Part 8

-- Niin, jos te tahdotte tappaa oman ja minunkin onneni, niin voi vielä tragediakin syntyä.

-- Mitä te tahdotte?

-- Tuo ääni minua pelottaa! sanoi Pouta hiljaa, katsoen tuskaisena Virvaan. -- Tiedän hyvin voivanne tehdä vastoin omaa tunnettanne, vaikka siitä saisitte kuolinhaavan, siksi jyrkkä olette ja sydämetön.

-- Kun sen tiedätte, miksi uskalsitte?

-- Minun täytyi, en voi odottaa!

-- Minua huimaa, on niin vaikeata hypätä pyörteeseen!

-- Antakaa minulle kätenne!

-- Sydäntäni kouristaa, on vaikeata jättää entisyys, kaikki!

-- Luottakaa minuun, sulkekaa silmänne.

-- En, minä tahdon tulla avosilmin -- jos tulen!

-- Mitä on entisyys, sääty, koko maailma? Jos te rakastatte -- ja te rakastatte, tiedän sen -- onhan kaikki muu silloin tyhjää.

-- Te ette voisi luopua nykyisestä vakaumuksestanne.

-- En voi luopua silmästäni, en järjestäni!

-- Minä en ole vielä varmasti irti entisestä, sanoi Virva hiljaa.

-- Pelkäätte minua -- olette melkein vakuutettu, sen jo tunnustavat ääni ja silmät, sanat vain epäävät. Kuinka teitä kunnioitan, hellin ja jumaloin! Tahtoisin elää ikäni näin, jos vain voisin olla läheisyydessänne ja nähdä teidät, olla nöyrä ja altis!

-- Te lahjotte, kiehdotte, käytätte viekkaita keinoja. Pitäisihän teidän nähdä, etten ole jäätä eikä suonissani virtaa kalan veri, puhui Virva puoleksi tosissaan, puoleksi leikillä. -- Olen vain ihminen ja pelkään olevani kuumaverinen, aina hulluuteen saakka humaltuva. Mutta minä seison, en horju, epään, epään, kunnes olen varma, ihan varma!

-- Olette unohtanut omat ehtonne: kaikki keinot luvallisia.

-- Sen minä unohdin, sanoi Virva sipaisten vallatonta tukkaa otsaltaan ja nousten nojatuolistaan.

-- Teitä minä en saavuta laverteluilla enkä odottavalla nöyryydellä. Teidät pitää kiehtoa, niin ettei silmä vältä eikä jäsen värähdä, ottaa vaikka tulen lävitse. Ja silloin te olette suloinen, kallis, huumaava voima, voitte upottaa itseenne sieluni. Virva...!

Virva horjui ja tarttui tuoliin pysyäkseen liikkumattomana, sillä Pouta puhui hänen korvaansa.

-- Menkää -- minä en voi enää luottaa itseeni -- enkä tahdo kuitenkaan!

Pouta tarttui hänen hartioihinsa ja taivutti hiukan taaksepäin, ja heidän katseensa upposivat toisiinsa. -- Tee minusta altis mies -- jumaloin sinua!

-- Menkää -- ellette tahdo herättää sääliäni!

-- Olette oikeassa, en huoli almuista! sanoi Pouta suoristuen ylpeänä. -- Tahdon omani kokonaan, säälittä, ehdotta, ainiaaksi -- taikka en ensinkään!

-- Hyvästi! sanoi Virva hellemmin ja ojensi hänelle kätensä.

-- Hyvästi! Ovelle koputettiin.

-- Hyvästi, kuiskasi Virva, ja Pouta astui samassa parvekkeelle kadoten yöhön.

Ovelle koputettiin uudestaan ja Virva kiirehti avaamaan.

Tohtori Allas astui levottomana ja hengästyneenä huoneeseen.

-- Olen sinua etsinyt kaikkialta -- hän keskeytti sanansa nähdessään Virvan liikutuksen. -- Oletko sairas?

Virva kaatui pitkin pituuttaan sohvalle ja itki, jännitys oli lauennut. Hän nyyhki kuin lapsi, jonka ensimmäinen suuri suru on viisaaksi tehnyt.

Allas oli neuvoton, mutta kun Virvan nyyhkytykset hiukan asettuivat, hoiteli hän vanhalla oikeudellaan itkevää kuin lasta, sovitti tyynyä pään alle ja silitteli tukkaa.

-- Minä en enää jaksanut, sopersi Virva nyyhkytysten välillä.

-- Ethän sinä jaksanut, myönsi Allas hyvin viisaasti vastaansanomatta. -- Kun pienokainen saa, mitä tahtoo, niin hän ei enää itke. Miksi sinä itket?

-- En sitä itsekkään tiedä, ehkä oman sydämeni köyhyyttä.

-- Kuka sitten olisi rikas, jos sinä olet köyhä?

-- Muistatko, Aksel, kun viime viikolla sinulle kirjotin, sanoi Virva kuivaten kasvojaan ja nousten istumaan, -- minulla oli aavistuksia.

-- Luuletko minun unohtavan ainoata sanaa sinun kirjeestäsi? Muistan sen liiankin hyvin.

-- Liianko hyvin -- Aksel parka, minun aavistukseni ovat käyneet toteen.

-- Ovat, paljon on meissäkin muuttunut, olemme tulleet tavallaan lähemmäksi toisiamme ja kuitenkin tunnen sinun etenevän jonnekkin -- enhän tiedä, minne...?

-- Sanani takertuvat, auta minua, Aksel, minä en keksi lohdutuksen sanaa ja kuitenkin kärsin sinun tähtesi. Sydänjuuremme ovat kuin yhteen kasvettuneet lapsuuden ja nyt nuoruutemme aikana.

-- Kuivaa kyyneleesi, Virva kulta, ja selitä minulle. Älä itke, minun on niin vaikea hillitä itseäni -- jospa tietäisit, kuinka vaikea!

-- Tiedän, tiedän!

-- Virva, minä en jaksa elää ilman sinua, anna minulle sanasi! Suo minulle oikeus rakastaa sinua!

Virva nousi istumaan tuskaisena kuin haavottunut ja sanoi murtuneella äänellä:

-- Aksel, miksi sinä sen rikoit, sen kauniin harhaluulon, että sinä olit ainoa ystäväni, ainoa epäitsekäs, kuin äiti, hellä veli, jota nyt niin kiihkeästi kaipaan ja tarvitsen!

-- Minä en käsitä, Virva, sano!

-- Kaikki on kuin arvotusta. Miksi näin on käynyt?

-- Sano minulle vain -- voitko sinä?

Virva katsoi serkkuunsa suuri sääli avoimessa katseessa.

-- En, Aksel, en voi!

-- Kerran sinä kuitenkin luulit...!

-- Niin, se oli harhaluulo, upposi mielikuvituksen leikkiin ja sanoihin.

-- Virva!

-- Se kosti!

-- Se ei ollut harhaa minulle. Minä odotan, ehkä tunteesi palaa, uudistuu...!

-- Ei, Aksel, ei milloinkaan.

-- Sinä olet -- kova, sanoi Allas kätkien kasvot käsiinsä.

-- Koska minä olen varma.

-- Miksi, kuinka voit tietää, eikö tulevaisuudessa...?

-- Se oikea on aina varmaa, sen minä tiedän nyt.

-- Oletko sinä...? Nuoren miehen kasvot vääntyivät sanomattomasta tuskasta eikä hän voinut jatkaa sanojaan.

-- Olemme huvitelleet kuin pahat lapset silpomalla siivet perhoselta ja tutkineet värikkäitä suomuja kuvittelujen mikroskoopilla, kunnes kaikki suomut varisivat pitelyssä ja nyt olemme -- köyhiä ja värittömiä, ei ole siipiä.

-- Ei, Virva, sano syy, oikea syy!

-- Tiedätkö sinä sen? huudahti Virva. -- Älä puhu siitä nyt. Minä pyydän, älä puhu! Miksi et pelastanut minua, miksi et ottanut ennenkuin hän tuli?

-- Sinä kysyt -- miksi et antanut minulle varmaa merkkiä? Olenhan elänyt tuskallisessa odotuksessa, milloin sinä tulisit omalla tavallasi. Tiesin, ettei sinua muuten saanut lähestyä. Onko jo myöhäistä?

-- Kaikki entinen on haudattu, sanoi Virva niin suruisena kuin olisi sydän verta vuotanut.

Epätoivo mursi nuoren miehen muotokauniit kasvot, ja hienot kädet tarttuivat rautaisina värisevän naisen ranteisiin.

-- Minä en luovu sinusta, en päästä, sinun pitää vedota järkeesi! Rakas, kallis Virva, anna minulle sanasi!

-- Vedota järkeeni -- järki hyyti meiltä veren ja sovinnaisuus silpoi siivet ja teki meistä surkuteltavia pedantteja. Yhtä hyvin voit nyt puhua järkeä tuolle riehuvalle kansanjoukolle tuolla torilla kuin minun sydämelleni. Minä olen herännyt -- ehkä sen keralla. Minä en enää tunne itseäni, en ole isäni tytär, olen joku muu, nuori nainen, kuka tahansa!

-- Sinä vain puhut, syy on toinen!

-- Tiedätkö sinä kaikki -- senkin, Aksel?

-- Pakene heitä, lähdetään täältä vaikka heti. Nyt, kun kaikki tiedän, en luovu sinusta hetkeksikään.

-- Minä en voi!

-- Oletko aivan varma?

-- Olen, ystäväni, se on varmaa, sanoi Virva peittäen kasvonsa.

-- Voisihan tunteesi olla harhaluuloa.

-- Veri ei verta petä. Älä kysy enempää! Aksel väistyi, tuska puistatti hartioita, hän itki.

-- Aksel, Aksel, rakas ystävä!

-- Älä koske minuun, äänsi hän oudosti, väistäen Virvan kevyttä kättä.

Virva oli neuvoton liihotellessaan huoneessa kuin rauhaton lintu sairaan puolisonsa ympärillä. Hän melkein luuli rakastavansa serkkuaan, niin sydäntä särkevää oli miehen tuska ja palava naisen tahto voida lohduttaa kuin nälkäistä lasta, joka itkee leipää eikä äiti voi sitä antaa.

-- Aksel kulta, minä en tajua, miksi näin on käynyt. Tämä merkillinen lakko on niellyt meidät kuin koski kitaansa.

Huoneessa vallitsi hiljaisuus, jossa tuska nyyhkytti katkoen vanhoja, kiinteitä siteitä.

-- Eikö ole mitään muuta toivoa kuin -- unohduksen?

Virva tuijotti eteensä kuin avosilmin nukkuva ja nuori mies hillitsi tuskaansa kesken suruaankin muistaen, että nyt hän ehkä oli viimeisiä hetkiä rakastettuaan näin lähellä -- nyt oli oikeus puhua.

-- Oletko ajatellut, että herra Pouta on ehkä haaveilija, leikkii kansanjohtajaa -- herkkäuskoinen...

Virva tuijotti yhä eteensä ajatusten ja mielikuvien saartamana.

-- Hän ei viihdy järjen miesten parissa, etsii herkkäuskoisia, ihailijoita, puhuu hyvin, on hetken sankari...

-- Niin, minä rakastan häntä, kuiskasi Virva haltioissaan kuin itsellensä, povi kohosi ja punertavat huulet kuiskasivat lemmenjanoisina: -- Minä rakastan häntä. Olkoon hän kuka tahansa, mitä tahansa -- minä rakastan häntä. Kuule, Aksel, sinulle sen voin sanoa, hänen virheensäkin ovat minulle rakkaita, en tahtoisi häntä toisenlaiseksi, en, en! Vaadi minulta mitä tahansa, kaikki minä teen lohduttaakseni sinua, kun et vain pyydä minua luopumaan hänestä!

-- Niin, järki pois, pitää olla puoleksi rosvo, puoleksi sankari, silloin...

-- Kas noin, sinähän hymyilet, jutellaan nyt -- kuin aina ennenkin, eikö niin? huudahti Virva keventyneenä silittäen hellästi serkkunsa hijaa.

-- Luonnollisesti, sanoi Aksel tuskin käsittäen omia sanojaan. Surun saartamassa hämäryydessä hän tunsi vain rakastetun läsnäolon ja antoi sen hallita itseään, olisi myöntynyt ja upottautunut hänen ivaansakin, vaikka se olisi hänen suruaan piiskonut.

-- Älä nyt ole noin, noin -- alistuvainen, pää pystyyn, Aksel, ajattelehan, minun täytyy puhua tästä -- isälle!

Aksel hätkähti ja veti äkkiä kätensä pois Virvan kädestä.

-- Aiotko sinä todenteolla...?

-- Aion, ystäväni, nyt minä olen varma ja teen sen!

Allas katsoi serkkuaan rohkeammin ja sai lopullisen varman tuomionsa.

Molemmat vaikenivat tuntien etenevänsä toisistaan kuin näkymättömän käden työntämänä. Hetken kuluttua sanoi Allas syvään huoaten:

-- Voinko niinä auttaa sinua?

-- Tiesinhän sen, nyt olet taas sama, hyvä toveri kuin aina ennenkin, huudahti Virva nousten sohvalta, missä olivat istuneet. -- Huomenna on uusi päivä!

Salista kuului ripeitä askeleita ja Airi astui sisään.

-- Täällä te lavertelette, kun koko kaupunki on ilmitulessa.

-- Mitä sinä nyt? huusi Virva.

-- Setä Valtari on uhri!

-- Tahdotko sinä uskotella, että setä Valtari on poltettu? nauroi Virva hyvin tuntien sisarensa puhetavan.

-- Aina sinä vääristelet, enhän minä puhunut polttamisesta mitään, intti Airi, -- te vain ette malta kuulla.

-- Eikö se ole palamista, kun koko kaupunki on ilmitulessa? kysyi Allas rauhallisesti.

-- Niin, jalot asiat ovat nyt sytyttäneet ihmiset ja koko kaupunki on mennyt Valtarille.

Virva ja Aksel katsoivat toisiinsa.

-- Mitenkä menneet?

-- Soittokunnat mukana ja tulisoihdut käsissä, juhlakulussa marssivat tehtaalle.

-- Mitä he siellä aikovat?

-- Mustat mullat juopukoot humalaisista nesteistä! lausui Airi sosialistipuhujan mahtipontiseen tapaan, venytti naamansa pitkäksi, nosti käden ja loi silmät ylös kattoon. -- Valukoot pitkin tehtaan pihaa ja ruskeana koskena todistakoot kansan pyhää tahtoa: kansa raittiiksi ja vapaaksi!

-- Tuon he kyllä voivat tehdä, sanoi Allas. -- Ovatko he kaikki siellä nyt?

-- Valtarin piha on täynnä väkeä ja setä on sulkeutunut asuntoonsa. Kukaan ei pääse sisälle hänen puheilleen.

-- Entä tehdas, voivatko he päästä sinne?

-- Tehdas ja setä ovat kaikki yhtä taloa, vain pieni piha keskellä ja sitten vain rakennusta, porttikin menee läpi muurien.

-- Lähdetään katsomaan, sanoi Virva päättävästi.

-- Tulkaa, se on oikein komeata! huusi Airi juosten edellä. -- Ellei vanha setä Valtari nyt olisi liemessä, niin minäkin hurraisin, ne puhuivat niin hiivatin komeasti torilla.

-- Mitä kieltä sinä käytät! soimasi Virva.

-- Niinkuin et sinäkin osaisi, kun henki päälle sattuu.

Valtarin talo oli järven rannalla, kaupungin laidassa, komea ja laaja kuin linna, ympäri pihan rakennettu. Nuoret kuulivat jo kaukaa kansan kohinaa ja lähemmäksi tultuaan erottivat yksityisiä ääniä.

-- Minä tiedän, mistä paraiten näkee, sanoi Airi, kun Allas oli aikeissa mennä pihaan. -- Kadun puolella on pieni ovi, sinä tiedät, Virva, sieltähän me usein menemme sedän ja tädin luo. Portaat vievät pienelle parvekkeelle, jossa täti säilyttää jääkaappiaan ja siitä on ovi sedän konttorihuoneeseen. Mennään sinne, puhui Airi pidellen Allasta hihasta pysyäkseen mukana tungoksessa. He pujottelivat kadun ylitse läpi joukon ja pujahtivat sisään ja nousivat toiseen kerrokseen parvekkeelle, josta näkivät pihaan.

Hurraa-huutoja kuului varastoholveista ja siitä päättäen saattoivat säiliöt olla avatut ja olut koskena valumassa. Tumma, tuhatpäinen joukko aaltoili pihassa ja jotkut soihdut ja lyhdyt valaisivat hämärästi marraskuun yössä synkkää pihaa, jota kivimuurit ympäröivät oudon menon sokeina ja mykkinä todistajina. Piha, porttikäytävä ja katu olivat tulvillaan kansaa.

Valtarin ovelle alhaalla pihassa kolkutettiin kauan ja äänekkäästi. Lopulta kuului miehen ääni toisen kerroksen akkunasta.

-- Se on maisteri Muukka, rouva Muukan mies, selitti Airi serkulleen. -- Hän on melkein aina Valtarilla.

-- Mitä siellä tahdotaan? kuului ääni.

-- Lähetystö tahtoo puhutella tehtailija Valtaria, vastattiin pihasta.

-- Tulette liian komeasti näin halvan miehen luo, kuului nyt Valtarin ääni.

-- Alas Olut-Valtari! huudettiin pihassa.

-- Mitä, pitäisikö minun tulla alas? huusi Valtari akkunasta.

-- Alas! huudettiin uudestaan.

-- Mitä te tahdotte? kysyi maisteri Muukka jälleen.

-- Tehdas on lakkautettava ja olut maahan laskettava!

-- Tehdas on yhtiön, eihän sitä Valtari voi sulkea! huusi Muukka ja sulki akkunan.

Pihassa alkoi kamala meteli: alas-huutoja, naurua, puhetta, ovien jyskytystä. Soihdut heiluivat ja näyttivät muuttavan kulkusuuntaa varastoihin päin nuorten parvekkeen vastaiselle puolelle.

-- Nyt vasta kai alkaakin varastojen valloitus, sanoi Allas. -- Katsokaa, eikö soihtu sukeltanut tuonne lasin taakse, siellä lienee ovi!

-- Varmasti on jotakin tekeillä, he ovat aivan hiljaa.

-- Kuin häijyt lapset pahaa tehdessään, lisäsi Airi pikkuvanhaan tapaansa.

-- No, nyt ne hurraavat! sanoi Virva hiljaa kuullen viereisestä käytävästä askeleita.

-- Saaperin sudet, kuului Valtarin ääni aivan oven takana ja nuoret pidättivät henkeään, sillä ei ollut niinkään hauskaa tulla keksityksi täällä näin ikävässä pälkähässä.

-- Kyllä ei haittaisi vaikka laittaisin heidät ulvomaan toisella tavalla, sanoi Valtari ja äänestä saattoi kuulla, että leikki oli kaukana. -- Kuulehan, Muukka, minä en usein ole sinua vaivannut ja sinä olet aina pyytänyt saada tehdä minulle jotakin hyötyä.

-- Niin, onhan se minun vietävä velvollisuuteni...

-- No, no, nyt minä tosiaan -- mennessäsi alas voisit sinä laittaa liikkeelle huhun että -- kasakat tulevat!

-- Miten?

-- Kuulithan sinä sen! -- Kuulin, mutta...

-- Mitäs niille peijakkaille tekee? Riennä, muuten ne tekevät hirveän vahingon. Varasto on kymmenen tuhannen arvoinen!

-- En minä ilkeä!

-- Mitä se nyt sitten tekisi, antaa niiden juosta.

-- En totta totisesti...!

-- Ensi viikolla lankeaa sinun paperisi. Rouvasi voisi saada sen nähdäkseen...

He kuulivat Muukan mutisevan jotakin ja äänet hävisivät alas portaita. Nuoret tuijottivat pimeään erottamatta edes omaa kättään. Heidän katseensa jännittyivät jälleen tähtäämään, mitä vastakkaisella puolella tapahtui.

-- Setä Valtari voi laskea väliin karkeata pilaa, sanoi Virva levottomana, -- jos hän nyt tosiaan saa heidät uskomaan...

-- Eihän hän sitä tee vaikka narrailee Muukkaa, niinhän se aina härnäilee sitä miesparkaa, selitteli Airi.

-- Ei se siltä kuulostanut, sanoi Allas.

-- As, aina te takerrutte, intti Airi.

-- Nyt he varmaan ovat murtaneet jonkun oven, katsokaa, soihdut katoavat suoraan tuonne seinään! sanoi Allas.

Kiihkeitä "murtakaa" huutoja kuului pihasta, ja levottomasta kohinasta sekä jännittyneestä hiljaisuudesta sen jälkeen saattoi otaksua, että jotakin ratkaisevaa oli tekeillä. Nyt kuului kumajavia lyöntejä ja heti sen jälkeen kilinää kuin lasien rikkuessa. Sitä seurasi riemuhuudot, naurua ja sekavien äänien meteli.

Virva tunsi outoa levottomuutta eikä voinut karkottaa mielestään äskeistä keskustelua, jonka kuulijaksi he olivat joutuneet. Äkkiä välähti hänen tajuntaansa hirveä kuva.

-- Taivas, he voisivat survoa toisensa kuoliaiksi tuossa tungoksessa, muurit vastassaan joka puolella.

-- Mitä sinä nyt hourit? Kutka survoa? kysyi Airi ihmeissään. Häntä ei kuultu, sillä Virva oli astunut varovasti portaille tunnustellen jalallaan pimeässä.

-- Älä lähde, Virva, varotti Allas seuraten häntä portaille, -- onhan aivan mahdoton päästä askeltakaan kadulla kauheassa tungoksessa.

Virva oli hävinnyt kadoten pimeään ja Allas huuteli häntä suotta. Hän palasi takaisin parvekkeelle.

Airi heilutteli jalkojaan istuen parvekkeen kapealla johteella ja ärsytteli serkkuaan: -- Jos minä nyt putoaisin tästä alas noiden niskaan ja kuolisin, tokkos te kumpikaan hyppäisitte minua noutamaan. Olenhan minä vain pelkkää ilmaa teille.

-- Annappas olla tuon leikin, varotti Allas tuntien sääressään Airin koputtelevan kengän kärjen ja arvaten, että se oli sangen korkealla lattiasta ja tyttö itse johteella istumassa.

Samassa hän hämmästyi hiljaisuutta, joka oli nyt aivan täydellinen. Hän nykäisi tytön voimakkaasti alas johteelta ja alkoi hiipiä pimeässä alas portaita.

-- Virva voi olla tungoksessa, sanoi hän mennessään.

-- Ei suinkaan hän niin hullu ole, että menee sellaiseen puuroon! huusi Airi hänelle, mutta ei saanut enää vastausta.

Airi jäi neuvottomana paikalleen seisomaan ja tuijotti alas portaaseen ja sitten pihaan. Siellä oli kaikki hiljaisuuteen haudattuna mutta pimeässäkin saattoi melkein nähdä ja tuntea aaltoilevan joukon tuskaisen rauhattomuuden, ja hilpeän tytön sydäntä kouristivat hiljaiset voihkinat ja maltittomat huudahdukset, jotka yhä varmenivat ja kasvoivat voimassa muuttuen tukahdetuiksi tuskan ja hädän huudoiksi. Erottui jo naisten kiljahduksia, miesten ärinää ja kirouksia. Airille kävi selväksi Virvan äskeinen pelko.

-- Hyvä Jumala, he tappavat toisensa. Hän tuijotti yhä alas ja silmät halkaisivat pimeän vähitellen. Siellä ikäänkuin noustiin ja laskettiin likistyneinä toisiinsa kuin kiristetyt laudat lattiassa. Neuvotonna, mitä tehdä, hän kuuli askeleita portaista.

-- Sinäkö, Aksel, tapasitko Virvan? huusi hän. helpottuneena.

-- Sanokaa, missä on sisarenne? kysyi tuttu ääni. Se oli Pouta.

-- Hän meni alas. -- Minne, minne?

-- En minä tiedä, oli levoton, kun kuuli sen huhun.

-- Minkä huhun?

-- Kasakoita tulee.

-- Typeryyksiä, kuka sitä uskoisi, eihän nyt ole mitään junaakaan tullut. Mistä ne nyt tänne olisivat ilmestyneet?

-- Yrittäkää katsoa tuonne alas, niin näette, että he uskovat.

Pouta nojasi parvekkeen kaiteeseen ja tuijotti alas, hetken kuluttua hän oli täysin selvillä hirveästä vaarasta.

-- Olen ollut vähän aikaa asemalla enkä luullut tätä meteliä näin vaaralliseksi. Tungos on hirveä. Pihaan ei pääse, minä yritin äsken.

-- Kyllä sinne täältä pääsee. Tästä haaraantuu porras alas keittiöön ja pihaan. Hän otti Poudan käden ja vei hänet ensimmäiselle askeleelle. He olivat ottaneet pari askelta kun kuulivat huudon:

-- Ei tule kasakoita, ei tule kasakoita!

Se kuului yli metelin ja Airi ja Pouta sanoivat yhtaikaa: -- Virva!

-- Olkaa täällä ylhäällä, sanoi Pouta ollen heti selvillä vaarasta ja sen torjumiskeinoista. -- Katsokaa alas ja etsikää silmin sisarenne. Onko teillä nenäliinaa? No, niin, osottakaa sillä paikka, missä näette sisarenne. Minä hankin soihdun ja sidon valkoisen liinan lakkiini, niin voitte nähdä, missä minä liikun. Nyt toimeen! Hän katosi pimeään ja Airi hiipi takaisin parvekkeelle.

Virvan huuto kuului seinämältä yhä heikompana, mutta se johti Poutaa aluksi oikeaan suuntaan.

Airi sitoi liinan sateenvarjoonsa ja osotti sillä seinustalle. Äkkiä ilmestyi tulisoihtu läheisyyteen ja Airi erotti selvästi sisarensa ja Poudan, joka oli sitonut valkoisen liinan lakkiinsa.

-- Oikealle! huusi Airi kaikin voimin. Pouta sukelsi joukon läpi tunkien ja pääsi lähelle, mutta joutui samassa sietämättömään likistykseen voimatta hetkeen aikaan jäsentäkään liikahuttaa, luisui vain tahtomattaan kappaleen matkaa, kunnes sai suurella vaivalla molemmat kätensä rinnan eteen nostetuksi työntöasentoon, ja armahtamatta lähimpiä hän painautui Virvaa kohti nähden väläykseltä hänen vaalean hattunsa. Mutta ennenkuin Pouta pääsi käden ulottuviin, kuului hirveitä tuskan huutoja joka puolelta. Sokeana surusta ja pelosta rakastettunsa hengestä Pouta raivasi itselleen tietä äänettömänä, silmät kirvelevinä ja otsasuonet pakottavina, tukehtumaisillaan. Hän kuuli kuin kaukaa myrskyn pauhinan keskestä naisen äänen, joka yhä huusi: ei tule sotilaita!

Se oli Airi, joka nähden Poudan ylivoimaiset ponnistukset saavuttamatta Virvaa, joutui epätoivoiseen kiihtymyksen tilaan huutaen neuvottomuudessaan kuin huudetaan hengenhädässä yhä samaa: ei tule sotilaita!

Valtarilla kuultiin Airin huuto ja valoa tuotiin parvekkeelle. Hirmuinen vaara selvisi rouva Valtarille ja hän käski avata kaikki ovet pihan puolelta, jotta saataisiin kaksi pääsyä.

Virvan ja Airin huudot olivat paljon rauhottaneet maltillisempia ja kulkeneet suusta suuhun kadulle saakka, sillä muuten olisi kamppailu ollutkin hirmuinen tässä muurien ympäröimässä pimeässä onkalossa. Syntyi seisaus ja kuolon hiljaisuus pihan keskuksessa. Samassa oli Pouta saavuttanut Virvan ja painautuen selin ihmismuuriin tehnyt sen verran tilaa, että pääsi nostamaan hänet syliinsä kuin lapsen.

Virva oli tainnuksissa ja Poudan täytyi pidellä häntä molemmin käsin ja edetä askel askeleelta joukon mukana vältellen kompastumasta survottuihin, jotka avuttomina olivat vaipuneet maahan ja hengenvaarallisesti loukkaantuneet.

He olivat jo päässeet ovelle, josta Pouta oli pihaan tunkeutunut, kun hänen rakas taakkansa tuntui kevenevän ja Virva liikahti:

-- Virva rakas! sanoi nuori mies likistäen poskeaan hänen poveensa.

Kaksi käsivartta kietoutui pelastajan kaulaan ja poski painui hänen päälaelleen, samalla kun hiljainen valitus kuului kuin huokaus Virvan huulilta.

Pouta nousi taakkoineen ylös valaistuja portaita joutuen Valtarin työhuoneeseen, jonka ovi oli jätetty auki rouvan kiirehtiessä auttamaan onnettomia.

Virva solui voimattomana setä Valtarin nahkaiselle sohvalle nojaten yhä pelastajaansa.

-- Minun on hyvä olla, sanoi hän hymyillen surunvoittoisesti.

Nuori mies painoi huulensa vain hetkeksi kalpeille huulille ja katseli rakastettuaan kuin hartauteen vaipuneena.

Portaissa lähenevät äänet eivät suoneet heille kahdenkeskistä onnen suloutta, mutta nyt he olivat rikkaita ja voivat luopua kevein mielin lemmen muruista.

Airi oli etsinyt heitä pihasta.

-- Luojan kiitos, täälläkö te...? Ja aivan loukkaantumatta!

-- Kiitä häntä, sanoi Virva katsoen Poutaan irrottamatta kättään hänen kädestään.

-- Kiitos, maisteri, olipa se erinomainen sattuma, että tulitte juuri vaaran hetkellä. Miten ihmeissä te tiesittekin meidän olevan täällä?

-- Etsivä löytää, minä kyselin, ja eräs miehistäni oli nähnyt teidän tulevan tänne.

-- Teillä on erinomaisen tarkka vainu. Joko sinä jaksat lähteä kotiin? Täällä on ihan hirmuista ja kammottavaa, on tainnut kuollakin ihmisiä. Sairaalaan on viety viisi.

-- Niin, lähdetään, sanoi Virva painuen lähemmäksi Poutaa kuin tukea saadakseen.

Airi katseli heitä suurin silmin.

-- Olette hyvä, kun pidätte noin isällistä huolta Virvasta, sanoi hän punastuen ja heittäen paheksuvan katseen sisareensa.

Tori ja kadut olivat tyhjät ja melkein salaperäinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Valtari sivuutti heidät kadulla painautuen seinää vasten jäädäkseen huomaamatta pimeässä yössä pahan omantuntonsa pakottamana. Hän oli mennyt Muukan kanssa katsomaan kaupunkilaisten pakoa maaseudulle ollen itsekkin juoksevinaan pitkin maantietä kuin hengen edestä ja vasta kaupunkiin palattuaan kuullut hirveästä onnettomuudesta omassa pihassaan.

Nuoret astuivat hitaasti käytävää, kun kuulivat etäältä rattaiden ratinaa.

-- Se on Aksel, sanoi Airi, -- minä pyysin häntä hakemaan hevosen ja ottamaan ensimmäisen, minkä sattuu saamaan.