Part 9

Kun tutustuin häneen syksyllä 1859, oli hän kolmenkolmatta-vuotias mies, me olimme samanikäiset. Hänellä oli silloin täysparta ja hän käytti villaisia metsästyspaitoja, jotka olivat ihan liiallisen avokaulaisia ja kuitenkin piti hän usein ylimmäistä nappia auki. Hänen kaulansa oli mielestäni ensin harvinaisen kaunis, mutta hän teki minut pian verivihollisekseen ja minusta ei sitten hänen kaulansa ollut kauniimpi kuin omanikaan, vaikken minä omaani niin näytellytkään. Minä tutustuin häneen eräällä jokialuksella ja olin matkalla metsästelemään samoille seuduille kuin hänkin, ja me päätimme heti matkustaa kaksin sisämaahan härkävaunuilla, kun emme päässeet etemmäksi rautatiellä. Minä tahallani en mainitse sen paikan nimeä, minne matkustimme, etten johtaisi ketään jälille; mutta Glahnin suku voi huoletta heretä tiedustelemasta omaistaan; sillä hän kuoli siellä, jonne me matkustimme ja jonka paikan nimeä minä en sano.

Olin muuten kuullut puhuttavan Tuomas Glahnista jo ennenkuin häneen tutustuin, hänen nimensä ei ollut minulle outo. Olin kuullut, että hän oli ollut suhteissa erään nuoren, suurisukuisen norjalaisnaisen kanssa ja että hän oli jotenkin solvannut tuota naista, joka sitten rikkoi välit hänen kanssaan. Tämän oli hän nyt tuhmassa uhmassaan manannut kostavansa itselleen, ja nainen antoi hänen olla ja elellä miten tahtoi, se ei häneen kuulunut. Nyt vasta tuli Tuomas Glahnin nimi oikein kuuluksi, hän rupesi hurjistelemaan, joi, teki skandaalin toisensa jälkeen ja otti eron sotapalveluksesta. Kaikella tapaa sitä rukkasia kostetaan!

Kerrottiin myös toisella tavoin hänen suhteestaan tuohon nuoreen naiseen: hän ei muka ollut lainkaan sitä solvannut, vaan oli tytön suku hänet karkoittanut koiran kyydillä, missä myös tyttö itse oli ollut avuliaana sittenkuin eräs ruotsalainen kreivi, jonka nimeä en tahdo mainita, oli kosinut häntä. Mutta tähän kertomukseen minä luotan vähemmän, ja pidän tuota ensinmainittua todennäköisempänä, koskapa minä vihaan Tuomas Glahnia ja uskon hänestä mitä pahaa tahansa. Mutta oli miten oli, itse ei hän puhunut koskaan suhteestaan tuohon ylhäiseen naiseen enkä minäkään häneltä sitä kysellyt. Mitä se minuun kuului?

En muista, tokko me siinä jokialuksella istuessamme puhelimme muuta kuin tuosta pienestä kylästä, johon nyt olimme matkalle ja jossa kumpikaan meistä ei ollut ennen käynyt.

"Siellä kuuluu olevan jonkinlainen hotellikin mukamas", sanoi Glahn ja katsoi kartasta. "Jos hyvin käy, pääsemme asumaan sinne; emäntä on vanha englantilainen _halfbreed_, on tiedetty juoruta. Päällikkö asuu naapurikylässä, hänellä kuuluu olevan monta vaimoa, jotkut niistä ovat vain kymmenvuotiaita."

No, mistäs minä tiesin, oliko päälliköllä monta vaimoa ja oliko kylässä hotellia, siksi en virkannut mitään; mutta Glahn hymyili ja mielestäni oli hänen hymynsä kaunis.

Muuten minä unohdin mainita, ettei häntä suinkaan saata sanoa ihan virheettömäksi mieheksi, vaikka hän oli pulskannäköinen; hän kertoi itse, että hänen vasemmassa jalassaan oli vanha laukauksen haava ja että tätä haavaa vaivasi aina ilmanmuutoksilla kova luuvalo.

II.

Viikon päästä olimme saaneet asunnon siinä suuressa majassa, jota sanottiin hotelliksi, tuon vanhan englantilaisen _halfbreedin_ luona. Mokomakin hotelli! Seinät olivat savesta ja puun pahaisista, puun olivat läpeensä nakerrelleet valkeat muurahaiset, joita vilisi kaikkialla. Minä asuin tuvan sivuhuoneessa, siinä oli raitin puolella vihreä akkuna, kaikkiaan yksi ruutupahainen, joka ei ollut varsin kirkas, ja Glahn oli valinnut itselleen erään surkean pienen hökkelin minun huoneeni yläpuolella, ylisillä, mistä hänelläkin oli lasiruutu raitille päin, mutta mikä oli paljon pimeämpi ja kehnompi asua kuin minun. Päivä paistaa hautoi hänen huoneensa olkikattoa, jonka vuoksi siellä oli melkein sietämätön helle öin päivin, eikä hänen ylisilleen ollut edes portaita, vaan ainoastaan nelikapulaiset tikapuun pahaiset. No minkäs minä sille mahdoin? Annoin Glahnin valita, minä sanoin:

"Täällä on kaksi huonetta, toinen alaalla, toinen yläällä, ota minkä tahdot!"

Ja Glahn katseli huoneita ja otti sen ylimmäisen, ehkä tahtoen antaa minulle paremman; mutta olinhan minä myös kiitollinen hänelle siitä? En ole velassa hänelle.

Pahimman helteen vallitessa me emme huolineet metsästellä, vaan oleksimme levollisesti majalla; sillä helle olikin ihan hirvittävä. Nukuimme yöllä huppu lavitsojen ympärillä hyönteisten takia; mutta monen monituisesti lensi sokea nahkalepakko äänettömästi ja päätä pahkaa verkkoihimme ja repi niihin reikiä; näin kävi usein Glahnille, hänen kun täytyi pitää kattoluukkua aina auki helteen vuoksi, mutta minulle harvoin. Päivällä lojuimme majan edustalla tupakoiden ja katsellen elämää naapurimajoissa. Alkuasukkaat olivat ruskeita ja paksuhuulisia ihmisiä, kaikilla heillä oli renkaat korvissa ja silmät kalseat, ruskeat; he olivat melkein alastomia, vain pumpulivaatekaista tai lehtiviilekkeitä lanteilla, ja naisilla oli sitäpaitse lyhyt pumpulihame verhonaan. Lapset olivat ilkosen alasti yötä päivää, niillä oli hyvin isot, pullottavat mahat, jotka kiilsivät öljystä.

"Naiset on liian lihavia", sanoi Glahn.

Ja minunkin mielestäni naiset olivat liian lihavia, ja ehkäpä ei sitä ensin ajatellutkaan Glahn, vaan juuri minä; mutta minä en kiistele tuosta kunniasta hänen kanssaan, vaan suon sen kernaasti hänelle. Muuten eivät kaikki naiset olleet rumia, vaikka heidän kasvonsa olivat lihavat ja pöhöttyneet; minä tapasin kylässä tytön, nuoren puoli-tamulittaren, jolla oli pitkä tukka ja lumivalkeat hampaat, hän oli kaunein kaikista. Minä satuin tapaamaan hänet eräänä iltana riissivainion pientarella, hän makasi mahallaan tuuheassa ruohikossa ja sätkytteli jalkojaan. Hän osasi puhua kanssani ja me juttelimmekin keskenämme niin kauan kuin minua halutti, oli aamuyö lopuillaan kun erosimme, ja silloin ei hän lähtenyt heti kotiin, vaan tahtoi sanoa olleensa muka naapurikylässä yötä. Glahn istuskeli sinä iltana keskellä kylää jonkin majan edustalla, kahden tytön kanssa, jotka olivat hyvin nuoria, ehkä paraiksi kymmenvuotiaita; niiden kanssa hän siinä istui liehitellen ja juoden riissiolutta, sellainen hänestä oli hauskaa.

Parin päivän päästä me läksimme metsälle. Kulimme teeistutusten, riissivainioiden ja ruohikoiden kautta, etenimme kylästä ja seurasimme virran suuntaa, tulimme metsään, jossa kasvoi kummallisia, outoja puita, bambua, mangoa, tamarinttiä, teak- ja suolapuita, öljy- ja kumikasveja, ties Jumala mitä kaikkia, me emme kumpikaan paljon ymmärtäneet mitä ne oli. Mutta virrassa ei ollut paljon vettä, ja se oli yhtä vähävetinen aina sadeaikaan saakka. Me ammuimme villiä kyyhkysiä ja kanoja ja näimme kaksi pantteria myöhemmin iltapäivällä; papukaijakin lenteli päämme päällitse. Glahn ampui hirvittävän tarkasti, ei koskaan päin honkia; mutta hänen kiväärinsähän olikin parempi kuin minun, minä ammuin myöskin hirvittävän tarkkaan monta kertaa. Minä en siitä koskaan pöyhkeillyt, mutta Glahn sanoi usein: tuota pistän minä perään, tuota napautan päähän; näin hän sanoi ennenkuin liipasi ja kun lintu putosi, niin eikös ollut osannut perään tai päähän. Kun me näimme ne kaksi pantteria, tahtoi Glahn välttämättä täräyttää niitä haulikollaan, mutta minä sain hänet siitä houkutelluksi, sillä alkoi pimetä eikä meillä ollut jälellä kuin pari patruunaa. Tästä hän taas pöyhkeili, hän ei muka pelkäisi ampua panttereja hauleilla.

"Minua harmittaa, kun en sittenkin ampunut", sanoi hän minulle. "Minkä tähden Te olette niin hemmetin varovainen? Tahdotteko Te elää kauan?"

"Minua ilahuttaa, kun Te huomaatte minut itseänne järkevämmäksi", vastasin minä.

"No, ei nyt ruveta vihamiehiksi mokomasta", sanoi hän sitten.

Näin sanoi hän, mutta en minä; jos hän tahtoi minusta vihamiestä, niin sama se. Minusta alkoi hän käydä vastenmieliseksi kevytmielisten tapainsa ja viettelijä-mahtinsa vuoksi. Eilen illalla olin kävellyt aivan rauhallisena Maggien, tamulilaistytön, kanssa, joka oli ystävättäreni, ja me olimme molemmat hyvällä tuulella. Glahn istuu siinä majan edustalla ja tervehtii ja hymyilee meille ohi kulkiessamme; mutta Maggie näki hänet silloin ensi kertaa ja alkoi udella jos jotakin hänestä. Niin paljon oli Glahn tamulilaistyttöön vaikuttanut, että kun me erosimme, niin me lähdimme kumpikin omalle suunnalleen, tyttö ei tullut minun luokseni.

Glahn koetti sotkea asiaa ikäänkuin ei tuo tapaus olisi merkinnyt mitään, kun minä hänelle siitä kerroin. Mutta minä en unohtanut sitä. Eikä hän minulle nauranut ja hymyillyt, kun me kulimme majan ohi, vaan Maggielle.

"Mitä se pureksii suussaan?" kysyi hän minulta.

"En tiedä", vastasin minä; "pureksii vain, sitä varten kai sille hampaat on annettu."

Ja tiesinhän minä, että Maggie pureksi, olin sen jo kauan sitten huomannut. Mutta ei hän pureksinut beteliä, sillä hänen hampaansa olivat aivan valkeat, sitävastoin oli hänellä tapana pureksia mitä tahansa muuta, pistää suuhunsa ja pureksia kuin mitäkin makeisia. Sattui saamaan mitä vain, lanttia, paperilappuja, linnunhöyheniä, kaikkea hän pureskeli. Mutta ei häntä sentähden sopinut häväistä, kun hän oli siitä huolimatta seudun kaunein tyttö; mutta Glahn oli minulle kateellinen, siinä pulma piili.

Seuraavana iltana me muuten tulimme jälleen hyviksi ystäviksi Maggien kanssa, emmekä nähneet Glahnia.

III.

Kului viikko, me kävimme joka päivä metsällä ja ammuimme paljon riistaa. Eräänä aamuna, kun me juuri saavuimme metsään, tarttui Glahn käsivarteeni ja kuiskasi: Seis! Samassa hän nakkaa pyssyn siimalleen ja laukaisee. Nuori leopardi kaatui. Minä olisin myöskin voinut silloin ampua, mutta Glahn anasti sen kunnian ja ampui ensin. Miten se nyt taas tahtoo pöyhkeillä! ajattelin minä. Me tulemme kuolleen eläimen luo, se on kuollut kuin tukki, reikä vasemmassa kylessä ja kuula oli jäänyt selkään.

En pidä siitä, että minua tartutaan käsivarteen, sanoin siksi:

"Noin minäkin olisin voinut ampua."

Glahn katsoi minuun.

Lausuin jälleen:

"Te ette kai usko, että minä olisin voinut niin ampua?"

Glahn ei vastaa nytkään. Sensijaan rupee hän jälleen lapsettelemaan ja ampuu kuollutta leopardia uudelleen, nyt pään läpi. Minä katson kuin puusta pudonneena.

"Näes", selitteli hän, "minä en voi tyytyä siihen, että olen osannut leopardia kylkeen."

Viilsi liiaksi hänen turhamaisuuttaan se, että hän oli ampunut noin arkipäiväisesti, aina tahtoi hän olla etevin. Miten hän oli narrimainen! Mutta eihän se minuun kuulunut, en minä aikonut kieliä hänen tekoaan.

Ehtoolla kun me tulimme kylään tuoden tuota kuollutta leopardia, tuli paljon alkuasukkaita sitä katsomaan. Glahn sanoi muuten vain, että me olimme ampuneet sen aamulla eikä ollut siitä silloin sen enempää olevinaan. Maggiekin tuli siihen.

"Kuka tuon ampui?" kysyi hän.

Ja Glahn vastasi:

"Kai nähnet, kaksi haavaa, me ammuimme sen tänä aamuna mentyämme metsälle." Ja hän käänteli eläintä ja näytteli Maggielle noita kahta haavaa, sekä kylessä että päässä olevaa. "Tuosta meni minun kuulani", sanoi hän ja näytti haavaa kylessä, tahtoen, narri, antaa minulle kunnian päähän osaamisesta. Minä en viitsinyt häntä oikaista enkä oikaissutkaan. Glahn alkoi sitten kestitä alkuasukkaita riissioluella, juotti ketä tahansa.

"Te molemmat olette ampuneet sen", sanoi Maggie itsekseen ja katseli kuitenkin koko ajan vain Glahnia.

Vedin hänet syrjään ja sanoin:

"Miksi katselet koko ajan häntä? Enkö minäkin ole tässä lähellä?"

"Olet", vastasi hän. "Ja kuule: minä tulen tänä iltana."

Seuraavana päivänä sitten sai Glahn sen kirjeen. Hänelle tuli nimittäin kirje pikalähetin kautta jokiasemalta, ja se oli kierrellyt sadan kahdeksankymmenen peninkulman mutkan. Kirje oli kirjoitettu naisen käsialalla, ja minä ajattelin, että se mahdollisesti oli hänen entiseltä ystävättäreltään, tuolta ylhäisellä naiselta. Glahn nauroi hermostuneesti luettuaan sen, ja antoi lähetille setelin lisäpalkkiota, kun tämä oli tuonut kirjeen. Mutta piakkoin hän kävi sanattomaksi ja synkeäksi eikä tehnyt muuta kuin tuijotti tuijottamistaan. Ehtoolla joi hän itsensä humalaan erään vanhan alkuasukas-kääpiön ja hänen poikansa kanssa, ja halaili minuakin ja tahtoi välttämättä myös minua juomaan kanssaan.

"Te olette rakastettava tänäiltana", sanoin minä.

Hän nauraa hohotti ja vastasi:

"Täällä me kaksi nyt kykötämme Indian metsissä ja ajamme riistaa, vai? Eikö tämä ole hurjan hassua? Malja kaikille maailman valtakunnille ja maille, ja malja kaikille kauniille naisille, naiduille ja naimattomille, etäisille, läheisille! Ho-hoo! Ajatelkaas miestä, jota kosii vaimo, naitu vaimo!"

"Kreivitär!" sanoin minä pisteliäästi. Sanoin sen hyvin pisteliäästi, ja se koski häneen, hän virnisti kuin koira, sillä se koski häneen. Sitten rypisti hän yhtäkkiä otsaansa ja alkoi räpyttää silmiään ja harkita perin pohjin, oliko nyt ilmaissut liikaa, niin juhlallisen suurena piti hän tuota salaisuuttaan. Mutta samassa juoksi parvi lapsia majallemme ja huusi: "Tiikerit, hohoi, tiikerit!" Tiikeri oli kaapannut lapsen melkein kylän viereltä, viidakkoon kylän ja joen välille.

Tuskin kuuli sen Glahn, joka oli humalassa ja särkyneellä sekapäällä, kun jo tempasi rihlansa ja juoksi minkä ehti viidakkoon; hänellä ei ollut edes hattua päässään. Mutta miksi otti hän nyt rihlan eikä haulikkoa, jos kerran oli niin rohkea kuin kehui? Hänen oli kahlattava virran yli, joka oli vaarallista, mutta virtahan oli tietysti melkein kuiva aina sadeaikaan saakka; jonkun hetken päästä kuulin kaksi laukausta ja kohta sen jälkeen kolmannen laukauksen.

Kolme laukausta yhteen elukkaan! ajattelin minä; jalopeurakin olisi kellistynyt kahdella laukauksella, ja nyt ammutaan vain tiikeriä! Mutta eipä noista kolmestakaan laukauksesta ollut hyötyä, lapsi oli jo revitty kuoliaaksi ja melkein syöty, kun Glahn saapui; ellei hän olisi ollut niin humalassa, ei hän olisi yrittänytkään sitä pelastaa.

Yön rehjosteli hän kokonaan naapurimajassa, erään lesken ja hänen kahden tyttärensä keralla, Jumala ties kenen keralla heistä.

Kahteen päivään ei Glahn ollut selvänä niin siunattua hetkeä, ja hän olikin saanut paljon tovereita juopottelemaan kanssaan. Hän vaati minua turhaan mässäykseen, hän ei enää aprikoinut mitä sanoi ja haukkui minun olevan mustasukkaisen.

"Lemmenkateus sokaisee Teidät", sanoi hän.

Lemmenkateus! Minä kateellinen hänelle!

"Kuulkaas", sanoin minä, "minäkö kateellinen Teille! Mistä minä olisin Teille kateellinen?"

"No, siis Te ette ole kateellinen", vastasi hän. "Minä muuten tervehdin tänä iltana Maggieta, hän pureskeli kuten aina jotain suussaan."

Nielasin vastaukseni ja menin matkaani.

IV.

Aloimme jälleen metsästellä. Glahn tunsi loukanneensa minua ja pyysi minulta anteeksi.

"Muuten minä olen niin surkean väsynyt kaikkeen", sanoi hän; "toivoisin, että sattuisitte ampumaan harhaan ja laskisitte kuulan kallooni."

Sellaisilla aatoksilla hän askaroitsi, että minä laskisin kuulan hänen kalloonsa. Kai tuo kreivittäreltä tullut kirje taas leimautti liekkiin hänen muistonsa, ja minä vastasin:

"Edestä syömätön löytyy."

Hän kävi päivä päivältä yhä äänettömämmäksi ja synkeämmäksi, hän ei juonut enää eikä puhunut niin ainoata sanaa; poskensa painuivat kuopalle.

Eräänä päivänä kuulin yhtäkkiä rupattelua ja naurua akkunani alta, katsoin ulos, Glahnille paistoi naama taas ilosta ja hän seisoskeli siellä jutellen äänekkäästi Maggien kanssa. Hän käytti kaikkia hurmaavia eleitänsä. Maggie oli kai tullut juuri kotoa ja Glahn oli varuillaan odotellut häntä. He eivät haikailleet edes lyöttäytyä yhteen juuri minun lasiruutuni alla.

Vavistus karmi ruumistani, viritin rihlani hanan, mutta laskin sen jälleen alas. Menin ulos ja tartuin Maggieta käsivarteen; läksimme äänettöminä kylälle päin; Glahn pujahti heti takaisin majaan,

"Miksi puhelet taas hänen kanssaan?" kysyin minä Maggielta.

Hän ei vastannut.

Olin tuonen tuskissa epätoivosta, sydämeni jyskytti niin, että tuskin saatoin hengittää. Koskaan en ollut nähnyt Maggieta niin kauniina kuin nyt, koskaan en ollut nähnyt niin kaunista aitovalkoista tyttöä, ja siksi minä unohdin, että hän oli Tamulitar, unohdin kaikki hänen tähtensä.

"Vastaa", sanoin minä, "miksi sinä puhelet hänen kanssaan?"

"Pidän hänestä enemmän", vastasi hän.

"Pidätkö hänestä enemmän kuin minusta?"

"Pidän."

Vai niin, hän piti hänestä enemmän, vaikka minä olin hänen veroisensa! Enkö ollut aina ollut Maggielle ystävällinen ja antanut hänelle lantteja ja lahjoja? Ja millainen oli Glahn ollut?

"Hän pilkkaa sinua, hän sanoo, että sinä pureksit aina jotain", sanoin minä.

Sitä hän ei ymmärtänyt, ja minä selittelin hänelle juurta jaksain, että hänellä aina oli tapana pistää suuhunsa mitä sattui ja pureksia sitä ja että Glahn siksi pilkkasi häntä. Se vaikutti häneen enemmän kuin kaikki muu, mitä hänelle sanoin.

"Kuules, Maggie", sanoin minä, "sinun täytyy tulla ikiomakseni; etkö tahdo tulla? Olen mietiskellyt sitä, sinun täytyy tulla minun mukaani, kun matkustan pois täältä, minä nain sinut, kuuletko, ja me matkustamme asumaan minun maahani. Tokipa tahdot?"

Ja sekin vaikutti häneen, Maggie vilkastui ja puheli halukkaasti kanssani, kun me kävelimme siellä. Hän mainitsi vain kerran Glahnin nimeä, hän kysyi:

"Ja tuleeko Glahn mukaan kun me matkustamme?"

"Ei", vastasin minä, "ei tule. Oletko pahoillasi siitä?"

"En, en", vastasi hän heti, "olen hyvilläni siitä."

Muuta hän ei puhunut hänestä ja minä tunsin rauhoittuvani. Maggie tuli myös luokseni kotiin, kun häntä pyysin.

Kun hän parin tunnin päästä lähti luotani, kapusin tikapuita myöten Glahnin asumukselle ja koputin tuota ohutta ruoko-ovea. Hän oli kotona. Minä sanoin:

"Tulin Teille sanomaan, että meidän ei pitäisi ehkä mennä huomenna metsälle."

"Miksi niin?" kysyi Glahn.

"Siksi, että minä en mene takuuseen, etten ammu harhaan ja laske kuulaa kalloonne."

Glahn ei vastannut, ja minä menin takaisin alas. Tämän varoituksen kuultuaan hän ei kai uskaltaisi lähteä huomenna metsälle; mutta miksi hän oli houkutellut Maggien juuri minun akkunani alle ja rupatellut ääneen hänen kanssaan? Miksei hän matkustanut kotiin, jos kirjeessä kerran kutsuttiin häntä? Hän ei lähtenyt, sen sijaan hän vain kuleksi hampaitaan kiristellen ja huudahteli itsekseen: "En, en! Ennen annan vaikka silputa itseni kappaleiksi!"

Mutta sen illan jälkeisenä aamuna, jona olin häntä varoittanut, tulee Glahn kuin tuleekin sänkyni viereen ja huutaa:

"Hei ylös, toveri! Mitä ihanin ilma, mennään ampumaan otus. Muuten: te puhuittte eilen typeryyksiä."

Kello ei ollut vielä kuin neljä, mutta minä nousin heti ylös ja laittauduin lähtökuntoon, koskapa hän ei varoituksestani piitannut. Latasin kiväärini ennenkuin läksimme ja annoin hänen nähdä, että minä sen latasin. Eikä ollut päällepäätteeksi lainkaan ihana ilma, kuten hän sanoi, vaan satoi, ja siten pilkkasi hän minua entistä pahemmin; mutta minä en ollut tietävinäni ja lähdin vaieten hänen kanssaan.

Koko päivän kuleksimme me metsissä, kukin omia tuumiaan hautoen... Me emme ampuneet mitään, meiltä livahti otus toisensa jälkeen miettiessämme aivan muita menoja kuin metsästystä. Puolenpäivän seutuvilla rupesi Glahn kävelemään jonkun askeleen edessäni, ikäänkuin tahtoen saattaa minut siten mitä parhaimpaan tilaisuuteen tehdä hänelle mitä tahdoin; hän käveli aivan pyssynpiippuni suulla, mutta senkin pilkan minä siesin. Me palasimme kotiin illalla, ilman ikäviä sattumia. Minä ajattelin: Ehkä hän nyt näkee parhaaksi antaa Maggien olla rauhassa!

"Tämä oli elämäni pisin päivä", sanoi Glahn, kun illalla seisoimme majan luona.

Emme puhuneet siinä sen enempää.

Seuraavina päivinä hän oli kovin mustalla mielellä, kai yhä tuon kirjeen vuoksi. "En jaksa tätä sietää, en, en jaksa tätä sietää!" puheli hän joskus öillä; se kuului läpi majan. Hän tuli niinkin jöröksi, ettei vastannut emäntämme ystävällisimpiinkään kysymyksiin ja hän oikein voihki nukkuessaan. Kyllä hänellä on taakkaa tunnollaan! ajattelin minä; mutta miksi kummalla hän ei matkusta kotiin? Kai pöyhkeytensä estää, hän ei vain noin tuostaan nöyrry palaamaan, kun hänet kerran oli karkoitettu.

Tapasin Maggieta joka ilta, eikä Glahn jutellut enää hänen kanssaan. Minä huomasin, että hän oli herennyt pureskelemasta, hän ei pureskellut enää lainkaan ja minä olin siitä hyvilläni ja ajattelin: hän ei pureskele enää, nyt hän on entistä ehompi ja minä rakastan häntä moninverroin enemmän kuin ennen! Eräänä päivänä tiedusteli hän Glahnia, tiedusteli hyvin varoen. Eikö hän ollut terveenä? Oliko hän matkustanut pois?

"Ellei hän ole kuollut tai matkustanut", vastasin minä, "niin lojunee hän kai kotosalla. Minusta se on yhdentekevää. Häntä ei jaksa enää sietää."

Mutta kun me samassa saavuimme majalle, näimme me Glahnin lojuvan maassa matolla, kädet niskassa ja tuijottelevan taivaaseen.

"Tuossapa hän näkyykin lojuvan", sanoin minä. Maggie meni suoraan hänen luokseen, ennenkuin ehdin estää ja sanoi iloisella äänellä:

"En minä pureskele enää, katsokaa nyt! En höyheniä, lanttia, paperinkappaleita minä pureskele enää." Glahn tuskin katsahti häneen ja lojui vain sanaa sanomatta; mutta Maggie ja minä läksimme. Kun minä moitin häntä ja sanoin, että hän oli rikkonut lupauksensa, ja puhellut taas Glahnille, vastasi hän, että hän tahtoi torua Glahnia.

"Vai niin, hyvä on, toru sinä vain häntä", sanoin minä; "mutta hänenkö tähtensä sinä herkesit pureskelemasta?"

Hän ei vastannut. Vai ei hän vastannut!

"Sano, kuuletkos hänenkö tähtensä?"

"Ei, ei", vastasi hän, "vaan sinun tähtesi."

Enkä minäkään osannut muuta luulla. Miksipä hän tekisi mitään Glahnin tähden?

Maggie lupasi tulla ehtoolla luokseni ja hän tulikin.

V.

Hän tuli kello kymmenen, minä kuulin hänen äänensä ulkoa, hän puheli jonkun lapsen kanssa, jota hän talutti. Miksei hän tullut sisään ja miksi oli hän ottanut lapsen mukaansa? Minä katselen häntä ja pian aavistelen, että hän antaa jollekin merkkiä puhumalla ääneen sen lapsen kanssa, huomaan myös, että hän katselee yhä ylisille, Glahnin akkunaruutuun. Oliko Glahn ehkä nyykäyttänyt hänelle päätään tai viittaillut akkunasta kuullessaan hänen äänensä ulkoa? Koko menosta tajusin toki sen, ettei sitä töllötellä ilmaan silloin kun puhellaan lapselle maan kamaralle.

Aioin jo mennä ulos ja ottaa häntä käsipuolesta; mutta silloin hän juuri päästi lapsen, jätti sen ulos ja tuli majan ovesta sisään, astui eteiseen. Noo, viimeinkös tuli, kylläpä saa tullessaan aika torat!

Kuuntelen, miten Maggie tulee eteiseen, en erehdy, hän jo ihan hipuu oveani. Mutta eipäs tulekaan minun luokseni, kuulen hänen kapuavan ylös tikapuita, ylisille Glahnin kojuun, kuulen sen ihan selvään. Paiskaan oveni selälleen, mutta Maggie on jo ehtinyt ylös, ovi sulkeutuu hänen perästään ja muuta en enää kuule. Silloin oli kello kymmenen.

Ja minä menen sisään huoneeseeni ja otan kiväärini ja lataan sen, siinä, vaikka yö on paraillaan. Kello kaksitoista kapuan tikapuita ylös ja kuuntelen Glahnin ovella, kuulen Maggien olevan siellä, kuulen, että hän on hellä Glahnille, ja menen takaisin alas. Kello yksi menen uudestaan ylös, ei kuulu mitään. Odotan ovella milloin he heräisivät, kello tulee kolme, neljä, ja kun se tuli viisi, niin he heräsivät. Hyvä! ajattelin minä enkä ajatellut mitään muuta kuin että nyt he olivat heränneet, mikä oli oikein hyvä. Mutta kohta sen jälkeen kuulin melua ja mekastusta alaalta majasta emäntämme huoneesta ja minun oli joutuin palattava alas, jottei hän minua huomaisi. Glahn ja Maggie olivat varmaankin heränneet ja minä olisin kuunnellut paljon kauemmin, mutta minun oli mentävä.

Eteisessä tuumin itsekseni: Tästä se meni, se hipaisi käsivarrellaan oveani, mutta ei avannut sitä, se kapusi ylös tikapuita, ja tuossa on ne tikapuut, noille neljälle kapulalle se astui.

Sänkyni oli yhä koskemattomana, enkä heittäytynyt nytkään siihen, vaan asetuin akkunan ääreen ja katselin, hypistelin siinä hiljaa kivääriäni. Sydämeni ei tykyttänyt, se värisi.