Part 7

-- Saattaa olla, mutta tämä ei ole vielä laki, on vasta ehdotus, selitti Pouta.

-- Ehdotus, mikä ehdotus? Ja on kuin säädös, manifesti! Vai jo takerrutte ja ehtoja latelette? Totta kai minäkin ymmärrän sen asian. Kun kerran on annettu meille tällainen aate, niin sen pitää elää ja lentää ja ottaa koko kansa ja koko maailma! Me taistelemme, puhumme viimeiseen hengenvetoon!

-- Mitä te sanotte, neiti Auer? kysyi Pouta hymyillen.

-- Toisissa naisissa on luokkaylpeys synnynnäistä, se istuu kiinni kuin raidat kissan selässä, sanoi Hilma Roima silmäillen ivallisesti Virvaa.

-- Te olette rehellinen, koska noin tunnustatte omat vikanne. Minä puolestani en tunne mitään luokkarajoja, tunnen vain ihmisiä, sanoi Virva.

-- Hyvä neiti, nyt ei ole kysymys vain teidän tunnostanne ja teidän ihmisestänne, vaan kaikkein naisten ja kansalaisten yksimielisestä tahdosta. Yrittäkää hiukan ajatella, uhmasi Hilma Roima. -- Tunnetteko julistuskirjan?

-- Tunnen, sanoi Virva pysyen aivan tyynenä ja varottaen katseellaan Poutaa puuttumasta puheeseen.

-- Ja kuitenkin voitte seistä tuossa kylmänä ja halveksuvana, niin, juuri, halveksuvana!

-- Kullakin on oma tapansa ilmaista mielipiteensä, sanoi Virva hymyillen.

Ärtyneenä toisen hienosta ja ylevämmästä tavasta keskustella joutui köyhälistön tarmokas esitaistelija pois suunniltaan ja kohotti äänensä: -- Teillä on tosiaan oma tapanne -- jarrujen tapa se on! Ja jos te nyt tosiaan teette vastarintaa, emme takaa, mitä tapahtuu!

-- Olette jalomielinen ja ilmotatte edeltäpäin vaarasta. Minun takanani ei ole mitään joukkoa, johon turvautuisin, olen aivan yksin ja sangen vähäväkinen, puhun ja toimin vain omasta puolestani.

Hilma Roima katsoi parhaaksi perääntyä, ei muka kannattanut. Tuollaisen voi syrjäyttää hartioiden nykäyksellä.

-- Ei kannata väitellä tahdottomien kanssa, sanoi hän.

-- Ette itsekkään ehkä aavista, kuinka totta puhutte, sanoi Pouta Virvalle kahdenkeskisessä puhelussa. -- Hän on jotakin puolueensa yhteydessä, nousee ja kaatuu sen kanssa. Te olette yksin, oma itsenne, kuuluen vain siihen suureen yhteyteen, jota sanotaan ihmisyydeksi, mutta se yhteys asuu etäällä ja väistyy aina sen mukaan edemmäksi kuin sitä tavotamme.

-- Kuulumme siihen kumpikin, sanoi Virva.

-- Kiitos, sanoi Pouta vahvistaen sanansa katseella, joka huumasi Virvaa. -- Ja juuri sen vuoksi te varmaan tulette ymmärtämään ja auttamaan minua tässä taistelussa. Minä olen heidän kaltaisensa, käytän heidän aseitaan ja uskon siten paraiten hyödyttäväni heitä ja suurta asiaa.

-- Minä en sitä vielä oikein usko.

-- Pitäähän ihmisten kehittyä asteettain, emme ole vielä teidän tasollanne, käytämme toisia keinoja.

-- Olette ehkä oikeassa.

Pouta ei voinut irrottaa katsettaan Virvan ihanista kasvoista, joiden kirkastuneessa ilmeessä kuvastuivat vaimentuneiden sieluntaistelujen mainingit vaihtelevana hymynä ja totisuutena, epäilynä ja vakaumuksena.

-- Teidän viihtymisenne tässä minun rinnallani, meikäläisten parissa, kun kaikki teikäläiset siirtyivät tuonne toisiin huoneisiin -- on minulle sanomattoman kallis todistus meidän...

-- Minä pyydän! varotti Virva hätäisesti katsahtaen Poutaan ja luoden samassa silmänsä alas, sillä nuoren miehen oli mahdoton peittää tunnettaan. -- Minun pitää kai nyt lähteä... ehkä se onkin parasta.

Virva astui ovea kohti vasemmalle katsoen vielä kerran seuralaiseensa ja vavahti, sillä Poudan olemuksessa ilmeni sellainen neuvoton tuska ja turvattomuus, ettei hän voinut kieltää häntä tulemasta mukaan toiseen huoneeseen, jossa he löysivät rauhallisemman sopen eivätkä kuitenkaan olleet kahden.

-- Tapa ja tottumus ovat siihen määrään meidän herrojamme, että pitävät ihmisen valtavimmankin tunteen ohjissa. Kun näen vain vilaukseltakin teikäläisiä, muutun kylmäksi maailmanmieheksi. Olkaa huoletta, täällä olen toinen mies, puhui Pouta.

Virva hymyili nyt onnellisena ja hilpeänä unohtaen hetkeksi kaikki ristiriidat. Hänen metallinen käsilaukkunsa putosi matolle ja Pouta otti sen ylös ja nosti samalla nojatuolin Virvalle pienen pöydän ääreen.

-- Käsilaukkuni, saanko? sanoi hän ojentaen kätensä sitä ottamaan. Pouta tarttui siihen, vei sen huulilleen kääntyen selin oveen eikä Virva tahtonutkaan estää ritarillista lemmen ja kunnioituksen osotusta, joka tuntui sopivan niin mainiosti hänen voitonvarmalle toverilleen. Hän vain hymyili ja tunsi vapautuvansa jostakin väkinäisestä ja luonnottomasta jäykkyydestä ja muuttui vallattomaksi tyttöseksi, jolle kaikki on herttaista leikkiä. Hänen kevyt mielialansa tarttui Poutaankin ja hymyt karkeloivat kahden nuoren kauniilla kasvoilla.

-- Te ette saa luottaa minuun liiaksi, sanoi Virva.

-- Vain sen verran kuin silmänne lupaavat.

-- Minkä verran ne lupaavat?

-- Sen verran, että saan laskea käteni tuolinne selälle.

-- Jos se on levon tarpeessa, hyvin kernaasti, tuoli ei muuten kuulu minun käskettäviini.

-- Kaikki, mihin te kosketatte, on minulle pyhää. Poudan käsi valahti kuin sattumalta tuolin selältä Virvan taakse.

-- Kätenne ei ole enää tuolin selällä, sanoi Virva punastuen ja siirtyi tuolin syrjälle katsellen turvatonta kättä vieressään.

-- Minä sain luvan, väitti Pouta kumartuen eteenpäin kohteliaasti tuolillaan kuin olisi tahtonut katsella käsilaukkua, jota Virva heilutti sormessaan. -- Te ette pitänyt sanaanne.

Virva istui katse oveen päin ja kalpeni.

Pouta huomasi lemmittynsä kasvojen ilmeen muutoksen ja seuraten katseen suuntaa kääntyi oveen päin ja näki kynnyksellä Allaan, ja hänen olennossaan saman pidätetyn tuskan, mikä Virvan kasvoilla kuvastui.

Nuoret nousivat molemmat, ja Virva astui jäykkänä kuin unessa serkkunsa luo tarttuen hänen tarjottuun käteensä.

Pouta jäi yksin syrjäiseen huoneeseen lemmenkateuden raadeltavaksi. Hän oli näkevinään Virvan katseessa sellaista omistavaa ja alistuvaa hellyyttä, ettei se voinut olla muuta kuin... hän oli sokea ja herkkäuskoinen narri, eikö hänen pitänyt tietää ja käsittää, ettei...!

Punainen sumu häälyi onnen hemmotteleman nuoren miehen silmissä ja vaivoin hän pääsi rauhottumaan voidakseen alottaa kokouksen, johon häntä odotettiin.

* * * * *

Kun Poudan puoluetoverit olivat jääneet yksin neuvottelemaan manifestista, tulivat he yhä enemmän vakuutetuiksi, että nyt tulisi ero porvarillisista. Sitä tiesi heidän mielestään myöskin vastapuolueen siirtyminen keskenäisiin neuvotteluihin sivuhuoneissa ja sitäpaitsi oli torilla kuultu sangen äänekästä erimielisyyttä.

-- Kyllä heidät pannaan hyväksymään yksimielisesti, ellei muu auta, niin piiritetään koko talo ja aseet kuntoon -- povitaskuissa. Katsotaan sitten, kuka vastaan porisee! oli Porras puhuvinaan leikillä, mutta kaikki tiesivät, että mies voi tottakin tarkottaa.

-- Oikein sinä meinaat pohjalaisten tapaan puukolla ja paukkeilla, naurahti Hirvi.

-- On sitä vähemmästäkin aseeseen tartuttu ja puukkoa heilutettu.

-- No, on, ei silti. Minulla olisi toinen tepsivämpi ehdotus. Pannaan neuvo neuvoa vastaan. Olut-Valtari on kireissä väleissä kaupungin asukkaiden kanssa. Siitä nuorasta pitää vetää. Elleivät porvarit suostu yksimielisesti hyväksymään julistusta, niin silloin heidän pomonsa vedetään kireälle, ehdotti Hirvi.

-- Ahaa, voitaisiin pitää pieni selitys ja tulistuskokous täällä torilla.

-- Oikea pystyvalkea siitä tulla pitää ja savun pitää olla niin sakea, että se sekottaa pään!

-- Oikein, oikein! huudettiin salissa.

-- Kun into on saatu nousemaan, mennään tervehtimään Olut-Valtaria oikein soihtukulkuein ja sakissa!

Nuoret olivat nyt ottaneet urakalla asian hoidon ja se alkoi saada huimaavan vauhdin.

-- Ja käydään vieraisilla tehtaassa, voisihan sen kaljan antaa maistaa maatakin, eiköhän silloin meitäkin muistettaisi!

Pouta ilmestyi joukkoon synkkänä, ja pahaa ennustavalla äänellä hän sekaantui puheeseen.

-- Jopa helkkarissa, teiltä puuttuu asiallisuutta. Porvareja pitää aina lähestyä kirjallisesti ja juhlallisesti, paraatinaama ja paraatiryhti, komeasti, ivasi hän hyvin tietäen yllyttävänsä joukkoa.

-- Niin, niin, riuskasti! huusivat nuoret miehet puolueen leiristä.

-- Laadimmeko anomuksen ja vaadimme Valtarin lakkauttamaan oluen myynnin ja valmistamisen? ehdotti nyt Hirvi saaden kiinni asiallisuuden päästä.

-- Ellei hän suostuisikaan...!

-- Kuinka hän voisi sellaiseen suostua, tehdashan on yhtiön, sanoi Pouta.

-- Mitä sitten hyödyttää koko puuha? sanoi Hilma Roima.

-- Hoilataan hetkisen alas ja huilutetaan porvareja heidän omissa perisynneissään, ja jos kovalle ottaa, laukaistaan joku pamaus ilmaan. Se jo tepsii, porvarit taipuvat, kun koko kaupunki on meidän puolellamme. Sitten pidetään kokous ja saadaan siinä yksimielinen hyväksyminen julistuskirjalle ja se luetaan kansankokoukselle aamulla, hurraa, voitto meidän! ehdotti Hirvi.

-- Ja taas olemme vieneet asiamme tuuman eteenpäin.

-- Nyt on yritettävä ensin tässä kokouksessa paraan mukaan.

-- No niin, että tulta iskee ja savu käy! sanoi Pouta.

Miehet nauroivat.

-- Mikä punakaartilaisia niin lystittää? kysyi nahkuri Karri astuen saliin sivuhuoneesta.

-- Täällä vain joku kertoi nahkurista, joka kävi itse nahkasammiossaan koettamassa, oliko liemi kyllin kuumaa, ivaili Pouta.

-- No, oliko se? mörähti Karri levittäen jalkansa ja sieramensa kuin olisi vainunnut jotakin käryä.

-- Siitä ei taru kerro.

-- Sen saatte ehkä tänä iltana nähdä, sanoi Karri silmäillen miehiä alta kulmain.

-- Mitä nähdä? sähähtivät kaikki.

-- Siitä ei taru vielä mitään tiedä, hymähti Karri vilkaisten Poutaan.

Porvarit olivat jo kaikki kerääntyneet saliin. Heillä oli ollut neuvottelu, miten menetellä julistuksen suhteen, ja saatu päätökseksi olla perustuslaillisia ja pysyä vanhan pohjalla uutta laatiessa. Ei mitään rajuja hyppäyksiä uuteen ohi vanhan. Sosialistien punaiset haaveet voisivat tuottaa arvaamattoman vaaran. Uudistuksia kyllä täytyi saada aikaan, luonnollisesti, mutta laillisessa järjestyksessä valtiopäivien kautta. Tamperelaista julistusta ei voitaisi hyväksyä kansalle luettavaksi. Heidän velvollisuutensa oli pysyä tässä pikku kaupungissa vakaumuksessaan lujina niinkuin otaksuttavasti kaikkialla muuallakin tehtiin -- oltaisiin lain ja järjen kannalla.

-- Tohtori Allas kai ottaa puhuakseen ja vastatakseen kaikkien meidän puolestamme, jos punaiset kiristävät hyväksymään, niinkuin kuulemani mukaan aikovat tehdä, sanoi Karri. -- Se kuuluu olevan heille hyvin tärkeä seikka tällä hetkellä.

Nyt oli asia sovittu ja siirryttiin saliin.

Allas oli pysähtynyt ovelle voimatta peittää tuskaansa nähtyään serkkunsa Poudan kanssa hyvin tuttavallisessa keskustelussa. Mutta kun Virvan kasvoilla kuvastui epäröivä ja herkkä tunto siitä, mikä painoi serkun haavoittunutta mieltä, rauhottui hän hetkeksi, tuntien Virvan kevyen käden kosketuksen ja aran, hiukan lohduttavan lähenemisen, kun vapiseva käsi pujottautui hänen kainaloonsa tuskin hipaisten häntä.

Virva oli niin poissa maailmasta, ettei hän tarkoin kuullut, mitä Allas sanoi. Poudan tuolin selältä pudonnut käsi oli hiukan hipaissut hänen vartaloaan ja sytyttänyt kuuman väreilyn hänen hermostoonsa. Se kosketus oli ikäänkuin jäänyt hänen vaatteisiinsa ja tuntui vieläkin elävänä ja todellisena.

Pouta sivuutti heidät astuen saliin, kun he vielä seisoivat rinnatusten Virvan käsi Allaan kainalossa keskellä huonetta. He olivat tottuneet tuttavalliseen seurusteluun lapsesta saakka, leikkineet yksissä kuin sisar ja veli. Ehkä rakkaus juuri sen vuoksi olisi tuntunut Virvasta herjaukselta heidän välillään. Hän oli toisinaan unissaan olevinaan Allaan sisar ja kauhistuvinaan sitä, että heidän piti mennä kihloihin, ja herätessään keventyneenä nauranut unikuvaa.

Nuo tunteet olivat nytkin sykäyttäneet häntä, kun Allas astui ovelle ja hän itse oli pakotettu lähenemään kuin lohduttaakseen rakasta veljeä. Olihan aivan luonnollista, että he seisoivat käsitysten, ja näin voitti Virva tasapainonsa samalla kuin hänen ystävänsä rauhottui.

Tuttavat otaksuivat heidän olevan läheisissä suhteissa ja hymyilivät hyväksymistään kuin olisi noiden kahden nuoren edullinen liitto tehnyt heidätkin turvallisemmiksi. Virvan kaikkialla ilmennyt seurustelu Poudan kanssa tahdottiin jättää huomaamatta, vaikkei kumpikaan peitellyt taipumustaan enempää kuin hienotunteisuus vaati.

Allas ja Virva seurasivat saliin toisia puoluelaisiaan ja asettuivat vasemmalla sinivalkoisen lippunsa kohdalle.

Pouta oli jo astunut pöydän taakse alottaakseen kokouksen, mutta puoluelaiset piirittivät hänet ja keskustelivat matalalla äänellä puolittain kuiskaten:

-- Nyt täytyy kiristää, sanoi Porras.

-- Meillä on komiteassa ehdoton enemmistö, sanoi Pouta, heittäen samalla silmäyksen Allaan puolelle. -- Asia olisi kuitenkin saatava läpi tässä kokouksessa, jos mieli ollenkaan voittaa, sillä nyt eivät kaupunkilaiset porvarit vielä ole ennättäneet liittyä meitä vastaan.

-- Olemme panneet vahdit piirittämään talon. Aseet ovat meillä valmiina. Niitä peeveleitä täytyy pelottaa, sanoi Porras.

-- Oho, huudahti Pouta hämmästyen miesten nopeaa toimintaa. -- Huimia miehiä te olettekin, mutta olkoon menneeksi! sanoi hän hampaiden välistä, vilkaistuaan vielä kerran vasemmalle Allasta ja Virvaa. -- Antaa tulla vaan, me emme aio olla leikin vuoksi!

-- On aika alottaa kokous, sanoi Karri toiselta puolelta.

-- Ajan kulustahan porvari hyötyy ja kukkaro paisuu. Hän vain oikaisee kättään ja heti siihen tarttuu raha ja rakkaus, ivaili Pouta Karrille ja miehet nauroivat piirissä.

-- Puheenjohtaja on myrskyisellä tuulella, tästä voi syntyä intressantti kokous, sanoi Hilma Roima.

-- Varmasti, kuulen jo aaltojen pauhun. Älkää vaan tulko merikipeäksi! nauroi Pouta ja koputti samassa pöytään:

-- Tärkeät asiat vaativat tässä kokouksessa huomiotamme. Tämän uuden ajan käänteessä tahtovat kaikki vapautta ja oikeutta rakastavat kansalaiset yhtyä mahtavien aatteiden lipun alle. Yksimielisinä kestämme paraiten, sitä ei saisi unohtaa, ja siksi ehdotan luettavaksi tämän julistuskirjan siinä mielessä, että se voidaan täydellisesti hyväksyä ja sellaisenaan lukea kansan kokoukselle täällä, niinkuin on tehty kaikkialla muuallakin.

Pouta istui ja kehotti kokousta lausumaan ajatuksensa

-- Nykyhetkellä on laillisuusaate tärkein. Kaikki muut uudistustoimet kulkevat sen vanavedessä, sanoi Allas.

-- Pois sensuurit meidän joukostamme! keskeytti Porras kovalla äänellä ja heitteli samassa punaisen julistuskirjan lehtiä yleisölle. -- Sensuuri on aina syönyt meiltä kerman viilin päältä, mutta nyt jaan teille kerrankin viilin kermoineen. Tämä on se punainen manifesti, jota koko maa ilokyynelin tervehtää. Eläköön!

-- Eläköön! huudettiin niin, että luuli seinien halkeavan, ja rouva Muukka painui pöytänsä taakse silmät pyöreinä säikähdyksestä.

Pouta seisoi päätä pitempänä muita pöytänsä takana heiluttaen punaista paperia, sipaisi tukan otsaltaan ja puhui tulisella kiihkolla: -- Tässä paperissa on lausuttuna kansan pyhä tahto nykyisenä tärkeänä hetkenä. Tämä julistuskirja on syntynyt Tampereella, Suomen Manchesterissa, ja tässä on sanottu kaikki se, mikä -- joko tajullisesti tai tajuttomasti -- on ollut jokaisen todellisen, vapautta ja ihmisoikeutta rakastavan kansalaisen sydämellä. Valmistukaa siis, jos tarvitaan, sydänverellänne kirjottamaan kaiken sen alle, mitä tässä on sanottu.

Porvarien huuto kajahti yli muiden äänien:

-- Ei, ei!

Pouta jatkoi: -- Tampereella on tämä hyväksytty perustuslaillistenkin kokouksessa. Koko kaupunki on siellä riemuinnut, suuressa kulkueessa sitä soitoin ja lauluin juhlinut. Helsingissä tämä julistuskirja luettiin ja hyväksyttiin Kansallisteatterissa kolmantena päivänä marraskuuta kahdentuhannen kansalaisen läsnäollessa.

-- Olemme sen lukeneet emmekä hyväksy sosialistien punaisia haaveita, sanoi Allas. -- Minulle on ilmoitettu, että perustuslailliset poistuivat teatterista heti kun julistus oli luettu. He eivät vähemmistönä sitä hyväksyneet. Me emme hyväksy sitä täällä enemmistönä eikä sitä saa lukea kansalle komitean hyväksymänä.

-- Se on luettava huomenna aamulla ja lakkokomitea hyväksyy sen tänä iltana, lausui Porras nousten paikaltaan ja asettuen vasemmalle porvarillisten puolelle seisomaan.

-- Kuka meidät siihen pakottaisi? kysyi Allas katsoen tiukasti mieheen.

-- Me kansan edustajat!

-- Teillä ei ole siihen valtaa eikä ryhtiä!

-- Tällä hetkellä on väliaikainen hallitus kaiketi jo toimessa, puuttui Pouta puheeseen, -- ja sen käskyt voivat koska tahansa saapua. Taipukaa välttämättömyyden edessä!

-- Me olemme kaikki tässä komiteassa kansan edustajia ja toimimme omantunnon mukaan. Me noudatamme vanhaa lakia, kunnes uusi on laadittu, sanoi Allas.

-- Ettekö tahdo myöntää, että toisinaan tulee toimen hetki, jolloin vanhat muodot romahtavat ja kansa astuu ulos vuosisatain pimeästä vankilasta. Voi silloin niitä, jotka sen tielle asettuvat! puhui Pouta pyhän asiansa kannustamana.

-- Totuus ja oikeus ovat minun käskijöitäni. Minä en hyväksy julistuskirjaa, sanoi Allas.

-- Emme hyväksy! kuului porvarien huuto.

-- Tosi on edessä, joko -- taikka! Meidän asestettu joukkomme piirittää talon! huusi Pouta, jonka silmät säihkyivät uhkaa.

-- Aseet esiin, miehet! komensi Porras. Miehet vetivät browninginsa povesta ja naiset parkaisivat.

-- Vaikka kappaleiksi repisitte, emme suostu! huusi Allas juosten hänkin pöydän äärestä keskelle lattiaa seisoen siinä kalpeana ja totisena.

Virva seurasi häntä hätääntyneenä ja katsoi häneen tuskaisena ja rukoillen.

Pouta oli myöskin jättänyt paikkansa pöydän takana ja tullut Allasta vastaan. Hänen kätensä sukelsi poveen ja veti esiin revolverin. Sen piippu nousi hitaasti, mutta veristävä silmä hämärsi ja tähtääjä sopersi oudolla äänellä: -- suostukaa tai väistykää!

Samassa tuokiossa juoksi Virva tähtääjän rinnalle, laski kätensä ojennetulle kädelle ja sanoi selvästi: -- Tulkaa järkiinne, kansalaisverta ei saa vuodattaa. Pitäkää kätenne puhtaina, Suomen miehet, muistakaa, että pakko vaatii yhä suurempaa pakkoa!

Juhlallinen hetki ja suuri vaara sekä jännitys oli herättänyt nuoressa naisessa sankarillisuuden antaen oikeat sanat, joita hän ei koskaan olisi lausunut tavallisessa tilaisuudessa.

Pouta laski hitaasti aseen, ensin epäröiden, mutta hiljaisuuden ja Virvan maltillisuuden voimasta täydellisesti alistuen, ja katsoi tovereihinsa sanoen:

-- Aseet pois, toverit!

Miehet tottelivat nopeammin kuin olisi luullut, tullen järkiinsä.

Virva oli jälleen siirtynyt omaan ryhmäänsä eikä Pouta ollut ennättänyt saada häneltä katsettakaan.

-- Entä vahdit? kysyi Porras neuvottomana Poudalta.

-- Lähettäkää pois. Kaikki on narripeliä! ärähti hän kääntyen omaan joukkoonsa.

Porvarit olivat liittyneet ryhmäksi vasemmalle ja sosialistit oikealle.

-- Nyt tuli selvä pesäero, sanoi Hirvi. -- He saivat tuta hiukan hampaita ja säikähtivät. Pelko on hyvä herra eikä se rengillekkään pahaa tee.

-- Ei olisi pitänyt hellittää, pahotteli Porras.

-- Emmehän voi ruveta ihmisiä tappamaan! sanoi Pouta yhä hermostuneena ja tuskan raatelemana. Hän olisi tahtonut mennä vaikka tuliseen pätsiin päästäkseen tästä katkeruuden myrkystä, joka häntä raateli.

-- Nyt on mentävä torille sitä Valtarin asiaa liehtomaan, puhui Hirvi, sillä hänellä oli aina selvillä taistelun juoni, jos se toisilta sattui katkeamaan.

-- Siinä on sitkeä mies, joka ei sorru, kehui muuan nuori mies lyöden Hirveä olalle. -- Ei niistä herroista, jänistää niitä, lisäsi hän vilkaisten Poutaan, -- kun kovalle ottaa. Tässä on piru aidan raosta tirkistelemässä, kuiskasi hän salaperäisenä tovereilleen. -- Se revolveritouhu taisi olla mustasukkaisuuden puuskausta. Pouta on pikiintynyt Auerin vanhempaan neitiin!

-- Voi turkanen, kylläpäs nyt kukot lentävät korkealle, aitan katolle laulamaan, ivaili toinen.

-- No, sehän se rakkaus.

-- Pankaa lujat vahdit lavalle, sanoi Porras läheten nuoria miehiä. -- Käsiketjut eteen, jos porvarit pyrkivät puhumaan, ei saa päästää. Nyt puhutaan niin, että silmät mustenee ja korvat soi, mutta tuntosarvet vireillä ja kansan mielialasta selvillä. Puhu sinä, Pouta, ensin, että yleisö jää kuulemaan, me kyllä pidämme huolen jatkosta.

Virvan ympärille olivat kerääntyneet kaikki porvarinaiset ja miehetkin.

-- Kuinka sinä olit rohkea, Virva!

-- Ja niin levollinen, minä vain en olisi saanut sanaa suustani, kun niin säikähdin, sanoi mahtava rouva Muukka.

-- Näittekö, kuinka herra Pouta kalpeni?

-- No, niin se oli valkoinen kuin vaate, kun Virva tarttui sen käteen, rupattivat naiset.

-- Senkin susi, päätti rouva Muukka. -- Kiitos sinulle, Virva!

-- Älkää minua kiittäkö, sydäntäni särkee tämä repiminen puolelle ja toiselle.

Airi oli tullut kokoukseen vasta myöhemmin, mutta ennättänyt kuitenkin kuulla keskustelun ja kiistan. Hän puuhasi innokkaasti laulua ja sai käsiinsä muutamia "Suomalaisen seuran" jäseniä. Heihin liittyivät kaikki porvarilliset ja laulu kaikui eheänä ja hartaana täysistä, kiistan sytyttämistä rinnoista.

Kohta on alkava kansani työ, kerran se sortomme maahan lyö! Aatokset nostan ma korkeita kohti, useinhan uskoni toivoa tohti, ettei kansani oikea tahto ole kuin aaltojen kuohuva vaahto. Se on kuin vuoksi ja luode meren, oikean voittoon syttää se veren, järjen se ottaa oppaaksensa.

Laulun aikana oli vastapuolue järjestynyt riviin kansalliskaartilaisineen ja soittajat, jotka olivat saattaneet lippua ja puoluelaisia kokoukseen, virittivät nyt tulisen marssinsa:

Nouse, kansa köyhä, kauas meistä jää, ken on veltto, löyhä! Eespäin rientäkää! Herää, joukko, sorron alta, syttyköön jo sota! Kerää taistoon voimas valta, oikeutes ota!

Heidän kulkueensa päättyi torille, missä alkoi uusi kamppailu.

Virva poistui kokouksesta kolottavin sydämin, levottomana ja tyytymättömänä itseensä, pujotteli väkijoukosta ulos pimeään iltaan ja riensi kotiin saadakseen hetkisen olla yksin ennenkuin muut seurasivat häntä kokouksesta. Hän oli jo eteisessä ja aikoi sulkea ovea, kun joku äkkiä veti sen auki ja astui rohkeasti sisään pimeään huoneeseen.

-- Tekö -- miten...? huudahti Virva tuntien pimeässäkin Poudan, mutta hillitsi äänensä, ettei herättäisi kotiväen huomiota.

-- Minulla ei ollut muuta neuvoa ja minä tahdon tietää kohtaloni!

Virva vei hänet huoneeseensa kenenkään huomaamatta. Siellä paloi tuli uunissa ja punertavan verhon lävitse levisi lämmin ja rauhallinen valo lampusta. Poudan kiihtynyt mieliala lauhtui kuin lumouksen kautta astuessa tähän hänelle pyhään ympäristöön, ja nyt hän häpesi rohkeuttaan ujostellen kuin koulupoika, joka on tullut kiinni kepposesta.

Virva oli pysähtynyt äänettömässä suuttumuksessaan seisomaan hänen eteensä ja katseli häntä uhkasilmin.

-- Kuinka te rohkenette? En enää tiedä, oletteko järjissänne. Äsken ase kädessä -- taivas, mikä hetki -- ja nyt täällä! Hyvä Jumala, kuinka voi sellaisia tehdä? Ettekö tiedä, kuka isäni on, ja kuinka mahdotonta minun on selittää teidän täällä oloanne?

Pouta oli lähennyt parvekkeelle vievää lasiovea ja katseli ulos.

-- Vaaditteko -- minä voin hypätä heti ulos tuolta parvekkeelta! sanoi hän alistuvasti.

Virva katsoi häneen suurin silmin ja ymmärsi hänen tarkottaneen totta. Hän naurahti.

-- En minä vaadi teitä taittamaan niskaanne, vaikka saatattekin minut perin naurettavaan valoon täällä olollanne.

Pouta astui toiselle ovelle, joka johti saliin. Siitä he olivat tulleet. Muuta ovea ei huoneessa ollut. Hän väänsi sen lukkoon.

-- Nyt olemme kahden eikä kukaan meitä yllätä, voimme puhua suoraa kieltä. Jos tarvitaan, poistun tuota tietä, sanoi Pouta viitaten parvekkeen oveen, -- enkä taita niskaani, -- olen hyvin taitava voimistelija.

Virva seisoi uunin luona kasvot liekehtivinä hämmästyksestä ja osittain suuttumuksesta, joka alkoi vähitellen vaihtua jännitykseksi, sillä Poudan menettely oli hänestä outoa.

-- Millä oikeudella te...?

-- Rakkautemme oikeudella. Toisinaan täytyy uskaltaa sellaistakin, mikä ei ole aivan säädyllistä eikä siroa. Mitä minun oikeastaan pitäisi pelätä? Sovinnaisuuden olemme jo sivuuttaneet ja alkaneet oman elämämme -- eikö totta?

-- Ehkä nyt alkaa oikea traagillisuus, ivasi Virva hiukan vavisten mielenkuohussaan.'