Part 3
Yöllä kuulin minä Aesopuksen nousevan nurkastaan ja murisevan, minä kuulin sen unien horteessa; mutta kun minä juuri uneksin metsästäväni, sopi se murina uneeni enkä minä siitä herännyt ihan valveille. Kun minä menin ulos kello kahden aikaan aamulla, näin minä ruohikossa ihmisjalan jälkiä; joku oli käynyt siellä, ensin toisen, sitten toisen akkunan alla. Jälet sitten katosivat näkymättömiin alaalle tielle.
* * * * *
Hän tuli minua vastaan hehkuvin poskin, ikisäteilevin kasvoin.
"Odotitteko?" sanoi hän. "Minä pelkäsin Teidän odottavan."
Minä en ollut odottanut, hän oli ehtinyt ennen minua.
"Nukuitteko hyvin?" sanoin minä. En tiennyt oikein mitä sanoa.
"En nukkunut, minä valvoin", vastasi hän. Ja hän kertoi, ettei hän ollut nukkunut yöllä, vaan oli istunut tuolilla silmät ummessa. Hän oli myös käynyt vähän kävelemässä.
"Joku oli käynyt majani luona yöllä", sanoin minä. "Minä näin jälkiä ruohikossa tänä aamuna."
Ja hänen kasvonsa punehtuvat, hän tarttuu käteeni siinä tiellä eikä vastaa mitään. Minä katson häneen ja kysyn:
"Olitteko se Te?"
"Olin", vastaa hän ja painautuu rintaani vasten, "minä se olin. En suinkaan minä Teitä herättänyt, minä kävin niin hiljaa kuin suinkin saatoin. Minä se olin. Minä olin lähi Teitä taas kerran. Minä pidän Teistä niin."
XII.
Joka päivä, joka päivä minä tapasin häntä. En salaa totuutta, minä tapasin häntä mielelläni, niin, sydämeni lensi hänen lähitteilleen. Siitä on nyt kaksi vuotta, nyt ajattelen sitä vain milloin haluan, se seikkailu vain huvittaa ja kuluttaa aikaani. Ja mitä noihin kahteen vihreään höyheneen tulee, niin kerronpa vähän ajan päästä niistä.
Meillä oli monta kohtauspaikkaa, myllyllä, tiellä, jopa majassanikin; hän tuli minne vain tahdoin. Hyvää päivää! huusi hän aina ensin, ja minä vastasin päivää.
"Sinä olet iloinen tänään, sinä laulat", sanoo hän ja silmänsä loistavat.
"Niin, minä olen iloinen", vastaan minä. "Sinun olkapäässäsi on läikkä, se on tomua, ehkä se on lokaa tieltä; minä tahtoisin suudella sitä läikkää ihan, anna minun suudella sitä. Kaikki sinussa hellyttää minua, minä ihan sekapäisesti kaipaan sinua. Viime yönä en saanut unta."
Totta puhuinkin, monena muunakaan yönä en ollut saanut unta.
Me kävelemme rinnakkain tietä pitkin.
"Sanopas mitä ajattelet, käyttäydynköhän minä mieleisesti sinulle?" sanoo hän. "Lörpöttelenköhän minä liiaksi? Enkö? Niin, mutta sinun pitää sanoa mitä ajattelet. Toisinaan ajattelen minä itsekseni, ettei tämä käy hyvin..."
"Mikä ei käy hyvin?" kysyn minä.
"Tämä, meille. Ettei siinä tule käymään hyvin. Usko tahi elä, mutta minua paleltaa nyt tässä kävellessäni; minun selkäpiitäni jäätää kun minä vain hiukan tulen sinua lähi. Onnesta."
"Samaten", vastaan minä, "jäätää minunkin koko olentooni kun vain näen sinut. Hyvin käy. Ja nyt minä taputan vähän selkääsi että sinulle tulee lämmin."
Hän suo minun vastahakoisesti taputtaa, minä taputan hiukan kovemmin, vain pilalla, minä nauran ja kysyn, eikö se ota auttaakseen.
"Oi, ei, elä ole niin hyvä ja mukita minua selkään enää", sanoo hän.
Nuo sanat kuuluivat niin avuttomilta, kun hän sanoi: elä ole niin hyvä.
Kävelimme edelleen pitkin tietä. Oliko hän pahastunut pilastani? tuumin itsekseni ja ajattelin: saas nähdä. Minä sanoin:
"Muistuu tässä mieleeni muudan tapaus. Kerran jollakin veneretkellä eräs nuori nainen otti valkean silkkiliinan kaulastaan ja sitoi sen minun kaulaani. Iltasella sanoin minä naiselle: Saatte liinanne takaisin huomenna, minä annan pestä sen. Elkää, vastasi hän, antakaa se minulle nyt, minä tahtoisin tallettaa sitä sellaisenaan, aivan niin kuin Te olette sitä pitäneet. Ja minä annoin hänelle liinansa. Kolmen vuoden päästä tapasin nuoren naisen jälleen. Entäs liina? sanoin minä. Hän toi liinan. Se oli paperissa aivan niin pesemättömänä kuin ennenkin, minä näin sen itse."
Edvarda vilkasi minuun.
"No? Entä sitten?"
"Ei mitään sitten", sanoin minä. "Mutta minusta hän menetteli niin kauniisti."
Hiljaisuus.
"Missä se nainen nyt on?"
"Ulkomailla."
Emme puhuneet enää siitä. Mutta aikoessaan lähteä kotiin, sanoi hän:
"Hyvää yötä! Mutta ethän huoli enää ajatella sitä naista; vai? Minä en ajattele ketään muita kuin sinua."
Minä uskoin häntä, minä näin hänen puhuvan niinkuin hän ajatteli, minulle riitti ijäti ilo siitä että hän ajatteli minua. Minä menin hänen perästään.
"Kiitos, Edvarda!" sanoin minä. Sitten lisäsin koko sydämestäni: "Sinä olet liian hyvä minulle, mutta minä olen kiitollinen sinulle kun sinä tahdot minua; Jumala on palkitseva sinua siitä. En minä ole niin erinomainen kuten monet muut, joita sinä saisit; mutta minä olen ihan kokonaan sinun, väkivaltaisesti sinun, kautta ijankaikkisen sieluni. Mitä sinä ajattelet? Sinulle tuli vedet silmiin."
"Ei se ollut mitään", vastasi hän. "Tuntui niin kummalliselta, että Jumala palkitsee minua siitä. Sinä sanot kuten... minä rakastan sinua niin!"
Hän kavahti yhtäkkiä kaulaani aivan keskellä tietä ja suuteli minua rajusti.
Kun hän oli mennyt, poikkesin minä metsään mennäkseni kätköön ja ollakseni yksin ilossani. Ja heltyneenä minä juoksin takaisin tielle katsomaan oliko kukaan huomannut minun poikkeavan metsään. Mutta kukaan ei ollut nähnyt.
XIII.
Kesäöitä ja tyyniä vesiä ja ikuisen hiljaisia metsiä. Ei huutoja, ei jalan kapsetta teiltä, sydämeni täyttää kuin tumma viini.
Koit ja yöperhoset tulevat äänettömästi lennellen sisään akkunastani, tulisijan hohteen ja lintupaistini tuoksun houkuttelemina. Ne napsahtavat pehmeästi kattoon, liihoittelevat korvieni ohi niin että minua vilu varistaa ja asettuvat valkealle ruutisarvelleni seinällä. Minä katselen niitä, ne istuvat väristen ja katselevat minuun, siinä on kehrääjiä, nävertäjiä ja koita. Minusta ovat jotkut niistä kuten lentäviä keto-orvokkia.
Menen ulkosalle majasta ja kuuntelen. Ei ääntä mitään, kaikki unessa. Ilma kimaltaa liihottelevia hyönteisiä, lekottavien siipien myriaadeja. Tuolla metsän palteella on sananjalkoja ja ukonhattuja; sianpuola kukkii, minä rakastan sen pieniä kukkasia. Ole kiitetty, jumala, jokaisesta kanervan kukkasesta minkä näin; ne ovat olleet polullani kuin pienet ruususet ja minä itken kun niitä niin rakastan. Jossakin lähistöllä on ketoneilikoita, en näe niitä, mutta tunnen niiden tuoksun.
Mutta nyt yön hetkillä on yhtäkkiä puhjennut suuria, valkeita kukkia metsään, niiden suut on auki, ne hengittävät. Ja pörröiset hämäräperhot laskeutuvat alas niiden lehdille ja väristävät kasvin joka solua.
Minä kulen kukalta kukalle, ne on päihtyneitä, ne on päihtyneitä kukkia, ja minä näen miten ne päihtyvät.
* * * * *
Kevyitä askelia, inehmon hengähdys, iloinen hyvää iltaa.
Minä tervehdykseen vastaan ja heittäydyn maan tomuun ja syleilen noita polvia ja tuota kehnoa hamosta.
"Hyvää iltaa, Edvarda!" sanon minä vieläkin kerran, onnen kalvamana.
"Miten sinä rakastat minua", kuiskaa hän.
"Miten minä olen kiitollinen", vastaan minä. "Sinä olet minun omani ja minun sydämeni ei hievahda kaikkena päivänä ja ajattelee vain sinua. Sinä olet ihanin Jumalan maailmassa ja minä olen suudellut sinua. Usein punehdun ilosta kun vain ajattelen, että minä olen suudellut sinua."
"Miksi olen minä sinusta niin rakas juuri tänä iltana?" kysyy hän.
Ja sitä oli hän niin lukemattomista syistä; kun minä vain ajattelin häntä, niin tuli hän rakkaaksi. Tuo katse korkeasti otsalle kaartuvain kulmakarvain alta, tuo tumma, armas iho!
"Kuinkasta et olisi minulle rakas", sanoin minä. "Minä käyskennellen kiitän joka puuta siitä, että sinä olet terve ja reipas. Kerran kemuissa oli nuori nainen, hän istui tanssin ajan toisensa jälkeen ja kaikki antoivat hänen istua. Minä en tuntenut häntä, mutta hänen kasvonsa saivat minut tunteisiin, ja minä kumarsin hänelle. Eikö? Ei, hän pudisti päätään. Neiti ei tanssi? sanoin. Voitteko tajuta, vastasi hän että minun isäni oli kaunis, ja minun äitini oli kaunotar, ja minun isäni otti äitini myrskynpuuskassa. Mutta minusta tuli rampa."
Edvarda katsahti minuun.
"Istuudutaanpa alas", hän sanoi.
Ja me istuuduimme kanervikkoon.
"Tiedätkö, mitä ystäväni sanoo sinusta?" hän aloitti. "Sinun silmäsi ovat kuin eläimellä, hän sanoo, ja kun katsot häneen, menee hän suunniltaan. Hän sanoo, että tuntuu ihan siltä kuin koskettelisit häntä."
Outo ilonväristys kävi läpi ruumiini tuon kuultuani, ei omasta puolestani, vaan Edvardan, ja ajattelin itsekseni: Löytyy vian yksi, josta välitän kovasti; mitä tuo yksi sanoo silmieni katseesta? Ja kysyin häneltä:
"Kuka ystäväsi oli?"
"Enpäs kerro", hän sanoi. "Mutta se oli yksi niistä, jotka olivat mukana saarella tuona päivänä."
"Vai niin, olkoon sitten."
Ja me puhuimme sitten muista asioista.
"Isäni matkustaa Venäjälle muutaman päivän kuluttua," sanoi hän, "ja silloin minä järjestän juhlat. Oletko koskaan käynyt Korholmassa? Meillä tulee olla kaksi koria viiniä; pappilan tytöt tulevat mukaan, ja isäni on antanut minulle jo viinin. Ethän sitten katso häneen uudelleen, ethän? Ystävätärtäni, vai? Mitä? _Ethän_? Tai en pyydä häntä ollenkaan mukaan."
Ja enempää sanomatta hän heittäytyi intohimoisena kaulaani, ja katseli minuun, tuijotti kasvoihini, ja hengitti raskaasti. Hänen katseensa oli ihan musta.
Kavahdin ylös ja sanoin sekaisuudessani vain:
"Vai niin, matkustaako sinun isäsi Venäjälle?"
"Miksi nousit niin yhtäkkiä?" kysyi hän.
"Siksi kun on jo myöhä, Edvarda", sanoin minä. "Nyt sulkevat valkeat kukat kupunsa, aurinko nousee, tulee päivä."
Minä saatoin häntä läpi metsän ja seisoin ja katsoin niin kauan kuin näin miten hän meni; pitkän matkan päässä alaalla kääntyi hän ja huusi hiljakseen: hyvää yötä. Sitten hän katosi.
Samalla hetkellä aukesi sepän talon ovi. Mies, jolla oli valkoinen paidan edusta, astui ulos, katsahti ympärilleen ja vetäisi hattunsa syvemmälle ohimolleen ja lähti kulkemaan tietä alas Sirilundiin.
Edvardan hyvää yötä soi yhä korvissani.
XIV.
Riemu päihdyttää. Minä laukaisen pyssyni ja unohtumaton kaiku vastaa vaaralta vaaralle, liitelee kauas yli meren ja kajahtaa yön valvoneen, väsyneen ruorimiehen korvissa. Mistä minä iloitsen? Ajatuksesta, joka pälähtää päähäni, muistosta, jostain metsän soinnusta, ihmisestä. Minä ajattelen häntä, minä sulen silmäni ja seison liikkumatta polulla ja ajattelen häntä, minä luen minuttien vierähtämistä.
Sitten minua janottaa ja minä juon purosta; nyt astelen lukien sata askelta eteeni ja sata askelta taakse; nyt on jo aika, ajattelen minä.
Tuliko jotain väliin? Kuukausi on kulunut, kuukausi ei ole aika mikään; mitään ei tullut väliin! Jumala tietää, miten tämä kuukausi on ollut lyhyt. Mutta yötpä ovat monen monasti pitkiä, ja minä keksin kastaa hattuani purossa ja kuivatan sitä jälleen, vain lyhentääkseni aikaani odottaessani.
Minä laskin aikani öissä. Joskus tuli yö ja Edvarda ei tullut, kerran ei hän tullut kahteen yöhön. Kahteen yöhön. Ei ollut tullut mitään väliin, mutta minusta tuntui silloin kuten onneni ehkä olisi ollut suurimmillaan.
Eikö niin ollutkin?
"Kuule, Edvarda, miten levotonta on metsässä tänä yönä? Supisee alati mättäillä, ja suuret lehdet värisevät. Jotakin on tekeillä; mutta enhän minä sitä tarkoittanut sanoa. Minä kuulen miten lintu laulaa harjulla, se on vain tiitinen; mutta se on istunut yhdessä kohden kaksi yötä ja kutsunut, houkutellut. Kuuletko tuota yksisointuista, yksisointuista säveltä?"
"Kuulen minä. Miksi sitä kysyt minulta?"
"Joutenpäiten. Se on istunut siellä kaksi yötä. Tarkoitin vain sanoa sitä... Kiitos, kiitos kun tulit tänä iltana, rakkaani! Minä istuin täällä ja odotin sinua tänä iltana tai huomeniltana, minä tulin niin hyvilleni, kun sinä tulit."
"Ja minäkin olen odottanut. Minä ajattelen sinua, minä olen koonnut kätköön sen lasin sirut, jonka sinä silloin kaasit; muistatko sinä sitä? Isäni matkusti viime yönä, minä en mitenkään voinut tulla, minun täytyi laitella matkatavaroita ja muistutella häntä. Minä tiesin että sinä kuleksit ja odottelit täällä metsässä ja minä itkin ja laitoin tavaroita."
Mutta kaksihan yötä kului, ajattelin minä, mitä teki hän ensimäisenä yönä? Ja miksi ei silmissään ole yhtä suurta iloa kuin ennen?
Kului tiima. Tiitinen vaikeni harjulla, metsä oli kuollut. Ei, ei mitään ollut tullut väliin, kaikki oli ennallaan, hän sanoi minulle kädestä hyvää yötä ja katsoi minuun rakkaasti.
"Huomenna?" sanoin.
"Ei, ei huomenna", vastasi hän.
En kysynyt syytä.
"Huomennahan meillä on se juhla", sanoi hän hymyillen. "Minä aioin sinua yhtäkkiä yllättää sillä, mutta kun tulit niin onnettoman näköiseksi, täytyi minun ilmoittaa sinulle kohta. Minä aioin kutsua sinua kirjeellä."
Ja minun sydämeni keveni sanomattomasti.
Hän meni nyökäten hyvästiksi päätään.
"Kuulehan vielä", sanoin minä liikkumatta. "Miten kauan sitten sinä kokosit ja kätkit ne lasinsirut?"
"Mitenkö kauan?"
"Niin, onko siitä viikko, kaksi viikkoa?"
"Ehkä kaksi viikkoa. Mutta miksi sinä sitä kysyt?
"Ei, nyt minä puhun totta, eilen minä ne kätkin."
Eilen hän ne kätki, vielä eilen oli hän ajatellut minua! No, ei mitään hätää.
XV.
Kaksi venettä oli veteen lykätty ja me menimme niihin. Me lauloimme ja juttelimme. Korholma oli saarten takana, kesti hyvän aikaa soutaa sinne ja pitkin matkaa me puhelimme veneestä toiseen. Tohtori oli pukeutunut vaaleisiin kuten naiset; en ollut ennen nähnyt häntä niin tyytyväisen näköisenä, hän tarinoi, hän ei enää pysytteleinyt mykkänä kuuntelijana. Minusta tuntui siltä, että hän oli hieman maistellut ja oli iloisella päällä. Kun saavuimme määrään, pyysi hän hetkeksi seurueen huomiota ja lausui meidät tervetulleiksi. Minä ajattelin: kas Edvarda on valinnut hänet isännäksi.
Sanomattoman rakastettavasti huvitteli hän naisia. Edvardalle oli hän kohtelias ja ystävällinen, usein isällinen ja pedanttisen opettavainen kuten sangen monasti muulloinkin. Edvarda puhui aikamääristä, hän sanoi: "Minä olen syntynyt kolmekymmentä kahdeksan", ja tohtori kysyi: "Tuhat kahdeksansataa kolmekymmentä kahdeksan?" Minun sanoessani jotain kuunteli tohtori tarkkaavasti eikä pitänyt minua halpana.
Eräs nuori neiti tuli luo ja tervehti. Minä en enää häntä tuntenut, minä en voinut häntä muistaa ja minä sanoin kummastelevani mitä hän nauroi. Hän oli rovastin tyttäriä, minä olin seurustellut hänen kanssaan kuivauspaikalla ja pyytänyt häntä käymään majassani. Me juttelimme keskenämme vähän aikaa.
Kuluu parisen tiimaa. Minulla on ikävä, minä juon viiniä jota lasiini kaadetaan, ja tuppaudun kaikkien pariin, hupsuttelen kaikkien kanssa. Taas teen minä tyhmyyksiä, nämä puuhat ovat minulle outoja ja minä en heti hoksaa miten vastaisin ystävällisiin sanoihin, tuon tuostakin puhun minä sekavasti tai en kerrassaan vastaa mitään, ja olen siitä harmissani. Tuolla ison kiven luona, joka meillä on pöytänä, istuu tohtori ja seurustelee vilkkaasti.
Sielu! Mikä on sielu? sanoi hän. Rovastin tytär oli syyttänyt häntä vapaa-ajattelijaksi; hyvä, eikös vapaasti ollutkin ajateltava? Kuviteltiin että helvetti on talo maan sisässä ja paholainen toimitusjohtaja, -- ei, majesteetti hän on. Häntä halutti puhua apupitäjän kirkon alttaritaulusta: Kristus, juutalaismiehiä ja -naisia, vettä viininä; hyvä. Mutta Kristuksella oli glooria päässä. Mikä on glooria? Keltainen tynnyrin vanne kolmen hiuskarvan varassa.
Kaksi naisista löi kauhuissaan kämmeniään yhteen. Mutta tohtori pelasti itsensä ja sanoi leikillä:
"Hirveitä sanoja, vai mitä? Myönnän kyllä. Mutta jos toistaa sitä tai tätä viisi, kuusi kertaa itsekseen ja ajattelee vähän, niin kuuluu se jo paremmalta... Saanko kunnian juoda arvoisain naisten kanssa!"
Ja hän rupesi polvilleen ruohikkoon noiden kahden naisen eteen eikä pannut hattuaan päästä maahan, vaan piti sitä koholla ilmassa vasemmalla kädellään ja joi lasinsa tyhjäksi kallistaen kaulaansa. Minuakin ihastutti hänen taitavuutensa ja minä olisin tahtonut kilistää hänen kanssaan, mutta hän oli jo juonut lasinsa tyhjäksi.
Edvarda katseli häntä. Tulin Edvardan lähitteille, minä sanoin:
"Leikitäänkö leskisillä tänään?"
Hän vähän vavahti ja nousi ylös.
"Muistakaa, ettemme sinuttele toisiamme nyt", kuiskasi hän.
En minä ollut sinutellutkaan. Minä lähdin muualle taas.
Kuluu jälleen tiima, päivä on pitkä, minä olisin jo kauan sitten halusta soutanut kotiin yksin jos vain olisi ollut kolmas vene; Aesopus oli kytkyessä majassa, se ehkä ajatteli minua. Edvardan ajatukset varmaan liitelivät kaukana minusta, hän puheli miten onnekasta olisi saada matkustaa pois täältä toisille seuduille, hänen poskilleen nousi polte siitä aatoksesta, ja hän puhui virheellisestikin:
"Kukaan ei olisi enemmän onnellisempi kuin minä, jos kerran..."
"Enemmän onnellisempi", sanoo tohtori.
"Mitä?" kysyy Edvarda.
"Enemmän onnellisempi."
"En ymmärrä."
"Te sanoitte enemmän onnellisempi, ei muuta."
"Sanoinko? Suokaa anteeksi. Ei kukaan olisi onnellisempi kuin minä, jos kerran saisin seistä laivalla lähdössä. Joskus kaipaan minä seuduille, joista en itsekään tiedä."
Hän kaipasi pois, hän ei muistanut minua. Siinä seisoin minä ja näin hänen kasvoistaan että hän oli unohtanut minut. No, mitäpä siitä; mutta siinä seisoin ja näin sen itse hänen kasvoistaan. Ja minutit vierivät niin surullisen verkkaan. Minä kysyin yhdeltä ja toiselta, emmekö lähtisi jo kotiin, oli niin myöhä jo, sanoin minä, ja Aesopus oli kytkyessä majassani. Vaan kukaan ei tahtonut kotiin.
Minä menin kolmannen kerran rovastin tytön puheille, minä ajattelin: hän se on puhunut minun eläimen katseestani. Me joimme yhdessä; hänellä oli värisevä ilme silmissä; ne eivät koskaan katselleet levossa, hän katseli yhäti minuun.
"Kuulkaa, neiti", sanoin minä, "eikö Teidän mielestänne näiden seutujen ihmiset ole samantapaisia kuin näiden seutujen lyhyt kesäkin? Ne on häilyviä ja hurmaavia kuin sekin."
Minä puhuin kovalla, varsin kovalla äänellä, puhuin tahallani. Minä yhä juttelin kovasti ja pyysin taas neitiä käymään luonani katsomassa majaani. "Jumala siunatkoon Teitä siitä", sanoin minä hädässäni, ja minä ajattelin jo itsekseni, että kai pitäisi keksiä jotain lahjaa hänelle, jos hän mielisi tulla; minulla ei kai olisi muuta kuin ruutisarveni, ajattelin minä.
Ja neiti lupasi tulla.
Edvarda istui muualle katsellen ja soi minun puhua miten halusin. Hän kuunteli mitä seurassa puheltiin ja sukasi silloin tällöin sanan väliin. Tohtori povasi nuorille naisille kädestä ja soitti suuta; hänellä itsellään oli hienot, pienet kädet ja sormus sormessa. Minä tunsin olevani tarpeeton seurassa, minä istuin kauan aikaa yksinäni jossain kivellä. Päivä ehti vitaisilleen. Tässä sitä nyt istun ypöyksin kivellä, tuumin itsekseni, ja ainoa ihminen, joka minut voisi kutsua tästä, ei muista minua. Ja sekin on samantekevää.
Alkaa tuntua kuin olisin kovin hylätty. Keskustelu kajahteli korviini takaa, minä kuulin että Edvarda nauroi; naurun kuullessani nousin äkkiä ylös ja menin toisten luo.
"Vain hetkinen", sanoin minä. "Juolahti mieleeni tuolla istuessani, että te ehkä tahtoisitte nähdä perhoskirjaani." Ja minä otin esiin perhoskirjani. "Pyydän anteeksi, etten muistanut sitä ennen. Ettekö tahtoisi olla hyvä ja tarkastella niitä, se ilahuttaisi minua, katsokaa kaikkia kerrassaan, siinä on sekä punaisia että keltaisia perhosia." Ja puhuessani minä seisoin hattu kädessä. Minä huomasin itse, että oli hassua seistä hattu kädessä, sentähden panin minä sen kohta päähäni.
Ei kuulunut hiiskausta hetkeen eikä kukaan ottanut kirjaani. Viimein ojensi tohtori kätensä tahtoen sitä ja sanoi kohteliaasti:
"Tosiaan, kiitoksia, katsellaanpas näitä vehkeitä. En ole koskaan aavistanut, miten perhosia valmistetaan."
"Minä teen ne itse", sanoin minä ylen kiitollisena tohtorille. Ja minä rupesin kohta selittelemään miten minä niitä tein. Se oli joutavan helppoa, minä ostin höyhenet ja koukut; eihän niistä hyviä tullut, mutta nehän oli vain minua itseäni varten. Kyllä niitä sai valmiitakin perhosia ostaa ja ne olivat hyvin kauniita.
Edvarda katsahti välinpitämättömästi minuun ja kirjaani ja jatkoi sitten jutteluaan ystävättäriensä kanssa.
"Täällä on aineksiakin", sanoi tohtori. "Nepä on kauniita höyheniä."
Edvarda kohotti katseensa.
"Nuo vihreät on kauniita", sanoi hän; "näyttäkääs minulle, tohtori."
"Ottakaa ne", huusin minä. "Voi, ottakaa, pyydän sitä vain tänään. Ne on kaksi vihreää linnun höyhentä. Olkaa hyvä minua kohtaan, se on muisto."
Hän katseli niitä ja sanoi:
"Ne on sekä vihreitä että kultaisia, miten niitä kääntelee auringon paisteessa. No kiitos, kun kerran haluatte antaa, niin."
"Kyllä, minä haluan ne antaa, kyllä", sanoin minä.
Hän pisti höyhenet povelleen.
Vähän ajan perästä antoi tohtori minulle kirjan takaisin ja kiitti. Hän nousi paikaltaan ja kysyi eikö jo alettaisi tuumia kotiinlähtöä.
Minä sanoin:
"Lähtään, Jumalan nimessä, lähtään. Minulla on koira siellä kotona; katsokaas, minulla näet on nyt koira, se koira on minun ystäväni, se makaa ja ajattelee minua ja kun minä tulen kotiin, katsoo se etukäpälät ikkunalla ja tervehtii minua. Päivä on ollut niin kaunis, pian se päättyy, lähtään soutelemaan kotiin. Minä kiitän Teitä kaikkia."
Minä varroin etäämpää katsellen mihin veneeseen Edvarda menisi, ja minä päätin mennä toiseen veneeseen. Yhtäkkiä kutsui hän minua. Minä katsoin ihmeissäni häntä, hänen kasvonsa hehkuivat. Sitten tuli hän luokseni, ojensi minulle kätensä ja sanoi hellästi:
"Kiitos höyhenistä... Mehän kai menemme samaan veneeseen?"
"Jos tahdotte", vastasin minä.
Me istuuduimme veneeseen, hän asettui minun viereeni, minun tuhdolleni, ja kosketti minua polvellaan. Minä katsoin häneen ja hän vastasi minulle kerran katseellaan. Hän teki minulle hyvää kun kosketti minua polvellaan, minä aloin tuntea päiväni karvaudet palkituiksi ja minä aloin jo tulla iloiseksi, kun hän yhtäkkiä siirtyi toisella tapaa istumaan, kääntyi selin minuun ja alkoi puhella tohtorin kanssa, joka istui perässä. Neljännestuntiin ei hän tiennyt minua olevankaan. Silloin tein tekosen, jota kadun, jota en vieläkään ole unohtanut. Kenkä irtautui hänen jalastaan, minä tempaisin sen ja nakkasin kauas veteen, iloissaniko siitä, että hän oli lähelläni, vai sielun pakostako päästä huomatuksi ja muistuttaakseni häntä siitä, että olin olemassa, -- en tiedä. Se tapahtui kuin tuli, en ajatellut mitään, se vain pälähti päähäni. Naiset kiljahtivat. Minä aivan kuin halvaannuin teostani; mutta mitäs se auttoi? Tehty kuin tehty. Tohtori kiiruhti turvakseni, hän huusi: "Soutakaa!" ja ohjasi kenkää kohti; heti tavoittikin soutumies sen, juuri kun se oli vajoamassa veden kalvon alle; miehen käsivarsi kastui kainaloon saakka. Sitten kajahti monikuoroinen hurraa molemmista veneistä, koska kenkä oli pelastettu.
Minä olin hyvin häpeissäni, ja minä tunsin miten kasvoni vaihtelivat väriään ja vääristyivät kun minä kuivasin kenkää nenäliinallani. Edvarda otti sen minulta mitään virkkamatta. Vasta jonkun hetken päästä sanoi hän:
"Enpä ole mokomaa nähnyt?"
"Niin, ettepä mokomaa", sanoin minäkin. Minä hymyilin ja röyhistin rintaani, minä olin olevinani kuten olisin tehnyt kepposeni jostain erikoissyystä, kuten siinä olisi jokin salaisuus. Mutta mikäpä salaisuus siinä oli? Tohtori katsoi ensi kertaa halveksien minuun.
Kului hetki, veneet liukuivat kotia kohti, seurasta hävisi tukala tuuli, me lauloimme, me lähenimme laituria. Edvarda sanoi:
"Kuulkaa, me emme ole juoneet viiniä loppuun vielä, sitä on vielä paljon jälellä. Me laitamme vielä juhlat, uudet juhlat joskus, tanssitaan, me panemme toimeen tanssiaiset meidän salissamme."
Kun tulimme maihin, tahdoin minä pyydellä Edvardalta anteeksi.
"Voi miten minä kaipaan takaisin majaani", sanoin minä. "Tämä on ollut tuskallinen päivä."
"Onko se ollut Teille tuskallinen päivä, herra luutnantti?"
"Tarkoitan", sanoin minä kartellen, "tarkoitan, että olen ollut kiusana sekä itselleni että muille. Minä nakkasin Teidän kenkänne veteen."
"Niin, se oli merkillinen päähänpisto."
"Anteeksi!" sanoin minä.
XVI.