Part 7

Kiitos yksinäisestä yöstä, tuntureista, pimeästä, meren kohinasta, se käy sydämessäni suhisten! Kiitos elostani, hengityksestäni, armosta saada elää tänä yönä, siitä kiitän sydämeni syvyydestä! Kuule itää, länttä, nyt! Ikuinen Jumala on! Tämä hiljaisuus, joka mumisee korvissani, on luonnon verta, joka kiehuu, Jumala, joka kietoo kutouksineen maailman ja minut. Minä näen kiiltävän hämähäkin langan nuotioni hohteessa, kuulen veneen soudun mereltä, revontuli lieskahtaa taivaalle pohjoisessa. Ja kautta kuolemattoman sieluni, minä kiitän suuresti siitäkin, että juuri minä tässä saan istua...

Äänettömyys. Männynkäpy pudota kapsahtaa. Männynkäpy putosi, ajattelen minä. Kuu on ylhäällä, tuli lekuttaa hiiltyneillä kekäleillä, sammumaisillaan. Ja yömyöhässä vaellan minä kotiin.

* * * * *

Toinen routayö, sama hiljaisuus ja lempeä sää. Mietteitä mietin. Menen ajatuksissani puun luo, painan hatun alas otsalle ja nojailen selkääni puun kylkeen, kädet ristissä niskassani. Minä tuijotan ja ajattelen; nuotioni tuli häikäisee silmiäni, enkä siitä tiedä. Aatoksetonna seison kauan aikaa ja katson tuleen; jalkani alkavat hetkahdella, väsyvät, aivan kangistuneena istahdan jälleen. Vasta nyt mietiskelen, mitä olen tehnyt. Miksi tuijottaa mies kauan tuleen?

Aesopus nostaa päätään ja kuuntelee, se kuulee askeleita, Eeva tulee.

"Minä olen niin kovin mietteissäni ja huolissani tänäiltana", sanon minä.

Osanottavaisena ei hän hiisku mitään.

"Kolme on minulla rakasta", sanon minä. "Rakkaudenunelma, jota muinoin uneksin, sinä ja tämä kaitainen maan kaista."

"Ja mikä on rakkain?"

"Unelma."

Taas on kaikki hiljaista. Aesopus tuntee Eevan, panee päänsä maata pitkin ja katselee syrjästä häneen. Minä mutisen:

"Minä näin tänään tiellä tytön, hän kulki käsitysten lemmittynsä kanssa. Tytön silmät vilkuilivat minua ja hän saattoi tuskin olla purskahtamatta nauruun kun menin ohitse."

"Mikä häntä nauratti?"

"En tiedä. Kai minä. Miksi sinä sitä kyselet?"

"Tunsitko sinä hänet?"

"Tunsin. Minä tervehdin häntä."

"Ja eikö hän tuntenut sinua?"

"Ei... Mutta miksi sinä nyt siinä minua kuulustelet? Sinä olet häijy! Minä en sano hänen nimeään vaikka miten kysyt."

Hiljaisuus.

Minä mutisen jälleen:

"Mikä häntä nauratti? Hän oli homssa; mutta mikä häntä nauratti? Jeesus Kristus siunatkoon, mitä minä olen hänelle tehnyt?"

Eeva vastasi:

"Hän oli paha kun nauroi sinulle..."

"Ei, hän ei ollut paha", huudan minä. "Elä sinä rupea häntä soimaamaan, hän ei ole paha koskaan, hän oli ihan oikeassa, kun nauroi minulle. Saatanalla, ole hiljaa, ja anna minun nyt olla rauhassa, kuuletkos!"

Ja Eeva pelästyy ja antaa minun olla rauhassa. Minä katsahdan häneen ja kadun karvaita sanojani, minä heittäydyn hänen jalkoihinsa ja vääntelen käsiäni.

"Mene kotiin, Eeva. Sinua minä enimmän rakastan; miksikä minä rakastaisin unelmaa? Minä vain laskin leikkiä, sinua minä rakastan. Mutta mene nyt kotiin, minä tulen käymään huomenna luonasi; muista nyt että minä olen sinun omasi, muista, elä unohda. Hyvää yötä."

Ja Eeva menee kotiin.

Kolmas routayö, kiihkeän jännityksen yö. Kunpa edes olisi hiukan hallaa! Ei ollut hallaa, oli tasainen lämpö paisteisen päivän jälkeen, yö kuin haalealla rämeellä. Sytytin nuotioni...

"Eeva, siitäkin voi nauttia, kun tukasta raastetaan. Niin hassuksi voi ihminen tulla. Vaikka miten raastetaan tukasta pitkin mäkiä ja maita, niin vastaa vain, jos kysytään mitä siinä nyt tehdään, hyvin ihastuksissaan: Minua raastetaan tukasta! Ja jos kysytään: Mutta enkös minä saa auttaa sinua, vapauttaa sinua? niin vastaa: Et. Ja jos kysytään: Mutta mitenkäs sinä tuon siedät? niin vastaa: Hyvin minä sen siedän; sillä minä rakastan sitä kättä, joka minua raastaa... Tiedätkö Eeva, mitä on toivominen?"

"Ehkäpä tiedän."

"Katsos, Eeva, toivominen on kummallista, se on varsin merkillistä. Sitä kulkee aamulla jotain tietä ja toivoo saavansa tavata sillä tiellä ihmisen, jota rakastaa. Ja tapaakohan tuon ihmisen? Ei. Miksi ei? Siksi kun tuolla ihmisellä sinä aamuna on muita askareita ja hän oleksii ihan toisaalla... Minä tutustuin tuolla tuntureilla vanhaan sokeaan lappalaiseen. Viisikymmentä kahdeksan vuotta oli hän ollut umpisokea ja nyt oli hän yli seitsemänkymmenen. Omasta mielestään hän alkoi nähdä päivä päivältä yhä paremmin, aina ja vain edistyi, tuumi hän, jos ei estettä tulisi, voisi hän eroittaa auringon muutaman vuoden päästä. Hänen tukkansa oli vielä musta, mutta silmänsä olivat aivan valkeat. Kun me istuimme yhdessä hänen kodassaan ja tupakoimme, kertoili hän mitä kaikkea hän oli nähnyt ennenkuin tuli sokeaksi. Hän oli karaistunut ja terve, tunteeton, väsymätön ja toivomasta ei hän herennyt. Kun minä tein lähtöä, saattoi hän minua tanhualle ja alkoi viittoilla kaikkiin ilmansuuntiin. Tuolla on etelä, sanoi, ja tuolla on pohjoinen. Kun sinä ensin kulet tuonne päin ja kun olet päässyt vähän alemma tunturin rinteelle, niin sinä käännyt sinne päin, sanoi. Aivan niin! vastasin minä. Ja silloin nauroi lappalainen tyytyväisenä ja sanoi: Katsos, tätä minä en tiennyt neljä-, viisikymmentä vuotta sitten, siis minä nyt näen paremmin; aina se vain edistyy. Sitten ryömi hän kyyrysillään takaisin kotaansa, ijänikuiseen kotaansa, maiseen kotiinsa. Ja asettui tulen ääreen kuten ennenkin, toivoen varmasti että hän muutaman vuoden päästä eroittaa auringon... Eeva, toivominen on ylen merkillistä. Minä esimerkiksi toivon nyt voivani unohtaa sen ihmisen, jota en tavannut tiellä tänä aamuna..."

"Puhut niin kummallisia."

"On kolmas routayö. Minä lupaan sinulle, Eeva, että olen ihan uusi ihminen huomenna. Anna minun nyt olla yksin. Sinä et tunne minua huomenna kun minä tulen, minä nauran ja suutelen sinua, ihana tyttöseni. Ajatteles, kuluu vain tämä yksi yö ja sitten minä olen ihan uusi ihminen, jonkun tiiman päästä olen. Hyvää yötä, Eeva."

"Hyvää yötä."

Siirryn lähemmä nuotiotani ja katselen liekkejä. Kuusenkäpy putoaa, silloin tällöin putoaa myös joku kuiva oksa, yö on syvä. Ummistan silmäni.

Hetken päästä alkaa tajuntani keinahdella kuin tahdissa, minä soinnahtelen suuren hiljaisuuden keralla, minä soinnahtelen. Minä katselen puolikuuta, se on taivaalla kuin valkea raakku, ja minä ihan kuten rakastun siihen, minä tunnen punehtuvani. Kuu siellä! sanon minä hiljaa ja kiihkeästi, se on kuu! Ja sydämeni tytkyttää sille hiljaa jyskyttäen. Niin kuluu joitakuita minutteja. Tuulee hieman, outo tuuli liehahtaa luokseni, merkillinen ilman painallus. Mitä tämä on? Katselen ympärilleni enkä näe ketään. Tuuli kutsuu minua, minun sieluni taipuu myöntyen kutsuun, minä tunnen kuin tyhjäksi haihtuvani, minä painaudun näkymätöntä rintaa vasten, minun silmäni kostuvat, minä vapisen, -- Jumala seisoo lähistöllä ja katselee minua. Niin kuluu jälleen joitakuita minutteja. Käännän päätäni, outo ilman painallus katoaa ja minä näen kuten jonkun hengen selän, se vaeltaa äänettömästi metsän helmaan...

Minä ponnistelen hetken kuin pyörtymystä vastaan, minua on mielenliikutukset kovin vaivanneet, minä niin uuvun, minä nukahdan.

Kun heräsin, oli yö mennyt. Ah, minä olin niin kauan elänyt surullisessa tilassa, kuumeen hehkussa, luullen sen tai sen taudin minut tappavan. Kaikki meni päässäni nurin narin, kaiken näin houreisin silmin, raskas alakuloisuus minua painosti.

Nyt se oli ohi.

XXVII.

Syksy on. Kesä on mennyt, se meni yhtä pian kuin tulikin; ah kuinka pian se meni! On kylmiä ilmoja, minä metsästän, kalastan ja laulelen lauluja metsässä. Ja päiviä on sakean usmaisia, usma tulla väikkyy mereltä ja saartaa kaikki pimeytensä verhoon. Sellaisena päivänä sattui kerran merkillistä. Minä eksyin vaelluksillani aivan apupitäjän metsiin ja jouduin tohtorin talolle. Siellä oli vieraita, ne nuoret naiset, joiden kanssa minä jo aikaisemmin olin seurustellut, tanssivaa nuorisoa, oikeita ilohavukoita.

Vaunut tulla vierivät ja seisattuivat puiston veräjälle; Edvarda oli vaunuissa. Hän säpsähti, kun näki minut. Hyvästi, sanoin minä hiljaa. Mutta tohtori ei päästänyt minua. Edvardaa vaivasi sielläoloni alussa, ja hän katseli maahan kun minä puhelin; sitten sieti hän minua paremmin ja kysäisipä jo minulta pari kertaa jotakin. Hän oli huomattavasti kalpea, usma häilyi harmaana ja kylmänä hänen kasvoillaan. Hän ei laskeutunut vaunuista.

"Minä olen asioilla", sanoi hän hymyillen. "Minä tulen kirkonkylästä, jossa en tavannut ketään teistä; sanottiin, että olitte täällä. Minä olen ajellut tuntikausia tavatakseni teidät. Meillä on pienet kutsut huomeniltana, -- aiheena se että parooni matkustaa ensi viikolla, -- ja minä olen saanut tehtäväkseni kutsua sinne Teitä kaikkia. Siellä tanssitaankin. Ne ovat huomeniltana."

Kaikki kumarsivat ja kiittivät.

Minulle hän sanoi erikseen:

"Elkää nyt jääkö pois, jos olette kiltti. Elkää lähettäkö viime hetkellä korttianne anteeksipyynnöillä." Tätä ei hän sanonut kenellekään muista. Kohta sen jälkeen lähti hän ajamaan.

Minua hellytti tämä odottamaton ystävällisyys kovin, minä menin hetkeksi yksikseni iloitakseni. Sitten hyvästelin tohtoria ja hänen vieraitaan ja läksin menemään kotiin. Miten armorikas hän oli minulle, miten armorikas hän oli minulle! Miten voin minä sen hänelle palkita? Minun käteni raukenivat, suloinen vilu karsi ranteitani. Herra jumala, tässä minä hoipun ihan väsyksissä ilosta, ajattelin minä, enkä voi niin koukistaa sormiani, vaan vedet tulevat silmiini avuttomuudesta; miten voin sitä kestää?... Vasta iltamyöhällä tulin kotiin. Kiersin laiturien kautta ja kysyin eräältä kalastajalta, ehtikö postilaiva huomenillaksi. Ei, se ei ehtinyt, postilaiva tuli muka vasta ensi viikolla. Minä kiiruhdin majaani ja aloin katsella parasta pukuani. Minä puhdistelin sitä ja tein siitä niin hienon, se oli paikka paikoin kulunut rei'ille, minä itkin ja parsin reikiä.

Kun olin saanut sen tehdyksi, asetuin lavitsalleni. Hetken kestää tuota lepoa, pälähtää päähäni ajatus, kavahdan ylös ja seistä töllötän kuin kumauksen saanut keskellä lattiaa. Se on salakujetta vain! kuiskaan. Minua ei olisi kutsuttu, ellen olisi sattumalta ollut läsnä kun toisia kutsuttiin; minulle hän sitäpaitse aivan selvästi vihjasi, että jäisin pois, ja lähettäisin anteeksipyyntökortin...

En saanut unta koko yönä, ja kun aamu valkeni, menin minä metsään väristen, liiaksi valvoneena, kuumeen hehkuisena. Hei, nyt valmistellaan kutsuja Sirilundissa! No entäpäs sitten? Minä en sinne mene enkä lähetä anteeksipyyntökorttia. Herra Mack on varsin ajatteleva mies, nyt juhlii hän paroonia; mutta minä en tule, ymmärrättekös?

Usma lepäsi sakeana laaksoissa ja tuntureilla, märkä huurre tarttui vaatteisiini ja teki ne raskaiksi, kasvoni olivat kylmät ja kosteat. Vain silloin tällöin lehahti tuuli ja huojutti nukkuvia usvia ylös ja alas, ylös ja alas.

Ehti myöhään iltapäivä, jo pimeni, sakea usva kätki katseiltani ympäristön, enkä minä tiennyt auringonmerkeistä, joiden mukaan vaeltaa. Harhailin tuntikausia kotimatkalla; mutta minulla ei ollut kiirettä lainkaan, minä varsin rauhallisesti kulin harhaan ja tulin oudoille paikoille metsässä. Viimein panin pyssyni pystyyn puuta vasten ja kysyin kompassiltani neuvoa. Mietin tarkoin suunnan ja aloin jälleen kulkea. Kello lienee vain kahdeksan, tai yhdeksän.

Ja annappas mitä tapahtui.

Puolen tunnin päästä kuulen usvasta soiton säveliä, pari minuttia sen jälkeen tunnen paikan missä olen; seison Sirilundin päärakennuksen seinämillä. Oliko kompassini opastanut minut harhaan juuri siihen paikkaan, jota tahdoin karttaa? Tuttu ääni kutsuu minua, tohtorin ääni. Heti sen jälkeen viedään minut sisään.

Voi pyssynpiippuani, se oli kai vaikuttanut kompassiin ja eksyttänyt sen. Saman tekosen teki se minulle kerran sittemminkin, tänä vuonna. En tiedä mitä arvella.

XXVIII.

Koko illan minä karvaasti tunsin, ettei minun olisi pitänyt kutsuihin tullakaan. Tuloani tuskin huomattiin, kaikki seurustelivat innokkaasti keskenään, Edvarda toivotti minua tuskin tervetulleeksi. Aloin ryypiskellä tiheään, sillä ymmärsin etten ollut tervetullut, enkä kuitenkaan mennyt matkaani.

Herra Mack hymyili ja hymyili ja oli mitä miellyttävin mies, hän oli pukeutunut hännystakkiin ja näytti komealta. Hän hääri milloin missäkin huoneessa, sukeltelihe tuon viisikymmenisen vierasparven joukossa, pyörähti silloin tällöin tanssin, laski leikkiä ja naureskeli. Silmissään piili salaperäisyyksiä.

Koko talo humisi soittoa ja ääniä. Viidessä huoneessa oli vieraita ja sitäpaitse tanssittiin isossa salissa. Kun minä tulin, oli illallinen syöty. Piiat juoksivat nyt kiireissään edestakaisin kantaen laseja ja viiniä, kahvikannuja ja kiiltäviä kuppia, sikaria, piippuja, leivoksia ja hedelmiä. Ei säästetty talon hyvyyttä. Kynttiläkruunuissa oli tavattoman paksut kynttilät, ne oli valettu varta vasten tähän tilaisuuteen; sitäpaitse oli tuli uusissa parafiinilampuissa.

Eeva autteli keittiöaskareissa, minä näin hänet vilaukselta.

Paroonin tähden paljon liehuttiin, juteltiin, vaikka hän esiintyi hiljaisesti ja vaatimattomasti eikä tungetellut. Hänkin oli pukeutunut hännystakkiin, sen helmat olivat surkeasti rutistuneet matkalla. Hän seurusteli alituisesti Edvardan kanssa, katseli häntä minne hän vain meni ja kilisti hänen kanssaan. Minusta oli hänen näkemisensä koko ajan vastenmielistä ja minä siedin tuskin vilkaista häneen kääntämättä heti päätäni pois surkeasti ja hölmösti virnistäen. Kun hän tuli puheilleni, vastailin minä töykeästi ja supistin suuni mykäksi.

Juohtuu mieleeni eräs tapaus siitä illasta. Minä seisoin keskustellen erään nuoren tytön kanssa, hän oli vaaleanverikkö, minä sanoin hänelle jotain tai kerroin juttua, jolle hän ei voinut olla nauramatta. Se tuskin lie ollut sen kummempi juttu; mutta ehkäpä minä sen silloin hienossa humalassa kerroin hauskemmin kuin nyt muistan, kaikessa tapauksessa olen sen unohtanut. No niin: kun satuin katsomaan taakseni, seisoi Edvarda takanani. Hän katsoi minuun hyväksyvästi. Sitten huomasin, että hän vei vaaleaverisen käsipuolesta kanssaan, saadakseen tietää mitä olin hänelle sanonut. En voi kertoa, miten Edvardan katse tuntui minusta hyvältä kun koko illan olin kuleksinut huoneesta huoneeseen jotenkin hylättynä; tulin heti paljon kirkkaammalle mielelle ja puhelin sitten monenkin kanssa ja pidin hyvästi seuraa. Mikäli tiedän, en minä tehnyt mitään tuhmuuksia...

Seisoin ulkona portailla. Eeva tuli sisältä kantaen joitakin kapistuksia. Hän näki minut, tuli portaille, silitti kiireesti käsiäni, jonka jälkeen hymyili ja meni jälleen sisään. Kumpikaan meistä ei puhunut sanaakaan. Kun minäkin aioin mennä sisään, seisoi Edvarda eteisessä ja katsoi minua. Katsoi suoraan minua. Hänkään ei puhunut mitään. Menin saliin.

"Kuulkaas, luutnantti Glahn huvittelee kohtailemalla palvelusväkeä ulkona portailla", sanoi Edvarda yhtäkkiä kovasti. Hän seisoi ovella. Moni kuuli mitä hän sanoi. Hän nauroi kuten leikkiä laskien, mutta oli hyvin kalpea.

Minä en vastannut mitään, minä vain mutisin:

"Se oli vain sattuma, hän tuli ulos, tapasimme eteisessä..."

Kului jonkun aikaa, ehkä tunti. Erään naisen hameelle kaatui lasi. Heti sen nähtyään huusi Edvarda:

"No mitä ihmettä nyt? Tuon tietysti teki Glahn."

En minä sitä tehnyt, minä olin ollut ihan salin toisella puolella silloinkuin vahinko tuli. Sen jälkeen join minä taas jotakuinkin tiheään ja pysyttelin ovella jotten olisi ollut tanssivien tiellä.

Paroonin ympärillä naiset yhä pyörivät, hän valitti, että oli jo pakannut kaikki kokoelmansa matkalle, joten hän ei voinut näyttää niitä, meriajokasterttua Vienanmereltä, Korholman savea, sangen intresantteja kivimuodostelmia meren pohjalta. Naiset tirkistelivät uteliaasti hänen paidannappejaan, noita viisiotaisia kruunuja, jotka nyt siis merkitsivät paroonia. Mutta tohtorilla ei ollut menestystä, ei edes sukkela siunailunsa, tuo "Kuolema ja kidutus" enää tehonnut. Mutta kun Edvarda puhui, oli hän aina valmiina, oikaisi taas hänen sanojaan, pauloi häntä pikku juonilla, alisti hänet levollisen ylimielisesti.

Edvarda sanoi:

"...kunnes minä käyn yli kuoleman laakson."

Ja tohtori kysyi:

"Minkä yli?"

"Kuoleman laakson. Eikö sitä sanota kuoleman laaksoksi?"

"Minä olen kuullut puhuttavan kuoleman virrasta. Sitä kai Te tarkoitatte."

Sitten sanoi Edvarda jotain vartioitavan kuin...

"Lohikäärme", keskeytti tohtori.

"Niin. Lohikäärme", vastasi Edvarda.

Mutta tohtori sanoi:

"Voitte kiittää minua siitä, että pelastin Teidät. Olen varma, että Te olisitte sanonut Argus."

Parooni kohotti kulmakarvojaan ja tuijotti häneen hämmästyneenä paksujen kakkuloidensa läpi, mutta tohtori ei ollut tietävinäänkään. Mitä hän paroonista piittasi.

Minä seisoskelin yhä ovenpielessä. Salissa käy tanssin huiske. Onnistun saamaan jutun käyntiin pappilan opettajattaren kanssa. Me puhelimme sodasta, Krimin oloista, Ranskanmaan tapahtumista, Napoleonista keisarina, hänen turkkilais-holhoteistaan; nuori nainen oli lukenut lehtiä viime kesänä ja hänellä oli minulle uutisia. Me istumme viimein sohvaan ja puhelemme.

Edvarda käy ohi, hän pysähtyy eteemme. Yhtäkkiä sanoo hän:

"Saatte suoda anteeksi, herra luutnantti, että yllätin teidät portailla. En koskaan enää sitä tee."

Hän nauroi nytkin eikä katsonut minuun.

"Neiti Edvarda, heretkää nyt jo", sanoin minä.

Hän teititteli minua, se ennusti pahaa, hän näytti ilkeitä aprikoivalta. Mieleeni tuli tohtori ja minä nykäytin ylimielisesti olkapäitäni, kuten hän olisi tällaisessa tapauksessa tehnyt. Edvarda sanoi:

"Mutta miksi ette mene ulos, keittiöön. Eeva on siellä. Minun mielestäni Teidän pitäisi pysytellä tuolla, ulkosalla."

Ja vihaa hehkuen katsoi hän minuun.

Minä sanoin:

"Eiköhän Teitä nyt helposti voisi käsittää väärin, neiti Edvarda?"

"Ei, mitenkä niin? Niin mahdollisesti, mutta mitä Te tarkoitatte?"

"Te joskus puhutte niin sanoja punnitsematta. Nyt esimerkiksi tuntui minusta siltä, kuin Te olisitte suorastaan tahtonut käskeä minua keittiöön, ja siinä minä tietysti käsitin Teitä väärin. Tiedänhän minä hyvin, että Te ette tahtonut olla hävytön."

Hän poistui jonkun askeleen luotamme. Minä huomasin hänestä, että hän tuumiskellen tuumiskeli mitä olin sanonut. Hän kääntyi ja tuli takaisin, hän sanoi hengästyksissään:

"Te ette käsittänyt väärin, herra luutnantti, Te kuulitte oikein, minä käskin Teitä keittiöön."

"Mutta Edvarda!" huudahtaa opettajatar kauhuissaan.

Ja minä aloin jälleen puhua sodasta ja Krimin oloista; mutta aatokseni oli muualla. Minä en ollut enää päihdyksissä, mutta aivan päästä sekaisin, perusta liukui jalkaini alta ja minä menetin taas tasapainoni, kuten niin monta onnetonta kertaa ennen. Minä nousin sohvalta aikoen lähteä ulos. Tohtori pysäytti minut.

"Olen juuri kuullut ylistyspuheen Teistä", sanoo hän.

"Ylistyspuheen? Keneltä?"

"Edvardalta. Hän seisoo vielä tuolla nurkassa ja katselee Teitä hehkuvin silmin. Minä en unohda koskaan, miten hän näytti oikein rakastuneelta silmistään ja sanoi kovasti, että hän ihailee Teitä."

"Se on hyvä", vastasin minä hymyillen. Ah, ei ollut niin selvää ajatusta päässäni.

Minä menin paroonin luo, kumarruin hänen puoleensa kuten aikoen kuiskata hänelle jotakin ja kun olin tullut kyllin lähelle, sylkäsin hänen korvaansa. Hän rynkäisihe pystyyn ja tuijotti minuun kuin hölmö. Sitten näin minä, että hän kertoi Edvardalle tapahtuman ja että Edvarda oli harmissaan. Hän ajatteli kenkäänsä, jonka olin nakannut veteen, niitä kuppeja ja laseja, joita minä poloinen olin särkenyt, kaikkia hyväin tapain rikkomuksia; kaikki ne hän nyt varmaan elävästi muisti. Minä häpesin, ei minusta ollut mihinkään, minne käännyinkin katseltiin minuun levottomasti ja kummastellen, ja minä puikin pois Sirilundista jäähyväisiä, kiitoksia sanomatta.

XXIX.

Parooni matkustaa pois; no hyvä! Minäpä lataan pyssyni ja nousen tunturille ja ammun huikean laukauksen hänen ja Edvardan kunniaksi. Minä poraan syvän reiän vuoreen ja räjäytän tunturin hajalle hänen ja Edvardan kunniaksi. Ja suuri kallionmöyhy vierii tunturilta alas ja kohahtaa komeasti mereen, kun hänen laivansa kulkee ohi. Minä tiedän tunturilla paikan, kuurnan, jota pitkin kivet ovat ennenkin vierineet ja avanneet selvän uran alas mereen. Alhaalla syvällä on venelaituri.

"Kaksi kiviporaa!" sanon minä sepälle. Ja seppä teroittaa kaksi kiviporaa. Eeva on pantu ajamaan myllyn ja laiturin väliä herra Mackin hevosella. Hänen täytyy tehdä miesten töitä ja kulettaa jyvä- ja jauhosäkkejä. Minä tapaan hänet ja hän näyttää niin ihanalta, raikaskasvoiselta. Hyvä Jumala, miten hellästi hänen hymynsä hehkuu! Joka ilta tapasin minä häntä.

"Sinä näytät kuin sinulla ei olisi suruja lainkaan, Eeva, rakkaiseni."

"Sanot minua rakkaaksesi! Minä olen vain oppimaton nainen, mutta minä olen sinulle uskollinen. Minä olen aina uskollinen, minä heitän henkeni sen tähden. Herra Mack tulee päivä päivältä kovemmaksi, mutta en minä sitä ajattele; hän kiehuu kiukusta, mutta minä en hänelle vastaa. Hän puristi minua käsivarresta ja tuli harmaaksi kiukusta. Minulla on suuri suru."

"Ja mitä sinä suret?"

"Herra Mack uhkaa sinua. Hän sanoo minulle: Ahaa, luutnanttiko se sinun päässäsi kummittelee! Minä vastaan: Hän, minä olen hänen. Silloin sanoo hän: Odotappas, kyllä minä hänet tieltä raivaan! Niin sanoi hän eilen."

"Se ei haittaa, antaa hänen vain uhkailla... Eeva, saanko minä nähdä, ovatko sinun jalkasi niin pienet kuin ennen? Pane silmäsi kiinni ja anna minun katsoa!"

Ja hän heittäytyy ummessa silmin kaulaani. Joka jäsenensä värisee.

XXX.

Minä tunturilla poraan. Kristallin kirkas syysilma ympärillä, lyönnit poraani helähtelevät tasaisesti ja tahdikkaasti, Aesopus katselee minua kummastunein silmin. Tyytyväisyyden tunne tulvahtaa silloin tällöin rintaani; kukaan ei tiedä, että olen täällä autiolla tunturilla.

Nyt ovat muuttolinnut menneet; onnea matkalle, tervetuloa takaisin! Tiitiset ja talitintit ja joku varpunen vain elelee raunioissa ja viidakoissa; pip-pip! Niin kummallisesti on kaikki muuttunut, vaivaiskoivu hurmehtii punaisena harmaalla kivikolla, sinikello siellä ja kielokukka täällä keinuu kanervikossa ja suhisee lauluaan hiljaa; hys! Mutta tunturin yllä leijailee kalalokki kurotetuin kauloin, pyrkii tunturin mannerpuolelle.

Ja ilta tulee ja minä panen porani ja paljan kiven koperoon ja levähdän. Maailma uinuu, kuu liukuu pohjoisessa taivaalle, vuoret luovat jättiläisvarjoja. Se on täysi kuu, se on kuin hehkuva saari, se on kuin pyöreä messinki-arvoitus, jota minä kiertelen ja kummastelen. Aesopus nousee levottomana ylös.

Mikä sinulla on, Aesopus? Mitä minuun tulee, minä olen väsynyt suruuni, minä tahdon sen unohtaa, hukuttaa. Minä käsken sinua olemaan hiljaa, Aesopus, minä en siedä levottomuutta. Eeva kysyy: ajatteletko sinä joskus minua? Minä vastaan: Aina vain sinua. Eeva kysyy jälleen: Ja ajatteletko sinä iloiten minua? Minä vastaan: Aina vain iloiten, en koskaan muuten. Sitten sanoo Eeva: Sinun tukkasi harmentuu. Ja minä vastaan: Se alkaa harmentua. Mutta Eeva kysyy: Se harmentuu siksi, että sinä ajattelet jotakin? Ja siihen minä vastaan: Ehkäpä. Lopuksi sanoo Eeva: Et sinä siis ajattele pelkästään minua... Aesopus, ole hiljaa, minä kerron sinulle mieluummin jotain muuta...

Mutta Aesopus seisoo ja vainuaa jännityksessä laaksoon päin, se haukkuu ja kiskoo minua vaatteista. Kun minä viimein nousen ja lähden sen perästä, menee se minkä ikinä pääsee. Punertava hohde näkyy taivaalla metsän harjoitse, minä käyn ripeämmin, se näyttää minusta nuotiolta, hirvittävältä roviolta. Minä pysähdyn ja tuijotan, astun askelen ja tuijotan, -- majani on tulessa.

XXXI.

Tulipalo oli herra Mackin tekonen, arvasin sen heti paikalla. Minulta tuhoutuivat taljani ja linnunsiipeni, tuhoutui täytetty kotkani; kaikki paloi. Mikä eteen? Minä nukuin kaksi yötä taivasalla menemättä Sirilundiin anomaan suojaa, viimein vuokrasin hylätyn kalamajan laiturien seutuvilla ja rivesin sen kuivalla sammalella. Nukuin punaisella tunturin kanervakasalla. Olin jälleen turvassa.