Part 8
Edvarda lähetti sanan, että hän oli kuullut onnettomuudestani ja tarjosi minulle isänsä puolesta huonetta Sirilundissa. Edvardako heltynyt? Edvarda jalomielinen? En lähettänyt vastausta. Jumalan kiitos, en ollut enää ilman asuinsijaa, ja minä ylpeästi iloitsin voidessani olla vastaamatta Edvardan tarjoukseen. Tapasin hänet tiellä paroonin seurassa, he kävelivät käsikoukkua, minä katsoin heitä molempia silmiin ja tervehdin sivumennen. Edvarda seisattui ja kysyi:
"Ette halua asua meillä, herra luutnantti?"
"Minun uusi asumukseni on jo valmis", vastasin minä, myös seisattuen.
Hän katsoi minuun, rintansa liikkui rajusti.
"Ei Teillä olisi meilläkään ollut mitään vastusta", sanoi hän.
Sydämeni sykähti kiitosta; mutta minä en jaksanut sanoa mitään. Parooni eteni hiljaa.
"Te ette ehkä tahdo nähdä minua koskaan enää?" kysyy hän.
"Minä kiitän Teitä, neiti Edvarda, siitä että tarjositte minulle turvaa kun majani paloi", sanoin minä. "Sitä jalompi oli tekonne kun isänne tuskin lie sitä tahtonut." Ja pääni paljastaen kiitin minä häntä hänen tarjouksestaan.
"Jumalan tähden, ettekö Te enää koskaan tahdo nähdä minua, Glahn?" sanoi hän yhdellä henkäisyllä.
Parooni huusi.
"Parooni huutaa", sanoin minä ja nostin jälleen kunnioittavasti lakkiani.
* * * * *
Ja minä vaelsin jälleen tunturille porauspaikalleni. Ei mikään, minkään saisi mieltäni hämmennyksiin enää. Minä tapasin Eevan. Näetkös! huusin minä, herra Mack ei voi karkoittaa minua pois. Hän poltti majani poroksi, ja minulla on jo uusi maja... Eevalla oli suti ja tervapytty. Mitä nyt, Eeva?
Herra Mack oli nostanut veneen kumolleen lahteen tunturin alle ja käskenyt hänen sitä tervaamaan. Herra Mack vaani hänen joka askeltaan, hänen täytyi totella.
Mutta miksi juuri lahteen? Miksei laiturien luona?
Herra Mack oli käskenyt...
Eeva, Eeva, rakkaani, sinut on tehty orjaksi ja sinä et valita. Katso, nyt sinä hymyilet jälleen ja elämä tulvehtaa hymystäsi, vaikka olet orja!
Kun tulin porauspaikalle, sain kummastua. Minä näin, että siellä oli käynyt väkeä, tarkastelin jälkiä sannassa ja tunsin herra Mackin pitkäin, suippojen kenkäin jälet. Mitä se täällä kuleksii nuuskimassa? ajattelin minä ja katselin ympärilleni. Ei näkynyt ketään. Epäillä en alkanut.
Ja minä istuuduin kalkuttamaan poraani aavistamatta mitä hulluja tein.
XXXII.
Postilaiva tuli, se toi univormuni, se veisi paroonin kaikkine näkinkenkä- ja meriajokasarkkuineen. Nyt lastattiin siihen silliä ja traania laiturilla, illan korvissa se lähtisi.
Minä otan ja lataan aika paljon ruutia pyssyni molempiin piippuihin. Sen tehtyäni nyykäytin itsekseni päätäni. Lähden tuntureille ja täytän myös porareiän ruudilla; nyykäytän jälleen päätäni. Nyt olin valmis. Rupesin loikoillen odottelemaan.
Odottelin tuntikausia. Koko ajan kuulin, miten höyrylaivalla laiturilla vivuttiin kettinkiä. Alkoi jo hämärtää. Vihdoin kuuluu vihellys, laiva on lastattu, se lähtee. Vielä saan odottaa jonkun hetken. Kuu ei ollut noussut, minä tuijottelin kuin mielipuoli hämärtyvään iltaan.
Kun keulan nokka hieman ehti tulla näkyviin saaren takaa, sytytin lunttuni ja vetäydyin kiireesti paikalta. Kuluu minutti. Yhtäkkiä jysähtää, kivensirut suihkuavat ilmaan, tunturi tärisee ja kallionmyöhy vyöryy kumisten syvyyteen. Tunturit ympärillä kaikuen kajahtavat. Tartun pyssyyni ja ammun yhden laukauksen; kaiku vastaa moninkertaisena. Jonkun silmänräpäyksen päästä laukaisen myös toisen panoksen; ilma tärähti tervehdystäni ja kaiku levitti metelin kaikkeen maailmaan; oli kuin olisivat kaikki tunturit yksin mielin ruvenneet huutaa hihkumaan etenevälle laivalle. Kuluu hetkinen, ilma hiljenee, kaiku vaikenee vaaroilla ja jälleen on maailma äänetön. Laiva häipyy hämäriin.
Vapisen oudosta jännityksestä vielä, otan porani ja pyssyn kainaloon ja painun polvet hoippuen alas tunturilta. Kulin suorinta tietä, katselin suitsuavia jälkiä, jotka vieremä oli tehnyt. Aesopus koko ajan pudistelee päätään ja aivastelee käryistä ilmaa.
Kun tulin alas vajalle, järisti mieltäni siellä näky haikeaan tuskaan: siellä oli säpäleiksi särkynyt vene ja Eeva, Eeva sen vieressä maassa, ruhjottuna ja kasassa, kolhaistuna kappaleiksi, raadeltu kylki ja vatsa, niin ettei häntä olisi voinut ihmiseksi tuntea. Eeva oli kuollut siihen paikkaan.
XXXIII.
Mitä on minulla kirjoittamista enää? En ampunut niin laukausta moneen päivään, ruokaa ei ollut, enkä minä syönytkään, minä istuin ja istuin vain majassani. Eeva vietiin kirkolle herra Mackin valkeaksi sivutulla herrasveneellä, minä lähdin maitse haudalle...
Eeva on kuollut. Muistatko hänen pientä tyttöspäätään ja tukkaansa, joka oli kuin nunnan? Hän tuli niin hiljaa, laski taakkansa maahan ja hymyili. Ja näetkö, miten tuosta hymystä tulvahti elämä? Ole hiljaa, Aesopus, minä muistan merkillisen tarun, se on neljän ihmispolven ikäinen, Iselinin ajoilta, jolloin Stamer oli pappi.
Tyttö oli vankina kivisessä tornissa. Hän rakasti muuatta herraa. Miksi? Kysy tuulelta ja tähdiltä, kysy elämän Jumalalta; sillä inehmo ja muut eivät niitä aavista. Ja herra oli hänen ystävänsä ja rakastajansa; mutta viikot vieri ja kerran tapasi hän toisen ja hänen mielensä muuttui.
Nuorukainen hän oli, kun hän tyttöään rakasti. Hän sanoi tätä usein siunauksekseen ja kyyhkykseen, ja tytöllä oli kuuma ja aaltoileva syli. Hän sanoi: Anna minulle sydämesi! Ja tyttö antoi. Hän sanoi: Saanko minä sinulta jotakin pyytää, rakkaiseni? Ja toinen vastasi hurmiossa saat. Hän antoi toiselle kaikkensa ja tämä ei kuitenkaan häntä kiittänyt.
Toista rakasti hän kuin orja, kuin hullu, kuin kerjäläinen. Miksi? Kysy tien tomulta ja lehdiltä, jotka putoo, kysy elämän arvoitusten jumalalta; sillä inehmo ja muut eivät niitä aavista. Toinen ei antanut hänelle mitään, ei mitään hän antanut, ja hän kiitti häntä kuitenkin. Toinen sanoi: Anna minulle leposi ja järkesi! Ja hän suri vain sitä, ettei pyydetty hänen henkeään.
Ja hänen tyttönsä pantiin torniin...
Mitä teet tyttö, sinä vain hymyilet?
Minä ajattelen kymmenen vuoden takaista. Silloin kohtasin minä hänet.
Sinä muistat häntä vielä.
Minä muistan hänet vielä.
Ja aika vierii...
Mitä teet, tyttö? Ja miksikä yhä hymyilet?
Minä neulon hänen nimeään liinaan.
Kenen nimeä? Senkö, joka sulki sinut torniin?
Niin, hänen, jonka minä kohtasin kaksikymmentä vuotta sitten.
Muistat häntä vielä?
Muistan hänet kuten ennen.
Ja aika vierii...
Mitä teet, vanki?
Minä vanhenen, en näe ommella enää, minä raavin savea muurista. Savesta leivon minä ruukun hänelle, pienen lahjan hänelle.
Kenestä puhut sinä?
Rakastajastani, joka sulki minut torniin.
Sitäkö hymyilet, kun hän sulki sinut torniin?
Minä ajattelen, mitä hän nyt sanoo. Kas vain, hän kai sanoo, tyttöni on lähettänyt minulle pienen ruukun, hän ei ole unohtanut minua kolmeenkymmeneen vuoteen.
Ja aika vierii...
Hei, vanki, sinä et askartele enää, sinä hymyilet? Minä vanhenen, vanhenen, silmäni ovat sokeat, minä vain ajattelen.
Häntäkö, jonka kohtasit neljäkymmentä vuotta sitten?
Häntä, jonka kohtasin silloin kun olin nuori. Ehkä neljäkymmentä vuotta sitten.
Mutta etkös jo tiedä, että hän on kuollut? Sinä kalpenet, vanhus, et vastaa, suusi on valkea, et hengitä enää...
Kas sellainen oli outo taru tytöstä tornissa. Annas olla, Aesopus, en muistanut erästä kohtaa: hän kuuli yhtenä päivänä rakastajansa äänen pihalta, ja hän lankesi polvilleen ja punehtui. Silloin oli hän neljänkymmenen vanha...
Minä hautaan sinut, Eeva, ja suutelen nöyränä kumpusi hietaa. Rehevä, ruusunpunainen muisto värähtelee sielussani, kun sinua ajattelen, minun ylitseni vuotaa siunaus, kun hymysi muistan. Sinä annoit kaikkesi, kaikkesi, eikä sinun tarvinnut harkita; sillä sinä olit itse elon hurmaama lapsi. Mutta muita, jotka säästävät saidasti katsettaankin, ajattelen minä pelkästään ja aina. Miksi? Kysy vuoden kahdeltatoista kuulta ja laivoilta merellä, kysy sydämen arvoitusten jumalalta...
XXXIV.
Muudan mies sanoi:
"Te ette ammu enää? Aesopus on jälillä metsässä, se ajaa jänistä."
Minä sanoin:
"Menkää ja ampukaa se minulle."
Kului joku päivä, herra Mack tuli luokseni, hän näytti onttosilmäiseltä, kasvonsa olivat harmaat. Minä ajattelin: Näenköhän minä ihmissieluihin vai enkö näe? Empä tiedä.
Herra Mack puhui vieremästä, turman tapauksesta. Onnettomuus se oli, surkea sattuma, minä en ole syypää siihen.
Minä sanoin:
"Jos joku tahtoi, maksoi mitä maksoi, erottaa Eevan ja minut toisistamme, niin hän onnistui. Kirotkoon häntä Jumala."
Herra Mack luihuili epäluuloisesti minuun. Hän mutisi jotain komeista hautajaisista, ei oltu kitsasteltu.
Minä ihmettelin hänen mainiota notkeuttaan.
Hän ei tahtonut korvausta veneestä, jonka vieremäni oli särkenyt.
"Vai niin", sanoin minä, "ettekö Te tosiaan tahdo maksua veneestä ja tervapöntöstä ja tervasudista...?"
"En, luutnantti hyvä", vastasi hän, "mitä Te ajattelettekaan!" ja hän katsoi vihaten minuun.
Kolmeen viikkoon en nähnyt Edvardaa. Ei, näin kerran, tapasin hänet ryytipuodissa, minne olin mennyt ostamaan leipää, hän seisoi tiskin takana ja selaili kangaspakkoja. Paitsi häntä oli vain nuo kaksi kauppapalvelijaa puodissa.
Minä tervehdin äänekkäästi ja hän katsahti puuhistaan, mutta ei vastannut. Päähäni pälähti, etten tahtoisi pyytää leipää hänen kuullessaan, käännyin kauppapalvelijain puoleen ja pyysin haulia ja ruutia. Niitä mitattaessa tarkastelin Edvardaa.
Harmaa, liian ahdas puku, jonka napinlävet olivat risaiset; matala rinta nousi ja laski rajusti. Miten hän oli kasvanut viime kesänä! Otsansa aatoksia aprikoiva, nuo merkillisesti kaartuvat kulmakarvat olivat kuin kaksi arvoitusta hänen kasvoissaan, liikkeensä näyttivät kypsyneemmiltä. Minä katselin hänen käsiään, hänen pitkien, hienojen sormiensa lumo kiihdytti minua kovin ja minä aloin vavista. Hän selaili yhä kangaspakkoja.
Minä siinä toivoin, että Aesopus hypähtäisi tiskin taa, hänen luokseen, ja tuntisi hänet, silloin minä kutsuisin sen heti takaisin ja pyytelisin anteeksi; mitähän hän vastaisi?
"Olkaa hyvä", sanoo kauppapalvelija.
Minä maksoin, otin pakettini ja hyvästelin. Hän katsoi jälleen puuhistaan, mutta ei vastannut nytkään. Hyvä! ajattelin minä; hän on kai jo paroonin morsian. Ja minä läksin ilman leipää.
Ulkona vilkaisin puodin akkunaan. Kukaan ei minua katsellut.
XXXV.
Sitten eräänä yönä satoi lunta, ja minulle alkoi tulla kylmä majassani. Oli minulla tulisija, jossa keitin ruokani, mutta puut paloivat kituen, ja seinistä kävi kova viima, vaikka olin rivennyt ne niin hyvin kuin taisin. Syksy oli mennyt, ja päivät kävivät lyhyiksi. Aurinko sulatti vielä ensi lumen ja maa oli jälleen paljaana; mutta öillä oli pakkanen ja vesi jäätyi. Ja ruoho ja hyönteiset kaikki kuolivat.
Salaperäisen hiljaisiksi tulivat ihmiset, he mietiskelivät vaieten, heidän silmänsä odottivat talvea. Ei kajahtanut huutoja kuivauspaikalta enää, ja satama oli vailla liikettä, levossa, kaikki ennehti revontulten ikuista yötä, jolloin aurinko nukkuu meren helmassa. Kolkosti, kolkosti kolahtelivat airot yksinäisen soutajan veneestä.
Tyttönen souti.
"Missä sinä kävit, tyttöseni?"
"En missään."
"Et missään? Kuules, kyllä minä sinut tunnen, tapasinhan minä sinut kerran kesällä."
Hän laski rantaan, nousi veneestä ja kytki sen kiinni.
"Sinä olit paimenessa, kudoit sukkaa, minä tapasin sinut yöaikaan."
Hänen poskensa punehtuivat hieman ja hän hymyilee arasti.
"Pikku tunturi tyttö, tule majaani ja anna minun katsella itseäsi. Sinun nimesi on muuten Henriette."
Mutta hän kulkee vaieten ohitse. Syys, talvi olivat häneen osuneet, hänen aistimensa nukkuivat.
Jo oli aurinko mennyt mereen.
XXXVI.
Ja minä pukeuduin ensi kertaa univormuuni ja menin alas Sirilundiin. Sydämeni jyskytti kovin. Mieleeni muistui menneet päivät ensimäisestä alkaen, jolloin Edvarda juoksi luokseni ja syleili minua kaikkien nähden; nyt oli hän heitellyt minua sinne tänne monen kuukauden ajan ja saanut tukkani harmentumaan. Oma vikaniko? Niin, tähteni oli johtanut minut harhaan. Minä ajattelin: Miten hän ilkkuu, jos heittäydyn hänen helmoihinsa ja ilmaisen hänelle sydämeni salaisuuden tänään! Hän pyytää minua istumaan ja käskee tuomaan viiniä, ja juuri kun hän nostaa lasin huulilleen kilistääkseen kanssani, sanoo hän: herra luutnantti, kiitän Teitä niistä hetkistä, jotka olemme yhdessä viettäneet, minä en koskaan unohda niitä! Mutta kun minä silloin tulen iloiseksi ja saan toivon hivenen, teeskentelee hän juovansa, mutta paneekin pisaraa maistamatta lasin pöydälle takaisin. Eikä hän tahdo salata minulta että hän vain teeskentelee, hän päinvastoin tahtoo että sen huomaan. Sellainen hän on.
Hyvä, nyt pian viimeinen hetki lyö!
Ja astellessani mäkeä alas, ajattelin minä vielä: Univormuni tehoo häneen, siinä on kihängit uudet ja kauniit, sapeli kilisee lattiaa vasten. Hermostunut riemu porahteli läpi luitteni ja minä kuiskutin itsekseni: Ken tietää, miten vielä käy! Keikautin päätäni pystyyn ja huiskautin kämmentä. Ei nöyrästi enää, kunnialla eletään! Sama kävi miten kävi, en lähentelisi enää. Anteeksi, etten kosi, jalo neito...
Herra Mack tapasi minut tanhualla, yhä ontelosilmäisempänä, harmaampana.
"Matkustatte? Vai niin, jaha. Niin, ei lie Teilläkään ollut liioin hauskaa viime aikoina; vai? Majanne paloi." Ja herra Mack hymyili.
Tuntui yhtäkkiä kuin olisi maailman älykkäin mies eteeni ilmestynyt.
"Astukaa sisään, herra luutnantti, Edvarda on siellä. Niin, jääkää hyvästi, jääkää hyvästi. Tapaamme kai vielä laiturilla, kun laiva lähtee." Hän meni pää kumarassa, mietiskellen, vihellellen.
Edvarda istui salissa, hän lueskeli. Kun minä astuin sisään, säpsähti hän univormuani, katseli minua syrjäsilmin kuin lintu ja punehtui kuitenkin. Hän aikoi sanoa jotakin.
"Minä tulin sanomaan hyvästiä", sain viimein hengäistyksi.
Hän nousi ylös heti, minä huomasin, että sanani vähän tehosivat häneen.
"Glahn, matkustatteko Te pois? Nytkö?"
"Sittenkun laiva tulee." Tartun hänen käteensä, hänen käsiinsä, tajuton hurmio minut valtaa, minä puhkean sanaan: "Edvarda!" ja tuijotan häneen.
Ja samassa on hän kylmä, kylmä ja vastahakoinen, Koko hänen olemuksensa vastusti minua, hän oikaisi varttaan. Olin kuin kerjäläinen hänen edessään, päästin hänen kätensä ja annoin hänen edetä luotani. Minä muistan, että aloin konemaisesti yhä ja yhä vain toistella: Edvarda! Edvarda! monta kertaa, tietämättä, ajattelematta, ja kun hän kysyi: "Niin? Mitä Te aioitte sanoa?" en selitellyt.
"Vai niin, joko Te nyt matkustatte pois!" toisti hän. "Kukahan tulee ensi vuodeksi?"
"Joku toinen", vastasin minä. "Uusi maja kai rakennetaan."
Hiljaisuus. Hän tavoitti jo kirjaa käteensä.
"Ikävä, kun ei isä ole kotona", sanoi hän. "Mutta minä sanon hänelle terveiset Teiltä."
En vastannut tähän. Astuin hänen luokseen, tartuin vielä kerran hänen käteensä ja sanoin:
"Niin, jääkää hyvästi, Edvarda."
"Hyvästi", vastasi hän.
Minä avasin oven ja olin menevinäni. Hänellä oli kirja jo kädessä ja hän luki, luki tosiaan ja käänsi lehteä. Ei mitenkään, ei mitenkään ollut jäähyväiseni tehonnut häneen.
Minä rykäisin.
Hän käännähti ja sanoi hämmästyneenä:
"Ettekö Te mennytkään? Minä luulin, että Te menitte."
Jumala yksin tietköön, mutta hän hämmästyi mielestäni liiaksi, hän ei ollut varuillaan, vaan liioitteli kummastumistaan ja minä sain päähäni, että hän ehkä koko ajan oli tiennyt, että seisoin hänen takanaan.
"Nyt minä menen", sanoin minä.
Silloin nousi hän ylös ja tuli luokseni.
"Tahtoisin niin mielelläni jonkin muiston Teiltä, kun nyt matkustatte pois", sanoi hän. "Minä pyytäisin Teiltä jotain, mutta kai liian paljoa. Antaisitteko minulle Aesopuksen?"
En aprikoinut, lupasin heti.
"Ehkäpä Te sitten tuotte sen huomenna", sanoi hän.
Menin.
Vilkaisin ikkunaan. Ei ketään.
Nyt oli kaikki mennyttä...
* * * * *
Viimeinen yö majassani. Minä mietiskelin, minä luin hetkien kulkua; kun aamu tuli, valmistin viimeisen ateriani. Oli kylmä päivä.
Miksi pyysi hän minua itseäni tuomaan koiraa hänelle? Halusiko hän puhella kanssani, sanoa minulle viimeisiä sanoja? Minulla ei ollut toivomista enää. Ja miten hoitaisi hän Aesopusta? Aesopus, Aesopus, hän kiusaa sinua! Minun tähteni hän ruoskii sinua, ehkäpä myös lellittelee sinua, mutta kaikessa tapauksessa ruoskii aina ja alituisesti ja rääkkää sinut pilalle...
Kutsuin Aesopuksen luokse, taputtelin sitä, painoin pääni sen päätä vasten ja otin kiväärini. Se alkoi jo haukkua ilosta ja luuli, että me lähtäisiin metsälle. Painoin taas päämme yhteen, asetin kiväärin suun Aesopuksen niskaan ja liipaisin.
Hankin miehen, joka maksusta vei Edvardalle Aesopuksen ruumiin.
XXXVII.
Illan korvissa oli postilaiva lähtevä.
Menin laiturille, kapistukseni olivat jo laivassa. Herra Mack puristi kättäni ja rohkaisi minua sillä, että minulle tulisi hyvä matkailma, hupaisa ilma, hän itse matkustaisi varsin kernaasti jonkun matkaa moisella säällä. Tohtori asteli tuolta, Edvarda tuli jälestä; minä tunsin, että polveni alkoivat vavista.
"Me tahdoimme nähdä Teidät perillä laivassa", sanoi tohtori.
Ja minä kiitin.
Edvarda katsoi minua kasvoista kasvoihin ja sanoi:
"Minun täytynee kai kiittää Teitä Teidän koiranne edestä." Hän mytisti suutaan, huulensa olivat valkeat. Taas oli hän teititellyt minua.
"Milloin lähtee laiva?" kysyi tohtori joltakin mieheltä.
"Puolen tunnin päästä."
Minä en virkkanut mitään.
Edvarda kääntelehti kiihdyksissä sinne tänne.
"Tohtori, emmekö jo lähde kotiin?" kysyi hän. "Minä olen tehnyt sen mikä minulla oli asiaa."
"Te olette toimittaneet asianne", oikaisi tohtori.
Edvarda nauroi hänen ijänikuisten oikaisujen nöyryyttämänä ja vastasi:
"Enkö minä sanonut jotensakin niin?"
"Ette", vastasi tohtori kursailematta.
Katselin tohtoria. Tuo pikku mies pysyi kylmänä ja lujana; hän oli tehnyt suunnitelmansa eikä poikennut niistä hiventäkään. Ja jos hän kuitenkin joutuisi tappiolle? Siinä tapauksessa ei hän sittenkään näyttäisi olevansa voitettu, hänen kasvonsa eivät vetäytyneet piirteisiin koskaan.
Ilta hämärtyi.
"Niin, hyvästi nyt", sanoin minä, "ja kiitos kaikesta."
Edvarda katseli vaieten minuun. Sitten käänsi hän päätään ja tähtäsi yhä vain vesille laivaan.
Minä menin veneeseen. Vielä seisoi Edvarda laiturilla. Kun olin tullut laivaan, huusi tohtori hyvästi. Minä katsahdin maihin, samassa pyörähti Edvarda ja lähti laiturilta kotiinpäin, kiireesti, tohtorin jäädessä pitkän matkan päähän menemään hänen jälestään. Niin näin hänet viimeisen kerran.
Kaihon aalto kierähti sydämeeni...
Höyry lähti liikkeelle; minä näin vielä herra Mackin kyltin: Suola- ja tyhjäin tynnörien varasto; mutta kohta se himmeni. Kuu ja tähdet tulivat näkyviin, tunturit kumottivat korkeina ympärillä, ja minä näin nuo loputtomat metsät. Tuolla on mylly, tuolla, tuolla oli minun majani, joka paloi; korkea harmaa kivi törröttää yksinään paloraunioilla. Iselin, Eeva...
Revontulten yö laskeutuu tuntureille, laaksoihin.
XXXVIII.
Tämän olen kirjoittanut ajan kuluksi. Minua huvitti muistella tuota kesää Ruijassa, jolloin niin usein luin tuntien menoa, mutta jolloin aika kuitenkin lentäen kului. Nyt on kaikki toisin, päivät eivät tahdo kulua enää.
Vieläkin on elämässäni monta hupaista hetkeä, mutta aika seisoo, enkä voi käsittää, miten se niin seisoo. Minä olen eron saanut soturi ja vapaa kuin ruhtinas, kaikki on hyvin, minä tapaan tuttuja, ajelen vaunuilla; silloin tällöin panen toisen silmäni kiinni ja piirtelen etusormella taivaalle, minä kutitan kuuta leuan alta, ja mielestäni kuu nauraa, nauraa hohottaa hassun hyvillään kun sitä kutitetaan leuan alta. Kaikkialla näen pelkkää hymyä. Minä paukautan korkin ja kutsun iloisia ihmisiä seuraan.
Mitä Edvardaan tulee, en minä häntä tähän aikaan ajattele. Kuinkapa en olisi täysin unohtanut häntä tuona pitkänä aikana? Elän kunnialla. Ja jos joku kysyy minulta, onko minulla suruja mitään, niin vastata pamautan heti ei, ja ettei minulla ole suruja niin mitään...
Cora makaa katsellen minuun, kello tikuttaa kamiinalla, avoimen akkunan takana pauhaa kaupungin häly. Naputetaan oveen ja postimies ojentaa minulle kirjeen. Kirje on kruunulla koristettu. Minä tiedän keneltä se on, tajuan sen heti, tai ehkäpä olen siitä uneksinut jonain unettomana yönä. Mutta kirjeessä ei ole kirjettä, siinä on vain kaksi vihreää linnun höyhentä.
Jäätävä kauhu karmii selkäpiitäni, mieleni kylmenee. Kaksi linnun höyhentä! sanon itsekseni. No, entäs sitten! Mutta miksi kylmenen? Kas, tuolta akkunoistahan niin vietävästi vetää.
Ja minä sulen akkunat.
Tuossa on nyt kaksi linnun höyhentä, ajattelen minä, minusta tuntuu kuin minä ne tuntisin, ne muistuttavat mieleeni muuatta pikku pilaa Ruijan rannoilla, sellaista pikku vaihetta niin monien muiden lomassa; oli hauskaa nähdä noita kahta höyhentä jälleen. Ja minä olen yhtäkkiä näkevinäni kasvot ja kuulevinani äänen ja ääni sanoo: Olkaa hyvä, herra luutnantti, tässä ne ovat ne Teidän linnun höyhenenne!
Teidän linnun höyhenenne...
Cora, ole hiljaa, totteletkos, minä lyön hengiltä sinut, jos hievahdat! Ilma on lämmin, sietämätön helle; mitäs minä hulluttelin kun sulin akkunat! Auki akkunat taas, auki ovet kaikki, tänne, iloiset ihmiset, tulkaa luo! Hei, kaupunginlähetti, menepäs asialleni...
Ja päivä menee, mutta aika seisoo.
* * * * *
Tämän olen kirjoittanut vain huvikseni ja hauskutellen miten parhaiten voi. Ei painosta minua surut, minä vain kaipaan jonnekin, minne, en tiedä, mutta jonnekin kauas, ehkä Afrikaan, Indiaan; sillä minä olen metsien ja yksinäisyyden poika.
GLAHNIN KUOLEMA
Paperi vuodelta 1861
I.
Glahnin suku tiedustelkoon miten kauan tahansa lehdissä kadonnutta luutnantti Tuomas Glahnia; mutta hän ei koskaan palaa, sillä hän on kuollut, ja minä tiedän senkin, miten hän kuoli.
Kun minun viimein on se sanottava, niin en myöskään ihmettele, että hänen sukunsa niin sitkeästi jatkaa tiedusteluitaan; sillä Tuomas Glahn oli monessa suhteessa tavaton, jopa rakastettavakin mies. Minä myönnän sen ollakseni oikeuden mukainen, vaikkapa Glahn vielä on sieluni vihamies ja hänen muistonsa kiihdyttää vihaani. Hän oli pulskannäköinen, varsin nuorekas ja viehko. Kun hän katsoi kuumin eläimen katsein, niin tunsi hänen mahtinsa, yksin minäkin sen tunsin. Muudan nainen kuului sanoneen kerran: Kun hän katsoo minuun, menen minä ihan huumeeseen; on kuten hän koskisi minuun.
Mutta Tuomas Glahnilla oli vikansa enkä minä aio niitä salata koska, minä vihaan häntä. Hän saattoi, kun sille päälle sattui, loruta kuin lapsi, niin sävyisä hän oli, ja ehkäpä häneen juuri sentähden naiset niin hurmautuivat, Jumala ties. Hän lörpötteli naisten kanssa ja naureskeli heidän tyhjänpäiväiselle pälpätykselleen, siksi hän viehätti heidän mieltään. Hän sanoi kerran eräästä lihavan tanakasta kaupunkilaisesta, että tämä oli kuin olisi hänellä läskiä housuissa, ja tuolle pilalleen hän itse nauroi, vaikka minä hänen sijassaan olisin sitä hävennyt. Kerran sittemmin, kun me jo olimme osuneet asumaan yhteen, ilmaisi hän loruiluhalunsa ihan julkisesti: meidän emäntä tuli aamulla huoneeseeni ja kysyi, mitä minä haluaisin suurukseksi, ja minä tulin kiireessä sanoneeksi munan ja lapan leipää. Tuomas Glahn sattui istumaan huoneessani -- hän asui ylisillä minun huoneeni kohdalla, aivan katon rajassa -- ja alkoi lapsellisesti naureskella ja ilvehtiä tuolle vähäpätöiselle erehdykselleni. Munan ja lapan leipää! hoki hän hokemistaan, kunnes katsoin häneen kummastuneena ja sain suunsa tukituksi.
Ehkäpä johtuu mieleeni muitakin naurettavia puolia hänestä ja kyllä minä kirjoitan silloin niistä enkä säästä häntä, koskapa hän on minun ainainen vihamieheni. Miksipä olisinkaan jalomielinen? Mutta minä myönnän, että hän lorusi ainoastaan ollessaan humalassa ja molemmilla äsken mainitsemillani kerroilla oli hän kovin humalassa. Mutta eiköhän jo humalassa olo sinään ole suuri vika?