylläpidettiin.

Hän sai puhua rauhassa. Sillä pankin vastaus, johon pääjohtaja itse oli ottanut osaa, oli jo ennakolta määritelty.

--Pankin täytyy seurata omia periaatteitaan, huomautti Antti, ja pitää pystyssä niitä liikkeitä, joista se pelkää liian paljon kärsivänsä, jos se nyt ne päästäisi vararikkoon, mutta...

--Vahinko, ettei meidän yhtiömme ole enempi velkaa siis pankille, virkkoi Valio katkerasti.

--Ette kuullut lauseeni toista puolta, jatkoi Antti. Mutta ... tahdoin sanoa, ... joista pankki toivoo vielä hyötyvänsä, kun ne vain ovat päässeet tilapäisestä ahdingostaan. Suonette anteeksi, ettei pankilla teidän liikkeenne suhteen ole samaa luottamusta.

--Kuinka ei? kivahti Valio. Te epäilette siis numeroltani.

--Nehän voivat olla oikeat, tyynnytteli Antti. Mutta kaikki riippuu miehestä, joka ne toteuttaa. Eikähän teillä ole edes mitään toimitusjohtajaa.

Se oli tosi sana, jota ei kunnon Valiokaan voinut evätä.

--Ei tosin, hän sanoi hiukan alakuloisesti, me emme ole parhaalla tahdollammekaan vielä onnistuneet ketään sopivaa löytämään. Mutta ajattelimme, että siihen saakka johtokunta...

Antti hymyili hyväntahtoisesti.

--Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, sanoi hän, ettei mikään johtokunta voi hoitaa sellaisia asioita. Toimitusjohtaja teillä täytyy olla, ja toimitusjohtaja, johon pankilla on luottamusta. Sitten voimme ottaa asian uuden käsittelyn alaiseksi.

--Ja silloin on yhtiö jo ehkä kumossa! huomautti Valio.

--Sille me emme voi mitään. Meidän täytyy pitää kiinni periaatteistamme.

Antti teki pienen kumarruksen ikäänkuin osoittaakseen toiselle, että vastaan-otto oli lopussa. Mutta kun Tuomas Valio oli häntä paljon vanhempi mies, hän kuitenkin jäi kohteliaasti seisomaan kuullakseen, mitä tällä vielä ehkä voisi olla sanomista.

--Pankki ei siis tahdo myöntää tätä kreditiviä meidän niinillämme? kysyi Valio vihdoin ratkaisevalla äänellä hetken äänettömyyden jälkeen.

--Tjah, jos se olisi teidän yksityinen lainanne, hymyili Antti, voisi asia ehkä olla toista...

--No niin, se on meidän yksityinen lainamme...

--Mutta kun me nyt tässä tapauksessa sattumalta tiedämme, että se tulee yhtiön hyväksi, emme tosiaankaan ole halukkaat siihen.

Valio mietti vielä hetken.

--Entä jos minä hakisin pari vankkaa nimeä lisää? hän kysyi.

--Siinä tapauksessa on ehkä parasta, jatkoi Antti järkähtämättömästi, että he ottavat yksityisen lainan, jonka kanssa heillä luonnollisesti on oikeus menetellä kuinka hyvänsä, vaikka maantielle heittäisivät.

Tuomas Valio kumarsi.

--Kiitän 'maantien' puolesta, hän sanoi ja meni menojaan.

Tyrväälä oli mielihyvällä kuunnellut edellistä sananvaihtoa. Tällä kertaa hän oli Antin täsmälliseen, vääjäämättömään hylkäämistapaan erittäin tyytyväinen.

--Eivät he kuitenkaan uskalla liikettään vararikkoon päästää, sanoi hän Valion mentyä sarkastisesti. Pankki ei sentähden tule myöskään heidän liikevekseleistään häviämään penniäkään.

--Päästäköötpä, jos tahtovat, virkkoi Antti väsyneesti, istahtaen jälleen oman pöytänsä ääreen. Liike, jonka toimitusjohtaja katsoo parhaaksi livistää tiehensä, ei ole koskaan mikään kunnon liike.

Hänellä ei ollut oikeastaan koskaan ollut hyvä silmä karannutta lankoaan Veikko Kivimäkeä kohtaan, vaikka hän tosin oli pitänyt tätä taloudellisesti vakavaraisena. Poikahuippari se oli aina ollut hänen mielestään, vekkuli kekkuli, ilman sitä mielen vakavuutta ja luonteen järjestelmällistä säntillisyyttä, jota liikealalla tarvittiin. Sievoisen summan hän oli yksityisesti saanut maksaa myös lankonsa edestä, olipa tämä vielä houkutellut hänet ottamaan joukon osakkeita yhtiössään, joiden nimellishinnasta hän nähtävästi tulisi nyt enemmän kuin puolet häviämään. Tuosta hän ei kuitenkaan vielä olisi niin vihannut miestä, ellei tämä väärillä numeroilla ja bilanseilla olisi keplotellut itselleen ja yhtiölleen suurempaa luottoa pankista kuin mihin hän olisi kaiken kohtuuden nimessä ollut oikeutettu ja täten saattanut myös Anttia hyvänä pankkimiehenä pääjohtajan edessä varjonalaiseksi.

Karata sitten, paeta sitten yhtiön päiväkassa mukanaan Etelä-Amerikaan! Roisto se oli sellainen mies, konna se oli, jolle kuritushuone olisi ollut oikea asuinsija!

Mutta sitä ankarammin katsoi hän nyt olevansa pakotettu tuon graafillisen yhtiön suhteen esiintymään. Ei saanut tulla sanomaan kukaan hänen erikoisesti sitä senvuoksi hellivän, että hänellä itsellään sattui olemaan siinä melkoinen määrä osakkeita.

Tyrväälä jatkoi äskeistä ajatusjuoksuaan.

--Eivät päästä, eivät päästä, sanoi hän, käsiään vahingon-iloisella intohimolla hykerrellen. Muuten he pian kaikki istuvat linnassa. Kuuluu olevan puutteita kirjanpidossa ja tilinpäätöksissä, vuosikausia kestäneitä epäkohtia ja rikoksia vasten yhtiöjärjestystä, joista johtokunta on vastuussa...

--Minä uskon mielelläni mitä hyvänsä liikkeestä, jonka johtajana kerran Veikko Kivimäki on ollut, virkkoi Antti happamesti.

Tyrväälä tuli aivan hänen lähelleen.

--Huhutaanpa myös, kuiskasi hän, että on väärinkäytetty yhtiön prokuraa ja diskontattu suoranaisia väärennettyjä tunnusteita...

--Ei ainakaan Tuomas Valion aikana, väitti Antti varmasti.

--Sitä en tahdo sanoa, myönsi Tyrvääläkin. Mutta kaikissa tapauksissa voi niistä koitua ikävyyksiä johtokunnallekin.

Antti katsoi kelloaan ja huomasi, että oli aamutunnin aika.

--Minä menen nyt, hän sanoi. Sinä ehkä jäät tänne siksi aikaa, koska Manner näkyy yhä viipyvän sisällä.

--Hätäkös sinun on! huokasi Tyrväälä. Menet kotiin einehtimään suloisen rouvasi kanssa. Toista se on meidän poikamiesten laita. Samahan se on, milloin me syömme ja niissä kapakassa syömme.

Antti katsoi häneen terävästi, laskiko toinen ehkä hänestä pahaa pilaa. Ei, ei laskenut, nähtävästi puhui hän sydämensä kyllyydestä. Hänen avio-eronsa ei siis ollut tullut tunnetuksi vielä.

Hän aikoi juuri lähteä, kun kuului kiivaita ääniä pääjohtajan huoneesta, jonka ovi samalla temmattin auki. Ensimmäisenä tuli sieltä Manner aivan tukka pystyssä ja lääpästyneenä, hänen jäljestään taas tuo monimiljonääri, joka äsken niin erikoisella kohteliaisuudella oli sinne johdatettu. Ukko piti kiinni vielä ovenrivasta ja haukkui sisällepäin:

--Ja te tulette minulle neuvoja antamaan, te! Hoitakaa oma liikkeenne! Kyllä minä pidän huolen omastani.

--No, mutta veli, hyvä veli, kuului sisältä pääjohtajan tyynnyttelevä ääni. Saathan sinä nuo kolme miljonaa...

--Minä en enää huoli niistä! huusi ukko. Kohta kolmekymmentä vuotta minä olen tehnyt kaikki asiani tässä pankissa ja sitten tullaan antamaan ohjeita, kuinka minun on käytettävä rahani. Hävytöntä, sakramenskatun hävytöntä!

--Sehän oli vain hyvää tarkoittava neuvo, kuului johtaja-vanhus puhelevan. Kolme miljonaa on näinä aikoina suuri raha ja...

--Ne miljonat minä saan mistä pankista tahansa! jyrisi vimmahinen. Ja tänä päivänä minä ylössanon kaikki tilini tässä pankissa. Ja tänä päivänä minä siirrän kaikki asiani toiseen pankkiin...

--Veli on suotta kiivastunut...

--Kiivastunut kyllä, mutta en suotta. Minä tiedän, että ihmisiä kohdellaan hävyttömästi tässä pankissa, mutta kohdelkaa muita, älkää minua. Sillä minä en ole teistä riippuvainen!

Viimeiset sanat hän huusi jalkaa polkien ja äänellä, joka sai ikkunalasit täräjämään. Sen täytyi kuulua jo suureen saliinkin, joka oli täynnä ihmisiä.

Jo kimmastui pääjohtajakin.

--Minä en pyydä jäämään kahta kertaa, hän sanoi uhkaavasti.

--Enkä minä mene kahta kertaa, vastasi toinen. Ja tänä päivänä minä myön polkuhinnasta kaikki tämän pankin osakkeeni ja kuulutan koko maailmalle, kuinka täällä pankin vanhoja perustajia kohdellaan. Ja olkaa varmat siitä, että ne tulevat alenemaan arvossa, kun kuullaan, että minun miljonani eivät ole enää täällä teitä rikastuttamassa.

Pääjohtaja oli tulipunainen kasvoiltaan. Hän tuskin sai enää ääntä kurkustaan.

--Tuossa on viisi hirttä poikki! kähisi hän ovea osoittaen. Mene! Ulos!

--Minä menen, silloin kun minä tahdon tästä talosta, sai hän vastineeksi. Minun vaihtoni on täällä tehnyt keskimäärin 100 miljonaa vuosittain. Laskekaa itse, mitä pankki on ansainnut siitä!

--Ulos!

--Hyvästi! Ja hyvästi ijäksi, vanha juhtinahka! Minun saappaallani on enemmän liikeneroa kuin sinulla. Hyvästi!

Hän siirtyi kotkottaen ja motkottaen yleisöhuoneesen. Sieltäkin kuului yhä hänen äänensä, kun hän kulki luukulta luukulle, haukkuen henkilökuntaa ja julistaen koko kundijoukolle tämän pankin olevan vararikon partaalla, josta jokaisen pitäisi heti rientää talletuksensa pois ottamaan.

Manner ja Tyrväälä olivat kuunnelleet kalpeina kauhistuksesta, sillä he tiesivät, mikä kolaus pankille oli oleva tästä riidasta seurauksena. Pääjohtaja puolestaan oli kiskaissut oman kammionsa oven kiinni rämähtäen.

Antti pelastautui aamiaistunnilleen. Hän melkein juoksi alas portaita, hänen korvissaan kaikuivat vielä ukkojen vihaiset äänet, hän näki vielä silmiensä edessä näiden pullistuneet, verestävät silmät ja laihat, luisevat nyrkit pitkien käsivarsien päässä, ja hänestä oli kuin hän olisi ollut todistamassa kahden vedenalaisen, hirvittävän meripedon ottelua valtameren syvyydessä.

Hän hengähti päästyään kadulle. Nyt sai taas olla ihminen, vaikka vain tunnin ajan.

9.

Soisalo istui jo eräässä Pörssin avaran ruokasalin rauhallisessa kulmassa, kun Antti tuli kiirehtien ja pyytäen anteeksi mahdollista myöhästymistään. Hän puolestaan oli ollut eilis-illan jälkeen erittäin huvitettu tapaamaan Anttia. Tällä hetkellä kiinnittivät hänen mieltään kuitenkin aivan toiset asiat.

--Oletko lukenut? hän kysyi hät'hätää kätensä tervehdykseksi ojentaen.

--Lukenut? Mitä? kysyi Antti istahtaen ja vilaisten ruokalistaa. Mitä sinä olet tilannut?

Soisalo ei välittänyt vastata hänen viime kysymykseensä.

--Sanomalehtiä, päivän sanomalehtiä! sanoi hän. Suuria uutisia!

--En ole lukenut kahteen päivään mitään lehtiä, vastasi Antti. Mitä uutisia?

--Lue! Tuossa on! Minä kuulin siitä jo eilen illalla Catanissa.

Antti otti lehden hajamielisesti käsiinsä. Mutta kun hän jo kaukaa näki lihavilla kirjaimilla otsakkeen ja aliotsakkeen: "Vaillinki ja vararikko, toimitusjohtaja ampunut itsensä" sekä heti sen perästä: "Suuria petkutuksia, petkuttaja vangittu, uusia paljastuksia odotettavissa," hän laski hämmästyneenä lehden hetkeksi polvelleen.

--Täällä paukkaa, hän sanoi yksinkertaisesti. Paukkaa vähän liiaksikin.

--Tanskanmaassa on jotakin mätää, jatkoi Soisalo vakavasti. Jälleen hyvä tuttu, kolmas jo tänä syksynä!

--Kuka? kysyi Antti vavahtaen.

--Luehan itse, pyysi Soisalo. Jälleen mies, joka vie kerällään kymmeniä pikku-eläjiä ja josta ei itse isä jumala taivaassa olisi voinut sellaista aavistaa.

Antti luki. Se oli eräs suuri liikkeenharjoittaja, joka täysin itsevaltiaasti oli hallinnut yhtiötään. Johtokunnan kokoukset, tilintarkastukset, kaikki oli pidetty vuosittain säännöllisesti, vuosikertomukset luettu ja tilinpäästöt myönnetty, mutta kaikki ikäänkuin muodon vuoksi ja leikitellen, sillä tiedettiinhän asioiden olevan järjestyksessä, kun liikkeen johdossa oli mies, joka nautti niin yleistä luottamusta ja joka olisi voinut panna pahakseen, jos hänen suhteensa olisi kaikkein pikkumaisimpia muodottomuuksia sovitettu. Viimeinen tilintarkastus oli ollut eilen ja jonkun uuden, ensikertalaisen tilintarkastajan päähän oli pistänyt toisten kauhistukseksi vaatia selitystä erääsen hänestä hämärältä näyttävään asiaan.

Toimitusjohtaja oli pyytänyt saada poistua hetkeksi huoneesta. Muut olivat jääneet odottamaan luullen hänen menneen etsimään ehkä jotakin todistetta. Hetken perästä oli kuultu laukaus, syösty sinne ja tavattu hänet hengettömänä. Vaillingin suuruutta ei vielä voitu tarkemmin määritellä, mutta sellaisen olemassa-olo oli todettu samana päivänä.

--Entäs tuo toinen juttu sitten? kysyi Antti.

--Se on oikeastaan vielä kamalampi, vastasi Soisalo. Mutta luehan itse! Sitten voin minä kertoa eräitä yksityisseikkoja.

--En viitsi, sanoi Antti heittäen lehden luotaan sohvalle, en viitsi pilata silmiäni ainakaan näin yhteen menoon.

--Enkä minä hyvää ruokahaluani, jatkoi Soisalo siihen.

Heidän tilauksensa tulivat juuri. Syödessä kertoi Soisalo, kuinka oli laita tuon toisen häväistysjutun.

Sen päähenkilö oli eräs kunnallinen viranomainen, kaupunginvaltuuston jäsen ja käytetty monissa yleisissä luottamustoimissa. Oli jo kerran ennen todettu, etteivät hänen tilinsä olleet järjestyksessä, mutta kun hän oli täyttänyt vajauksensa, oli asia painettu villaisella ja hän saanut pitää sekä virkansa että rehellisen miehen maineen. Myöskin tästä uudesta oli tiedetty jo viikkoja sitten ja hänelle ystävällisesti huomautettu siitä toivossa, että hän jälleen voisi hankkia puuttuvat rahat.

Tällä kertaa se kuitenkin oli kohdannut vaikeuksia. Ajat olivat kireät, hänellä itsellään ei ollut muuta kuin velkoja eivätkä hyvätkään toverit olleet enää yhtä auliita kuin ennen kukkaronsa nauhoja hellittämään. Niin oli armon-aika kulunut umpeen ja vangitsemiskäsky annettu eilenillalla.

--Ja nyt hän istuu vangittuna? kysyi Antti koneellisesti.

--Epäilemättä, vastasi Soisalo. Lukkojen ja telkien takana. Sääli perhettä, joka tähän saakka on pitänyt itseään yhtenä kaupungin arvokkaimmista.

--Sääli myös häntä itseään, lisäsi Antti, muistutellen mieleensä tuon tupsupartaisen, kirkassilmäisen, pyöreävatsaisen kelpomiehen kuvaa, joka nyt istui kiinni tavallisena rikollisena. On se sentään kovaa! Päästä jo sille ijälle, harmeta valtion ja yhteiskunnan palveluksessa ja sitten äkkiä tulla paljastetuksi.

--Sanopas muuta! myönsi Soisalo. Mutta hän on ansainnut kohtalonsa.

--Sikäli kuin jokainen ihminen on ansainnut sen, tuumi Antti miettiväisenä. Minä en vain voi ymmärtää sellaisia ihmisiä. Heillä täytyy olla hermot kuin laivantouvit.

--Minä taas käsitän varsin hyvin heidät, väitti Soisalo. Jos tilaisuus tekee varkaan, kuten sanotaan, tekee tottumus vielä enemmän. Ensin pieni rikos, joka ei ole vielä oikeastaan rikos ollenkaan, ainoastaan vähäpätöinen epäsäännöllisyys. Sitten suurempi, sitten sitä suurempi...

Hän ei ehtinyt jatkaa loppuun opettavaista esitystään, kun vanha kamreeri Jäkälä äkkiä ilmestyi ovesta, kulkien hitain, hiihtävin askelin heidän ohitseen. Hänen kotkansilmänsä keksi heti keskustelevat ystävykset ja hän ohjasi suuntansa heidän kohden.

--Tuokin turman lintu! mutisi Soisalo. Tietysti saapuu hän jälleen vaakkumaan uusia onnettomuuksia.

--Tai nauttimaan vanhoista, lisäsi Antti. Mutta missä raato on, siihen korpit kokoontuvat.

Ukko seisoi jo heidän edessään kohteliaasti, liian kohteliaasti kumarrellen ja suu messingillä.

--Palvelijanne, nöyrin palvelijanne, sanoi hän. Herrat syövät, näen ma, täällä herkullista aamiaistaan, lisäsi hän vielä leikillisesti.

--Aivan tavallista vain, virkahti Soisalo hiukan harmistuneena. Mutta kenties setä tahtoo myös maistaa meidän kanssamme?

--Kiitoksia, tuhansia kiitoksia, kumarteli ukko. En ole juonut viiniä enää kymmeneen vuoteen, vain vettä, vain vettä... Terveys, hyvät herrat, terveys nähkääs ... lääkärit eivät salli...