Part 4

-- Ei, ei älkää luulko -- tämähän on leikkiä -- kujeilua -- lakkoa!

-- Niin, niin, tietysti, minä unohdin, luonnollisesti leikkiä, huokasi Pouta voiden tuskin hillitä tuskaansa.

-- Luonnollisesti, ette suinkaan te tosissanne...?

-- Minä olen tosissani, tuskallisessa todellisuudessa. Minä myönnän...!

-- Älkää myöntäkö mitään sokeasti! Ette tiedä, kuinka paljon minä vaadin.

-- Sanokaa, mitä te vaaditte?

-- Voisitteko taipua meikäläiseksi -- porvariksi?

-- Minäkö porvariksi, laskette leikkiä!

-- En suinkaan, olen ihan tosissani.

-- Onko se teidän taisteluvaatimuksenne? huudahti Pouta tulistuen ja tointuen huumauksestaan.

-- On!

-- Ei ole minun vallassani luoda itseäni uudestaan, vakaumukseni on mennyt veriini.

-- Otaksutaan, että te rakastatte minua.

-- Minä rakastan teitä!

-- Minä vain otaksun ja -- otaksutaan, että minä rakastan teitä, sanoi Virva madaltuneella äänellä, jossa oli rakkauden sävy.

-- Virva! huudahti Pouta horjahtaen häntä kohti.

-- Otaksutaan, sanoi Virva torjuen lähenemisen kädellään.

-- Niin, otaksutaan...! Entä sitten, äänsi Pouta voiden tuskin seistä ja nojasi pöytään.

-- Jos minä suostuisin, vaatisin teidätkin suostumaan.

-- Mihin, oi mihin?

-- Luopumaan puolueestanne! sanoi Virva varmasti.

Poudan vartalo jännittyi ja avoimessa katseessa välähti suuttumus.

-- Miksi te minua luulette? Olen hulluuteen saakka ihastunut teihin, sen nyt tiedätte, en ole huolinut sitä salata enkä olisi voinutkaan. Olen vallassanne, humaltunut lemmestä -- ja teidän on syy -- hyvä Jumala, mitä minä puhunkaan, kallis Virva, eihän liene pelkkä sattuman oikku tämä suuri, ihana aika. Tämä hetki, nämä päivät ovat meille kalliita, eivät koskaan unohdu, älkää tehkö niitä tuskasta raskaiksi. Mitä ovat puolueet ja sovinnaiset kaavat tämän rinnalla? Elämä, suuri ja rikas elämä on nyt omamme, toistemme kautta! Ettehän te voi vaatia minua valehtelemaan julkeasti ja kieltämään kantaani!

Virva oli nyt täydellisesti itsensä herra, sillä Poudan varmuus kannusti häntä iskien kielteisyydellään ja herättäen nuoren naisen uhman ja terävän älyn.

-- En tahdo olla pelkkä naisellinen saalis, jonka voisitte syliinne sulkea teille mukavimmalla tavalla. Minä olen ja tahdon olla ihminen, jolla on oma vakaumus. Minä en usko teidän joukkoihinne enkä niiden tulevaisuuteen.

-- Senkö vuoksi kiellätte rakkautenne?

-- Minä en sitä kiellä -- rakastan teitä!

Pouta oli sanaton ja nöyrä.

-- Niin, minä tahdon puhua suoraan ja totta. Meille ei kummallekkaan rakkaus yksin riittäisi -- niin, ei ainakaan miehen ja naisen rakkaus, vaikka se olisi kaunista kuin itse Olympon jumalien. Minulla on nyt hämärä aavistus jostakin suuresta, lämpöisestä ja kaikki käsittävästä tunteesta, jossa enkelin ylevyys ja puhtaus, usko samaan asiaan voi yhdistää. Te hymyilette, pidätte puhettani ehkä kovin tunteellisena ja teoreettisena, niin, minä olen oppinut erittelemään omia tunteitani. Kasvatus, tapa tekee ihmisen.

-- Puhuessanne noin olette kuin toveri -- kuin mies, ja se viehättää, kaikki teissä viehättää...

-- Rakkaus olisikin sokea ja typerä tunne, ellei järki sitä viehättäisi. Jos nyt ehdottomasti suostuisin, olisi onnemme ontto. Onko meillä mitään muuta yhteistä kuin parin päivän tuttavuus ja mieltymys, joka on yllättänyt meidät molemmat? puhui Virva kiihtyen yhä lumouksen vallassa, silmät loistavina ja huulet lemmen janoisina, mutta hänen älynsä hehkui sitäkin voimakkaampana.

-- Se on minulle kaikki kaikessa, rakas Virva, kaikki!

-- Erehdytte, puolueenne on teille enemmän.

-- Ne ovat kaksi eri asiaa.

Virva nauroi: -- Se vanha juttu rakkauden tragiikasta, miehellä ne ovat olleet ja tulevat ehkä vielä kauankin olemaan kaksi eri asiaa, naisella on rakkaus ja aate yhteen punottuna. Te ette itse aavista, kuinka kallis nainen on teille juuri sellaisena. Minä olen paljon lukenut enkä ole tähän hetkeen asti sitä ymmärtänyt. Nyt se on minulle selvinnyt teidän kauttanne ja vaikken olisi mitään muuta teiltä saanut kuin tämän kalliin opin, olisin teille kuolemaani saakka kiitollinen.

-- Luvatkaa minulle kaiken pyhän nimessä -- antakaa minulle tilaisuus voittaa teidät!

-- Te olette mies, minä kunnioitan voimaa ja varmuutta -- tahdon vain sanoa -- rakastaisin teitä vähemmän, jos voisitte luopua, mutta minä en myöskään luule -- en vielä usko teidän olevan oikeassa.

-- Kaikki keinot luvallisia, kuten tähänkin asti, eikö niin?

-- On, olemme nyt tasaväkisiä.

-- Kiitos! huudahti Pouta.

Virva pyyhki kasvojaan kuin ajatuksiaan hälventäen, heitti hiukan päätään ja ojensi molemmat kätensä Poudalle:

-- Siis rehellinen taistelu.

Pouta piteli käsiä säilyttäen tasapainon Virvan tahdon hallitsemana. Vaikea on sanoa, kuinka olisi käynyt, ellei Airi olisi sattunut tulemaan huoneeseen hätäisenä ja huolissaan.

-- He menevät sulkemaan pankkia, eikä isä sitä salli, estäkää te heidät, maisteri Pouta, teitä he kyllä kuulevat!

-- Kutka menevät? kysyi Virva.

-- Kutka, tietysti ihmiset, miehet, sosialistit! huusi Airi sättien.

-- Se on kansan kokouksessa päätetty asia, sanoi Pouta levollisesti.

-- Ettekö voi selittää heille, ettei saa pakottaa ihmisiä? sanoi Virva.

-- Kansan kokouksen päätös on tällä hetkellä laki.

Virvan silmissä välähti ja sydäntä pisti, mutta samalla nousi järki hänen avukseen ja hän nyökkäsi Poudalle myöntävästi, vaikka kyynel kiilsi silmäripsissä ja putosi kuumana ja kirvelevänä poskelle.

-- Minun isäni, ymmärrättehän.

Poudan katse sanoi niin paljon, ettei hän voinut itseään paljastamatta jäädä huoneeseen, vaan riensi pois.

-- Hyvä Jumala, kansaa on jo pankissa. Kuule, kuinka he kiistelevät kadulla, isä ei varmaankaan anna sulkea!

-- Mennään pihan puolelta pankkiin, sanoi Virva vetäen sisartaan pois akkunasta.

He juoksivat kadun poikki ja pääsivät isänsä huoneeseen pankin kaikkein pyhimmässä.

VIII

Pankinjohtaja Auer seisoi pankissaan aidakkeen sisällä kasvot harmaina, vartalo hiukan huojuen, kädet liivin pieluksissa katsellen sinne ilmestyneitä tungettelijoita. Ivallinen hymy, punertavat silmät kaartuvien kulmakarvojen varjossa ja korskeiksi paljastuneet ohimot antoivat kulmikkaille kasvoille mefistomaisen ilmeen, joka näytti vaikuttavan lamauttavasti kiihkoisaan joukkoon ja esti rohkeimmatkin tunkeutumasta kaikkein pyhimpään. Ei ollutkaan aivan sattuman varassa se ylemmyys ja hallitseva asema, mikä tällä miehellä oli omassa kunnassaan, eikä ollut niinkään helppoa murtaa sitä mahtia, millä hän hallitsi ihmisten jokapäiväistä toimialaa paikkakunnallaan.

-- Olemme tulleet sulkemaan pankin, sanoi joukon johtaja.

-- Minä suljen pankin tavalliseen aikaan, vastasi Auer.

-- Se olisi suljettava nyt heti, niinkuin muutkin liikkeet.

-- Onko teillä pääkonttorin määräys?

-- Meillä on kansan määräys.

-- Vai niin, me emme noudata täällä sellaisia määräyksiä. Pyydän siis teitä poistumaan.

-- Te vastustatte kansan tahtoa, sanoi mies kiivaana.

-- Teen työtäni, niinkuin aina ennenkin.

-- Mutta nyt on kaikkialla lakko.

-- On niillä, jotka tahtovat, ei minulla eikä väelläni. He tahtovat kaikki olla työssä.

Ovella kuului nurinaa ja melua. Keskustelu kerrottiin suusta suuhun, joten se kadulle tullessaan oli kasvanut sävyltään ja sanoiltaan mieliä kuohuttavaksi. Kuului jo alas-huutoja. Olihan juhlatunnelma ja kansan oman voiman tunto työntynyt tässä ensimmäistä estettä vastaan. Se kuohahti kuin tuulen ajama aalto vasten kiveä.

-- Alas, alas! kuului yhä lujemmin laajalla kadulla, joka oli ääriään myöten täynnä kansaa. Ellei vuosikymmenien tottumus tätä miestä kunnioittamaan olisi heitä kahlehtinut, olisi varmaankin tehty väkivaltaa.

Airi ei malttanut pysyä sivuhuoneessa, vaan raotti ovea vastoin Virvan kieltoa ja tahtoi nähdä isän. Isä ehti nähdä hänet, katsoi heihin tuimasti ja astui ovelle:

-- Täällä ei ole nyt teidän paikkanne, sanoi hän ankarasti ja astui huoneeseen, otti pöydältä ladatun browninginsa, pisti sen povitaskuun ja palasi pankkiin.

Henkilökunta pysytteli Virvan ja Airin kanssa sivuhuoneessa puhellen kuiskaamalla, jännittyneinä ja kiihtyneinä. He olisivat tahtoneet poistua, mutta eivät sanoneet sitä suoraan johtajalleen, vaan vakuuttivat tekevänsä aivan niinkuin johtaja tahtoo ja mielihyvällä.

Kansan melu kasvoi uhkaavaksi ja rauhottavat äänet hukkuivat meluun.

Karri oli lähinnä Aueria pankissa ja kehotti sangen uhkaavalla äänellä rauhanhäiritsijöitä poistumaan.

-- Tuo vanha paholainen on ensin lannistettava! huusi joku joukosta.

-- Kyllä se on niin monen liikkeen ovet ja akkunat sulkenut, että sietäisi kerran omatkin...!

Tämä pankinjohtajan estely oli monille rakas aihe katsoa tuota rautaista miestä silmästä silmään, vaatia hammas hampaasta ja alistumista alistumisesta. Liian kauan oli hänen järjestystään toteltu, liitetty hänen valtikkansa alle talo talolta, liike liikkeeltä, työaseina luontoa muokattu ja koko seutu toiseksi muutettu. Siinä työssä oli tuon miehen rautakoura monet heistä verille likistänyt eivätkä haavat vielä olleet ummessa, mutta nyt oli ehkä tullut tilin hetki ja kaikki pantaisiin puntariin. Jalosti ja suuresti ajatellen, olisi vaaka painunut toimenmiehen puolelle, mutta inhimillisesti mitaten ja heikkoudet lukuunottaen se vaipui valittajien puolelle.

Pankinjohtajan puheille tunkeutui sosialistien lävitse muuan liikemies, jolla näytti olevan tärkeätä asiaa.

-- Kuulkaas, herra pankinjohtaja, kun postikin nyt on lakossa, niin ettei rahalähetys voi saapua sitä vekseliä varten -- meneekö se kuitenkin protestiin?

Ennen kuin Auer ehti tähän vastata, karjaisi muuan mies:

-- Ei mene, nyt on kaikki lakossa -- kyllä vekselinne pysyy koreasti täällä.

-- Te siis olette säätäneet uuden vekseliasetuksen, huomautti Auer ivallisesti.

-- Niin, herra pankinjohtaja, kun me olemme muuttaneet valtiolliset lait, niin me annamme uudet siviililaitkin, ja rotestista on nyt tullut loppu!

Anttu Pouta, joka juuri oli päässyt sisään, nauroi puoluetoverinsa lainlaatimisintoa.

Samassa ne miehet, jotka olivat valtuutetut pankkia sulkemaan, astuivat uhkaavina aidakkeen sisäpuolelle huutaen:

-- Nyt on lähdettävä pankista hyvällä taikka pahalla!

Pankinjohtajan harmaat kasvot samenivat vihreiksi ja mahtava vartalo horjui kuin puu myrskyssä, mutta hän oli vaiti tarttuessaan miehen käteen työntääkseen sen irti käsivarrestaan.

Mies kiivastui ja huusi:

-- Ottakaa kiinni ja viekää pois tästä huoneesta tuo johtaja!

-- Ei saa käyttää väkivaltaa! sanoi Anttu Pouta. -- Herra pankinjohtaja, minä pyydän teitä poistumaan, vakuutan teille, se on ainoa oikea keino ratkaista asia!

-- Pankki on minun hoidossani enkä minä täältä väisty, sanoi Auer kohottautuen suoraksi jäykkä hymy huulillaan.

Anttu Pouta kumarsi, kun pankinjohtajan pistävä katse iski häneen, mutta hänkin suoristui ja sanoi heleällä avomielisyydellään:

-- Herra pankinjohtaja, ettehän tahtone olla ainoa poikkeus yleisestä lakosta?

-- Minä pysyn tosiaankin ainoana poikkeuksena, sanoi Auer.

-- Poistukaa kaikki täältä, suljetaan ovet hiljaisuudessa, meillä ei ole muuta neuvoa, sanoi Anttu Pouta.

Tämä myönnytys oli kuin tulikipinä, se sytytti ilmiliekkiin hyökkääjien innon. Nuo kaksi miestä tarttuivat jälleen johtajaan viedäkseen hänet pois, mutta samassa Auer veti browningin taskustaan ja ampui akkunaan. Luoti sattui yläruutuun.

Pamausta ja särmää seurasi hiljaisuus ulkona ja sisällä.

Virva oli juossut sisään ja seisoi isänsä rinnalla.

-- Kuka ampui? kysyi hän Poudalta, joka oli lähinnä.

-- Herra pankinjohtaja.

Yleisö oli hiljaa vetäytynyt pois kadulle, ja Pouta melkein pakotti valtuutetut miehet poistumaan. Henkilökunta oli laukauksen kuultuaan poistunut pihan kautta.

Virva seisoi isäänsä lähinnä melkein tyhjässä huoneessa. Pouta katseli heitä hetkisen.

Pankinjohtajan katse tuntui suitsuttavan leppymätöntä vihaa ulos kadulle mustaan joukkoon, ja huojuessaan hänen rintansa aaltoili ja sieramet nytkähtelivät. Hymystä oli iva hävinnyt ja katkeruus vetänyt kaksi syvää juovaa suupieliin, jotka säestivät kiduttavaa ja elinvoimia murtavaa vihaa.

Pouta poistui nyökäten Virvalle.

Ovi iskettiin ulkopuolelta kiinni ja kanki nousi meluten eteen. Sinetti painettiin lukolle ja kansanjoukko hävisi hiljalleen kadulta.

Virva katseli isäänsä hetkisen ja poistui hiljaa häntä häiritsemättä.

Johtaja seisoi yhä jäykkänä, vaikka viha häipyi kasvoilta. Hän horjahti, tavotti kolottavaa päätään, joka vieläkin hehkui kuumana, ja poistui sisähuoneisiin. Syvä hiljaisuus eristi hänet siellä muusta maailmasta. Hän oli kahden itsensä kanssa, huojui ja astui raskaasti kuin hyvin vanha mies ja painui sitten tuoliinsa.

Kello löi toisessa huoneessa. Hän säpsähti ja samassa moitti omaa hermostuneisuuttaan.

Miksi kaikki tuli näin äkkinäisenä ja yllättävänä hänelle, toimen miehelle? Oliko olemassa jokin salaperäinen voima ja kehityksen uusi, selittämätön laki tuolla alhaalla, suurien joukkojen keskessä? Oliko ehkä kaikki se kuumeinen toimeliaisuus ja elinehtojen muuttuminen, jonka luojana hänkin itse oli ollut, oliko se ehkä herättänyt ja irrottanut...?

Hän halveksi omaa otaksumistaan ja elämän typeryys ellotti. Sehän olisi nykyisen kehityksen loppu. Ja oliko muuta olemisen hyvyyttä ihmisellä kuin hyvinvointi, järki, raha? Toisilla ehkä lisäksi valta, kunnia, rakkaus...!

Pieni laatikko vedettiin hiljaa auki kuin varoen herättämästä uinuvaa lasta, ja vapisevan käden tavottamana nousi valokuva pöydälle ja putosi vihreälle veralle. Siinä se erittyi värikkäänä ja elävänä, katsoi hymyillen ja salaperäisesti kysyen miehen tuijottaviin silmiin. Pienet suloiset kasvot, tyttömäinen povi vaatimattoman puvun verhoamana ja hento, pehmeä käsi poskella otti katsojan kauas tästä pankin yksinäisestä pyhäköstä pieneen kotiin, missä hän iloisesti hyräillen hääri ja puolisoansa palveli. Syvä huokaus oli kuin kiitos -- oliko hän itse voinut tuottaa toiselle onnea? Oli, oli, heillä oli ollut onni, heillä kahdella, jumalallinen lahja, ja kuitenkin he olivat olleet silloin köyhiä. Kun rikkaus tuli, ei se voinut heitä auttaa, ei mitään lisätä eikä mitään riistää. Hän oli hymyillen elänyt ja hymyillen kuollut ja häntä onnestaan kiittänyt.

Sitä tyhjemmältä tuntui yksinäisyys, jonka hän oli kuumeisella toiminnan menolla täyttänyt ja johon hän itse oli hukkunut siihen määrään, että nyt, kun se hetkeksi katkesi, hän oli kuin typertynyt ja turtunut. Hän hymyili: oliko aina, aina nainen takana?

Kuva putosi hyppysistä laatikkoon ja hän katsoi kelloaan. Laatikon lukko solahti kiinni, ja avaimet upposivat liivin taskuun. Miksi tuo hänen kallein muistonsa oli noussut pinnalle nyt? Niin, niin, luonnollisesti jokin käänne oli nyt tulossa.

Hän otti hattunsa ja päällystakkinsa pihanpuoleisesta eteisestä ja väänsi ulko-oven lukkoa. Se oli suljettu ulkoapäin. Hän työnsi ovea vielä kerran ja katsoi samalla ruudun lävitse portaisiin. Siellä seisoi punakaartilainen vahdissa. Auer perääntyi äkkiä ja palasi takaisin huoneeseensa hymyillen ja naureskellen itsekseen. Tämä vahti vapautti hänet raskaista mietteistä. -- He leikkivät kuin suuret lapset, sanoi hän puoliääneen. Hymy viihtyi hänen kasvoillaan vielä pitkän aikaa, aivan kuin se olisi tahtonut pestä pois kaiken sen katkeruuden, minkä äskeiset tapahtumat olivat tuottaneet.

Ajatukset risteilivät kuitenkin siinä uudessa, mikä hänessä oli herännyt, vaikka se yhä pieneni ja etääntyi samalla kuin omat ajatukset hapuilivat ainoita varmoja kiinnekohtia, joita yksityisen on aina lupa tavottaa ja jotka hän varmasti voi saavuttaa, jos kyky ja tarmo riittää. Kaikki muu oli hänestä perin pientä, melkein naurettavaa. Miksi uhrata elämänsä kuolemalla yhteishyvän vuoksi? Elämähän on voiman ja järjen varassa. Ken ei jaksa, sortukoon!

IX

Virva ja Airi poistuivat pienen käytävän kautta pihan puolelle ja otaksuivat isän tulevan jäljestä. He menivät kotiin ja tapasivat serkkunsa siellä odottamassa. Hän oli kyllä nähnyt kansan koolla pankin edessä, mutta luullut sitä joksikin pikku jupakaksi kiihtyneiden miesteni kesken ja kulkenut sivutse. Tyttöjen kertomus haihdutti hänen tyyneytensä; levottomana enonsa viipymisestä hän tahtoi lähteä, ja tytöt liittyivät mukaan saamaan asiasta selvää.

He tulivat porraskäytävään pihan puolella ja tapasivat siellä muutamia punanauhaisia miehiä, jotka ojensivat kädet poikittain käytävään estäen pääsyn.

-- Mitä tämä tietää? kysyi Allas.

-- Pääsy kielletty!

-- Onko herra pankinjohtaja siellä?

-- Se on hänen asiansa!

-- Avatkaa ovi herra pankinjohtajalle!

-- Ovi on ollut auki aikansa, nyt se on kiinni eikä sitä avata, sanoi mies.

-- Kuka täällä rohkenee tällaista omavaltaisuutta harjottaa?

-- Päällikkömme käskystä pidämme oven suljettuna. Kukaan ei pääse ulos eikä sisään. Lukko on sinetissä.

-- Turhaa on puhua heille, täytyy hakea heidän päällikkönsä, sanoi Virva.

-- Suutari Taavettihan siellä ovella seisoo! huudahti Airi. -- Puhutaan Taavetille, hän on hyvä mies.

-- Niin, tosiaankin, hän on meidän entisen Iitamme mies, sanoi Virva läheten vahtia ovella. -- Oletteko mennyt kansalliskaartiin?

Mies seisoi ihan vaiti ja liikkumattomana kuin patsas. Virva katsoi häneen pitkään eikä Airi voinut pidättää nauruaan; Taavetti oli hänestä niin hassunkurinen kivääri kädessään.

Virva astui lähemmäksi ovea, kivääri ojentui samassa eteen eikä miehen kasvoilla näkynyt väräystäkään. Tytöt perääntyivät heti ja katsoivat toisiinsa. Tässä oli tosi edessä. Miehet, joiden kanssa he olivat puhuneet, olivat jo poistuneet eikä pihassa näkynyt ainoatakaan ihmistä, sillä pankin talossa ei asunut muita kuin vahtimestari alakerrassa juuri samassa portaassa, jossa he nyt olivat. Pankki oli rakentanut vain omaa tarvettaan varten parhaimpaan liikepaikkaan.

-- Kunhan saisi edes nähdä isän tuon lasin läpi, intteli Airi alakuloisena.

-- Kyllä me pian oven avaamme, sanoi Allas. -- Tulkaa, nyt emme nähtävästi voi täällä mitään.

Airi ei malttanut lähtiessä olla purkamatta pahaa mieltään.

-- Olisin luullut Iitan paremmin kouluttaneen suutarinsa. Se oli sellainen syöjätär meillä keittäjänä ollessaan, että kattilatkin sen käsissä pelosta tutisivat.

Virva oli heistä ainoa, joka aavisteli, millainen isän mieliala mahtoi olla, ehkä siksi, että hän itse oli taipuvainen astumaan eristettyjä polkuja ja katsomaan etäältä ihmisten harhailua ja ahertamista. Hän olisi nyt kernaimmin suonut istuvansa tuolla lukkojen takana hiljaisuudessa. Ei suinkaan isän kanssa, sillä seisoa silmä silmää vastaan olisi ollut samaa kuin alistua ja suoda tutkivan katseen nähdä lävitsensä. Oliko hänellä sitten mitään salattavaa?

-- Minne sinä menet? kysyi Airi.

-- Niin, minne? huudahti Virva kuin heränneenä.

-- Kotona emme tee mitään, nyt kun isä on tuolla, sanoi Airi.

-- Taitaa olla parasta mennä kokoushuoneeseen ja yrittää neuvotella asiasta, emmehän sitä tähän voi jättää, puhui Allas.

He tapasivat kahvilassa Karrin ja Valtarin kiivaassa keskustelussa.

-- Jos minä kutsun kaikki ratsumieheni illalla kokoon ja annan heille vain puoleksi viittauksen, että muutama hutkaus tekisi hyvää...

-- Ei, herra Karri, sitä ei isäni missään tapauksessa hyväksyisi, sanoi Virva.

-- Aseita on heilläkin.

-- He tekevät niinkuin ovat nähneet kaikkien muiden tekevän hallitusta hoitaessaan. Meille se ei sovi, sanoi Allas.

-- He tekevät hemmetisti oikein! huudahti Valtari, -- ja me olemme aasia, ellemme tee samoin.

-- Myöntää täytyy, että se nyt kuitenkin on lievimmin sanoen -- lapsellista, hymähti Allas.

Kokoushuone oli melun ja liikkeen vallassa. Majatalon rouva oli tullut asemalta huolehtimaan kotona hienompien vieraittensa mukavuudesta, ja nyt oli siis virvokkeitakin saatavissa, ei kuitenkaan kahvia väkevämpää.

Airi hävisi joukkoon puhellakseen kaupungin nuorien kanssa, jotka olivat uhoissaan "pankin ryöstöstä" ja johtajan vangitsemisesta. Airi oli päivän sankaritar ja varsinkin pojat ehdottivat jos jonkinlaisia pelastuskepposia, mutta Airin "hiljaa" nolasi heidät.

Pouta seisoi miestensä keskellä punaisen lipun alla keskustellen kiivaasti. Hän näytti selittävän heille jotakin pulmallista seikkaa, jota kuitenkin vastustettiin.

Virva istui Allaan kanssa vasemmalle ja yritti selittää toisillekin: -- etteihän se mitään tekisi, vaikka isä nyt olisikin pankissa, sillä usein hän jää sinne puoliyöhön töihinsä, kun on kiire, mutta tämä pakko...

-- Niin, onhan se kiusallista! sanoi Allas. -- Tällaisena aikana on kaikki selitettävissä, sen kyllä enokin ymmärtää, mutta eihän se sovi, että hän kenties koko yön on...! Me emme voi sitä sietää!

-- Mitä tehdä? Et suinkaan sinäkään tahdo pyytää noilta tuolla... Virva viittasi ohimennen päällään Poudan miehiin.

Hänen katseensa sattui Poutaan ja hän punastui, sillä Pouta katsoi heihin tuskaisesti kuin apua ja neuvoa anoen.

Virva painoi päänsä alas peitellen liikutustaan eikä hän nähnyt sitä onnen ja kiitollisuuden välkettä, mikä kuvastui hänen serkkunsa kasvoilla. Allas oli selittänyt Virvan punastumisen ja liikutuksen johtuvan toisista syistä. Tämä yhteinen onnettomuus oli vienyt heidät lähemmäksi ja Virvan Poudasta kauemmaksi ja vanha sisarellinen tunne voisi muuttua...

Virva hämmästyi nähdessään selvän ilon ja onnen ilmeen serkkunsa kasvoilla ja huudahti:

-- Oletko sinä keksinyt jonkun keinon?

-- Kaikki selviää, Virva, ei ole mitään surun syytä. Minuun on tarttunut merkillinen elämän ja toiminnan tenho. Kuulehan, mennään ja houkutellaan eno pankista vaikka akkunan kautta.

Virva nauroi.

-- Sinäkö houkuttelisit isän ulos akkunan kautta? Isän akkunan kautta! Ja sinä! Nyt minä en käsitä rahtustakaan. Tuntuu siltä kuin olisit...

Virva pyöritti sormeaan otsansa edessä ja nauroi yhä, jatkaen:

-- Kuka tässä tietää, miksi muuttuu, ehkä vielä sosialistiksi. Olen kuin sähkötetty, sormeni ihan kipenöivät, tahtoisin iskeä niillä vaikka -- sinua, kun en edemmäksi ulotu.

-- Iske, anna sähkövirran vieriä.

-- Tuosta saat, sanoi Virva ja iski hiljaa serkkuaan sormille, mutta isketty käsi sulkeutui äkkiä ja lujasti pidellen ponnistelevia sormia. He sattuivat katsomaan toisiinsa.

Olihan tämä päivä avannut Virvalle uuden, salaperäisen maailman ja sen ihmeet. Hän tunsi serkkunsa katseen kuuluvan siihen maailmaan, oli ehkä jo kauan kuulunut, vaikkei hän, Virva, ollut sitä ymmärtänyt. Nyt hän olisi tahtonut kätkeytyä jonnekin, juosta pois, piiloutua, olla edes koskematta noihin käsiin, jotka lujasti pitelivät hänen sormiaan. Hänen hätääntynyt katseensa lensi huoneen toiselle puolelle ja kyyneleet nousivat tuijottaviin silmiin ja sanomaton sääli täytti hänet ja pakotti jälleen kääntämään katseensa serkkuun, jonka onnellinen ilme tuskana puistatti Virvaa.

Anttu Pouta ei enää jutellut miestensä kanssa, vaan seisoi kuin patsas kädet ristissä rinnalla, nojaten salin vuolukiviuuniin ja tuijottaen Virvaan välittämättä, huomattiinko sitä tai ei. Hymyilevä onnellisuuden ja voiton valokehä, joka häntä ympäröi vielä äsken Virvan tullessa, oli nyt kuin vihassa revitty kukkaseppel heitetty pois. Kalpeana ja silmät palavina tuijotti nuori mies pöydän takana lavertelevaa paria. Sieramet laajenivat ja supistuivat, käsivarret liittyivät raudanlujasti toisiinsa ja nyrkkien nystyrät valkenivat puristaessaan niitä.

Allas ei voinut olla sitä huomaamatta, ja Virva kalpeni jääden sanattomaksi.

-- Lähdetään täältä, tule, sanoi Allas serkulleen.

-- En minä jaksa välittää mistään, vastasi Virva. -- Olen kuin tahdoton, mene sinä, jos tahdot, tai älä mene, jää tänne, minä olen niin neuvoton.

Allaan katse viivähti hetken Poudassa ja tietämättään hän pudisti Virvan kättä liiaksi. Virva huudahti tuskasta.

Pouta otti samassa askeleen kuin tullakseen heitä kohti, mutta pysähtyi totellen Virvan rukoilevaa katsetta.

Hälinä oli koko ajan upottanut heidät kuin koski rannan pärskeisiinsä, ja kuitenkin nuo kolme ihmistä kuulivat toistensa tuskan kuin hukkuvan hätähuudon kuohujen keskestä.

Kiista ja melu oli yhä kiihtymässä ja nyt kuului Karrin ääni järeänä ja vihasta vapisevana.

-- Ellei niitä pankin ovia nyt avata ja herra pankinjohtajaa kunnialla kotiin saateta, niin totta tosiaan emme me porvarit pysy tyyninä, vaan alkaa tästä toinen nuotti!